Madonna @ Tele2 arena, Tukholma 28.10.2023 Aloitan keikkarapsan siitä kun saavuimme avustajan kanssa areenalle.
Olimme käyneet aiemmin päivällä alueella, joten suunnistaminen oli helppoa. Toki päivällä oli ollut valoisaa, nyt oli pimeää. Päästessämme alueelle tajuan että en todellakaan katsonut yhtään missä on esteetön sisäänkäynti. No, eipä mittään, kun Liven appissa on karttaa ja ohjetta ja vaikka mitä. Siellähän sitä on selkeästi merkitty. Suunnistetaan sitä kohti, siinä on edessä portit ja jonot... portaissa. Mitä vidua?! Meidän edessä jotkut vanhat humalaiset sedät (keski-ikä 65) levittelevät takkejaan että päästäkkee sissään. Sekrehetsvakter (tms) hätistää sedät. Saadaan huudettua heidät avuksi, että mistäs me päästäis. Toinen vakt lähtee selvittämään, kun kukaan ei vastaa turvapuhelimiin. Meidät ohjataan yhteen sivuun, missä vartija vaan nostaa palan aidoista sivuun. Joudun vääntämään aika tiukkaan ettei mua lähestytä magneetilla ja mun avustaja meinaa jäädä mun alle. Lopulta menee läpi että mun sisuksissa olevat magneetit hajoaa ja vidu oon liian kaukana kotoa tätä varten. Oikeasti meinaa paniikki nousta tästä taistellessa, vaikka se kestää vain muutaman minuutin. Meidät turvatarkastetaan tarkkaan käsikopelolla, myös mun pikkuinen pussi käydään läpi ettei siellä ole mitään.
Pyörätuolimerkitty ovi on selkeästi esillä. Siinä oleva henkilökunta ei tiedä mihin meidän pitää mennä. Lopulta "menkää tonne, mut jos ei se katsomo ole siellä ni tulkaa takaisin"
.
Ihan perus. Avustaja nauraa että miten ihmeessä tää on tämmöstä, ihan sama missä sitä on. Miten noi tyypit kuitenkin saa rahaa tosta hommasta ja niillä on vaan se yks duuni: ohjata jengiä paikoilleen.
Onneksi me osataan ja löydetään paikka tosi nopeasti. Ei tartte käydä vessassa, en voi juoda mitään ja jännittää niin että päässä suhisee.
Ohjelma-aikataulun mukaan klo 20 pitäisi aloittaa. Tiedän, että Bob the Drag Queen aloittaa tasan samaan aikaan kun Madonna aloittaa koko show:n, joten en odota mitään lämppäriä.
Ollaan ekoja pyörätuolilaisia.
Ihan törrrrkeet paikat. Suora näkymä lavalle, helvetin hyvin.
Liikutun, ei-niin-yllättävästi.
Viestittelen permannolle meneville kavereille. Dissosioin. Haaveilen. Mietiskelen ja mitä kaikkea ehdinkään.
Jossain kohtaa viereen tulee seuraava pyörätuolin käyttäjä. Hän ja hänen ystävänsä aloittavat juttelun. Jutellaan ensin Madonnasta, sitten aivan kaikesta. Euroviisut, vammaispalvelut, liikkuminen, keikat, artistit, musiikki, Malmön, Helsingborgin ja Helsingin ja Keravan eroista ja yhtäläisyyksistä, esteettömyydestä ja ja ja.
Siinä pyörii jengiä aina välillä edessä seisoskelemassa, osa kuvaa itseään lavan ollessa taustalla, sellaista perustouhua. Ensin kello tulee kahdeksan, sitten se tulee yhdeksän ja puoli kymmenenkin. Keikka on merkitty loppumaan 23.15. Kymmeneltä alkaa jo hermostuttaa ja vituttaa. Päivä on ollut helvetin pitkä ja voimia siihen odotteluun ei oikein olisi.
Jossain kohtaa sammuu osa valoista.
Silti edelleen odotellaan jäätävän pitkään.
Ja sitten se vain alkaa.
Tässä odottelun viimeisen vaiheen aikana olen hätistänyt ihmisiä pois mun edestä. Vapaa tila houkuttaa, mutta me ei nähdä sieltä takaa mitään.
Muutamat vain kohauttelee olkapäitä ja menee pois, osa alkaa ensin selittää jotain, mutta en kuule mitä ja oikeastaan ei edes kiinnosta. Ette tule mun eteeni seisomaan.
Yksi jää siihen viereen seisomaan, selkeästi vähän närkästyneenä. Jaahas. Kuhan ei seiso mun edessä, se riittää. Menee muutama hätistely keikan aikana, kun tämä viereen seissyt alkaa myös sanomaan eteen aikoville, ettei ne voi jäädä siihen ja näyttää sen jälkeen meidän korokkeelle. Kukaan ei jää eteen. Myös mun avustaja huomaa ja sanoo että olipa jännä havaita tämmöinen muuttuva käytös.
Keikka alkaa sormia napauttamalla.
Pim ja on pimeää, Bob ilmestyy golden pittiin ja sitten mennään. Rytinällä. Yhtäkkiä Madonna on siinä, tanssijoiden keskellä.
Nothing Really Matters.
En tiedä kestänkö.
Keho alkaa täristä, on vähän vaikea hengittää ja on vain pakko antaa kaiken tulla. Onneksi on nenäliinoja.
Nothing really matters, love is all we need.Ensimmäiset biisit vain vyöryy. Ollaan kasarilla. Alusta alkaen on selvää, että nyt on tunnettava Madonnansa. Sori vaan ne joille artisti on tuntemattomampi tai tunnet vain hittejä, koska syvässä päädyssä meillä on ihanaa. Ei riitä että tunnet levyt ja biisit, on tunnettava musavideot, kiertuesettilistat (konserttitaltiointitallenteet) ja leffat. Toki ilman niitä biisit toimii, mutta kun hehkutetaan keikan jälkeen kavereiden kesken asioita, on mun avustaja "jaa, en ees tienny"-osastolla. Musavideot on sinänsä helppoa nykyisellään, mutta kuinka moni on nähnyt kaikki keikkataltioinnit niin, että osaa nimetä introt keikoilta.
Everybody, Into the Groove ovat hyvin näyttäviä ja tanssijoita käytetään erittäin hyvin hyödyksi. Burngin up on selkeästi tuntemattomampi, vaikka Madonna teki siitä jo Re-Invention -kiertueelle version missä hän itse soittaa kitaraa. Samaan aikaan soitto ja lauluhan ei ole Madgen parhaimpia talentteja ja tuntuu että vuosien aikana soitto on pysynyt vakaana, mutta laulu todella vaihtelee. Visuaalisuus on tässä kuitenkin raskaan kasarin sävyinen. Liikkuvat screenit muodostaa kasettidekin kaltaisen illuusion ja siinä on hyvin kasarimainen tunnelma värien ja kuvien avulla. Mulle toimii, mutta ympärillä on ihmisiä jotka mm. keskustelee ja tunnelma on aivan erilainen kuin mitä tunnetumpien biisien aikana.
Open your heart on taas vahvasti musavideossa. Taide taustalla, peep show-viittaukset ja koreografia. Toki myös pari kiertueviittausta löytyy. Tunnelma meidän ympärillä latistuu. Hämmentävää, sillä Open your heart on yksi kasarin helmiä ja on mahtavaa että se on settilistassa. Poskeni on aivan märät ja kädet tärisee edelleen, mutta yllättävän hyvin tää menee...
Holiday saa taas tunnelman nousemaan. Haluan pompata ylös ja joudun taistelemaan etten nouse. Koreografia on tuttu, stemmatkin löytyy (tai sitten oli helvetin hyvä playback) ja haluan vain jäädä tähän.
Ensimmäinen interlude, jonka jälkeen yläilmoista Live to tell. Madonna "lentää" liikkuvassa laatikossa.
It will burn inside of me tuntuu kirjaimelliselta.
Taustalla pyörii kuvia, nimiä. Lopuksi kynttilä, joka muistuttaa että 80- ja 90-luvuilla kuoli turhaan liian moni ihminen AIDSiin.
Madonna laskeutuu Live to Tellin päätteeksi keskimmäisen catwalkin päähän ja pukeutuu munkkikaapuun. Lavalle, kauas catwalkin päästä nousee keskelle pyörivä taso. Sisällä on tanssijoita oudoissa asennoissa. Reunoilla on pleksilasit ja heidät on laitettu ns. "koppeihin". He roikkuvat siellä ja ajoittain vaihtavat asentoa. Munkkikaapuiset tanssijat saattavat samanlaisessa asussa olevan Madonnan catwalkkeja pitkin kohti pyörivää osiota, jonka vauhti kiihtyy hiljalleen. Lopulta Madonna on aivan lähellä, taustalle on heijastettu tummalle taustalle sinisiä ristejä ja tanssijat roikkuvat ristimuodostelmassa pyörivän kuution sisällä. Yksi vaikuttavimmista hetkistä illan aikana. Like a prayer on tälle täydellinen biisi. Liian täydellinen.
Seuraava interlude tuleekin jo näin pian. Like prayerin jälkeen se toisaalta on ihan hyvä, sillä tähän versioon on ympätty sämplejä ja mielestäni siellä kuului myös palanen Act of Contrititionia, mikä on mulle Likea Prayerin salainen helmi.
Erotican soidessa maailma on täydellinen. Odotan mitä tältä ajanjaksolta on muuta, sillä Erotican levyllä on ne biisit mitkä mut on saaneet Madonnan pauloihin. Erotican aikaan ilmestynyt Sex-kirja kohuineen oli se miksi mä kiinnostuin. Miksi joku kirja on kielletty ja levy vaarallinen. Ai Madonna, no juu, kiinnostaahan se. Ja sitten oli se video missä oli kissa ja se oli meidän videolla ja se oli kuulkaa siinä valmis se.
Mikään muu kuin Justify my Love ei voi tulla Erotican jälkeen. Tanssijoilla on ihojensa väriset asut ja kauempaa näyttää että kaikki ovat alasti. Tanssijat möyrivät lavalla kasassa erottiisesti Madonnan ensin seistessä ja katsellessa ja sitten vain imeytyen osaksi koreografiaa. Kyllä, se on erittäin eroottista, mutta samalla järisyttävän kaunista liikettä ilman mitään seksuaalista.
Yleisössä on monia, jotka eivät olleet valmiita tähän ja he kaikki ovat minun lähellä. Voi voi.
Jotta nämä järkyttyneet sedät ja tädit ja tyypit, jotka eivät tienneet mitä Madonna on, saadaan taas takaisin raiteille on settilistaan laitettu tähän kohtaan Hung up.
En keksi mitään muuta syytä kuin nostaa tunnelmaa erotican ja justifyn jälkeen, koska nyt se on vain savuinen ja tahmainen kuin takimmaisen homobaarin kopin seinä viikonlopun jälkeen. Hung up kyllä nostaa bileet, ei siinä. Mua harmittaa vähän että jos ysäriltä ei tulekaan kuin se yksi minkä tiedän vielä tulevaksi.
Bad girlin alkusoinneista meinaan pyörtyä. Oikeasti. Kirjaimellisesti suhisee niin paljon että on pakko yrittää vain olla pyörtymättä.
Tämä on se biisi missä on se kissa. Bad girl. Mun biisi, ei kenenkään muun. Mun. Itken ja huutoitken ja laulan mukana ja en muista yhtään mitä tässä tapahtui samaan aikaan.
En ole ottanut kuin yhden kuvan ja sen mun kengästä. Avustaja ei tajunnut kuvata tätä koska en saanut sanottua sitä.
Bad girl soi aina kun on ollut vaikeaa. Aina. Teininä kuuntelin tätä niin että jouduin hommaamaan uuden kasetin kahteen kertaan.
I don't wanna feel blue. Frozen voi olla mun lempibiisi, mutta tämä on kaiken mun Madonna-fanittamiseni takana. Ja vaikka lopussa painaudunkin kaksinkerroin että saan huudettua ulos kaiken pahan olon mitä olen vain padonut sisääni. Biisiin on vielä otettu mukaan soittamaan flyygeliä Mercy, Madonnan tytär ja se on vain jotenkin... huhhuh.
Interlude.
Tästä osiosta olen spoilaantunut, eikä se haittaa. Interluden aikana tanssijat ilmestyvät lavalle, siihen pyörivään osioon, jonka keskellä, ylimpänä on nyt dj-pöytä. Siellä hyvin pieni, lapsen näköinen henkilö soittaa biisiä. Yksi kerrallaan tanssijoita tulee voguingin askelein lavalle ja asettuu asentoon. Bob tulee viimeisenä. Bob on tässä numerossa huikea. Hän toimii ballroom-juontajan tyyliin ohjaajan kaltaisessa roolissa ja kokonaisuus on aivan hemmetin hieno. Vogue onkin yksi ballroom-numero, missä on mukana vogueta, ballroom-scenen catwalk-osiota ja pisteiden jakoa, tuomareiden (Madonnan ja Roccon) hurmaamista ja se päättyy Madonnan Estelle-tyttären voguing-vetoon. Estelle oli myös se, joka oli soittamassa musiikkia interluden aikana.
Voguen perään ns. "parina" kuuluu Express yourself. Niin nytkin. Eräällä tanssijalla on asunaan musiikkivideon mukainen lateksiasu, lisäksi mukana on taas koreoita musavideolta ja kiertueilta.
Express tuntuu silti pieneltä isojen järkäleiden jälkeen. Crazy for you tuntuu ihanalta hengähdystauolta ennen seuraavaa interludea.
Crazyn aikana vain katson. En laula mukana, en mitään, vain katson ja kuuntelen ja hengitän. Kädet tuntuu painavan kolme tonnia.
Interludena Beast within.
Beast within on Re-Invention -kiertueen backdrop, mihin on yhdistetty samankaltainen tanssinumero mitä Confessions-kiertueen aikana nähtiin useampaan otteeseen. Sotilas-asuisia tanssijoita ottaa yhteen ei-sota-asuisten tanssijoiden kanssa. Yhtä mm raahataan jaloista tämän yrittäessä karkuun, mutta sotilaat vievät hänet vain pyristellessä pois lavalta. Se hiljentää koko areenan. Kaikki tietää maailmantilanteen. Itse mietin että tämähän on koreoitu reilusti ennen nykytilannetta, mutta on avoin kommentti tällä hetkellä niin moneen asiaan.
Die another Die ei nosta bileitä, en itsekään kykene edes liikkumaan.
En oikeastaan ilman kuvia ja videoita tilanteesta muistaisi kuin oman tunteiden sekamelskan ja voimattomuuden.
Siksi tunnelmanvaihto on raju. Don't tell me kun on aivan eri maailmasta. Backdroppina hevosia aavikolla, sekä musiikkivideon taustat. Osaan musiikkivideon jalkakoreon aivan liian hyvin ja hattukoreostakin puolet osuu yksiin. Asut on aivan yksi yhteen musavideon kanssa. Jotenkin niin ihanan keijoa!
Mother and Father tuntuu irralliselta, vaikka on uskomaton livenä.
Tässä kohtaa yritän taas vain keskittyä keikkaan. Ei, en voi antaa itselleni tilaa yhtään.
"I made a vow that I would never need another person ever
Turned my heart into a cage, a victim of a kind of rage"Kitara käteen.
Mikki eteen.
Akustinen kitara.
Oh. Shit.
Puhe, joka on... no, etuoikeutettua ja tuntuu ehkä vähän jotenkin oudolta omasta positiosta, mutta ei kai sekään ole ihme.
Sen jälkeen akustinen, hemmetin outo versio I will Survivesta. Yleisö tietysti laulaa täysillä mukana, mutta keijouden ytimessä ollaan aika vahvasti tässä kohtaa.
No, not I. I will survive.
Akustisella kitaralla on tietty helppo siirtyä La Isla Bonitaan. Siinä aiemmin jo ilmassa roikkuneessa laatikossa hengaa nyt kitaran kanssa kaveri.
Bonita on miksattu Don't Cry for Argentina-mash upiksi ja päättyy siihen, että Madonnan selkään asetellaan sateenkaarilippu, yleisö villiintyy ja viereen saapuu tyyppi, jonka selässä lukee No Fear. Taustalla pyörineet menehtyneiden ihmisten kuvat, mm. David Bowie ja Sinead O'Connor.
Seuraavasta tapahtumasta en juurikaan muista mitä Interludessa oli, aloin olla kipeä ja väsynyt. Mikä ajoittain haittasi olemista.
Interluden jälkeen kuitenkin Bedtime Story. Lavaratkaisu tässä on kummallinen videolaatikko, vähän kuin joku nouseva mausoleum-makuualusta mistä kuva heijastetaan screeneille takaseinille ja siihen laatikon seinään. Lopputuloksena vähintään erikoinen ja psykedeelinen, kuten koko kappale ja musiikkivideokin.
Tähän perään Ray of Light ja olemme päässeet outouksien ääreen, sen ysäripsykedelian, mitä ei voi selittää mitenkään. Kaikki vaan sinkoilee ja sinkoutuu.
Sitten on pakko sataa vettä, jotta kaikki vähän rauhoittuu ja Rain valuu korviin.
Viimeisen vaiheen interludena on nerokas backdrop.
Ensin lavalle astelee Michael Jacksonin näköinen tanssija, sitten Like a Virgin-asuinen tanssija. Taustalla pyörii yhteiskuvia Madonnasta ja Michaelista.
Keskelle tulee varjokuvina tanssivat hahmot. Biiseihin on yhdistetty Michaelin kappaleita ja Madonnan biisejä pääosin kuitenkin Billie Jean ja Like a Virgin ja niiden mash-up kertoo Michaelin ja Madonnan ystävyydestä. Video on koskettava kokonaisuus, sillä tosi paljon ysärillä oli M&M-fanien välillä eripuraa, mutta myös lehdistö yritti ajoittain saada artisteja vastakkain, siinä koskaan onnistumatta.
Bitch I'm Madonna tuntuu irralliselta.
Koreografia on jälleen musavideolta sämplättyä. Ilahduttaa että tässä on vahvasti käsikoreografia mukana.
Kyllähän tässä hyvät bileet lähtee käyntiin ja jeejee.
Celebrations suoraan perään, lavalle eri vuosikymmenten Madonnoja (vai oliko ne jo Bitchissä, mutta en vain havainnut kaikkea, voi olla?).
Celebrations on kyllä erittäin toimiva ja nostaa tunnelman kattoon.
Mutta kun Madonna on kadonnut lavan alle, valot rävähtää päälle ja jengi het pihalle. Ei ehdi edes tajuta että tässäkö se oli? Thank you kuuluu jostain kaukaa.
Kello on 00.45.
Ei kai ihme, että siinähän se sitten.
Joitain asioita mitä en osaa sijoittaa oikeille paikoilleen on välähdyksiä. Kuten se, että missä kohtaa oli minkäkin näköinen Madonna lavalla oikean Madonnan lisäksi. Biiseissä vaihteli eri aikakausien Madonnat, jotka eivät suoraan olleet musavideoista, paitsi Express Yourselfin, mikä oli niin selkeästi muistettava, mutta mm. legendaarinen Blond Ambition -tourin sänky ja masturboiva Madonna oli BA-kiertueella Like a Virginissä, mutta nyt ei, se oli reippaasti aiemmin. Se saattoi olla joku Interlude myös. Se saattoi olla Vogue, oikeastaan melkein mikä vaan.
Ja olihan se. Kaikkea sitä mitä en osannut odottaa ja kaikkea mitä vähän pelkäsin.
Elämys, kokemus, show. Kokonaisuus, missä lopulta oli järkeä ja fiksusti kasattu settilista, vaikka ajoittain oli että mitä heevettiä se tämä nyt on.
On vain yksi Madonna.
Ikinä.