Perinteiseen tapaan, vuoden 2009 parhaat levyt.
Tässä lähtee listaa, oli kovin vuosi pitkään aikaan. For shits and giggles, laitoin mukaan mitä olen internettiin kirjoittanut levyjä ensikertaa kuultuani. Niin ne mielipiteet muuttuu, kun ehtii istahtaa levyn äärelle. Tähän ketjuun saa listailla tai muuten vain heitellä tänä vuonna sykähdyttäneitä julkaisuja, tai muita musajuttuja. Listailu on vaan mun juttu, se on kivaa!
1. Camera Obscura - My Maudlin Career
Tällä kertaa ei tarvinnut kyllä kauheen kauaa miettiä, mikä levy on vuoden paras. Musta tää on vielä parempi kuin Let's Get Out of This Country, joka oli jo aika täydellistä orkestraalista poppia. Tracyanne Campbellin librarian chic saa polvet veteläksi, levy on täynnä toinen toistaan komeampia sovituksia ja romanttisen kyynisiä tilityslauluja ihmissuhteiden lopuista. Levyllä on vielä täydellinen nimikin. Lempibiisi vaihtelee viikoittain, mutta pirteä avausraita French Navy, Away With Murder, melkeen-liikaa-jousia-muttei-ihan Careless Love, nimibiisi ja itsensä tappaneelle ystävälle laulettu James tulevat ekana mieleen. Ja Honey in The Sun, The Sweetest Thing, ja... Oikeestaan ainoostaan Forests and Sands ei ole tän levyn paras biisi, ja sekin on ihan törkeen hyvä.
((Jonkinlaisena "Belle & Sebastian tyttövokaaleilla" -bändinä tunnetuksi tullut Camera Obscura on nyt neljännen albuminsa myötä viimeistään osoittanut kyynisimmillekin kuulijoille, että yhtyeeltä löytyy aivan oma soundinsa ja luonteensa. Jo edellinen Let's Get Out of This Country -albumi soi kauniimmin kuin B&S pitkään aikaan, ja uuden My Maudlin Career lätyn myötä meininki vaan paranee. Vokalisti/lyyrikko Tracyann Campbell on kovassa iskussa, ja yhtyyen melodinen ja pehmeä poppis soi viuluineen ja helmeilevine kitaroineen kovinkin kauniisti. Tällä levyllä ollaan meikäläisen vuoden levyt -listalla kyllä vahvoilla.))
2. Cats on Fire - Temperance Movement
Tääkin oli kuuntelukertojen perusteella aikas helppo valinta. Cats on Fire on vaan jotenkin niin konstailettoman komeaa popmusiikkia, ettei voi olla tykkäämäättä. Ei kai tässä mitään pyörää uudestaan keksitä, mutta kitarasoundit on ku hunajaa korvaan kaatais, eikä mun Mattias Björkas mancrush ole mihinkään hiipunut. Kaikki biisit ei ihan yhtä kovaa kolahda, mutta Tears in Your Cup, Fabric, The Steady Pace nyt ainakin on parasta suomalaista poppia ikinä. Oikeestaan ainoo heikko kohta on Letters From a Voyage to Sweden - Never Sell The House. Our Days in The Sunin kitarat on älyttömänn hienot!
((Cats on Firen Our Temperance Movement on yhtyeen kovasti odotettu kakkosalbumi. Parin vuoden takainen The Province Complains yllätti puun takaa, ja on sittemmin omassa asteikossa noussut melkeinpä parhaimpien suomalaisten poplevyjen joukkoon. Tällä kertaa yllätystekijää ei enää ollut, ja niinpä Our Temperance Movement ei samalla tavalla heti tempaissut mukaansa. Kuuntelukertojen myötä levy on kuitenkin auennut paremmin, ja täynnä kaunista heleiden kitaroiden vetämää indiepoppia se on tämäkin. Kitaroiden soundimaailmassa on kaikuja 50-luvulta sekä Feltistä. Levy on temmoltaan ehkä pikkaisen edeltäjäänsä rauhallisempi. Levyä tulee pyöriteltyä useamman kerran putkeen, ja tykkäilen kyllä kovasti.))
3. Animal Collective - Merriweather Post Pavillion
Onhan se aika massiivisen hieno leyv. Levyllä on aivan mahtava hippihipat metsässä -tunnelma. Oikeestaan tohon aiempaan kirjoitteluun ei oo paljon lisättävää, paitsi että vähän ehkä haluais, että AC vielä palais semmoisiin räjähtäviin April and The Phantom tunnelmiin. Ja miten mä tammikuussa oon muka ajatellut että Sung Tongs ois parempi kuin Spirit They've Gone, Spirit They've Vanished.
(( Merriweather Post Pavillion on uusin Animal Collective albumi, ja aika ihmeitä saa tänä vuonna tapahtua, jos ei tämän vuoden ensimminen ostamani levy ole myös vuoden paras. Levy on nimittäin täynnä lämpöä, rajatonta rakkautta ja sympatiaa, menettämättä silti teräänsä. Tyylillisesti levy on aika lähellä Panda Bearin loistavaa Person Pitch -sooloalbumia. Levyllä on samankaltainen vedenalainen tunnelma, kuin iloinen eläintarha joka syvyyksissä ampuu vihreitä rakkauden raketteja korviin. Levy on myös helpommin lähestyttävä kuin Animal Collectiven albumit, aikaisempien levyjen psykedeelinen freak folk pop / kokeellisempi ambient puolijako puuttuu, ja koko albumi on jotain siltä väliltä. Psykedeliaa on tututtuun tapaan kansia myöten mukana runsaasti, vaikka albumilta Avery Taten kirkumisraidat puuttuvatkin. Silti levyssä riittää syvyyttä joka kuuntelukerralla, ja kappaleet avautuvat kauniisti vuorotellen enemmän ja enemmän. Nyt kun kymmenisen kuuntelukertaa on mennyt rikki, suosikkeja ovat Bluish, My Girls, Summertime Clothes, Taste, In The Flowers, Brother Sport,... tai no oikeestaan kaikki. Tää oon kyllä sellainen [3 ja tulipäähymiö levy, ettei rajaa. Taistelee tiukasti Sung Tongsin kanssa parhaan Animal Collective albumin tittelistä. No saa riittää, valot pois, viltti mukaan ja stereot liian kovalle...))
4. The Antlers - Hospice
Tää levy näyttää sairaalalta, kertoo sairaalasta ja kuulostaa sairaalalta. Tulee kuunnellessa sellainen olo, että oon sairaalassa ja tukehdun samalla kun laitteet piippaa. Kaikenlaista hajoamista, kuolemista, ihmissuhteiden ja maailmanloppuja. Niin henkilökohtainen levy, että tän kuuntelu on vähän kuin tositeeveen katsomista, paitsi että tätä kuunnellessa oikeasti surettaa ja itkettää, ja silti tekee hyvää.
(( The Antlers - Hospice onkin sitten silkkaa sairaalamelankoliaa. Levy on omaelämänkerrallinen maailmanlopputarina ihmissuhteesta kuolemansairaan ihmisen kanssa. Mahtavalla tavalla musertavan kaunista ja melankolista musiikkia.))
5. Joose Keskitalo - Tule minun luokseni, kulta
Joo, iloista menoa taas. Murhaaminen on ihan kiva teema levylle. Mut on tässä sellainen maailmanlopun svengi, että melkeen ajaa pakananki kirkkoon.
(( No huh huh. Joose Keskitalo - Tule minun luokseni, kulta on vielä aiempaa piirun verran synkempää menoa, alkaa meikäläisenkin raja tulla pikku hiljaa näköpiiriin. Vaan ei vielä, sen verta mahtavaa on meininki. Meno on aiempaa huremeisempaa, ja lauluissa tummuus ja kuolema ovat enemmän esillä, uskonnon jäädessä enemmän taustalle. Vaan on se siellä vieläkin, hienosti ja maailmanlopun väreissä. Meininki tulee aika selväksi jo avauskappale Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen aikana. Musiikillisesti vaikutteita on aiempaa enemmän slaavilaisesta kansanmusiikista, sekä vähän kaikuja freak-folkista. Laulutyylikin vaihtelee kappaleiden mukaan aiempaa enemmän. Levyllä on paljon melko lyhyitä kappaleita ja muutama pidempi. Parhaiten mieleen jäivät Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen, levyn eniten kansanmusiikkivaikutteinen ralli Viis tyttöä, synkänhilpeä Pimeydestä pimeyttä vastaan sekä levyn päättävä Kerubi kosketti huuliani. Aikamoisen tinkimätöntä musiikkia Joose yhtyeineen jaksaa tuottaa...))
6. HEALTH - Get Color
No onhan se aika mahtavaa. Aina pitää vääntää vähän kovemmalle. Levyn päätösraidat We Are Water ja In Violet on niin mahtavaa pauhua, että pitää kyllä rakastaa kitaraansa saadakseen siitä noin orgastista melua irti.
7. The Pains of Being Pure at Heart - S/T
Tää oli vuoden yllättäjä. Periaatteessa tässä ei ole ees mitään omaa juttua, onhan vaan menevää kitarapoppia, mutta joku tässä vaan koukutti ja kovasti. Ja koukuttaa edelleen, kun uudelleen enempi kuuntelin. Teenager in Love on ihan timangi biisi.
8. The XX - XX
Tää nyt jäi ehkä enemmän sellaiseksi kuuntelen-paljon-ja-sitten-unohdan -levyksi, mutta lahjomattoman iTunes soittokertalaskurin perusteella kuuntelin tätä aika paljon. Miten instrumenttien väliin mahtuu noin ääretön määrä tyhjää? Hienoo.
(( Pitkäaikainen viha-rakkaussuhde Pitchforkin kanssa jatkuu, tilailin taas trendipoppia kevyin suosituksin ja varsin onnistunein tuloksin:
The XX - S/T on levyllinen melankolista, riisuttua popmusiikkia, joka kuulostaa siltä, että se olisi nauhoitettu tyhjiössä. Yhtyeen soundimaailma on varsin riisuttu ja yhtenevä, ja vaikka selkeitä yhteyksiä vaikkapa Interpoliin ja Chris Iisakin Wicked Gameen löytyykin, on se kumminkin melko omaperäinen. Tarkat, särmikkäät ruummut iskevät päin naamaa ja kitarat ovat kaihoisia ja ilmavia, vaikka missään vaiheessa eivät kunnolla jyrähdäkään. Mies- ja naisvokalistin parisuhdedynamiikka on varsin toimiva. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja ekonomisuudessaan melko yllättäen yksi vuoden poplevyistä.))
9. Liechtenstein - Survival Strategies in a Modern World
Mun on pakko laittaa tämä listalle, kun näiden kitaristi/vokalisti on maailman söpöin ruotsalaistyttö (joo, söpömpi kuin Liv Ullman [joka taitaa muuten ollakin maailman söpöin norjalaistyttö]). Levy kestää jonkun alle puol tuntia, mutta mainio se on. Aika tarkkaan on Sarah Recordsin nynnyindie kuunneltu, eikä tässäkään mitään kauhean omaperäistä ole, mutta toimii kumminkin.
(( Liechtenstein - Survival Strategies in The Modern World taasen on tyylipuhdasta 90-lukuindietä, kuullostaen lähinnä Heavenlyltä tai Sarah Records -bändeiltä. Mikä ei tietenkään voi olla mitenkään huono juttu.))
10. The Decemberists - The Hazards of Love
Tän kanssa oli vähän arpomista, oisko kuitenkin Crayon Fieldsin paikka ollut, mutta kun tuota suoraviivaista söpöilypoppia oli jo niin paljon listalla. Otetaan sitten tämä, ihan liian massiivinen konseptialbumi joka on aivan mahtavaa kamaa. En ehkä ihan niin innoissani tästä enää ole kuin ilmestymisen aikaan, mutta;
(( The Decemberists - The Hazards of Love onkin sitten jotain ihan muuta. Jo aiemmilla levyillä on ollut havaittavissa lievää taipumusta pidempien draamallisten kaarien rakenteluun ja moniosaisiin, pitkiin teoksiin. The Tain EP on viisitoistaminuuttinen tarina, ja viimeisin The Crane Wife sisälsi nimikappaleen kolmiosaisena kertomuksena. Uusin Hazards of Love onkin sitten jo jonkinlaista folkrockoopperaa. Esikuvana toimii The Whon Tommy, Pink Floydin The Wall, ja muutenkin liikutaan aika 70-lukulaisen progressiivisissa tunnelmissa. Tarina kertoo metsänkunigattaren adoptoiman, muotoaan muuttavan William pojan ja tämän Margaret rakastetun kamppailusta kohtaloa, anoppeja ja luonnonvoimia vastaan. Mukana on Colin Meloyn tapaan kovin rankkaakin menoa, kuten lastenmurhaa, kuolemaa ja raiskaamista. Sanoitukset ovat Decemberistsille tyypillistä hieman arkaaista runollista menoa, tyyliin "the prettiest whistles won't wrestle the thistles undone" tai "Thou unconsolable daughter said the sister / When will thou trouble the water in the cistern / And what irascible blackguard is a father?".
Musiikillisesti albumi liikkuu folkin, rockin, folk-rockin ja ajoittaisen progerevittelyn sekä metalliriffittelyn parissa. Parhaimmillaan albumi toimii silloin, kun kaikki osaset saavat oman paikkansa. Ainoastaan riffirevittely tuntuu välillä olevan vähän väärällä levyllä, vaikkei häiritsevän paljon sekään. Lauluosuuksista vastaa pääasiassa Meloy, vaikka vierailevia vokalistejakin on esiintymässä tarinan eri henkilöinä. Näistä etenkin Margaretin osuudet laulava Becky Stark on varsin mainio. Tarinan henkilöillä on rockoopperatyyliin omat tunnistettavat musiikilliset teemansa, jotka toistuvat levyn läpi. 17-raitainen konseptialbumi on melkoinen pala haukattavaksi, ja vaatii tulla kuulluksi kokonaisuutena, mutta kyllä levyltä löytyy nopealla kuuntelulla ne kirkkaimmat kohdat melkoisen helposti: The Wanting Comes In Waves / Repaid, jolla William vaatii ottoäidiltään lupaa mennä seikkailemaan ihmisten maailmaan, levyn folkahtavin kappale Annan Water, jossa anellaan joelta lupaa päästä yli rakkaan luokse ja ilkeä ja ruma The Rake's Song, jossa vastuuton poikamies menee naimisiin, on onnensa kukkuloilla kunnes vaimo alkaakin pyöräytellä lapsia, kuolee sitten onneksi neljännen synnytyksen myötä, ja vapautta kaipaava miekkonen sitten tappaa loputkin lapsensa. Just niin. Ei varmasti ihan jokaisen albumi, eikä ihan tasainen laadultaan. Arvosteluissa tullaan varmasti olemaan kovin ristiriitaisia ja kriittisiä, mut omalle kohdalle kolahtaa kyllä kovinkin.))
Listalle melkein mahtui: Crayon Fields, Flaming Lips, Wild Beasts, Mountain Goats, Morrissey, Mew
Muita vuoden musajuttuja;
- Tuli vähän myöhässä tutustuttua Joensuu 1685:n (kun sillä on niin tyhmä nimi!), mutta se potkaisikin sitten loppuvuonna uudelleen shoegaze/ysäri-indiekiinnostuksen liikkeelle. MBV, Slowdive ja Secret Shine on pyörinyt nyt ahkerasti. Vielä oottelen sitä Loveless remasteria, Kevin!
- U2 (Boy/October, ei nyt kumminkaan mennä liiallisuuksiin).
- Sarah Records! Miksei voinut olla siellä silloin...
- Beatles remasterit! Ja britti-invaasio vei muutenkin Motownin paikan tänä vuonna.
- Do You Realize?? ja kovaa soittanut Mogwai ja maailman paras keikkaseura <3.
- Morrissey! Miksei se koskaan käy Suomessa? Tarpeeksi?
- Taisin olla väärässä Cats on Firen menestyksen suhteen, sen verta tyhjää oli molemmilla Tampereen keikoilla . Mut jengi ei vaa tajuu.
- Tällä hetkellä tän vuonna on ostettu 102 levyä, ja tulossa vielä varmaan kymmenkunta. Töissäkäynti on kivempaa ku opiskelu!