Luontaishoidot ja lääketiede
Katselin tuossa hetki sitten keskustelua herättäneen, 16.3. esitetyn Voimala-ohjelman, jossa kaksi lääkäriä, kaksi luontaishoitajaa ja yksi lääkäri-luontaishoitaja keskustelivat luontaishoidoista länsimaisen koululääketieteen tukena ja korvikkeena.
Peruspalveluministeri Paula Risikko (kok) touhusi vuosi sitten kasaan komitean pohtimaan lainsäädäntöä luontaishoidoille. Yksi komitean jäsenistä oli Voimalassa keskustelemassa varsin turhautuneena. Lääkäriliiton, TEHYn, SuPerin ja Psykologiliiton yhteisessä kannanotossa (PDF) vaaditaan luontaishoitojen rajoittamista niin, että heikkoja ja puolustuskyvyttömiä suojellaan puoskaroinnilta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että luontaishoitoja ei saisi antaa alaikäisille, raskaana oleville eikä vakavasti sairaille (syöpä, diabetes, epilepsia, psyykkiset sairaudet).
Luontaishoitopuoli on sitä mieltä, että pehmeät keinot sopivat kovaa koululääketiedettä paremmin juuri lapsille ja raskaana oleville, ja niiden rajoittaminen heiltä olisi järjenvastaista. Toiseksi he vastustavat Lääkäriliiton (ja muiden) kannanottoa potilaan itsemääräämisoikeuden perusteella. Potilaalla on heidän mielestään oikeus itse päättää, minkälaista hoitoa haluaa kokeilla ja käyttää.
Ohjelmasta sai mielikuvan, että molempia osapuolia joten kuten miellyttävä kompromissi olisivat selvät säännöt, koulutusstandardit ja rekisteripakko. Luontaishoitajalla tulisi olla selvää näyttöä koulutuksesta ja työkokemuksesta, ollakseen rekisterikelpoinen. Ja vain rekisteröidyllä luontaishoitajalla olisi oikeus vastaanottaa potilaita. Terveydenhuollon ammattijärjestöjen kannanotossa tätä kuitenkin minun tulkintani mukaan vastustetaan. Lääkäriliiton varatoiminnanjohtaja sanoi Voimalassa, että kompromissi ei ole vielä mahdollinen, koska siihen on pitkä ja kivinen tie (koska tietoa ei ole tarpeeksi). Tiukemmat rajat ovat siis siihen asti tarpeen, koska jonkinlaiset pelisäännöt asiaan on luotava. Luontaishoitopuoli ei kannata tiukkaa rajoitusta missään määrin, vaan haluaa tietotason kuntoon mahdollisimman pian, että voidaan säätää suoraan avoimempi laki.
Terveydenhuollon virallinen puoli harmittelee sitä, että luontaishoidoista ei ole tarpeeksi kliinistä tutkimustietoa, ja niitä ei voi sen takia hyväksyä. Luontaishoitajat kyselevät ihmisten kokemusten perään: "Entä ne tuhannet ihmiset, jotka ovat saaneet hoidoista apua? Eivätkö heidän kokemuksensa merkitse mitään?" Mielenkiintoinen ohjelmassa esille noussut pointti oli myös hoitovirhekanteluiden määrä: luontaishoidoista tulee kanteluita keskimäärin yksi vuodessa, kun taas lääkäreistä tuhansia.
Keski-Euroopassa ja mulle tutussa Australiassa esimerkiksi luontaishoidot kuuluvat terveydenhuollon piiriin. Esimerkiksi Saksassa homeopaatti-lääkäreitä on tuhansia, Suomessa 15. Australiassa mm. akupunktio ja kiropraktiikka kuuluvat käytännössä kaikkien yksityisten vakuutusyhtiöiden terveysvakuutuspaketteihin. Miksi Suomessa sitten vastustetaan niin hanakasti?
Mun kanta ehkä paistaa läpi tosta johdannosta, mutta mitäs arvon keijokansa tästä asiasta tuumii?
Peruspalveluministeri Paula Risikko (kok) touhusi vuosi sitten kasaan komitean pohtimaan lainsäädäntöä luontaishoidoille. Yksi komitean jäsenistä oli Voimalassa keskustelemassa varsin turhautuneena. Lääkäriliiton, TEHYn, SuPerin ja Psykologiliiton yhteisessä kannanotossa (PDF) vaaditaan luontaishoitojen rajoittamista niin, että heikkoja ja puolustuskyvyttömiä suojellaan puoskaroinnilta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että luontaishoitoja ei saisi antaa alaikäisille, raskaana oleville eikä vakavasti sairaille (syöpä, diabetes, epilepsia, psyykkiset sairaudet).
Luontaishoitopuoli on sitä mieltä, että pehmeät keinot sopivat kovaa koululääketiedettä paremmin juuri lapsille ja raskaana oleville, ja niiden rajoittaminen heiltä olisi järjenvastaista. Toiseksi he vastustavat Lääkäriliiton (ja muiden) kannanottoa potilaan itsemääräämisoikeuden perusteella. Potilaalla on heidän mielestään oikeus itse päättää, minkälaista hoitoa haluaa kokeilla ja käyttää.
Ohjelmasta sai mielikuvan, että molempia osapuolia joten kuten miellyttävä kompromissi olisivat selvät säännöt, koulutusstandardit ja rekisteripakko. Luontaishoitajalla tulisi olla selvää näyttöä koulutuksesta ja työkokemuksesta, ollakseen rekisterikelpoinen. Ja vain rekisteröidyllä luontaishoitajalla olisi oikeus vastaanottaa potilaita. Terveydenhuollon ammattijärjestöjen kannanotossa tätä kuitenkin minun tulkintani mukaan vastustetaan. Lääkäriliiton varatoiminnanjohtaja sanoi Voimalassa, että kompromissi ei ole vielä mahdollinen, koska siihen on pitkä ja kivinen tie (koska tietoa ei ole tarpeeksi). Tiukemmat rajat ovat siis siihen asti tarpeen, koska jonkinlaiset pelisäännöt asiaan on luotava. Luontaishoitopuoli ei kannata tiukkaa rajoitusta missään määrin, vaan haluaa tietotason kuntoon mahdollisimman pian, että voidaan säätää suoraan avoimempi laki.
Terveydenhuollon virallinen puoli harmittelee sitä, että luontaishoidoista ei ole tarpeeksi kliinistä tutkimustietoa, ja niitä ei voi sen takia hyväksyä. Luontaishoitajat kyselevät ihmisten kokemusten perään: "Entä ne tuhannet ihmiset, jotka ovat saaneet hoidoista apua? Eivätkö heidän kokemuksensa merkitse mitään?" Mielenkiintoinen ohjelmassa esille noussut pointti oli myös hoitovirhekanteluiden määrä: luontaishoidoista tulee kanteluita keskimäärin yksi vuodessa, kun taas lääkäreistä tuhansia.
Keski-Euroopassa ja mulle tutussa Australiassa esimerkiksi luontaishoidot kuuluvat terveydenhuollon piiriin. Esimerkiksi Saksassa homeopaatti-lääkäreitä on tuhansia, Suomessa 15. Australiassa mm. akupunktio ja kiropraktiikka kuuluvat käytännössä kaikkien yksityisten vakuutusyhtiöiden terveysvakuutuspaketteihin. Miksi Suomessa sitten vastustetaan niin hanakasti?
Mun kanta ehkä paistaa läpi tosta johdannosta, mutta mitäs arvon keijokansa tästä asiasta tuumii?

Siis voi hyvä tavaton tuota home asiaakin... sitääkin voisi kehittää oman keskustelun. Mutta kun itselläni harvoin on järkevää sanottavaa, ei se omalta osaltani olisi kuin kohteiden herjaamista. Niinkuin tässäkin.
