Keikkaraporttiröpötin!
Lähetetty: Ti 20 Touko 2008 15:27
Niin tänne saa tulla pilaamaan tai pelastamaan niiden ihmisten päivän, jotka eivät ole näkemääsi keikkaa kokeneet.
~~~
Aloitus:
Minä olin eilen Dillinger Escape Planin keikalla The Arenassa (Arenalla?) Brisbanessa. Paikka oli aika tuhnuinen soundeiltaan, eikä salin reunoja reunustava parvi ainakaan auttanut asiaa.
Täällä bändit soittaa tosi aikaisin. Koko kolmen bändin show oli ohi reilusti ennen puolta yötä. Ei hullumpaa! Suomeen sama systeemi, kiitos! Tulin paikalle vähän myöhässä, eka bändi oli jo lauteilla kun saavuin puoli yhdeksän aikaan illalla.
Eka bändi oli kaverini kaverin bändi (olen siis melkein sukua julkkikselle) Dead Letter Opener, josta kukaan teistä tuskin on kuullut. Bändi rokkasi kovasti ja oli yllättävän hyvä - ainakin niiden parin kolmen biisin perusteella mitä kuulin. Pitäisikin tutustua nyt tuohon demoalbuumiin jonka sain kaveriltani taannoin.
Toka bändi oli Escape Planin virallinen lämppäri, amerikkalainen Coliseum, joka soitti stonerhuutorokkia ilman kitarasooloja. Bändi oli aika mitäänsanomaton, biiseissä ei ollut juurikaan havaittavissa rakennetta tai mitään muutakaan sisältöä (anteeksi jos joku fordelainen on hervoton Coliseum-fani). Onneksi setti ei ollut pitkä. Keikan jälkeen kuulin myös, että Coliseum oli diggaillut Dead Letter Openeria kuulemma parhaaksi bändiksi jonka kanssa on ikinä soittanut samalla lavalla (heti DEP:n jälkeen toki).
Lopulta sitten saapui lauteille kolme nörttiä (kitaristit ja rumpalisti), rekkakuski suoraan 70-luvulta (basisti) ja yksi kaveri jonka olemus huokui steroideja ja lihasta (laulisti). Keikan aloitti Miss Machinen aloitusraita Panasonic Youth ja olin myytyä tyttöä lähestulkoon ensi tahdeista lähtien.
Aina jaksaa ihmetyttää miten noilla kavereilla riittää energiaa riehua lavalla niinkuin tekevät (ylläolevassa videossa on melkein yhtä villi meininki kuin livenä). En ihmettele, että suurin osa bändin jättäneistä soittajista on lähtenyt loukkaantumisten takia :D
Laulisti Puciato kiipeili PA:n päällä ja katon valotelineissä ja yleisön seassa ja riehui vaan ympäri lavaa. Kitaristit Weinman ja Tuttle kiipeilivät ja riehuivat melkein yhtä paljon, kitarat lensi ja hiki roiskui, basistisetä Wilson oli muihin kavereihin verrattuna varsin rauhallinen mutta silti eläväinen, rumpali Sharone joutui ammattinsa takia istumaan paikallaan koko setin.
Kaikki tämä riehuminen antaa varmaan ymmärtää, että soiton kanssa oli sitten vähän niin ja näin. Ei pidä paikkaansa. En tajua miten ne pystyy kaiken tuon riehumisen lomassa soittamaan noin tarkasti noin hankalaa musaa. Lisäihmetystä näissä huutobändeissä aina aiheuttaa myös se, että miten laulajien ääni kestää keikalla.
Dillinger Escape Plan on kuuluisa villeistä livevedoistaan, eikä tosiaankaan jättänyt kylmäksi. Odotukset oli korkealla (varsinkin suolaisen lipunhinnan takia), mutta olin ihan liekeissä keikan jälkeen. Henk.koht. kohokohtia olivat tietenkin omat vanhat suosikkikappaleeni When Good Dogs Do Bad Things (alkuperäisen version vokalistina muuten Mike Patton), Setting Fire to Sleeping Giants ja keikan päättänyt järjettömän loistava Sunshine the Werewolf. Jälkimmäinen todisti minulle myös sen, että yleisön huudattaminen voi joskus jopa toimia. DEESSSTRROYYYEERRRRRRRR!!!! vaan kaikille :)
Phone Homen ja Hollywood Squaresin kun olisi vielä kuullut, niin olisi ollut täydellinen keikka. Lisäksi pikkumiinus Puciaton suorituksesta: huutaminen sujui, mutta biisien laulumelodiat ei jaksaneet kaveria kauheasti kiinnostaa (sikäli kuin niissä laulumelodioita on). Harmi sinänsä, kun levyllä se vetää niin maan pirskatin hyvin.
Uuden levyn ostoon pitäisi päästä ja heti, ja se alkupään tuotantokin pitäisi nyt saada pikapikaa hanskattua, että pystyisi pätemään enemmän. Keikka potkii piilevän DEP-fanaatikkoni kyllä hereille mitä aggressiivisimmalla tavalla, ja mikäs sen parempaa.
Dillinger Escape Plan :hymyhali:
~~~
Aloitus:
Minä olin eilen Dillinger Escape Planin keikalla The Arenassa (Arenalla?) Brisbanessa. Paikka oli aika tuhnuinen soundeiltaan, eikä salin reunoja reunustava parvi ainakaan auttanut asiaa.
Täällä bändit soittaa tosi aikaisin. Koko kolmen bändin show oli ohi reilusti ennen puolta yötä. Ei hullumpaa! Suomeen sama systeemi, kiitos! Tulin paikalle vähän myöhässä, eka bändi oli jo lauteilla kun saavuin puoli yhdeksän aikaan illalla.
Eka bändi oli kaverini kaverin bändi (olen siis melkein sukua julkkikselle) Dead Letter Opener, josta kukaan teistä tuskin on kuullut. Bändi rokkasi kovasti ja oli yllättävän hyvä - ainakin niiden parin kolmen biisin perusteella mitä kuulin. Pitäisikin tutustua nyt tuohon demoalbuumiin jonka sain kaveriltani taannoin.
Toka bändi oli Escape Planin virallinen lämppäri, amerikkalainen Coliseum, joka soitti stonerhuutorokkia ilman kitarasooloja. Bändi oli aika mitäänsanomaton, biiseissä ei ollut juurikaan havaittavissa rakennetta tai mitään muutakaan sisältöä (anteeksi jos joku fordelainen on hervoton Coliseum-fani). Onneksi setti ei ollut pitkä. Keikan jälkeen kuulin myös, että Coliseum oli diggaillut Dead Letter Openeria kuulemma parhaaksi bändiksi jonka kanssa on ikinä soittanut samalla lavalla (heti DEP:n jälkeen toki).
Lopulta sitten saapui lauteille kolme nörttiä (kitaristit ja rumpalisti), rekkakuski suoraan 70-luvulta (basisti) ja yksi kaveri jonka olemus huokui steroideja ja lihasta (laulisti). Keikan aloitti Miss Machinen aloitusraita Panasonic Youth ja olin myytyä tyttöä lähestulkoon ensi tahdeista lähtien.
Aina jaksaa ihmetyttää miten noilla kavereilla riittää energiaa riehua lavalla niinkuin tekevät (ylläolevassa videossa on melkein yhtä villi meininki kuin livenä). En ihmettele, että suurin osa bändin jättäneistä soittajista on lähtenyt loukkaantumisten takia :D
Laulisti Puciato kiipeili PA:n päällä ja katon valotelineissä ja yleisön seassa ja riehui vaan ympäri lavaa. Kitaristit Weinman ja Tuttle kiipeilivät ja riehuivat melkein yhtä paljon, kitarat lensi ja hiki roiskui, basistisetä Wilson oli muihin kavereihin verrattuna varsin rauhallinen mutta silti eläväinen, rumpali Sharone joutui ammattinsa takia istumaan paikallaan koko setin.
Kaikki tämä riehuminen antaa varmaan ymmärtää, että soiton kanssa oli sitten vähän niin ja näin. Ei pidä paikkaansa. En tajua miten ne pystyy kaiken tuon riehumisen lomassa soittamaan noin tarkasti noin hankalaa musaa. Lisäihmetystä näissä huutobändeissä aina aiheuttaa myös se, että miten laulajien ääni kestää keikalla.
Dillinger Escape Plan on kuuluisa villeistä livevedoistaan, eikä tosiaankaan jättänyt kylmäksi. Odotukset oli korkealla (varsinkin suolaisen lipunhinnan takia), mutta olin ihan liekeissä keikan jälkeen. Henk.koht. kohokohtia olivat tietenkin omat vanhat suosikkikappaleeni When Good Dogs Do Bad Things (alkuperäisen version vokalistina muuten Mike Patton), Setting Fire to Sleeping Giants ja keikan päättänyt järjettömän loistava Sunshine the Werewolf. Jälkimmäinen todisti minulle myös sen, että yleisön huudattaminen voi joskus jopa toimia. DEESSSTRROYYYEERRRRRRRR!!!! vaan kaikille :)
Phone Homen ja Hollywood Squaresin kun olisi vielä kuullut, niin olisi ollut täydellinen keikka. Lisäksi pikkumiinus Puciaton suorituksesta: huutaminen sujui, mutta biisien laulumelodiat ei jaksaneet kaveria kauheasti kiinnostaa (sikäli kuin niissä laulumelodioita on). Harmi sinänsä, kun levyllä se vetää niin maan pirskatin hyvin.
Uuden levyn ostoon pitäisi päästä ja heti, ja se alkupään tuotantokin pitäisi nyt saada pikapikaa hanskattua, että pystyisi pätemään enemmän. Keikka potkii piilevän DEP-fanaatikkoni kyllä hereille mitä aggressiivisimmalla tavalla, ja mikäs sen parempaa.
Dillinger Escape Plan :hymyhali: