Jenni Pääskysaari on kirjoittanut kirjan elämästään lapsena ja nuorena Korsossa.
Korso

.
Pidän Jenni Pääskysaaresta. Itselläni on kytköksiä Korsoon ja sen ympäristöön, mutta myös samanlaiseen elämään mistä Pääskysaari kirjoittaa.
MIelen maantiede on samaan aikaan heitto nostalgisiin tunnelmiin kasarille ja ysärin alkuun, mutta myös nostaa sitä pikku-kibsiä mun sisällä. Mimmoinen lapsi olin, mimmoisia asioita mun lapsuudessa oli. Alatalossa asuvat lapset, puiston puoleinen piha ja metsä, naapuritalon hissimurha, pimeät pusikot metsässä ja takana olevan talon kielletty piha. Isommat lapset, yläkerran Jessica ja saman rapun tyhmä Pirita. Miten leikittiin, missä leikittiin ja miten hain mutsille kiskalta röökiä lapun ja rahojen kanssa tutulta myyjältä.
Miten koivukylässä ei kannattanut mennä ilman äitiä tiettyihin paikkoihin ja sitten miten vanhempana Korsoon ei ollut asiaa viiden jälkeen iltapäivällä tai viikonloppuisin yksin. Ja miten vitoskutosina kaverit kertoi juttuja Korson öistä/illoista. Oli väkivaltaa, humalaisia, parvekkeelta putoajia, metsähiippareita, huumeidenkäyttäjiä, hiljaisia hissukoita, ihan tavallisia ihmisiä ja spurguja, metsissä asuvia ihmisiä ja kaikkea sitä mitä Pääskysaarenkin kirjassa kuvataan.
Pääskysaari lukee itse kirjansa ja näin pystyy elävöittämään käytyjä keskusteluja ja muita sävyjä.
Suosittelen Mielen maantiedettä nostalgiamielessä, mutta myös jos ei ole kokenut lähiöelämää. Mielen maantiede tuo siitä ne parhaat, mutta myös sen pahimmat hetket. Mielen maantiede on myös hyvin rakennettu kokonaisuus. Itkettää, naurattaa ja välillä vähän ahdistaakin. En voisi kuvitella kirjaa kenenkään muun lukemana.