forde.munfoorumi.com

Halusin perustaa jazzketjun. Tässä se nyt on. Ketjussa harrastetaan puhetta jazzista ja suhteesta jazziin.

Itse pidän jazzista. Jotain omaehtoista tutustumista olen harrastanut itseksenikin teini-iästä asti, mutta suurimman vaikutuksen on tehnyt Tampere Jazz Happening, jossa olen talkoillut jo vuosikaudet. Siellä on todella saanut käsityksen jazzin monipuolisuudesta. Jos aihe vähääkään kiinnostaa, niin uskon vakaasti, että jokaiselle kiinnostuneelle löytyy jazzin kirjosta suosikkinsa.

Voin laittaa jotain linkkejäkin, jos jotakuta kiinnostaa.


Edit. Unohdin vinkin. Ylihuomenna 25.7. klo 11 M.A. Nummisen Musiikkiohjelmassa YLE Radio 1:llä on teemana "Jazz on taidemusiikkia". Uusinta 29.7.
Näköjään myös 4.7. tullut lähetys "Klassisen ja jazzin flirttailu" on edelleen kuunneltavissa täällä. Ja itse asiassa jazz-teemaan menee myös tuo 27.6. tullut ohjelma "Paloma-variaatiot", jonka voi kuunnella saman linkin takaa.

Aloitan toteamalla, etten tiedä jazzista juuri mitään. Kuuntelen sitä kyllä mielelläni silloin tällöin. Mutta en osaa oikeastaan nimetä että mitä, koska joku tulee kumminkin sanomaan, että eihän se mitään jazzia edes ole. Monet nykykotimaiset toimivat, kuten The Five Corners Quintet.

Usein jazz on parhaimmillaan taustamusiikkina. Tässä äskettäin koin täydellisen jazz-hetken, kun oltiin kaverin vanhempien vanhanaikaisesti sisustetun kaupunkiasunnon olohuoneessa (paksut tummat verhot, upottava sohva ja nojatuoleja, himmeä valaistus, täyteenahdettu kirjahylly) ja pelattiin shakkia. Juotiin punaviiniä ja kaverilta loppuivat tupakat, joten hän poltti laatikosta löytämänsä sikarin. Ja taustalla jotain tunnistamatonta jazzia, josta en huomannut kysyä mitä se oli. Se oli ihan kuin jostain elokuvasta. (Ja vielä voitin shakissa!)

Jazzia on niin monen tyylistä, että ei oikein voi sanoa tykkäävänsä jazzista tai inhoavansa sitä, kun alagenrejä on useita ja nekin vaihtelevat rytmikkäästä lattarista jonnekin käsittämättömiin free-suhinoihin.

Mulle uppoaa parhaiten nuo lattarivaikutteiset piano- ja kitaravetoiset artistit kuten Michel Camilo ja usein maailman parhaaksi kitaristiksikin tituleerattu Al DiMeola. Jälkimmäinen toki menee jo vahvasti fuusion puolelle. Lisäksi tykkään tunnelmallisesta puhaltimilla höystetystä ambientista, kuten Nils Petter Molværista.

Pat Metheny tietysti on myös yksi mahtavista kitaristeista kautta aikain. https://www.youtube.com/watch?v=ApI-zA6suXE

Yksi viimeisimmistä löydöistä on Avishai Cohen. Hyvin tunnelmallista ja melko perinteistä trio-jazzia. Sopii äärimmäisen hyvin luovan työn taustamusiikiksi. https://www.youtube.com/watch?v=H-ZYxftpsak

En itsekään tiedä jazzista juuri mitään muuta kuin ne muutamat kaikkein isoimmat nimet. Pidän kyllä siitä 20-luvun (?) klassisesta afroamerikkalaisestä (?) jazzista, jota ne kaiketi edustavat. Näen jazzin sellaisena musiikkityylien kokonaisuutena, joka on vaikuttanut paljon myöhempään populaarikulttuuriin. Jazzille olennainen soitin saksofoni on sellainen, jonka yhdistämisestä mihin tahansa musiikkiin pidän. Tietysti bluesiille se on varmaan vielä olennaisempi.

päivänpolttaja kirjoitti:En itsekään tiedä jazzista juuri mitään muuta kuin ne muutamat kaikkein isoimmat nimet. Pidän kyllä siitä 20-luvun (?) klassisesta afroamerikkalaisestä (?) jazzista, jota ne kaiketi edustavat.

Tarkoittanet 1930-luvun swing / big band -soundia? Pitäisin itse kyllä kaikkea jazzia afroamerikkalaisena musiikkina, vaikka sitä nykyään soittaakin ihmisiä kaikista etnisistä ryhmistä (samalla tavalla kuin hip hop on afroamerikkalaista musiikkia vaikka Eminem räppääkin).

Omaa suhdettani jazziin kuvaa parhaiten se mitä sanoin Levyraati-ketjussa:

outsider kirjoitti:En minäkään kyllä jazzista mitään tiedä, se on viimeisiä länsimaisen populaarimusiikin rajamaita, joille en ole kauheasti uskaltautunut. Kai se on liian suuri genrejen kenttä jolla on liian pitkä perintö vähän klasarin tapaan, että siitä olisi helppo saada jotain otetta.

Jazzin historia on kuitenkin paljon pitempi kuin rock-musiikilla, ja tuntuu että jollain ragtimella (jos sitä nyt vielä voi jazziksi kutsua) on aika vähän tekemistä jonkin fuusion kanssa. En ole tiennyt mistä aloittaa, joten olen kuunnellut musiikkia aika sattumanvaraisesti pitkin jazzin historiaa, Billie Holidaysta kotimaiseen 2000-luvun free jazz -ryhmään Black Motor. Jonkin verran olen 1950- ja '60-lukujen bebopin suuria nimiä yrittänyt kuunnella, mutta huomannut pitäväni eniten 1970-luvun elektronissävytteisestä fuusiojazzista tyyliin Sun Ra, Mahavishnu Orchestra ja Herbie Hancock. Yleisesti ottaen olen kuitenkin aika ulalla jazzista ja haluaisin tietää mistä aloittaa systemaattisen tutustumisen!

Viime aikoina olen saanut lähikosketusta jazziin katsomalla Tremeä ja tilaamalla The Wire -lehden. Näiden avulla kai voisi hyvin lähteä purkamaan tätä mahdottomalta vaikuttavaa jazz-vyyhtiä. Heinäkuun Wiressä on A User's Guide to Don Cherry, joten hänen levytyksiään olisi loogista ruveta kuuntelemaan seuraavaksi. Varmaan toi Tampere Jazz Happeningkin olisi hyvä tapa tutustua, mutta maksulliset tapahtumat ovat sen verran kalliita ettei niistä oikein viitsisi kokeilumielessä pulittaa. Ilmeisesti ilmaiskeikkojakin on, mutta ne esiintyjät taas ovat ihan tuntemattomia eikä osaa oikein valmistautua samalla tavalla kuin niihin kalliimpiin keikkoihin, joiden esiintyjistä on joskus kuullutkin jotain (esim. siinä Wiressä).

En saanut aikaiseksi kuunnella tuota Nummisen ensimmäistä jazz-ohjelmaa, mutta nyt laitoin jälkimmäisen soimaan. Jotenkin radion kuunteleminen on nykyään niin ylivoimaista... Tämä vaikuttaa kuitenkin juuri sopivan matalan kynnyksen esittelyohjelmalta.

Edit. Kyllähän sieltä Yleltä tulee ihan säännöllistäkin jazz-ohjelmaa, kuten Jatzofrenia ja Jazzradio, mutta ei noiden jaksojen teemat toisaalta ole kovin aloittelijaystävällisiä.

Ainakin viime vuonna oli TJH:n ilmaiskeikalla tosi kovassa nosteessa ollut WorldService Project. Ja sehän on tietenkin vähän tuuristakin kiinni, mitä ilmaiskeikalle sattuu. Ja nykyäänhän niihin artisteihin on helppo alkaa tutustumaan netissä jo ennen varsinaista festivaalia.

Mulle jazz on nimenomaan TJH:n vuoksi pimeiden syysiltojen musiikkia. Nyt kun ilmat on alkaneet viilenemään ja illat pimenemään, niin voi että joku Ornette Coleman on kuulostanut taivaalliselta.

Hurahdin viime syksynä free jazziin á la Peter Brötzmann (ja muutkin). Jotenkin tässä jazzharrastuksen vuosien varrella olen vähitellen kasvanut freen kuunteluun. Menin ensimmäisen kerran jazzeille suosikkikitaristini Marc Ribot'n vuoksi ja olin ihan ihmeissäni, kun hän soitti pelkkää freetä (tribuuttikiertue Albert Aylerille). Koko keikka meni kuin kuuroille korville. Seuraava muistikuvani freestä oli Rashied Ali Quintetin keikalta (samalla festarilla soitti myös toinen Coltrane-rumpali Jack DeJohnette). Tuijotin touhua ihan lumoutuneena ja aloin ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärtää, mistä on kyse. Kuulin jopa kommunikaatiota eri soittimien välillä, mikä oli siihen asti kuulostanut lähinnä kakofonialta. Ja tosiaan nyt se lopullinen kilahdus on sitten tapahtunut.

Jollain tavalla ympyrä sulkeutui viikko-pari sitten, kun löysin lainastosta tallenteen tuolta Rashied Ali Quintetin keikalta. Ja edelleen se kuulostaa hyvältä.
Tieni vie lainastossa yhä useammin nimenomaan jazzhyllyyn. Ja kaikenlaista pörinää sieltä yleensä löytyykin.

Tampere Jazz Happening tulee taas. Bileisiin on pari viikkoa aikaa, joten lippujen hankinta alkaa olla ajankohtaista. Telakan Suomijazz-illat lienevät jo loppuunmyytyjä.
Muualla esiintyjinä mm. Toto (ei se Toto ), Medeski, Martin & Wood, Stefan Pasborg sekä Jack DeJohnette. Taattua laatua siis tiedossa. Suosittelen lämpimästi.

Edit. Ai juu, ja tänään tulee Jatzofreniassa viime vuoden kemuista taltioitu Sha's Feckelin keikka, joka rokkasi tuhannella voimalla. Kuunnelkaa! (Oletan, että tulee myös Areenaan.) Tiedossa linkin takaa löytyvän lisäksi ainakin pari Oceansize-coveria.

Toi Peter Brötzmann on kanssa yksi artisti joka tulee jatkuvasti Wiressä (ja lainastossa!) vastaan, mutta ei oikein osaa aloittaa mistään. Kuten ei Tampere Jazz Happeninginkaan kanssa: kaikki ihan vieraita nimiä eikä osaa valita, varsinkaan noilla hinnoilla - eli meenkö siis ilmaistapahtumiin?

Mulla on pitkällinen klassisen musiikin tutustumisprojekti loppusuoralla; oppaanani oli Fred Plotkinin Classical Music 101 -kirja. Seuraavaksi olisi luontevaa siirtyä jazziin, sillä samassa sarjassa olisi myös Jazz 101. Sitä ei kuitenkaan ole lainastossa. Jonkun tuollaisen kattavan kädestä pitäen -johdantoteoksen keskeisiin teoksiin/artisteihin/genreihin/käsitteisiin haluaisin jazzistakin löytää.

Voin kyllä sanoa, että TJH:n ilmaisetkin on olleet aina hyviä. Kannattaa lukea festarin sivuilta artistikuvauksia ja kuunnella sieltä näytteitä. Ostat vaan lipun johonkin konserttiin.
Pääasiassa se menee niin, että iltakonserteissa on pääesiintyjät ja isot nimet, kun taas lauantain päiväkonsertissa on vähän uudempaa ja tuoreempaa. Klubin yökeikat on viime vuosina painottuneet maailmanmusiikille ja Telakka kotimaisille, jotka ovat myös aina hyviä.

Lyyra kirjoitti:Edit. Ai juu, ja tänään tulee Jatzofreniassa viime vuoden kemuista taltioitu Sha's Feckelin keikka, joka rokkasi tuhannella voimalla. Kuunnelkaa! (Oletan, että tulee myös Areenaan.) Tiedossa linkin takaa löytyvän lisäksi ainakin pari Oceansize-coveria.

Kiitos vinkistä, täytyypä kuunnella.

Enpä muuten ole tiennyt koko Jatzofreniasta! Bassoradion ja Radio Helsingin lauantai- ja sunnuntai-iltapäivien jazz-ohjelmia sen sijaan olen kuunnellut jo pitkään. Olisiko Lyyralla vinkata vielä muitakin jazz-ohjelmia radiossa ja/tai TV:ssä?

lumikukka kirjoitti:

Lyyra kirjoitti:Edit. Ai juu, ja tänään tulee Jatzofreniassa viime vuoden kemuista taltioitu Sha's Feckelin keikka, joka rokkasi tuhannella voimalla. Kuunnelkaa! (Oletan, että tulee myös Areenaan.) Tiedossa linkin takaa löytyvän lisäksi ainakin pari Oceansize-coveria.

Kiitos vinkistä, täytyypä kuunnella.

Enpä muuten ole tiennyt koko Jatzofreniasta! Bassoradion ja Radio Helsingin lauantai- ja sunnuntai-iltapäivien jazz-ohjelmia sen sijaan olen kuunnellut jo pitkään. Olisiko Lyyralla vinkata vielä muitakin jazz-ohjelmia radiossa ja/tai TV:ssä?

Jazzradio samalla kanavalla.
Ja ilmeisesti on myös sellainen kuin Svengaava iltapäivä, tjsp. Sitä en ole koskaan kuunnellut. Ja vielä sunnuntai-iltapäivisin Radio Suomen puolella tuleva Tähtisumua, joka keskittyy enemmänkin sellaiseen Sinatra-jazziin. Jatzofreniahan on aloittanut jo Radiomafialla 1990-luvulla. Jatzofreniasta on myös mukava siirtymä Avaruusromuun.
YLEn nettisivuilta löytyy kyllä kaikki radion musiikkiohjelmat ja niiden lähetysajat listattuna. Suurin osa tulee lähetysten jälkeen Areenaan.

TV:ssä ei mun ymmärtääkseni musaohjelmia tule kuin erikoistapauksissa, tyyliin jotain dokkareita joskus. En tiedä nykytilanteesta sen tarkemmin, kun en omista TV:tä.


Edit.

outsider kirjoitti:Toi Peter Brötzmann on kanssa yksi artisti joka tulee jatkuvasti Wiressä (ja lainastossa!) vastaan, mutta ei oikein osaa aloittaa mistään.

Machine Gun on se Brötzmann-levy - ja muutenkin ilmeisesti eurooppalaisen free jazzin merkkiteoksia.

Kiitos, Lyyra! Tuolla Areenassa näköjään onkin listattuna musiikkiohjelmat myös genren mukaan.

Kopioin tähän talteen jazz-raporttini vanhasta osoitteesta, että saan hienon jatkuvuuden tähän tutkimusmatkaani tässä ketjussa!

21.10.2013

outsider kirjoitti:Lainasin Machine Gunin ja meinasin lainata myös tämän.

Tuota lähemmäksi en lupaavaa jazz-opasta ole päässyt. Diskografioita ja sanakirjoja löytyy vaikka kuinka, mutta ne eivät ole kovin aloittelijaystävällisiä vaan sisältävät ison läjän irrallista triviaa jota ei kuitenkaan voi muuttaa miksikään kokonaiskäsitykseksi genrestä (tai genrejen perheestä). Tuossa kirjassa yhdistyy historiallinen kokonaiskuvan muodostaminen täsmälliseen diskografiseen tietoon, mikä on myös tärkeää, sillä haluan kuitenkin lukiessani rakentaa samalla omaa jazz-kirjastoa - en siis mitään ohimenevää projektia jossa kuunnellaan Spotifyta kerran eikä sitten enää palata teoksiin uudestaan. Tuo Classical Music 101 oli aivan täydellinen kirja tuohon tarkoitukseen klassisen musiikin osalta. Pikaisen lainaston hyllyjen selailun perusteella tuossa kirjassa käsiteltäviä levytyksiä kuitenkin löytyi todella huonosti, joten vein kirjan takaisin hyllyyn ja jatkan etsimistä. Ehkä Jazz for dummies -kirja voisi olla hyvä, mutta en ennakkoluuloiltani tiedä mitään koko kirjasarjasta, koska mikään "for dummies" ei kuulosta minulle suunnatulta kirjalta. Ehkä pitäisi vain ostaa se Jazz 101 ja toivoa että se on yhtä hyvä kuin Classical Music 101.

25.10.2013

outsider kirjoitti:Päätin nyt sitten yrittää pärjätä ilman kirjallista opasta ja turvautua lukuisiin internet-resursseihin. Mulla on nyt lainassa puolet Rate Your Musicin free jazz -listan kympin kärjestä. Kolme niistä oli lainassa ja kahta ei ollut lainaston kokoelmassa.

Ajattelin tosiaan aloittaa tutustumisen nimenomaisesti free jazzista koska mun mielestä se on helposti lähestyttävintä jatsia. Olen todennut omalla kohdallani, että se piste jossa jazzin, rockin ja klassisen estetiikka menee miellyttävimmin sekaisin, on se epämusikaalisin melu. Elektroakustinen taidemusiikki ja harsh noise ovat mielestäni paljon lähempänä free jazzia kuin vaikkapa se ragtime. Klassistakin opin kuuntelemaan lähinnä John Cagen enkä suinkaan Mozartin kautta. Free jazzkin on jo oikeastaan tullut tutuksi noise-bändi Wolf Eyesin ja free-saksofonisti Anthony Braxtonin yhteislevyltä.

On mulla kyllä lainassa myös neljä levyä suurinpiirtein kronologisesta The Smithsonian Collection of Classic Jazz -kokoelmasarjasta. Mukana kaikkea Scott Joplinin Maple Leaf Ragista Ornette Colemanin Free Jazziin (jälkimmäinen ei kylläkään kokonaan). Valitettavasti kansilehtisissä ei ole mitään käteviä johdantoesseitä, mutta luen sitten internetistä jotain aiheeseen liittyvää.

Sain free jazz -tutustumisprojektini valmiiksi. Oppaanani tutkimusmatkalla oli Ekkehard Jostin kirja Free Jazz (1974). Eihän se mitenkään vastannut tuon Plotkinin klasarikirjan herättämiin odotuksiin siitä millainen on täydellinen johdantoteos lukijalle vieraaseen musiikkikulttuuriin. Mutta ainakin oli selkeää diskografista tietoa ja levysuosituksia.

Kynnys tuohon kirjaan tarttumiseen oli korkea, sillä siellä on paljon nuottikirjoitusta ja musiikkiteoreettista tekstiä. Puskin kuitenkin urheasti eteenpäin, enkä välittänyt jos en tajunnut jotain. Ehkä puolet koko kirjan sisällöstä meni yli hilseen! Mutta kun pituutta on yhteensä vain 200 sivua, ei se tunnu hukkaan heitetyltä ajalta. Opin kyllä arvostamaan käsiteltyjä teoksia kuuntelemalla niitä, mutta en minä niiden rakenteesta mitään tajunnut.

Tämän luku- ja kuunteluprosessin tuloksena erinäisiä havaintoja free jazzista ja jazzista yleisesti:

1. ”Free” ei tietenkään tarkoita vapaata. Se vain tarkoittaa uudenlaisia sääntöjä vanhojen jazz-sääntöjen tilalle. Lähinnä improvisointi on vapaampaa kuin aiemmassa jazzissa, mutta muita sääntöjä sitten on edelleen paljon. Free jazzissa ytimessä on ehkä se että jokainen taiteilija saa luoda hyvin pitkälti ne säännöt itse.

2. Jazzissa solisti/säveltäjän/bändinjohtajan roolit menevät sekaisin aivan eri tavalla kuin muussa populaarimusiikissa tai klassisessa. Free jazzin demokraattisimmissa muodoissa ei varsinaisesti ole edes solisteja ja säestäjiä vaan kaikki muusikot ja instrumentit saavat tasa-arvoisen aseman. Jazzin kehitystä on myös hämmentävän yksioikoista seurata solistien siirtymistä kokoonpanosta toiseen ja siirtymisestä etualalle säveltäjänä ja bändinjohtajana. Esimerkiksi Charlie Parkerin orkesterissa soitti Miles Davis, jonka orkesterissa soitti John Coltrane, jonka orkesterissa soitti Pharoah Sanders, jne.

3. ”Jazz on afroamerikkalaisten klassista” on kulunut klisee, mutta minun on helpointa ymmärtää sitä kautta. Olisi kiva jos osaisi kuunnella kaikkea musiikkia puhtaasti sen omilla ehdoillaan, ilman turhia vertailuja, mutta ihmismieli kuitenkin lunnostaan suhteuttaa tuntematonta aina tuntemaansa.

4. Tässä joitakin esimerkkejä asioista joiden suhteen jazz on lähempänä klassista kuin muuta populaarimusiikkia:

* Nuottikirjoituksen korostuminen sävellystyössä ja jazz-kritiikissä tuntuu vievän sen kovin teoreettisille vesille.
* Monet muusikot ovat soittaneet molempia, esim. Wynton Marsalis ja Benny Goodman.
* Joskus bebopin jälkeisessä jazzin kehityksessä syntyi ns. third Stream -tyylisuuntaus, jossa yritetään tietoisesti yhdistää klassista ja jazzia.
* Jazz Composer's Orchestran levy vuodelta '68: kuuluisien soittajien "allstars"-kokoonpano soittaa Michael Mantlerin sävellyksiä, pääsolistinaan pianisti Cecil Taylor. Normaalisti jazzissa pääsolisti taitaa olla myös bändinjohtaja, mutta tällä kertaa säveltäjän krediitteihin on merkitty kovin klasarihenkisesti ”conductor”.

Tietyssä mielessä jazz on myös lähempänä kansanmusiikkia, koska sen perusyksikkö ei ole levytys (kuten populaarimusiikissa) tai sävellys (taidemusiikissa), vaan usein on mielekkäämpää puhua sovituksesta ja sessiosta. Jazz-levyt ovat usein eräänlaisia tilannekuvia jonkin teoksen orgaanisesta kehityksestä, samaan tapaan kuin live-esityksin, ja ne ovat lähes aina kokonaisia ottoja.

Vinyyliaikana levyformaatti rajoittikin paljon sitä millaiseksi levy lopulta muodostui: pitkät otot jouduttiin pilkkomaan kökösti puoliksi feidaammalla vinyylin puolet ulos ja sisään. CD-aikana niitä on usein remiksattu yhteen ja alkuperäisen LP-albumin kokonaisuus rikottu lisäämällä keskelle levyä vaihtotehtoisia otoksia sen biiseistä.

Varsinkin free jazzissa kaikenlainen studiokikkailu on melkein tabu ja musiikin oletetaan syntyvän puolispontaanisti livenä studiossa. Jazz-bändit soittavat myös runsaasti omia sovituksia ja variaatioita vanhemmasta jazzista ja bluesista, eikä jazz-tähteä arvoteta omien sävellysten pohjalta yhtä voimakkaasti kuin klasarissa tai popissa.

outsider kirjoitti:Mulla on nyt lainassa puolet Rate Your Musicin free jazz -listan kympin kärjestä.

Lyyra kirjoitti:PS. Top kympin artistit näyttää kyllä just sopivalta introlta free jazzin syövereihin.

Tuon Rate Your Musicin listan pohjalta väsäsin vielä oman top kymppini, jolla on hyvä paketoida free jazz. Seuraavaksi zoomaan ulospäin ja yritän hahmottaa jazzin historiaa kronologisena kokonaisuutena. Palaan raportoimaan kun olen viisastunut!

1. Peter Brötzmann – Machine Gun (1968)

Tämä levy tuntuu olevan toiselta planeetalta kuin mikään muu kuulemani free jazz. Se tuntuu olevan vapaata aivan eri tasolla. Siinä missä muut levyt ovat olleet vielä melko helposti tunnistettavissa jazz-perinteen raameissa soivaksi musiikiksi, Machine Gun tuntuu lähtevän ulos niistä raameista joissa musiikin ylipäänsä odotetaan pysyvän. Tämä kuulostaa niin erilaiselta, että ihmettelen miksi tämä edes on luokiteltu ”free jazz” -genreen. Muut free jazz -levyt kuulostavat vielä musiikilta, tämä kuulostaa melulta.

Kuulenkin paljon yhteyksiä noiseen, mutta ehkä se on taas vain mieleni yrittämässä selittää tuntematonta tunnetun kautta. Voi silti olla että tämä on suosikkini kuulemistani free jazz -levyistä koska se on lähimpänä tuntemaani musiikkikulttuuria. Levyllä soittavat valkoihoiset ja eurooppalaiset muusikot eli afroamerikkalaisia muusikoita kulttuurisesti minua lähempänä olevat ihmiset. Toisaalta se voi olla sattumaakin, sillä tämä on ainoa eurooppalainen free jazz -levy jonka olen kuullut (ellei sitä kotimaista Black Motoria lasketa).

Epämusikaalisuus ei kuitenkaan ole itseisarvo, sillä bändi ryhtyy soittamaan ihan tanssittavaa musiikkia ensimmäisen improvisaation lopussa, täysin spontaanin oloisesti, kuin vahingossa.

2. Andrew Hill – Compulsion!!! (1966)
3. Cecil Taylor – Unit Structures (1966)

Näissä kahdessa levyssä se oma kosketuspintani ja tuttuus löytyi orkesterinjohtaja-solistien tavasta käyttää pianoa enemmän lyömä- kuin kosketinsoittimena. Heidän soitostaan löytyy paljon yhteyksiä modernin taidemusiikin puolelle. Pidän Hillin levystä hieman enemmän, sillä hän paukuttaa pianoa aavistuksen Tayloria maanisemmin.

4. John Coltrane – Ascension (1965)
5. Ornette Coleman – Free Jazz (1961)

Nämä taitavat olla monen mielestä kaksi merkittävintä free jazzin perusteosta. Ne ovat kokonaisen LP:n pituisia kollektiivista improvisaatioita. Molemmat on tietysti jouduttu alunperin julkaisemaan kahtia pilkottuna, mutta onneksi ne on CD:lle siirrettäessä remiksattu takaisin yhteen. En ole kyllä ainakaan free jazzin suhteen mikään vinyylipuristi kun formaatti tuntuu tekevän hallaa teokselle!

6. Don Cherry – Eternal Rhythm (1969)

1960-luvun lopulla free jazz alkoi saada yhä moni-ilmeisempiä piirteitä. Lähes jokaisen tärkeän free-muusikon (Coleman, Coltrane, Albert Ayler, Archie Shepp, Jazz Composer's Orchestra, yms.) kanssa soittanut Don Cherry teki bändijohtajana etnovaikutteista free jazzia, ja onnistui liittämään kansanmusiikin elementtejä jazziin sulavammin kuin monet myöhemmät maailman- ja populaarimusiikkia fuusioineet muusikot. Eternal Rhythmillä helisevät gamelan-henkiset lyömäsoittimet ja muut eksoottiset instrumentit. Toisin kuin Ascension tai Free Jazz, tämä ei ollut yhtenäisenä sessiona levytetty yhden raidan albumi vaan Cherry nimenomaan sävelsi biisejä, joiden pohjalta improvisoitiin LP:n yhden puolen keston verran.

7. Sun Ra – Atlantis (1969)

Tämä oli ensimmäinen free jazz -levy, jonka olen koskaan kuullut. Siitä on jo monta vuotta, ja otin tämän aikoinaan kuunteluun koska Sun Ran mytologia kiinnosti. Jazz ei kylläkään. Lähinnä se oli meluisinta musiikkia jota silloin kuuntelin. Nyt tämä kuulostaa, varsinkin tässä seurassa, varsin helpolta ja kevyeltä. The Magic City (1965) tai Heliocentric Worlds 1-2 (1966) varmaan ovat oikeasti paljon parempia, ja freempiä, levyjä, mutta tähän liittyy näitä tunnearvoja!

Tässä vaiheessa Sun Ra kurkotteli jo 1970-luvun elektronisiin soundeihin ja tulevaan fuusio-tyyliinsä. Vielä käytössä ei ole syntetisaattoria (Moog hänelle taisi tulla '70) vaan funk-kosketinsoitin klavinetti, jonka ensimmäisten käyttäjien joukossa hän oli kun tämän levyn ensimmäiset äänitykset tehtiin vuonna '67. Hauskasti muuten kuuluu pedaalien polkeminen, joka paljastaa samalla tavalla soittamisen fyysisyyden.

8. Pharoah Sanders – Black Unity (1972)
9. Art Ensemble of Chicago – Reese and the Smooth Ones (1969)

Tässä vielä kaksi tällaista kokonaisen LP:n pituista kollektiivista sessiota. Sandersin teos on remiksattu CD:tä varten yhdeksi raidaksi Ascensionin ja Free Jazzin tapaan, mutta Reese and the Smooth Onesin keskellä on vinyyliajalta ikävänä muistona fade out ja fade in. Näillä levyillä kuullaan myös suurta instrumenttikirjoa. Black Unityn soundimaailmaa värittää balafoni, Art Ensemblellä eksoottisia vimpaimia on käytössä vaikka kuinka. Valitettavasti osa pilleistä ja pyöränkelloista tuntuu koomisilta, sanattomasta örinälaulusta puhumattakaan. Huumorintaju ei välillä riitä Art Ensemblen arvostamiseen, mutta tällä levyllä sitä on sen verran vähän ettei kokonaisuus mene pilalle.

10. Albert Ayler – Spiritual Unity (1965)

Tämä on free jazzia ”popeimmillaan”, sillä Ghosts-kappaleessa on tarttuva melodia! Se tuntuu ensikuulemalta epäilyttävän tutulta ja jää mieleen kuin mikäkin popkoukku. Ayler tavoittelikin musiikkia jota voisi hyräillä, eikä ole ihmekään että hän lähti tämän levyn jälkeen aika nopeasti pois free jazzista kohti helpommin sulavaa ilmaisua.

En minä sitten varsinaisesti zoomannutkaan ulos, vaan otin seuraavaksi genreksi hard bopin, koska lainastossa oli niin lupaavasti nimetty David H. Rosenthalin kirja Hard Bop (1993), jonka lopussa oli vielä sopivan kokoinen levysuosituslista. Kirjan alaotsikkona tosin on Jazz and black music 1955-1965, joka kuvaa kirjaa paremmin, sillä siinä käsitellään aika paljon myös muita tuon aikakauden tyylisuuntauksia. Toki lähinnä hard bopista käsin ja siihen verraten, mutta kohtuullisen hyvä kuva modernin (2. maailmansodan jälkeisen) jazzin yleispiirteistä siitä tulee.

Free jazz tosin ohitetaan hyvin pitkälti epämusikaalisena meluna, cool jazz ja fuusio valkoisen miehen tunkeutumisena afroamerikkalaisten reviirille. En kauheasti lämpene sille että tuolla tavalla ylimalkaisesti mitätöidään kokonaisia genrejä. Kaikesta ei tietenkään tarvitse pitää, mutta odotan ainakin musiikkikirjojen tekijöiltä sen verran ymmärrystä, että jos he eivät jostain genrestä tykkää, se johtuu todennäköisesti vain siitä että tuon genren "musiikillinen kieli" on heille vieras, eivätkä he osaa ymmärtää mitä kyseinen musiikki merkitsee sen tekijöille ja kuulijoille.

Älkää silti kysykö minulta mitä hard bop on, vaikka sen mukaan nimetyn kirjan olenkin lukenut! Varsinkin sen erottaminen bebopista (puhumattakaan jostain epämääräisestä "post-bopista") on tässä vaiheessa hyvin vaikeaa. Kirjasta löysin myös ihan uusia jazz-genrejä joista en ole ikinä kuullutkaan: soul jazz ja mainstream jazz. Ensin mainitulla on ilmeisesti jotain tekemistä Hammond B3 -sähköurkujen ja sähkökitaran kanssa, jälkimmäinen taas on perin harhaanjohtava nimitys. "Mainstream jazz" ei nimittäin ilmeisesti tarkoita "valtavirran jazzia" vaan jotain "keskitien jazzia" (J. Pekka Mäkelän suomennos), jazzia joka ei ole lokeroitavissa mihinkään selvärajaiseen genreen vaan edustaa maltillista hybridiä sen hetken radikaaleista trendeistä (esim. cool jazz vs. hard bop -vastakkainasettelun välistä löytyi 1950-luvun lopulla ilmeisesti "mainstream"). En tiedä liittyykö "third stream" -jazzin nimi jotenkin tähän mainstreamiin (ja mikä se toinen virtaus on, jos mainstream on se ensimmäinen?).

Lisäksi olen yrittänyt vähän hahmotella sitä laajempaa historiallista ja tyylillistä näkökulmaa jazziin seuraavien neljän teoksen avulla:

Aikakausittain jaksotettuja kronologisia hakuteoksia:

Jones, Morley: Jazz (Tietoniekat 1981)
McRae, Barry: Jazzin käsikirja (Otava 1990)

Jonesin kirjaa olen lukenut systemaattisemmin ja se onkin parempi yhtäjaksoisesti luettava esittelyteos: niin pieni että mahtuu (isoon) taskuun ja tasapainottaa historialliset/tyylikohtaiset esseet hyvin bio- ja diskografisten tietojen kanssa.

McRaen kirja on enemmän tietosanakirjamainen, eikä se oikein toimi muuten kuin hakuteoksena. Mielenkiintoinen yksityiskohta on kuitenkin se, että kirjassa artistikohtaiset artikkelit on jaettu vuosikymmenittäin niin, että pitkän ja vaikutusvaltaisen uran tehneet artistit käsitellään monessa kirjan eri kohdassa.

Kuunteluoppaita, joilla mukana esimerkkilevytyksiä sisältävä CD:

Kernfeld, Barry: What to Listen for in Jazz (Yale University Press 1995)
King, Jonny: Mitä jazz on? Opas ymmärtämiseen ja kuuntelemiseen (Like 1997, suom. J. Pekka Mäkelä 2000)

Tartuin ensimmäisenä Kingin kirjaan, sillä ajattelin suomennetun kirjan tuovan vähän selkoa englanninkielisissä kirjoissa vilisevään jazz-slangiin, jonka kanssa olen välillä aika ulalla. Kirja tuntuu kuitenkin kärsivän liikaa suomennoksesta ( ”sleeve notes” = ”hihanuotit” ), joten ei tästä hirveästi sen suhteen ole apua. Mutta siitä on, että kädestä pitäen perehdytetään kymmeneen esimerkkilevytykseen. En tiedä saako kirjaa ja levyä ostettua yhdessä (jos ei ole loppuunmyyty), ainakin lainastossa ne ovat erillä toisistaan. Tämän kirja+CD-yhdistelmän myötä aloin vihdoin hieman hahmottaa jazzin rakennetta ja teoriaa. En minä vaan opi muuten kuin kuuntelemalla, ja sitä vartenhan musiikki kuitenkin on! Parhaiten iskostui mieleen se ”12-bar blues” josta jokaisessa jazz-kirjassa puhutaan. Osaan siis laskea bluesiin pohjaavien jazz-kappaleiden tahdit ja säkeistöt, mutta tipahdan heti kyydistä kun kuultavana on jotain lattari-, karibialais- tai afrikkalaisrytmejä. Opin ehkä myös viimein erottamaan kaikki ne puhallinsoittimet toisistaan äänen perusteella!

Huomasin myös, että Spotifyhin on ilmestynyt Jazzify-applikaatio, joka on siis Classifyn (ja Bluesifyn!) kaltainen sovellus, jonka kautta voi löytää soittolistoja mm. artistin, vuosikymmenen, genren ja sooloinstrumentin perusteella rajattuna. Omiin tarpeisiini tuo kuitenkin alkaa olla jo liian ylimalkainen. En minä esimerkiksi enää kaipaa saksofoni-soittolistaa, vaan soittolistan jolla opetetaan erottamaan altto- ja tenorisaksofoni toisistaan! Tai swing-saksofoni bebop-saksofonista. Sovellus kuitenkin jättää tällaisten juttujen suhteen kuulijan aika oman onnensa nojaan, kun kaikki lyhyet kuvauksetkin ovat suoraan Wikipediasta. Mutta ehkä se sopii hyvin sellaisille jazziin tutustujille, jotka haluavat vain kuunnella musiikkia ilman tätä minun pakonomaista tarvetta teoretisoida ja lokeroida kaikki vastaantuleva musiikki!

Seuraavaksi tartun tuohon Kernfeldin kirjaan ja raportoin sitten mitä jazz mun mielestä on!

No nyt löytyi radio-ohjelmalle mulle! (ja muillekin): Jazz kiinnostaa uudessa Radio Helsingissä.

"Jazzista kiinnostuneet Matti Nives ja Teppo Mäkynen kutsuvat kuulijansa tutkimusmatkalle genren pariin. Ääneen pääsevät jazzin eri tyylilajit kautta musiikin historian, nykyisyyden ja tulevaisuuden."

Sunnuntaisin klo 12-14
Facebook

outsider kirjoitti:No nyt löytyi radio-ohjelmalle mulle! (ja muillekin): Jazz kiinnostaa uudessa Radio Helsingissä.

"Jazzista kiinnostuneet Matti Nives ja Teppo Mäkynen kutsuvat kuulijansa tutkimusmatkalle genren pariin. Ääneen pääsevät jazzin eri tyylilajit kautta musiikin historian, nykyisyyden ja tulevaisuuden."

Sunnuntaisin klo 12-14
Facebook

Jazz-viikonloppua täydentää Bassoradion Lauantaijatsit lauantaisin klo 14-16. Bassoa ja Radio Helsinkiä voi kuunnella myös netissä, jos ei oleile kuuluvuusalueella. Näiden kahden ohjelman ansiosta minäkin olen jazziin tutustunut ja tykästynyt.

lumikukka kirjoitti:

outsider kirjoitti:No nyt löytyi radio-ohjelmalle mulle! (ja muillekin): Jazz kiinnostaa uudessa Radio Helsingissä.

Sunnuntaisin klo 12-14

Jazz-viikonloppua täydentää Bassoradion Lauantaijatsit lauantaisin klo 14-16. Bassoa ja Radio Helsinkiä voi kuunnella myös netissä, jos ei oleile kuuluvuusalueella. Näiden kahden ohjelman ansiosta minäkin olen jazziin tutustunut ja tykästynyt.

Kokeilin nyt sitten jazz-viikonloppua, tosin en kumpaakaan ohjelmaa ehtinyt/muistanut kuunnella kokonaan. Hyvää musiikkia oli, päälimmäisenä jäi mieleen että Radio Helsingissä vieraana ollut Teemu Viinikainen sai jazz-kitaran kuulostamaan hyvältä ja kiinnostavalta. Tähän asti olen kuunnellut lähinnä Wes Montgomeryn ja Kenny Burrellin kitaralevyjä, ja mulle tulee niistä vain shreds-videot mieleen. Jazzissa tuntuu olevan paljon kliseiden ja parodioiden luomaa painolastia, minkä vuoksi kuulemaansa on välillä vaikea ottaa vakavasti ja ilman ennakkoluuloja. Pitäisi tietysti varmaan kuunnella myös Django Reinhardtia ja Charlie Christiania, jos haluaisi kunnolla perehtyä perinteisen jazz-kitaran juuriin.

Jatkan yksinpuheluani. En tiedä kiinnostaako ketään, mutta jäsennän itse asioita aina paremmin jos kirjoitan ne ylös. Pitäkää tätä vaikka julkisena jazz-päiväkirjana.

En vielä käynytkään Kernfeldin kirjan pariin sillä tajusin, että minulla on edessä kaksi pitkää junamatkaa, joiden aikana ei jaksa pelkästään lukea kirjaa. Kaivoin siis ikivanhan kannettavan CD-soittimeni varastosta niin voin lukea ja kuunnella tätä kirja+CD-kokoelmaa matkoilla. Sitä odotellessa olen lähinnä perehtynyt hard bopiin kuuntelemalla lukemisen sijaan, joten tässä nyt oma Top 10 -listani parhaista hard bop -levyistä.

En kyllä tiedä mitä hard bop on. Onneksi se on myös asiantuntijoiden mielestä poikkeuksellisen epämääräinen genremääritelmä, joten ei tarvitse tuntea itseään tyhmäksi. Jos Rate Your Music tai David H. Rosenthalin Hard Bop -kirja ovat sitä mieltä että jokin on hard bopia, niin minä uskon!

Yritän silti selittää lyhyesti mitä luulen ymmärtäväni hard bopiksi. Se on bebopia aggressiivisempaa ja rytmikkäämpää, jossain määrin suoremmassa yhteydessä bluesin ja gospelin perintöön. Tämä kuuluu esim. siinä että se oli aiempaa jazzia emotionaalisempaa musiikkia, eikä kaihtanut myöskään synkkiä, uhmakkaita tai katkeria tunteita. Instrumentaalimusiikkiahan tämäkin oli bebopin tapaan, joten nämä tunteen välittyvät hieman epäsuoremmin kuin lyriikoita sisältävässä musiikissa. Seuraavaksi varmaan pitäisi määritellä bebop, ja sitten tämä postaus lähteekin lopullisesti käsistä!

1. Grachan Moncur III: Evolution (1964)

Lainaston mukaan tää on kyllä free jazzia, Rate Your Musicin mukaan post-bopia. Ei sillä genrellä mitään väliä kuitenkaan ole! Sitä paitsi tällä levyllä soittaa moni hard bopin kärkinimistä, mm. trumpetisti Lee Morgan ja alttosaksofonisti Jackie McLean. Moncur itse soittaa hieman vähemmän käytettyä sooloinstrumenttia, pasuunaa. Eniten kuitenkin kiinnitän huomiota Bobby Hutchersonin vibrafoniin. Vibrafoni jazzissa muistuttaa minua liian usein laiskasta hissimusiikista, vaikka kyseessä olisi niinkin legendaarinen soittaja kuin Lionel Hampton tai Milt Jackson. Samalla tavalla John Coltranen levyillä kulkuset saavat free jazzinkin kuulostamaan joulumusiikilta. Tällä levyllä vibrafoni kuulostaa kuitenkin jännittävältä ja virkistävältä.

2. Andrew Hill: Black Fire (1964)

Andrew Hill oli jo free jazz -listallani, mutta Compulsion!!! (1966) on enemmän poikkeus kuin sääntö hänen urallaan, ja hänen (post- ja hard-)bop-tuotantonsa onkin laajempaa. Noin muutenkin hard bop -levytyksiä löytyy valtavasti, siinä missä free jazzia julkaistiin suhteellisen vähän. Hard bop olikin kulta-aikanaan swingin ohella sitä kaikkein valtavirtaisinta afroamerikkalaista musiikkia. Hill on jazz-pianistina sieltä synkemmästä ja vakavammasta päästä. Ei siis mikään viihdetaiteilija, vaan angstinen boheemi joka soittaa mollissa ja ottaa vaikutteita taidemusiikista. On tässä kuulemma jotain lattarivaikutteitakin, mutta en ilmeisesti ole tarpeeksi perehtynyt kuullakseni niitä.

3. Horace Silver: Further Explorations (1958)

Tässä sen sijaan kuulen ne lattarivaikutteet! Silver on kyllä kotoisin Portugalille kuuluneelta Kap Verdeltä, joten hänen jazziin tuomiaan vaikutteita pitäisi kai korrektisti kutsua ”afroiberialaisiksi”. Joka tapauksessa nämä ei-länsimaiset rytmit tulivat bebopin jälkeen jazziin entistä voimakkaammin mukaan, hard bopia enemmän afrokuubalaisessa jazzissa ja fuusiossa. Olen tottunut liittämään tällaisen rytmiikan jotenkin vaikeasti lähestyttävää lattarimusiikkiin, mutta tämä ainakin toimii. Kiva huomata että ennakkoluulot alkavat murtua.

4. Mal Waldron: The Quest (1961)
5. Jackie McLean: Let Freedom Ring (1963)

Näissä kahdessa levyssä tiivistyy mielestäni parhaiten se mitä Rosenthal kutsuu hard bopin ”badnessiksi”. En tiedä voiko tuota termiä varsinaisesti kääntää, sillä ”pahuutta” se nyt ei ainakaan tarkoita. Ainakin torvet, varsinkin saksofoni, soivat jotenkin bebopia riitasointuisemmin, soittimen äänialan tehokkaammin hyödyntäen. Näiden levyjen hektistä tunnelmaa kuvaa ehkä parhaiten se, että minulle tulee niitä kuunnellessa mieleen ranskalaisten uuden aallon elokuvien urbaanit takaa-ajokohtaukset. En kyllä pidä niistä elokuvista, enkä muista onko niissä edes tämäntyyppistä musiikkia. Mutta sellainen mielikuva ainakin syntyy.

Levyjen rytmiikka on kekseliästä ja intensiivistä, mistä paras esimerkki on ehkä Charles Persipin kuumeinen rumpusoolo Waldronin We Diddit -biisin lopussa. Toisaalta heti seuraava biisi levyllä, Warm Canto, on kamarimusiikkimaisen lämmin ja pehmeä tunnelmapala, ehkä paras jazz-balladi jonka olen tähän mennessä kuullut. Saksofonisti Eric Dolphy soittaa biisissä klarinettia, minkä alakuloinen melodia onkin ikimuistoinen.

6. Art Blakey & The Jazz Messengers: Moanin' (1959)

Tunsin itseni tuossa vähän moukaksi kun hehkutin Persipin rumpusooloa, vaikka en ole ikinä kuullutkaan koko rumpalista. Sen sijaan Art Blakeyn nimi tulee useimmin esiin kun puhutaan hard bop -rumpaleista. Kyllä tälläkin levyllä on häkellyttävän intensiivisiä rumpusooloja, ja myös soolojen ulkopuolella biisit ovat erittäin tiukkarytmisiä.

7. Dexter Gordon: One Flight Up (1964)
8. John Coltrane: Giant Steps (1960)

Gordon oli vähän samaa saksofonille kuin Miles Davis trumpetille siinä mielessä että molemmat olivat soittimiensa tärkeimpiä rivimiehiä bebopin ajalla (suurimmat tähdet olivat luonnollisesti Charlie Parker ja Dizzy Gillespie), ja ryhtyivät sitten bebop-kauden jälkeen tekemään myös arvostettuja levytyksiä bändinjohtajina. Davisin levytykset ovat tietysti paljon Gordonia lukuisammat ja hänellä olikin näppinsä lähes kaikissa bebopin jälkeisissä jazz-genreissä, myös hard bopissa. Tykkään kuitenkin itse enemmän Davisin modaalisesta jazzista ja myöhempien vuosien fuusiosta, en niinkään hänen 1950-luvun lopun hard bop -levytyksiä sillä kuuluisalla kvintetillä, jossa Coltranekin soitti.

Coltranen hard bop -kaudesta puolestaan pidän, vaikka parasta onkin hänen free jazz -tuotantonsa sekä kaiken luokittelun ulkopuolella oleva klassikko A Love Supreme (1965). Giant Steps ja One Flight Up ovat myös hard bopin jälkeiseen aikaan kurottelevia levyjä. One Flight Upin a-puolen täyttää kokonaan yksi 18-minuuttinen kappale. Tällainen pitkä muoto ei ollut vielä hard bopin kulta-ajalla kovin tyypillinen millekään jazz-genrelle, muttaa modaalisen ja freen jazzin myötä alkoi yleistyä. Giant Steps onkin Davisin saman ajan teosten ohella merkittävimpiä modaalisuuden ensiaskelia. Kuulemma. Osaan kyllä määritellä modaalisen jazzin: siinä improvisointi perustuu erilaisiin asteikkoihin, ei sointuvaihdoksiin. En kuitenkaan tajua mitä tuo tarkoittaa!

9. Lee Morgan: The Sidewinder (1964)
10. Tina Brooks: True Blue (1960)

Morganin levyn avaava nimikkokappale The Sidewinder on varmaan suurin hard bop -hitti ja yksi isoimmista 1960-luvulla syntyneistä jazz-standardeista. Siinä on paljon häiritsevän tuttua: se on ihan varmasti soinut monessa mainoksessa ja sitä on varmaan myös samplattu 1990-luvulla jossain big beat -hitissä. En kuitenkaan osaa nimetä yhtään paikkaa jossa olisin tuon kuullut, mutta biisi toimii hyvänä esimerkkinä siitä kuinka altistunut jazzille kuitenkin on, vaikka sitä ei ole tietoisesti aiemmin kuunnellut.

Brooksin levy alkaa niin ikään epäilyttävän tutulta kuulostavalta biisiltä, Good Old Soulilla. Se ei kuitenkaan ole tunnettu standardi, joten ehkä siinä vain on jostain tutusta kappaleesta omittuja sointuja, tms. Brooks noin muutenkin on paljon Morgania vähemmän tunnettu, etenkin oli silloin 1960-luvulla. Hänen elinikänään julkaistiin vain tämä yksi albumi, jossa hän on orkesterinjohtajana. Hänen arvostuksensa on tainnut kuitenkin postuumisti nousta, ja mm. Rosenthal hehkuttaa häntä varauksetta. Olin kieltämättä pettynyt kun sain selville että Tina on taiteilijanimi, ja että kyseessä ei olekaan nainen. Jazz nimittäin vaikuttaa harvinaisen miehiseltä alalta, naisia tuntuu olevan lähinnä jazz-laulajissa.

Mutta levyjähän tässä piti listata... Morganin trumpetti ja Brooksin tenorisaksofoni ovat sukua McLeanin alttosaksofonille ja sopivat hyvin tähän hard bopin ”badness”-osastoon. Musiikki svengaa lujaa, mutta ei ihan yhtä lujaa kuin yllä listatuissa.

Ryhdyin etsimään jazzin ja klassisen synergiaetuja hakemalla lainastosta Jan Garbarekin ja Hilliard Ensemblen kaikki yhteislevyt. Tämä oli sikäli hyvinkin loogista, että jazzissa minua on alkanut kiinnostaa arvostetun ECM-levymerkin tuotanto ja klassisessa vastaavasti vanha (keskiajan ja renessanssin) laulumusiikki. Norjalainen saksofonisti Garbarek on ECM:n tunnetuimpia pitkän linjan artisteja ja Hilliard Ensemble puolestaa arvostetuimpia vanhan musiikin lauluyhtyeitä. Repertuaarissa yhteistyössä on ollut klassisen lisäksi myös kansanmusiikkia ja Garbarekin originaalisävellyksiä.

Tulos kuulostaa siltä, että joku on vain turauttanut saksofonillaan valmiin kuorolaulun päälle; ikään kuin kuuntelisi kahta toisiinsa liittymätöntä biisiä päällekkäin. Erilaisten musiikkiperinteiden konflikti (fuusion sijaan) voi kuulostaa jännittävältä ja kiinnostavalta, mutta eteerisen laulun päällä Garbarek kuulostaa lähinnä Kenny G:ltä. TJEU: Parce Mihi Domine vs. The Moment.

On tässä kuitenkin selvä laadullinen aste-ero: jos Kenny G tekisi tällaisen projektin, taustalla laulaisi Gregorian eikä Hilliard Ensemble. Ehkä yritän kuitenkin kuunnella sitä third streamia seuraavaksi, jos meinaan löytää toimivan klasari- ja jazz-perinteiden yhdistelmän.