Mä tiedän miten kiviäkin kiinnostaa seuraavan keikan rapsa, mutta...
Dir en Grey @ Nosturi Mun suhteeni DeG:n kanssa on vähän kompleksinen.
Näin heidät livenä 2007 kahdesti, mutta elämäntilanteeni oli silloin aivan toinen.
Maailma jossa elin, oli radikaalisti toinen.
Siksi hieman jännitin alkuun. Mietin haluanko kaivaa niitä muistoja esiin, joita tämän bändin kanssa tulee helposti.
Saavuin Nosturiin niin, että ensimmäiset rumpuriffit olivat kajahtaneet ilmoille. Narikan mukaan olin missannut vain järjettömän määrän teinien kiljumista
.
Nosturissa on se "kaava", että yläkerran kautta takaosaan pällistelemään. Niin nytkin.
Sain hyvän näkymän paikan ja yritin vain hengittää.
Kaoru, Die ja Toshiya olivat ennallaan. Kyo taasen oli muuttunut. Minun kannaltanai tämä oli äärimmäisen hyvä asia.
Shinyaa oli vaikea nähdä, koska jostain syystä hän oli täysin valojen ulkopuolella.
Shinya on (yllättäen rumpalina...) mun suosikki. Mua harmitti niin paljon, koska Tavastialla Shinyalle oli varattu pieni koroke ja omat valot ja kaikki. Nyt se oli tungettu takalavalle valojen ulottumattomiin. Those bastards
Pari biisiä soi uudelta levyltä.
Tykkäsin! Rok ja roll oli läsnä.
Muutamia vanhojakin tunnistin, mutta mieleni on suostunut unohtamaan niiden nimet. Paitsi sitä yhtä. Se "pahin" kaikista. Onneksi sen sovitus oli erilainen ja Kyon ääni nyt ei vaan ole enää ennallaan, joten pahimmat tuskat rapisivat pois koko biisistä. Helpotus.
Tanssahtelin, moshasin ja liikehdin yhtenäisesti vieressä seisseen punkkarimimmin kanssa. Se oli aika hauskaa. Sanatonta viestintää, jossa molemmat ymmärsivät tärkeiden hetkien arvon. Yhden kappaleen kohdalla kuitenkin mulla repesi. Itkin koko kappaleen ja vierustoveri kaivoi käsilaukustaan paperin ja ojensi sen hyvin varovasti. Missä muulla keikalla? Missä? Kysyn vaan.
Se täytyy sanoa, että huutaminen ja rääkyminen on alkanut menettämään merkitystään. Muutama biisi oli vain ja ainoastaan silkkaa karjuntaa, jolloin oli paljon mielenkiintoisempaa yrittää nähdä se runmpali heilumassa tai basisti jammailemassa.
Se, joka kuitenkin viimeisteli koko keikan oli loppua kohden tullut laulajan hiljaisuus ja tilan antaminen bändille. Useammassakin biisissä alkoi olemaan erinäisiä sooloja ja tämän aikana vokalisti seisoi taka-alalla ja pojat soitti. Pojat soitti niin hiton hyvin yhteen!! Molempien kitaristien soolot olivat täyttä juhlaa.
Mulle se suurin hetki oli kuitenkin bassosoolo, johon yhdistyi rumpali ja heidän yhteinen duettonsa, joka sai oikeasti sydänpysähdyksen, kyyneleet ja ilon tulemaan paikalle. Duetto vaihtui rumpusooloksi, jonka aikana Shinya paukautti jotain sellaisia pikkuisen näköisiä "pongojaan", jotka kuitenkin saivat koko Nosturin tutisemaan. Jumalauta! Siinä kiljuin. Sen yhden ja ainoan kerran! Rumpusoolo oli asteikkoa
+
+
. Siihen perään liittyikin sitten koko bändi. Ensin Toshiya bassoineen (ja taas ne pongot ja jumalauta! Sävärit x miljoona), Die ja kitara ja vielä Kaoru ja kitara. Kyokin päästettiin mukaan ja olin varma, että nirvana on lähellä. Korkeita, selkeitä ääniä, ei huutoa, ei mörinää - vaan kauneutta. Ihanuutta.
Ja sitten he poistuivat.
Encore
Oli suomalaisittain huudettua. "Eeenkoore". Teinit olivat aivan villeinä. Joku roudariteippimies pyörähti lavalla ja huutomyrsky oli aivan päätön.
Valomies nosti kirkkaita yleisvaloja ja taas ne huusivat. Valomies laski ja jälleen kiljuttiin. Kun valojanppa laski kolmatta kertaa valoja ihmeellisessä huutomyrskyssä me takarivissä naurettiin. Ei voinut enää muuta.
Pitkään näytti siltä, että mitään ei tule ja paljon porukkaa lähti pois. Näkymät lavalle paranivat
Encoren ensimmäinen biisi oli käsittämätön. Kuin toisesta ulottuvuudesta.
Sillä biisillä Dir en Grey sai minut taas puolelleen. Olemaan sitä mieltä, että se on MUN bändi. Pois kaikki mennyt, paska ja mitä ikinä. Mun Dirpat. Mun Runpali! MUN
.
Kaivoin netistä ja biisi on Zakuro
klik.
Kaorun kitaraosuus oli livenä taivaallisen äänen sointuja. Ihanaakin ihanampi. Paras.
Ehkä keikka ei pääse niihin parhaimpiin kokemuksiin, mutta opettavaisimpiin kyllä.
Keikka, jonka kautta löysin rauhan. Tai osan sitä.
Tunnen olevani taas vähän vahvempi, kestävämpi ja enemmän tässä.
Ah, se on pakko sanoa, että jonkin verran ihmettelin mun näköalan edessä ollutta pariskuntaa. Siinä pystyi hyvin luovimaan ja seuraamaan keikkaa, vaikka aiemmin olen pyrkinyt hakeutumaan paikkaan jossa ei tartte heilua. Nyt se oli ihan hyvä. Ainoa mikä välillä oikeasti oli vähän semmoinen
n aiheuttaja oli heidän toistensa nuoleminen. Ei siis suuteleminen, vaan konkreettinen nuoleminen. Toinen nuoli korvia, toinen nenää, poskia ja kasvoja. Eivätkä he nyt olleet mitään teinejä
Miespuoleinen oli myöskin keikan puolestavälistä alkaen selkeän tylsistynyt. Yritti saada naista lähtemään, mutta nainen hoki "ollaan vielä hetki". Olivat joo ja nuolivat
Mutta onneksi eivät olleet näköesteinä ja sain vain tuijottaa Shinyaa.
Nii! Meinasin unohtaa.
Oikeassa kulmassa olleella Diella oli kai joku tuulikone
Vaikka se seisoi paikoillaan, niin hiukset hulmusi. Onko siellä joku tuuletusreikä, vai mitä hittoa.
Se hiusten hulmuaminen oli koomista. Varsinkin kun vaihtoivat Kaorun kanssa paikkaa ja sitten ne K:n kutrit lepattivat siinä kohdalla
Tuli vain mieleen Carola Häggvist