forde.munfoorumi.com

Mä tässä mietin, että tarvitseeko... no, otsikon mukaisesti, musiikkia ymmärtää, jotta voi rakastaa sitä? kun kuulen biisin, tykkään siitä tahi en. Esim. Deftonesien sanat menee mulla yleensä ohi ja yli niin että viuhuu. Enkä ymmärrä välttis sitä hienoa bassokuviota tai riffiä, tai osaa rummuttaa biisin mukanakaan. Mie vaan tykkään siitä. Tai en.

haittaako se, että jos biisi/bändi ei koskaan aukea, jos siitä sitten vaan tykkää? vai puuttuuko musiikkikokemuksesta jotakin suurta, finaalihuipennus tms? Missaanko autuaasti tässä jotain?

Kait se riippuu ihan siitä, että millä asenteella musiikkia kuuntelee. Jokaisella on niin erilaiset lähtökohdat musiikinkuunteluun, että eri ihmisten tavat ymmärtää musiikkia menee samoihin kasteihin muidenkin mielipidejuttujen kanssa. Toinen diggaa kokonaisuuksista, toinen yksityiskohdista.

Itselleni esimerkiksi joku The Sounds on suosikkina ihan vain yleisen fiiliksen takia, en siltä sen enempää sanoituksia tai bassokuvioita ole analysoinut. Ja hyvä niin, Sounds on loistavaa kamaa muun muassa bileissä ja autossa mökkimatkoilla. Sitten taas jonkun toisen bändin tuotokset voi avautua, koska sanoitukset tuntuu läheisiltä tai kitarassa on järjettömän sydäntä viiltävä saundi. No onhan sitä musiikkia ääripäiden välilläkin, mutta siis pointti taisi olla kutakuinkin se, että väliäkö sillä miten sitä musiikkia kuuntelee, jos siitä kuitenkin diggaa. Toisesta tykkää erityylillä kuin toisesta, mutta kaikki on silti yhtä rakasta. Ei mun mielestä ainakaan missää ole sanottu, että mikä on se oikea tapa saada säväreitä musiikista.

Ei minusta tarvitse ymmärtää. Itseeni vetoavat esimerkiksi juurikin hyvät bassoriffit ja muut vastaavat, koska soitan monia soittimia.
Sanoituksilla taas ei ole minulle niin paljon merkitystä. Kuuntelen kyllä itsekin joitakin bändejä/artisteja ihan fiilispohjalta(esim Maroon5).
Mutta palatakseni asiaan, kyllä minun mielestäni musiikista voi nauttia "ymmärtämättä" siitä mitään.

Myönnän, että en ymmärrä musiikista yhtikäs mitään, mutta tykkään siitä silti ja suhtaudun siihen toisinaan varsin intohimoisesti. Mulle musiikin kuuntelu on tunteita ja tilanteita, esimerkiksi kevään ensimmäisenä lämpimänä päivänä halusin ehdottomasti kuulla juuri yhden tietyn kappaleen, koska se sopi päivän fiilikseen.

Mua pyydettiin joskus määrittelemään, minkälaisista kappaleista pidän. En osannut, kun kuulen kappaleen joko pidän siitä tai en pidä, ei tunneasioita voi selittää. Vaikka kappaleessa olisi kuinka nerokas kitarasoundi ja soittaminen muutenkin niin hienoa ja taidokasta, mutta jos en tykkää siitä niin sitten en tykkää.

Minunkaan mielestäni musiikkia ei tarvitse ymmärtää
nauttiakseen tai rakastaakseen sitä. Itse en osaa soit-
taa kuin suutani enkä tunne nuotteja tai musiikin mui-
ta hienouksia, mutta rakastan silti monien kappaleitten
tiettyjä kohtia. En vaan välttämättä osaa nimetä niitä
"oikein" kunnon musiikkiammattilaisen tavoin

Mulle sanoitukset on musiikissa yleisesti ottaen tärkeim-
mät. Kuuntelen kappaleista ekana sanat ja opettelen ne
yleensä mahdollisimman nopeasti. Tietty on joitan bile-
biisejä, jotka saavat rytmillään hanuriin liikettä vaikka
sanat olisivat millaista tuubaa tahansa, mutta noin yleensä
tekstit merkkaa tosi paljon.

Edellämainittuun viitaten, riimittely on jotain aivan
sietämätöntä, komppaan Yrjänää Tuuliajolla-dokkarista.
Esim. Eppuja, Juicea tai Leevi & The Leavingisa en ko.
syystä pysty kuuntelemaan (Leevin tapauksessa kuunte-
lemattomuus johtuu muistakin syistä, niistä enemmän
Leevi-ketjussa).

No ei tietenkään tarvitse ymmärtää. Musiikin tarkoitushan on täyttää tyhjä hiljaisuus ja sen avulla voi esim. käsitellä tiettyjä asioita ja tunnetiloja ym. Ja tähän ei tarvitse tietää miten biisit on tehty tai edes välttämättä mitä niissä sanotaan. Riittää kun kuulostaa omaan korvaan hyvältä.

Mä esimerkiks en oikein koskaan jaksa vaivautua kuuntelemaan hirveesti sanoja tai kattoa niitä sanoituksia bookletista tai netistä. Joskus jotkut biisit iskee kokonaan pelkällä sanotuksella, mutta mulle yleensä pääasia on se miltä se kuulostaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on Foo Fightersin debyyttialbumi, jonka sanoituksissa ei ole mitään järkeä, eikä niissä edes ole mitään piilosanomaa. Tämän on myös Dave Grohl itse myöntänyt. En nyt muista tarkkaa aikaa, mutta taisi väsätä sanoitukset levyn biiseihin yhden päivän aikana. Silti levy on mielestäni loistava.

Ei se merkitys tai tarkoitus vaan se tunnelma.

Ai silleen ymmärtää. Minä ymmärsin kysymyksen ihan eri tavalla. Metafyysisemmällä tavalla tai jotain. Sillain, että "en ymmärrä mikä tossa reggaessa vetoaa ihmisiin".

Mutta joo, en minäkään ymmärrä paljoakaan pohjois-intialaisesta taidemusiikista, mutta tykkäilen siitä silti kovasti. Musiikki vetoaa ihmisiin monella tavalla, jotkut tykkäävät äänestä ja soundimaailmasta äänenä, jotkut kuuntelevat harmoniaa, jotkut sanoja, jotkut rytmiä, jotkut melodiaa, jotkut tiettyjä soittimia ja loput kuka mitäkin. Ei sun kokemuksesta mun mielestä jää mitään olennaista pois. Jokaisen kokemus on täydellinen sellaisenaan.

Minua raivostuttaa ihmiset, jotka väheksyvät omaa asiantuntemustani kun en soita itse (enää) mitään. Ei se tarkoita, etteikö mielipiteeni olisi yhtä painava kuin maailman supervirtuoosienkin (joita kaverini eivät todellakaan ole). Silti epäilys kalvaa mieltäni aika ajoin, mutta paremmat kaverini lohduttavat ja sanovat ettei asialla oo mitään merkitystä.

Mua pelotti aikoinaan kun lähdin musiikintutkijan tielle, että pilaan kaiken analysoimalla liikaa, mutta olen huomannut, että sen analyytikkovaihteen voi kääntää päälle ja pois, ja sen teini-intoilijavaihteen voi myös. Joskus musiikista on tärkeää nauttia musiikkina, eikä sarjana hienoja rumpufillejä tai täydellistä kontrapunktia.

Lyyra kirjoitti:Mua pelotti aikoinaan kun lähdin musiikintutkijan tielle, että pilaan kaiken analysoimalla liikaa, mutta olen huomannut, että sen analyytikkovaihteen voi kääntää päälle ja pois, ja sen teini-intoilijavaihteen voi myös. Joskus musiikista on tärkeää nauttia musiikkina, eikä sarjana hienoja rumpufillejä tai täydellistä kontrapunktia.

Toi on tärkeä huomio. Etenkin musiikkia harrastavat nuoret miekkoset koittaa mun mielestäni usein erottautua rahvaasta kuuntelemalla tarkoituksellisen monimutkaista kamaa ja halveksuen vaikkapa yksinkertaiselta kuulostavaa poppia. Kun kuunnellaan pelkästään kimuranttia sovitusta tai vaativaa soittoruoritusta saattaa koko musiikista nauttiminen unohtua. On mahtava tunne oppia kytkemään tuo analysattori pois päältä. Tai mikä vielä parempaa - opetella pitämään se päällä mutta nauttia silti siitä ensisijaisesta kuulemasta eli musiikin välittämästä tunteesta. Tosiaan, simppelin kuuloinen poppis ei välttämättä ole lainkaan helppoa. Ja kyllä progeakin saa rakastaa, aion kohta avata ketjunkin yhdelle lempibändeistäni, ehkä tämän hetken kovimmalle .

Toi Lyyran ensiajatus oli myös ajattelemisen arvoinen. Siihen vastaisin jopa että kyllä melkein. Täytyy oppia kuulemaan oleellinen (ja pitämään siitä) jotta musiikkia voi rakastaa. Koitan selventää esimerkkien kautta: Jos ei opi hahmottamaan reggaen keinuvaa rytmiä ja jonkun casion "reggae"-komppi kuulostaa aivan samalta, ei mielestäni ole päässyt ihan asian ytimeen. (Ei, siis, saa siitä tykätä rytmitajutonkin...)

Äh, parempi esimerkki, laulajien erilaiset soundit: Jotta voi rakastaa oopperaa, tulee tottua klassiseen laulutyyliin. Tiedän että se tuottaa joillekin vaikeuksia. Tiedän myös ihmisiä, jotka voisivat musiikin perusteella rakastaa vaikkapa YUP:ta, CMX:ää tai Ismo Alankoa, mutteivät voi sietää suomalaista baritonilaulua. Uskaltaisin väittää että tällainen makuasia on kiinni tottumuksesta, eli voisi melkein sanoa etteivät he ole "oppineet ymmärtämään" sellaista laulusoundia. Sama pätee tietysti kaikenlaiseen örinään ja murinaan tai sitten vaikkapa falsettikiekumiseen. Kuinka monella hyvän metallin kuunteleminen tyssääkään siihen, kun ei ole oppinut ymmärtämään tiettyä laulutyyliä!

Musta tässä on nyt siis selkeä ero puhtaasti musiikin estetiikkaan liittyvään mielipiteeseen. Eli joku saattaa kyllä pitää enemmän yhdestä kuin toisesta, mutta sitä ei välttämättä osaa määritellä. Jos sen sijaan ilmottaa lähtökohtaisesti "en kuuntele teknopoppia", ei sitä oikein voikaan ymmärtää ja vielä vähemmän pitää.

Jos jotain rakastaa, niin ei kai siinä sen enempää ymmärtämistä tarvita, vähän niinkun tyttöjen kanssa :). Ei minullakaan ole soittotaustaa, mutta suhtaudun silti kovin intohimoisesti musiikkiin. Samaa bändiä voi fanittaa monesta eri kulmasta, kitaristikaverini diggailee There Is A Light That Never Goes Outia Johnny Marrin takia, minä kahden tonnin rekan. Eri asiat on kullekin siinä biisissä tärkeitä. (No, okei, diggailen Smithsiä kyllä ihan kaikista mahdollisista kulmista Death at One's Elbowta lukuunottamatta..:)

Musiikin rakastamiseen voi vaikuttaa myös puhtaasti ulkomusiikillisetkin seikat. En ole kauhea reaggen ystävä, mutta Joe Strummerin coveri Redemption Songista saa silmät vetiseksi ihan vaan Joe Strummerin takia. Musiikin ei edes aina tarvitse kuullostaa hyvältä että sitä rakastaa, joskus riittää kun se kuulostaa pahalta kun siltä tuntuu tai ihan hölmöltä.

Muksu kirjoitti:

Lyyra kirjoitti:Mua pelotti aikoinaan kun lähdin musiikintutkijan tielle, että pilaan kaiken analysoimalla liikaa, mutta olen huomannut, että sen analyytikkovaihteen voi kääntää päälle ja pois, ja sen teini-intoilijavaihteen voi myös. Joskus musiikista on tärkeää nauttia musiikkina, eikä sarjana hienoja rumpufillejä tai täydellistä kontrapunktia.

Toi on tärkeä huomio. Etenkin musiikkia harrastavat nuoret miekkoset koittaa mun mielestäni usein erottautua rahvaasta kuuntelemalla tarkoituksellisen monimutkaista kamaa ja halveksuen vaikkapa yksinkertaiselta kuulostavaa poppia. Kun kuunnellaan pelkästään kimuranttia sovitusta tai vaativaa soittoruoritusta saattaa koko musiikista nauttiminen unohtua. On mahtava tunne oppia kytkemään tuo analysattori pois päältä. Tai mikä vielä parempaa - opetella pitämään se päällä mutta nauttia silti siitä ensisijaisesta kuulemasta eli musiikin välittämästä tunteesta. Tosiaan, simppelin kuuloinen poppis ei välttämättä ole lainkaan helppoa. Ja kyllä progeakin saa rakastaa, aion kohta avata ketjunkin yhdelle lempibändeistäni, ehkä tämän hetken kovimmalle .

Aloitusviestin luettuani meinasin kirjoitella tänne samanlaisia juttuja kuin ylläolevat. Musiikistahan nimenomaan kuuluukin vain nauttia, liika ymmärtämisen yrittäminen helposti menee tuolle kaikki tietävyyden tielle. Ja se jos joku on maailman ärsyttävintä.

Itse en osaa soittaa mitään soitinta, mutta kuuntelen musiikkia erittäin sujuvasti. Erona musiikkia harrastaviin tuttuihini olen huomannut, että he paljon enemmän bongailevat biiseistä että missä soitetaan hyvin tai mikä on musiikillisesti hienoa. Eikä siinä mitään, taito kunniaan toki. Itse olen tavallaan tyytyväinenkin etten osaa edes niin kuulla tällaisia, ei minua juuri kiinnosta miten oikein soitetaan. Nimenomaan pidän säröistä usein. Joskus olen huomannut että soittamista tai laulamista tosissaan harjoittaneet eivät kestä kuulla "huonoa" laulantaa tai soitantaa. Siis siksi että se on nimenomaan soitannallisesti jotenkin huonoa, ja itse en ole huomannut asiaa edes. En oikein osaa selittää mitä haen takaa, mutta kuitenkin, fiilis ja kokonaistunnelma ovat musiikissa tärkeintä. Itse eniten vihaan musiikissa tylsyyttä ja puhkikulutettuja ideoita, on ihan sama soitetaanko oikein vai ei tai onko kyseinen musiikki sitten poppia tai progea tai mitä tahansa. Tietysti jonkinlainen soittotaito on suotavaa, mutta ei kaikkien taritse olla jotain kitaravirtuooseja tai laulajahuippuja.

Kaivan tämän ikivanhan keskustelun esiin koska se on mielenkiintoinen ja minulla on mielestäni jotain sanottavaa aiheesta. Ekaksi voisin ehkä lainata itseäni asiaan täysin liittymättömässä ilmarikeskustelussa: "ymmärtäminen on ehkä maailman väärinymmärretyin sana". Ei siis siksi, että sitä käytettäisiin väärin vaan siksi että se voi tarkoittaa niin monta eri asiaa. Jopa samassa asiayhteydessä. "En ymmärrä musiikkia" voi tarkoittaa vaikka mitä.

Ekana reaktionani tän ketjun otsikkoon ehkä tuli hieman saivartelevakin "musiikin rakastaminenhan on sen ymmärtämistä" -ajatus. En siis välttämättä näkisi niitä edes eri asioina. Ei musiikissa ole muuta ymmärrettävää kuin se että pitääkö siitä vai ei. Ainakin populaarimusiikissa lienee tärkeintä se, syntyykö musiikkiin tunneside. Jos syntyy, on ymmärtänyt kaiken mitä tarvitsee ymmärtää. Musiikin rakastamisen ja ymmärtämisen voi ajatella samaksi asiaksi.

Sitten voi tietysti puhua musiikin teoreettisesta ymmärtämisestä tai sen ymmärtämisestä sosiaalisessa kontekstissa. Tai oman kulttuurin musiikillisen kielen ymmärtämisestä. Meidät kaikki on kasvatettu tiettyyn, rajattuun käsitykseen siitä mitä musiikki on. On täysin kulttuurisidonnaista, jopa yksilöllistä, millaiset äänet mielletään musiikiksi. Jokainen musiikkia kuunteleva ihminen ymmärtää sitä jollain tasolla, koska muuten se kuulostaisi pelkältä melulta. Noise-artisti Merzbow taisi joskus sanoa että melu kuulostaa hänestä musiikilta ja Britney Spears melulta.

Sitten on vielä musiikista pitäminen ja sen rakastaminen erikseen. Pidän hyvin monenlaisesta musiikista, mutta rakastan vain suhteellisen harvoja teoksia. On esimerkiksi paljon länsimaisen populaari- tai korkeakulttuurin ulkopuolella tehtyä musiikkia, josta pidän, vaikka olenkin ihan pihalla niistä sosiaalisista ja "taideteoreettisista" lähtökohdista joista se on tehty. En oikein usko että voin rakastaa muuta kuin länsimaalaista musiikkia, koska länsimainen estetiikantaju (tai ylipäänsä "estetiikan" käsite) on kasvanut niin syvälle minuun. Mutta voin kyllä pitää siitä ja yrittää ymmärtää.

Rakastan esimerkiksi John Cagen musiikkia, vaikka en ymmärrä musiikin teoriasta mitään. Olen kuitenkin omaksunut länsimaisen musiikkikäsityksen sen verran kokonaisvaltaisesti (mutta kriittisesti), että ymmärrän muutenkin kaiken sen mitä vastaan Cage teoksissaan kapinoi. Joku Schönberg ehkä menee multa yli hilseen koska hän (kärjistäen) kapinoi taidemusiikin sisällä sen vallitsevia lakeja vastaan. Cage kapinoi koko länsimaista musiikkikäsitystä vastaan, joten sitä ymmärrän jotenkin intuitiivisesti, vaikka en osaakaan teoreettisella kielellä selittää mikä hänen sävellyksissään on niin radikaalia.

Toisenlainen esimerkki on ehkä lukemattomat elektronisen tanssimusiikin genret. Voisin kyllä pitää tuosta "aivottomasta jumputuksesta" pelkän kotikuuntelun perusteella (joskin se on aika vaikeaa niiden kaikkein monotonisimpien genrejen kuten psytrancen kohdalla), mutta olen oppinut ymmärtämään/rakastamaan sitä tanssimisen kautta. Avainkokemus on ehkä ollut sen "aivottomuuden" hyväksyminen: koen tanssimusiikin kehollisesti, en älyllisesti (vaikka keho ja mieli ovatkin oikeasti toisistaan erottamattomissa). Mutta tanssimusiikkia ei mielestäni voi ymmärtää tanssimatta (mutta pitää siitä voi). Siis en kyllä tanssi enää pahemmin, mutta tanssimisen kokemus on muuttanut pysyvästi tapaani kokea tanssimusiikki. Lähdin tähän esimerkkiin tosin ehkä vähän mustavalkoisesta ennakko-olettamuksesta: siitä että tanssimusiikilla olisi vain tanssimisen funktio, vaikka niitä voi olla oikeasti useampia samanaikaisesti.

Muksu kirjoitti:Tai mikä vielä parempaa - opetella pitämään se päällä mutta nauttia silti siitä ensisijaisesta kuulemasta eli musiikin välittämästä tunteesta.

Näin mulle ainakin on käynyt. Kun vähän opiskelin musiikintutkimusta niin aivoni jäivät pysyvästi johonkin tilaan jossa kuuntelen musiikkia toisin kuin aiemmin. Analyyttisemmin, ja ehkä jollain tapaa etäisyydenkin päästä. MUTTA samanaikaisesti pystyn silti kokemaan musiikin subjektiivisena tunne-elämyksenä. Se on aika jännä rinnakkaiskokemus, jonka myötä tuntuu että saan musiikista yhä vain enemmän irti kuin nuorempana. Tanssiesimerkkiä jatkaen osaan päästää irti estoista ja tanssia, mutta samalla kuunnella musiikkia myös analyyttisesti.

Enkä minä siis tosiaan musiikinteoreettisesti ymmärrä yhtään mitään, mutta musiikin sosiaalisesta ja kulttuurisesta puolesta tiedän ehkä jotain mikä avaa itselleni vierasta musiikkia. Kuunteluani tuntuu muutenkin luonnehtivan nykyään pyrkimys ymmärtää kaikkea. Yritän opetella pitämään musiikista joka on vierasta ja vastenmielistä. Se on tietenkin vain tavoite, jota on mahdoton saavuttaa. Mutta kaikki musiikki on minusta ainakin mielenkiintoista, jos ei muuta. Vaikka joku biisi kuulostaisikin minusta kauhealta, on jännittävää ajatella että jonkun mielestä se oikeasti on parasta mitä koko maailman musiikeilla on tarjottavanaan.

Kuuntelen siis monenlaista musiikkia: sellaista jota ymmärrän/rakastan, sellaista josta pidän ja sellaista joka on kiinnostavaa. Ehkäpä se tärkein oppitunti jonka olen Cagea kuuntelemalla ja lukemalla oppinut, on se että ei ole oikeastaan niin tärkeää pidänkö kuulemastani kun se on kuitenkin aina vähintäänkin kiinnostava kokemus.

En nyt tarkoittanut tällä sitä että tämä oma tapani kuunnella olisi muita parempi. Minä saan musiikista enemmän irti kuuntelemalla sitä analyyttisesti ja lukemalla runsaasti taustatietoja, mutta se on vain yksi tapa kuunnella/ymmärtää/rakastaa musiikkia. Musiikin ymmärtäminen tarkoittaa joka ihmiselle eri asiaa.