Matkustaminen

[L-S]

Ja nyt kun kirjoitan tätä, rupean miettimään että katsottiinko me se Phoenix syömisten jälkeen?
Korjatkaa. Mun reikäjuustopää ei pidä, koska en kirjoittanut mitään ylös.

Joo, mun mielestä se meni niin päin, että ensin syötiin herrasmieskuskin tuomat jäätelöt ja sitten alettiin laittaa ruokaa, koska siinä vaiheessa päivä oli jo pitkällä, eikä ollut syöty. Phoenix oli sen jälkeen. Mutta ei se mitään, en mäkään välttämättä olisi muistanut kaikkia niitä yksityiskohtia mitä sä muistit...

Olipa ihana reissu. Mua stressasi etukäteen reissun suunnittelu ja se, että osaisinko ajaa sinne minne oli tarkoitus, mutta osasin kyllä ihan hyvin navigaattorin avulla ja sain noudettua Suvin ja Kibsin kyytiin sovitusta paikasta. Ajaminen oli myös mukavaa ja lopulta suht rentoa, moottoritie on mukavan selkeä ajaa (harvemmin olen päässyt motarilla ajamaan pidempiä pätkiä). Kuumakin se moottoritie oli, paluumatkalla tienäytöissä näkyi tienpinnan lämpötilana +43 astetta.

Oli ihanaa päästä uimaan ja olemaan rauhassa. Mökillä oli myös viileämpää kuin mulla kotona sisällä. Teki myös hyvää, ettei tullut oltua koko ajan jossain somessa, kun oli muuta tekemistä ja seuraa ihan siinä samassa kämpässä eikä ainoastaan etäyhteyksien päässä. Mulla oli myös tietokone ja puhelimen netti useimmiten leffojenkatselukäytössä, joten niitä ei siksikään voinut näprätä koko aikaa. Toki sorruin pe-la-välisenä yönä lukemaan Twitteristä jotain työaiheisia keskusteluja... mutta ainakaan en juuri ajatellut työasioita muuten.

Pidin oikeastaan kaikista leffoista mitä katsottiin. Systemcrasher oli todella surullinen ja vaikuttava. Christian Petzoldin Phoenix oli hienovireisen jännitteinen ja Transitkin oli kaikkine outouksineen, anakronismeineen ja jatkuvuuksineen kiinnostava, vaikka se oli monella tapaa vieraannutettu, mutta ei vieraannuttaminen ja outoudet mua haittaa. Häiritsi vaan, että ne oudot käänteet jatkuivat ja jatkuivat, ne olisi voinut lopettaa jo aiemmin. Toki nettiyhteyksien pätkimisen takia kaikki leffat tuntuivat jotenkin ylipitkiltä... mutta ei tuolla maalla varmaan vaan saa sen parempia yhteyksiä.

Ihanimpia oli se Painting, jossa pohdittiin kiinnostavasti taidetta ja sitä mitä tarkoittaa keskeneräisyys ja miten taide voi elää omaa elämäänsä, ja toisaalta allegorian kautta myös esimerkiksi ihmisten toistensa välille rakentamia rodullisia ja sosiaalisia hierarkioita. Sinänsä ajankohtainenkin elokuva. Terry Gilliamin Don Quijote -elokuva oli myös mainio, ja se rinnastui mielessäni Painting-elokuvaan, koska myös siinä tekijä (elokuvan tekijä, jota esitti joka toisessa leffassa nykyään oleva Adam Driver) joutui kohtaamaan luomuksensa (miehen, joka oli esittänyt hänen elokuvassaan Don Quijotea ja tullut sen jälkeen jotenkin hulluksi ja uskoi oikeasti olevansa Don Quijote). Oli siinä toki muitakin tasoja. Toki se katsottiin yöllä, joten elokuvan loppupuolella olin koko ajan nukahtaa, mutta se tuntui perinteiseltä, että nukahdan joidenkin eeppisten taistelukohtausten aikana. Ainakin ne tuntuivat tappelevan jotain siinä vaiheessa kun en enää pysynyt hereillä.

Kaiken kaikkiaan onnistunut varjofestari, vaikka Sodankylään ei päässytkään. Toki jos jollakulla meistä nyt oli korona, niin se varmaan tarttui, kun turvavälejä ei niin pidetty, mutta toivottavasti ei.

Muoks. Lisäyksenä vielä, että musta oli ihanaa, että monet niistä leffoista mitä katsottiin olivat ranskaksi tai saksaksi, koska olen opiskellut joskus molempia kieliä enkä enää osaa niitä kauhean hyvin, mutta aina kun kieltä kuulee, se alkaa soida päässä. Tykkään kuunnella kieliä ja makustella niitä mielessäni. Tekisi mieli aina toistella kuulemiani lauseita, mutta ei nyt tietysti seurassa voi kaikkea toistaa.

Niin, ja Transitissa oli sekä ranskaa että saksaa ja ne vaihtuivat jollain erikoisella logiikalla, mm. päähenkilömies ja eräs poika puhuivat aluksi keskenään ranskaa, ja poika väitti, ettei osaa sanoa saksaksi muuta kuin Sheisse ja muutamia muita fraaseja, mutta sitten seuraavassa kohtaamisessa he puhuivatkin saksaa koko ajan.

[Kibaya]

Nopee Norja 2020.

Sodiksen peruuntuminen oli mulle tosi kova kolaus.
Uuden avustajan kanssa kevään aikana kuitenkin hiljaksiin virisi ajatus että kävis pohjoisessa. Että kävis edes Sodankylässä. Ja sitten kohta se oli meidän keskustelujen jälkeen että pääsiskö sitä jotenkin Jäämeren rannoille?
Lopputulos oli aikamoista.

Päivä 1.

Perjantai. Avustaja on käynyt mun työpäivän aikana pakkaamassa mun vaatteet ja mun tarttee enää valmistella loput.
Helppoo on. Paitsiettä. Sitä on hukassa, tätä on hukassa ja jännitys kutittaa.

Ollaan sovittu siskon kanssa auton lainasta. Hänen piti huollattaa ilmastointi, mutta kennot mitä piti asentaa ovat jumissa tullissa. Kiva.
Sisko töistä, avustaja matkaan ja menoksi.
Tai siis että käydään eka hakemassa yks juttu Lohjalta.
Ja sitten sitä juttua häärätään autoon yli tunti, koska elämä. Tai jotain. Hohhoijaa.
Päästään lopulta lähtemään. Ja ajetaan huti aikalailla heti. Eipä siinä, ukari ja takas oikealle reitille.
On aika lämmin.
Haetaan meidän äidiltä jääkaappi lainaan.
Matkalla autoon syttyy joku valo. Avustaja meinaa että pitää pysähtyä ja alkaa huoltamaan autoa. Pasket. Ajetaan nyt vaan sinne äitille ja katotaan siellä.
Saadaan ohjeet mitä tehdä autolle ja jääkaappi. Huhhei.
Matkan ensimmäinen päämäärä on mun ystävän mökki Punkalaitumella.
Sinne siis.
Ollaan puolen yön aikaan perillä.
Se on pesulle ja nukkumaan -tyylillä sisään ja pää tyynyyn. Huhhuh.

Päivä 2.

Ajamisen "pääpäivä". Päämääränä Sodankylä.
Aamunpala ja aamuhöpinät kummilapsen kanssa.
Sitten kamojen pakkaus autoon, auton järjestelyjen testaus ja matkaan. Ei olla ehkä ihan siinä aikataulussa missä toivoisin, mutta ollaan jossain aikataulussa ja se on ihan riittävästi.
Ensimmäinen pysähdys tulee Tampereella. Pitää löytää kauppa.
Ruokakaupasta mukaan lähtee aika hyvin eväkset. Kuivakamoja ei tartte ostaa matkan aikana yhtään.
Sanoinko muuten ettei autossa ole ilmastointia.
Lämpötila on 25 astetta ja meidän on pakko ajaa ikkunat kiinni. Ajetaan silti hyvää vauhtia ja matka taittuu kivasti. Auto on siitä kiva, että 140km/h vauhti ei tunnu miltään. Maisemat on aika ihanat ja kaunista on. Ohituskaistat suhahtaa alla aika nopeasti, ajo ja meno on vakaata ja prkl, kohta ollaan jo Jyväskylässä. Pysähdytään koska on heevetin huono olo. Päässä painaa ja pyörii. Lämpötila 27 astetta celsiusta. Hyi.
Päädyn lopulta kaatamaan päähäni vettä ja kastelemaan päällä olevat vaatteet. Koska paha olo. Kastelu viilentää ja helpottaa olemista. Huhhuh.

Matka jatkuu samaan tahtiin. Phiuh, phiuh. Ollaan hyvässä vauhdissa.
Auton keulassa alkaa vilkkua valo.
Pysähdytään huoltoasemalle ja selvitellään. Sisko ohjeistaa, että senkun vaan ajatte jos auto ei ala pätkiä pahasti. Näillä mennään sitten.
Auto on tästä ihmeellisestä vilkkuvalon ilmaantumisesta muuttanut käyttäytymistään. Nyt ei enää kiihdytetä tai ohitella, matkataan kyllä, mutta maksiminopeus on 100. Alamäessä päästään 116! Huimaa!

Pysähdytään vielä pariinkin kertaan, mutta pyritään pitämään ne lyhyinä viilennyksinä ja vessataukoina. Syödään autossa, juodaan nesteitä ja hikoillaan. Sovitaan pysähdyksistä parin tunnin välein lämpötilan takia. Ei kuitenkaan tehdä niin
Auringon laskettua sen verran että lämpötila lähtee laskuun on helpompaa matkata.
Päästään Sodankylään 23.42. Ajetaan ikkunat auki ilokierros kylän läpi ja haetaan ruokaa. Tämän jälkeen leirintäalueelle, syödään ruuat ja katsotaan Pokka Pitää -sarjan jakso samalla. Puretaan kamat, vähän hillutaan ja käydään yhden jälkeen nukkumaan. Eikä todellakaan laiteta kelloa soimaan huomiselle.

Tuijottaessani ulos auton lasin läpi juuri ennen nukahtamista pyörii päässä etten tajua missä mä olen. Siinä mä makaan Sodankylässä, mestoilla mihin ei pitänyt tänä vuonna päästä ja kohta sukellan syvemmälle pohjoiseen.
Ollaan päivän aikana naureskeltu vaikka mille. Mun ja avustajan huumori toimii.
Eräässäkin hetkessä huokailin miten kauniilta maisemat näyttää ja avustajan lakoninen kommentti "on kaunista" saa meidät räjähtämään nauruun. Sen äänensävyn perusteella voisi kuvitella miten kaikki on ihan pasketta.
Olen pariinkin kertaan nukahtamassa, kunnes havahdun johonkin omiin ajatuksiini ja huomaan että rauhoittuminen on aika hankalaa. Käyn vielä ylikierroksilla. Lähden pienelle kierrokselle ja käyn kävelemässä alueella. Lopulta keho rauhoittuu ja väsyttää aika pirskatin paljon.
Saan nukahdettua ja nukun pitkälle aamuun.

[Kibaya]

Nopee Norja 2020

Päivä 3 - Mikä päivä tänään on?

Aamu on toooodelllaaaaa hiiiidaaaas. Makoilen autossa ja vaan "hengaan" kunnes Avustaja kysyy messengerillä olenko hereillä.
Avaan oven ja vaan huudan hänen telttaansa kohden.
Itikkahyökkäys alkaa heti. Mutta Mullahan on off:n tehon lisäksi tervaöljyä. Ihan paras itikkakarkoitin tehon kanssa. Teho yksinään ei tunnu riittävän mulle, Avustajalle kyllä .
Haluan suihkuun, edellinen päivä oli niin raju, enkä yöllä löytänyt suihkua, joten aloitan sen etsinnästä.
Löydän suihkun naisten wc:stä ja totean että siinä missä invavessa löytyy, ei suihkuun ole mitään asiaa ilman fiksauksia. Avustaja tuo mulle invawc:stä penkin ja saan vähän kikkaillen käytyä suihkussa.

Mun suihkun aikana Avustaja on taikonut meille aamiaista ja jestas miten voi kahvi maistua hyvältä.
Syödessä suunnitellaan päivän menoa.
Illasta alkaa sataa, joten päätetään vetää suoraan Karigasniemelle, kun alunperin mietittiin että josko menis Utsjoen kautta. Sade päättää meidän puolesta.
Halutaan ennen sadetta saada Avustajan teltta paikoilleen.

Kello on sillä lailla huolellisesti mennyt eteenpäin, että ruvetaan ähertämään kamoja kasaan. Pakkaamiseen menee tunti, kun testaillaan mikä on paras tapa laittaa mun patjat, että jää tilaa jääkaapille, mikä vaatii ympärilleen ns. ilmaa. Tänä aikana nousee hirviönälkä. Yhtäkkiä totean vaan että nyt on niin prkleellinen nälkä, että tilanne vaatii ruokaa. Isketään loput kamat vaan kyytiin ja ajetaan kylälle. Ollaan päätetty että lähdetään ajamaan pitsan kautta, joten pitsalle siis. Poropitsalle. Poro-aurajuusto-persikkapitsalle :kuola.
Kyseessä on legendaarinen Sodis-pitsa paikallisessa a'la Rieston pitseriassa.
Nam, nam.

Pitsan jälkeen lähdetään. Fiksataan ne muutamat roikkuvat kamat ja käännetään auton nokka pohjoiseen.
Höpötellään ja naureskellaan. Jännittää lähteä johonkin missä ei ole koskaan käynyt ja nyt on tavallaan "yksin".
Sitten yhtäkkiä ollaan niin että oho, Saariselkä. Teen päätöksen aika nopeasti, että mennään Kaunispään huipulle.
Auto kiipeää huipulle toooodellaaaa hiiitaaaastiii. Sopii mulle.
Ylhäällä meiltä pääsee molemmilta itku. Tunturit, jumalauta.
Kaikki jännitys, eilisen ajon turhautumiset ja kuumuus ja epäusko aivan kaikkeen purkautuu.
Menee tovi, että saan itseni kasattua ja poistuttua autosta. Asiaa ei auta, että ympärillä on niin paljon käveleviä ihmisiä. Oman kehon tila aiheuttaa todella suuria ristiriitoja ja kaikkea muuta pasketta, kiitos kuntoutusten tilanteen.
Nomutta.
Kierrellään siinä pihalla. Joudun turvautumaan ensimmäisen kerran päivän aikana pitkähihaiseen. Ihanaa!
Kierretään matkamuistomyymälä ja lähdetään jatkamaan matkaa.
Pysähdys kevensi myös tunnelmaa.
Meinaan tukehtua nauruuni ja omaan sylkeeni.

Tie Karigasniemelle on kyllä keijo. Se on semmosta ylämäki - alamäki - ylämäki - alamäki -menoa. Onneksi tie oli suhteellisen suora, jolloin pystyi laskemaan alamäkeä ja saamaan vauhtia ylämäkeen Meinattiin myös vahingossa ajaa Norjan puolelle, kun viimeinen alamäki Karigasniemelle saavuttaessa on se mikä johtaa sitten rajan yli. Melkein hupsis.

Karigasniemen camping on ihana paikka! Toki ihan helvetin esteellinen, koska on suoraan rinteessä. Laskin että tasoja on yhteensä neljä. Alin taso on ihan suoraan Tenojoen rannassa ja siellä oli telttakenttä, mihin ei menty. Löydettiin paikka missä oli hiekkapohja ja siihen mahtui tosi kivasti auto ja teltta, tilaa jäi vielä ympärille, muttei niin paljoa että siihen olisi tullut muita. Sitten oli "vessataso" vähän meitä ylempänä, siitä seuraava oli vastaanottotaso ja sitten vielä mökkitaso, jossa suurin osa mökeistä oli heti sisäänkäynnin lähistöllä.
Oli siis tosi tuuria että saatiin teltta siihen missä oltiin.
Näistä tasoista johtuen paikassa oli mäkiä ja portaita. Mm. sitä mäkeä nurmikentälle olisi pyörätuolilla laskien vaan päätynyt jokeen Ja mäet oli niin jyrkkiä etten mä päässyt kävelemään niistä kuin sitä pientä nyppylää meidän paikan ja vessan välissä. Huhhelihuu.

Asennettiin meidän teltta, auton nukkumapaikka ja käytiin kävelemässä mestoilla. Halusin rantaan, mikä oli ihan hiton pöljää, koska ylämäki oli ihan hirveä.
No, niin no, sattuihan se.
Kävelyn jälkeen menin kotaan hengaamaan. Päätettiin että tehdään iltapala siellä, koska sateenropina kangasta vasten yhdistettynä tulielementtiin oli aika pöööööfekt.
Siihen saapui sitten semmoinen keski-ikäinen pariskunta rillaamaan. Oli kiva jutella heidän kanssaan mm. lämminverisyydestä ja siitä että miten mulla oli nyt hyvä kun ei ollut kuuma. Rouva naureskeli että hänellä on nyt hyvä koska vaihdevuodet lämmittää. Mietittiin että mitäs sitten kun mulle iskee vaihdevuodet. Jos nyt jo on niin kuuma suurimman osan ajasta että on hankalaa olla, niin mitäs sitten kun se vielä lisääntyy .
Oli aika leppoisaa.

Sitten paikalle pölähti trio, jonka nimesimme hipsterihönöiksi. Hipsterihönöt oli n. 45-vuotiaita juppeja, tai jotain muita semmoisia.
Triossa oli yksi Chilessä asuva, yksi Tampereella asuva ja yksi Berliinissä asuva.
Sekoilu ja pälinä rikkoi rauhaisan tunnelman aika hyvin.
Mm. sekoilu makkaroiden ja lahjaksi saatujen teleskooppitikkujen kanssa oli semmoista että mä en jaksanut. Meillä oli vesi kiehumassa tulilla ja he laittoi leipäjuustot siihen suoraan sen yläpuolelle. Jouduttiin pariin kertaan huomauttamaan että ottakaa ne juustot hemmettiin ennenku ne on meidän vedessä. Tampere-tyyppi mietti onko leipäjuuston reseptiä muutettu kun ei se maistu samalta hänestä kuin 12 vuotta sitten :jaahas:.
Vieressä oli asuntoautojen ja -vaunujen kemiallisten vessojen tyhjennyspiste ja yksi auto tuli siihen kemsaa tyhjentämään, mistä seurasi viihdettä. Trio oli ihan hämmennyksissä siitä, että NAINEN tyhjentää sitä ja MIES vaan istuu autossa. "Ei toi kyllä oo naisten hommaa ollenkaan. Tosi reilua pistää muija vaan tyhjentää paskahuussia ja ite istuu lämpimässä" -kommentit oli meille sitten taas niitä facepalm-hetkiä.
Mutta voimat oli ihan loppu. Yritettiin lopulta vaan olla nauramatta niille. Heidänhän oli siis pitänyt yöpyä teltassa, mutta koska satoi vettä, eivät voineet mitenkään tehdä sitä, vaan olivat ottaneet mökin. Mökki oli kahden hengen ja heitä oli kolme, joten se yksi hönöilijä mietti että koska mä nukun autossa, niin pitäiskö hänenkin?!
Nii, mulla on ne patjat ja muut varusteet. "Ai, mä luulin että sä nukut istualleen". . Lisäksi myös se perinteinen miksi mulla on keppi ja että kyllähän se on hyvä että vähän pääsee kävelemään ja liikkumaan, koska liikkuminen on tärkeää ja terveellistä. Ymmärrän sen puheen tämän takana ja muahan tämä lähinnä vaan huvitti, mutta Avustajalla meni hyvin pitkälle ihon alle.

Lähdettiin siitä sitten aikalailla heti syönnin jälkeen pois. Päätettiin että mennään katsomaan yksi jakso Pokka Pitää:tä ja nukkumaan. Koska seuraavana päivänä pitäisi päästä lähtemään kymmeneltä.
Saatiin myös purettua kodan tapahtumat keskenämme, mikä oli myös tarpeen.

Nukahdin autoon, missä oli vähän kosteaa ja samalla kaatosade paiskoi rytmiään ja vaivutti aika nopeasti uneen.

[Kibaya]

Nopee Norja 2020.

Päivä 4 - Tänään Norjaan.

Aamu on aikalailla suunnitelmallisesti toteutettu. Yhdeksältä ollaan lähdössä. Auto on pakattu, mutta viimeiset kamat pitää vielä palauttaa autoon.
Takakontti ei aukea.
Saatana!
Nitkutetaan ja kitkutetaan ja kiroillaan.
Soitan siskolle.
Jaahas, tämä on autolle tyypillistä ja sitä pitää vaan sillai tehdä että kun siitä kuuluu ääni, niin pitää vähän nykästä.
Sitten se kontti aukeaa kun puhelu on tehty.
Hohhoijaa.

Päästään lähtemään. Sujahdus vain ja ollaan rajan yli. Jännittää!
Maisemat ovat hetken aikaa samaa luokkaa mitä Suomen puolella, mutta sitten alkaa se luonnon kauneus iskeä päin naamaa.
On kaunista.
On oikeasti niin kaunista että vähän itkettää.
Hetken päästä ollaan sumussa, eikä nähdä eteen. Pysähdytään.
On aivan viiltävän hiljaista. Vähän itken taas pusikossa. Sitten tajutaan ettei se mitään sumua ole, vaan pilvi! Pilvi on niin matalalla ja me niin korkealla, että siellä me ajetaan pilvessä. Huuuhhhuuuuh!
Tien molemmin puolin on tiheään tunturikoivuja ja maisema on ajoittai kuin Liisa Ihmemaassa -sadusta ja mun mielikuvitus tuntuu räjähtävän värisävyistä ja maisemasta. Ihan järjettömän kaunista!
Hetken päästä maisema muuttuu ja vettä alkaa hiipiä horisonttiin. Siellä täällä pieniä pilkahduksia, mutta sitten aava iskee päin näköä yhdellä kertaa. Huudetaan molemmat taas vaan suoraa huutoa. Henki salpaantuu aika usein. Pysähdytään ensin pienen poukaman luo, missä vuori on ihan vaan tien toisella puolen ja meri tien toisella puolen. Vuorovesivaihteluista on menossa se tilanne, että vesi on karannut merelle ja pohjaa on pitkähköltä matkalta näkyvillä. Se on samaan aikaan karua ja kaunista. Yksi pieni jollakin vaan nököttää siellä merenpohjassa ja odottaa vettä.

Matka jatkuu ja maisemat vain muuttuu uskomattomasta vielä uskomattomampaan. Liuskekiviseinä värivaihteluineen on kuin Myyyyn turkki. Vuoristopurot koko vuoren seinämän matkalta on kuin vesiputous pienoiskoossa. Matka on oikeasti yhtä hiton postikorttia ja yritä siinä nyt sitten olla kun on vaan #emmäkestä -tilanne päällä.
Sitten tulee kuitenkin horror-osasto. Tunnelit. Ensimmäinen tunneli on pari kilometriä pitkä. Ei paha. Seuraava on kai jotain satoja metrejä, ei paha. Sitten taas maisema salkaa henki salpaantuu kauneudesta. Sitten iskee tajuntaan se seitsemän kilometrin tunneli. Saaaatanaaaaaargh!
Kolme kilometriä alaspäin, kilometri tasaista ja sitten kolme ylöspäin. 60km rajoitus. On vaikeaa pitää siitä kiinni, alamäki on aika jyrkkä.
Ylämäki on myös jyrkkä. Auton vauhti hidastuu aikalailla tasaista tahtia ja kilometrin nousun jälkeen vauhtia on 20km/h. Kahden kilometrin jälkeen on vielä jyrkennys, jonka viime metreillä auto nykäisee ja hetken aikaa on aika jäätävä hiljaisuus, eikä kumpikaan hengitä. Sitten tunnelin pää pilkottaa. Sitä riemun aiheuttamaa meteliä voisi sanoa korvia huumaavaksi.
Vielä yksi pienempi tunneli ja ulostullessa maisemaan isketyy taloja ryppäässä. Siinä se on! Honningsvåg! Kaikki matkan postikorttimaisemat kalpenee.
"Nää on täällä koko ajan!"on mun huudahdus nähdessäni kokonaisuuden. Uskomatonta.
Kaupunki on kapea, ei yllätä. Löydetään hotelli aika helpolla. Parkkipaikka on vain kenttä hotellin takana. Ei mitään krumeluureja, ei mitään ihmeellisyyksiä, siihen vaan auto ja that's it.
Ollaan ajoissa, mutta varaudutaan hengaamaan ja odottamaan jossain. Yllättäen meidän huone kuitenkin on valmiina.
Kirjaudutaan sisään ja tehdään ensimmäisinä tärkeimmät asiat. Avustaja kaatuu sängylle, mä menen vessaan.
Ollaan perillä! PERILLÄ! Ei tartte ajaa mihinkään, mikään ei tärise, eikä maisema muutu.
Selvittyämme huimauksesta ja siitä että tuntuu kuin olisi laivalta tullut, haetaan kamat ja asetutaan aloille.
Käydään syömässä ja että voi ruoka olla hyvää! Annos on valtava!
Paikka itsessään on yhdistelmä kerhohuonetta, ysäriä ja halpaa pizzeriaa, mutta ruoka on sitten taas kaukana siitä. Halvat muovituolit saa anteeksi sillä, että jalat lähtee alta. Fish and chipsiä tilatessa myyjä kysyy saako laittaa paikallisen erikoisuuden ja suostun. Annoksessa on kahta kalaa, turskaa ja lohta. Ja en vaan kestä. Itken sille miten hyvää se on.

Ruuan jälkeen vain hengaillaan. Käydään pienellä kävelyllä, katsellaan miten se vuorovesi näkyy laiturialueilla ja yksityiskohdat on oikeasti aika mielenkiintoisia.
Ilta tulee aika yllättäen ja väsähdetään. Telkkarista tulee joku feikki-skansen. Ihan sama konsepti, mutta jostain Göterborgista.
Suihku vie voimat ja nukahdan aika helpolla.
Avustaja tosi nukahtaa reilusti ennen mua. Enkä ihmettele.


Päivä 5 - Se päivä kun ei ajeta.

Olen varannut kaksi yötä, jotta saadaan levättyä ja oltua kaupungilla kunnolla. Kaupunki on ihana ja olkoonkin pieni, olen ihan myyty.
Aamiaisella vaan tuijottelen ulos ja se on tosi mykistävää. Saukko kipittää nopeasti tien yli ja sujahtaa mereen. Lokit lentelee veneiden luona ja aaltojen liikkeen näkee laivojen liikehdinnästä.
Aamiainen on mitä on, perushotellijuttuja. Avustaja hakee mulle mitä voin sieltä syödä ja tuo mulle lämpimiä paistettuja perunoita. Ensin olen että no, en mä niin perunaa kauheasti voi syödä, mutta tuoksu on houkutteleva. Perunat on parhaita mitä olen koskaan syönyt. Voi, sipuli ja mausteiden yhdistelmä vie taas jalat. Yhdistettynä graaviloheen ja muuhun tarjolla olevaan olen aivan soikeana. Vedän ähkyt, koska voin.

Aamiaisen jälkeen on pakko vähän keräillä itsejään että pystyy toimimaan.
Mietitään mitä tehdään.
Moni on kysellyt meinataanko mennä Nordkappiin. No ei, se on korkealla. Jo ajatus pelottaa ihan kiitettävästi.
Mutta sitten hotellin respa on ihan äimänä että oikeastiko ei meinata mennä sinne, koska kaikki tulee Honningsiin vain sen takia. No, me ei olla tultu.
Huoneessa mietitään että pitäiskö sittenkin. Se on vähän päälle puolen tunnin ajo suuntaansa.
No, siinä matkalla on pari paikkaa muutenkin missä pysähtyä ni, olkoot sitten.

Aika pian ajomatkan alkuvaiheella totean että tulen olemaan niin peloissani.
Olen väärässä.
Olen kauhuissani aika moneen kertaan.
Yhdessä hetkessä Avustaja osoittaa horisonttiin, hemmetin korkealle ja sanoo että ollaan menossa sinne. Ei olla. Ei ainakaan sinne olla menossa, missään nimessä sinne ei olla menossa. Hirvittää.
Aina välillä huudan että pitää ajaa hiljempaa ja Avustaja nauraa. Perillä jalat tärisee ja huimaa. Ja istun vielä autossa. Onhan ne maisemat tosi upeat, vaikka onkin aika heavysti pilviä, mutta huhhuh. Päädyn myös niin reunalle kuin vain voin ja meinaan oksentaa.
Meillä on myös tosi hauskaa. Paikalla on paljon koiria ja niiden touhuja on hauska kattella.
Pyörähdetään myös matkamuistokrää... myymälässä.

Ajomatka takaisin on ihan hirveetä. Ihan järjettömän hirveetä. Sitten taivaalla liitää jokin. Lintu! Ihan hirvittävän järjettömän iso lintu! Pulu! Eiku, kotka! Aaaa!! Niin hieno! Hetkeen ei pelota. Mutta sitten taas alamäki on niin jyrkkä ja kulman takana ei ole mitään ja kohta lähtee henki ja auto sinkoutuu ties minne ja ja ja...
Meitä vastaan ajaa pyörä. Polkupyörä. Ahhahahaha.
Sitten ollaan jo turvallisemmilla vesillä. Silti mua hirvittää edelleen.

Yritetään etsiskellä uimapaikkaa.
Ei sellasta näy. Niiden paikkojen luona missä näyttää hyvältä, ei ole mitään pääsyä sinne. Päädytään takaisin hotellille ja että kysytään sieltä.
Avustaja lähtee kysymään ja respa on ihan että uimahallissa siellä uidaan, ei meressä.
Hän googlaa .
Avustaja tulee takas että joko jostain mistä isot laivat tulee tai sitten laitureiden läheisyydestä, tai ööjuujaa ei hajuakaan.
Todetaan että jatketaan etsintää.
Päädytään pieneen poukamaan missä on hiekkaranta. Sinne päästäkseen pitää kiivetä suoja-aidan yli. No ei siinä, nyt kiivetään.
Rannalla on myös paljon sinne huuhtoutuneita simpukankuoria. Avustaja keräilee niitä ja mä valmistaudun uimailemaan. Vesi on kirkasta ja turkoosia. Ihan kuin unelmaa.
Kävelen ensin polviin asti. Tuntohäiriöt räjähtää vedestä ja viileydestä. Totean että mennään sitten sillä perinteisellä "pala kerrallaan" jos hermohäiriö ei anna muuten periksi, mutta mähän menen sinne.
Vesi on just täydellisen kylmää. Oikeasti. Ei niin kylmää ettei henki salpaannu, muttei yhtään lämmintäkään. Kävelen aika suoraan veteen kaulaa myöden ja pyörähdän pari kertaa. Sitten pois. Rannalla tunnen miten kehoni on rentoutunut. Jännityksiä poistui. Avustaja on että lähdetään ja mä kävelen uudestaan kylmään syleilyyn. Vesihän näyttää sinne kävellessä kuin kävelisi timanttien sekaan, sillä valo heijastuu vedessä kuin prismassa. Vesi on yksi sateenkaari ja kimaltelu sattuu silmiin. Otan lasit pois päästä ja vaivun veden alle kokonaan. NIIN TÄYDELLISTÄ .
En pue päälleni, ajetaan hotelliin. Kävelen sisään pelkässä pyyhkeessä ja respassa ollut tyyppi ei meinaa uskoa silmiään. Vasta nähtyään kuvat kamerasta hän uskoo että kävin meressä uimassa. Ilmeisesti paikalliset eivät tee sitä ikinä, edes vahingossa, joten saan siitä hullun suomalaisen maineen heittämällä. Hän kysyy saako kertoa tästä paikallisille kavereilleen.

Käyn pikaisessa suihkussa, sillä suolainen merivesi kutittaa nahkaa.
Etsitään ruokapaikka netistä ja päädytään valitsemaan kahden ravintolan välillä. Lopulta valinta tulee itsestään, kun en jaksa kävellä pidemmälle. Valinta on oikein oivallinen. Tilaan vegeburgerin, mikä on taas ihan järjettömän hyvää. Onko se tämä meri-ilma?
Syömingin jälkeen käpötellään vielä vähän. Löydetään joulukauppa - tietenkin. (ympärivuotuinen joulukauppa räjäyttää mun pään. miksei ole samanlailla pääsiäiskauppoja? hä?) Löydetään myös kiinni oleva turistikauppa ja muuta suljettua. Kaikki menee kiinni viimeistään klo 18, useimmat 16-17. Oikeasti, kaikki menee kiinni iltapäivällä ja se tuntuu niin hyvältä. En ole edes tajunnut miten paljon jotenkin kaipaan sitä ettei kaikki ole kokoajan auki ja saatavilla.
Aurinko paistaa, ilta on sopivan viileä ja merikin on palannut. Meren rantaa pitkin hiippailu saa ajatukset myös liikkeelle. Kaikki se missä nyt on, saa ajatukset liikkeelle. Loppuilta kuluukin aika hyvin siellä omissa ajatuksissa. Katsotaan skansen, kirjoitan päiväkirjaa ja Avustaja piirtää sarjakuvaa meidän reissusta.

Nukkuminen tapahtuu yllättäen. Havahdun siihen että olen nukahtanut kirjoittaessani.
Avustaja tökkää että kuorsaan.
Ei auta kuin käydä kunnolla nukkumaan.

[Kibaya]

Nopee Norja 2020.

Päivä 6 - Pois Norjasta.

Saan nukuttua tosi kehnosti. Heräilen ja olen hereillä. Haluaisin neljältä mennä suihkuun, koska en tiedä miksi. On kuuma, on hankalaa olla ja pimeyttäkin on liikaa. Käyn ikkunalla tuijottelemassa ulos ja saan rauhoituttua. Väsymys palaa ja saan unta.
Aamulla olen aivan jäätävän väsynyt.
Aamupalalla ei mikään liiku, ei ajatus, ei ohjeistus, ei mikään. Saan syötyä, en juo kahvia mikä on hyvä päätös ja valun huoneeseen makaamaan. Avustaja pakkaa meidän kamat ja kantaa ne autoon. Otan omaa kahvia termariin mukaan ja hörpin sitä. Pysähdytään marketin kohdalla ja haen parit tuliaiset. Norjasta saa tiettyjä "limaäijiä", joita eräs esiteini toivoo tuotavan ja aika helpolla niitä onneksi löytääkin.

Sitten lähdetään.
Ollaan varauduttu siihen, että vedetään se seittemän kilsan tunneli niin täysillä kuin vain mahdollista. Se tulee aika pian ja lasketaan alamäkeä rystyset molemmilla valkoisina. Ylämäkeen saadaan kunnon vauhti ja puolessa välissä vasta auto alkaa hidastaa niin että mittarissa on enää 50 km/h. Päästään lopulta ulos tunnelista mittarilukemalla 40km/h. Woohoo. Auto kiihtyy siitä helpommin takaisin normilukemiin.
Tunnelissahan meinataan tikahtua nauruun.
Meitä vastaan ajaa polkupyörä. Kyllä. Sitä näkyä ei voi todistaa nauramatta. Tyyppi vetää täysillä alamäkeä, painautuneena ohjaustankoa vasten vähentääkseen tuulen vastusta ja samalla kaikki vaatteet lepattaa tuulessa. Kyllä, pidän sitä erittäin koomisena.

Matkalla pysähdytään kaikkiin niihin nähtävyyksiin mihin ei menomatkalla pysähdytty. Käydään ajelemassa ties missä lepikossa ja siellä, kaksi kilometriä metsäänpäin asuu tyyppejä! En kestä. Halkean kateudesta. Ja kyllä, ne on aika varmasti kotitaloja, ei kesämökkejä. Ainakin uskon niin. Hitostako sitä varmaksi tiedän, mutta ympäristöstä päättelen tämän.

Paluu on hiljaisempi kuin meno. Vituttaa poistua. Kunnes sitten että hei eihän me palata kotiin, vaan vaan rajan yli Suomen puolelle.
Se helpottaa vähän.
Karigasniemellä taas Avustaja ajaa melkeinpä miten sattuu. Sekoilun jälkeen todetaan että meillä on aika kova nälkä, minkä takia sekoiltiin ja mulla meni hermot.
Syödään.
Ravintolassa Avustaja todistaa juoksevia ja lattiaa nuolevia lapsia ja minä taasen perusmunmoja.
Munmo 1 tulee saliin valitellen kun on täyttä. Muutamia pöytiä on vapaana, mutta ilmeisesti heidän vakkaripöytänsä ei.
Sadatellen hän poistuu siitä ja kohta paikalle hiipii Munmo2 ja Vaari. Vaari kysyy Munmo1:ltä mitä hän tilasi heille.
- Lammasta
- Mä en pidä lampaasta, miksi sä sitä tilasit?
- Kyllä minä kysyin mitä haluat, muttet vastannut mitään
- Aijjaa, en kai kuullut.
Munmo lähtee selvittämään voiko asialle tehdä mitään.
Selviää ettei voi ja Vaarin on nyt tyydyttävä siihen mitä saa.
Saadaan meidän ruuat ja Munmo 2 on sitä mieltä että on ihan hirveän väärin ettei hänen ruokansa ole tullut. Meidän ruokien perään tulee M1:n ja V:n lammas, mutta M2 on tilannut jotain mitä ei ollut listalla, mutta mitä hän on syönyt ravintolassa "viimeksi".
Sadatellen munmo tulee takaisin että on se kumma kun hänen ruokaansa vasta valmistetaan.
Syödään aikalailla hiljaisissa merkeissä ja halutaan vain pois. Ravintola on ihan täynnä, joten siinäkin mielessä on hyvä antaa tilaa.
Munmot ja Vaari on vähän ennen meitä valmiita. M2 valittaa että saamansa annos oli pahaa ja epäonnistunut. M1 yrittää olla että ei tartte valittaa ruuasta jota ei ollut edes listalla. "Kai minä nyt saan mielipiteeni sanoa?" "-No et jos ei sitä edes kysytä".
Aijjai, ihana porukka, joiden takia meinaan revetä useampaankin kertaan nauramaan. Hei nyt oikeesti. Munmot ja Vaari poistuu haukkuen toisiaan ja ravintolaa, eivätkä edes kiitä.
Me poistutaan kiittäen heidän perään ja tarjoilija on jo putsannut paikat seuraaville.

Istutaan autossa ja pohditaan mihin lähdetään. Ei olla suunniteltu tätä yhtään.
Vaihtoehtoja on.
Päätetään lähteä Utsjoelle osittain siksi, että haluan ajaa Karigasniemi-Utsjoki välisen tien.
Ja se kannattaa. Kauneus on käsinkosketeltavissa. Nähdään taas Iso Pulu, lähempää. Valkoinen pyrstö ja rintakehän kuvio on hyvin selkeästi nähtävillä. Pulu kiertää pientä kehää, eli vissiin hakee ruokaa. Hidastamme ja seuraamme kehän kiertoa jonkin aikaa. Huhhuh.
Pysähdytään pariinkin kertaan vain ihailemaan maisemia.

Utsjoella camping on jotenkin liikuttava. Ja ihana.
Pieni paikka, mutta sopuisa ja tunnelmallinen.
Valmistamme taas grillillä ruokaa, koska ulkona sataa vettä.
Paikalla on perheitä, joten saamme aika hyvin seuraa.
Pienessä tilassa neljästä lapsesta tulee meteliä, mutta se ei haittaa. Lapset kyselee mun kepistä ja kerron missä mennään. Eka porukka saa makkaransa grillattua ja toka porukka tulee aika heti perään. Heidän yksi lapsistaan on erityislapsi, joka haluaisi kokeilla mun keppiä ja perheen äiti on moneen kertaan pyytelemässä anteeksi lapsen puolesta. Kertoilen lapselle useaan kertaan miksei keppiin saa koskea ja vastailen hänen kysymyksiin siinä missä muidenkin. Meidän poistuttua erityislapsi juoksee vielä perään, kävelee mun kanssa hetken ja sitten yllättäen halaa. Hänen äitinsä on ehtinyt saada meidät kiinni ja on pyytämässä anteeksi, mutta ei mua haittaa. Hän ei kuitenkaan juossut mua kumoon. Hän sanoo että harvat aikuiset kohtaa heidän lapsiaan kuten me tehtiin ja se jätti vaikutuksen tähän lapseen. Avustajakin saa halauksen ja käskyn ajaa varovaisesti kun on niitä porojakin.
Luvataan tehdä niin, mutta nyt pitää valmistautua yöpuulle.

Katsotaan vielä autossa ohjelmaa ja höpötellään hetki. Jotenkin kello on taas jotain 11, vaikka vastahan se oli vähemmän. Hohhoijaa.
Tiedossa on tuulinen yö, varustetaan Avustaja vällyillä ja kaivan itsekin varuiksi lämminta lähelle. En usko tarvitsevani niitä, mutta koskaan ei tiedä.
Sitten unille.

Havahdun yöllä siihen että on valoisaa. Ihanaa! Unimaski naamaan ja sitten jatkuu.


Päivä 7 - mikä päivä tänään on?

Aamulla olen ankealla tuulella. Nukuin valossa hyvin, mutta olen kipeytynyt. En meinaa päästä autosta ulos, mikä on tosi kiva.
Lisäksi vettä sataa.
Tiedän etten saa vaatteita päälle tänään.

Aamu alkaa siis tosi hyvin.
Avustaja huutelee messengerissä olenko hereillä
No jeppist.

Päätetään että pakataan kamatsit, syödään ja lähdetään.
Yhdeksältä ollaan taas menossa.
On ihan hiton kosteaa. Autossa on lämmintä ja kosteaa ja ajaminen takkuaa.
Pysähdellään randomisti. Nähtävyydet, mielenkiintoiset paikat ja mitä näitä nyt on.
Aina kun jatketaan matkaa on vähän semmoinen että onko pakko. No, periaatteessa ei, mutta mitä vähemmän ajetaan tänään, sitä enemmän on edessä huomenna.
Jos pääsis edes Sodankylään.
Avustajakin on kipeä.

Nomutta. Päästään Ivalon s-markettiin.
Ostan poroasioita.
Avustaja yrittää saada kuumavesipulloon vettä, mutta ei saa. Jaahas.
Mitäs sit?
Nosiis Saariselällä on retkeilyvarusteita myynnissä, josko sieltä irtois kädenlämmittimiä.
Irtoaa!
Jes. Matka jatkuu ja päästään Sodankylään.
Aika mennä taas pitsalle.
.

Todetaan että jaksetaan kyllä ajaa Kemijärvelle, koska se helpottaa tosi paljon seuraavaa päivää.
Ajetaan Luoston ja Pyhän kautta.


Kemijärvi tulee sitten vähän kuin yllättäen kuitenkin. Poks ja ollaan perillä.
Camping on siellä jotenkin kliinisempi, mutta siisti. Yhteiset tilat on isoja, mutta vielä ihan ok.
Vaunuille ja asuntoautoille on tavallaan omat loossit ja se tuo viihtyisyyttä.
Haluan uimaan.
Rannasta saa kahlata järven puoleen väliin että pääsee niin ettei jalat ota pohjaan. Iltalenkki samassa.
Uiman jälkeen käyn suihkussa ja olen ihan poikki.
Avustaja on keittänyt meille sillä aikaa vettä ja saadaan syötyä.
Syödään rannalla, tulipaikan vieressä pöydillä. Vähän matkan päässä on joku luksusmökkihässäkkä ja sieltä kuuluu aika örvellysmäinen meininki. Karaoket ja kaikki.
Syödään siinä biisejä tunnistellen ja valoa fiilistellen.
Aurinko paistaa. Siinä missä edellisenä yönä sai jännittää pysyykö teltta paikallaan, ei nyt ole mitään hätää.
On tiedossa lämmin yö.

Katsotaan taas autossa hetki ohjelmaa ja sitten Avustaja hiipii telttaansa.
Nukahdan epätodellisiin ajatuksiin.
Mietin olenko saanut irti kaiken mitä olen halunnut.
Masennusaivot yrittävät ilmaantua paikalle, vaikka tähän mennessä on ollut aivan huikeita asioita ja on edelleen. Eikä matka ole vielä loppu, eikä ole päätetty miten palataan kotiin.

[Kibaya]

Nopee Norja 2020

Päivä 8 - Lyhyet etapit.

Kemijärvellä hommassa alkaa olla jo rutiinia. Noustaan, pakataan kamat ja syödään. Syönnin jälkeen lähdetään. Pakkaaminen sujuu kohtuu nopeaan tahtiin, kaikilla tavaroilla on jo paikkansa.
Aamiainenkin menee aika rauhallisissa merkeissä. Ei kiirettä, mutta molemmilla on jo semmoinen fiilis että hippadiiduudaa, kiva päästä pois.
Saan jopa vaatteet päälle, vaikka olen kipeähkönä.

Tämän päivän suunnitelmissa on pari paikkaa ja yöpyminen jossain Oulun hoodzeilla, riippuen miten päivä menee. Oulu ei ole ainoa vaihtoehto, mutta jossain siinä, mihin nyt jaksaa ajaa.

Lähdetään kuitenkin siitä, että ajetaan Kuusamoon. Suurpetokeskus ja Juuso kavereineen on hyvä etappi.
Paikalla on tosi paljon väkeä. Kahviossa pyörii video ja jännittää vähän. Jännittää, koska huolestuttaa kestänkö tarhaoloja.
Ensimmäinen karhutila kuitenkin vie huolet mennessään. Karhuilla on tilaa ja ainakaan nyt ei ole nähtävillä stressikäyttäytymistä.
Kierroksen vetäjä kertoo karhuista. Summaan ihmisten kysymykset Avustajalle: "semmonen lempeä, hitaasti löntystävä, joka ärsytettynä voi olla vaarallinen, syö lihaa kaks kertaa vuodessa, silloinkin lohta tai poroa ja muutoin kasviksia ja marjoja, hedelmiä tarhaolosuhteissa. Ei tykkää banaanista ja on huononäköinen. Että voisko toi tyyppi puhua jo noista karhuista?". Avustaja vetää vettä väärään kurkkuun.
No niinpä.
Karhut on huikeita. Koska olen se hidas löntystäjä perässä ja muut ovat jo menneet, karhut intoutuvat leikkimään meidän vielä ollessa siinä läsnä.
Juusoa ei hoomanniryhmät kinoste vitteäkään, ei vaikka vetäjä yrittää houkutella. Juusolla on hengailuhetki.
Karhujen jälkeen on ilvekset.
Ilvekset on pieniä ja samalla kissoja. Isoja pienkissoja.
Ilvesten jälkeen on lauma susia.
Kyllä, susia. Ei koirasusia, eikä susikoiria, vaan pelkkiä susia.
Myönnän sen olevan veret seisauttavaa. Lauman nuorimmaisista yksi jää muun lauman mentyä katsomaan ihmisiä ja katsookin suoraan silmiin. Käännän katseen pois, en todellakaan lähde haastamaan. Kylmät väreet menee aika pitkään.

Juodaan mestoilla kahvit ennen ajoa.
Seuraavana suuntana Ranua ja hillatori.
Tällä pätkällä on ehkä eniten porokohtaamisia koko reissun aikana. Vähän väliä saa hidastaa kun tiellä on emä ja vasikka. Yksi vasikka vetää siksakkia tiellä, yksi juoksee auton rinnalla ja yksi vetää ojassa ihan omaa show'taan. Onneksi matkalla ei missään kohtaa ole isompaa tokkaa tiellä.

Pysähdytään matkalla koska haluan suon reunasta pari asiaa. Niitä hakiessaan Avustaja tuo myös yhden hillan. Jee! Nam, nam.
Ranualla haetaan hillat torilla, väännetään jääkaappia vähän viileämmälle ja sitten taas matka jatkuu. Paitsi että on ihan helevetillinen nälkä.
Syödään. Ruuan saamiseen tosin menee ikuisuus, mutta mikäpäs siinä sitten. Mihin tässä muka on kiire?

Seuraavaksi suuntana Ii.
Meillä on Muutsin kanssa treffit! Muutsin ja koirojen
En tiedä yhtään mitä kello on kun päädytään pihaan, mutta mitäpä sillä on väliä.
Muutselon kanssa voisi jutella vaikka miten pitkään, mutta se yöpaikka on saavutettava ennen kuin iskee yöaika.
Päädytään siihen että mennään Ouluun.

Ollaan Oulussa 22.34. Reseptsuuni menee kiinni 23. Mmhm, niinpäniin.
Tsekit inniin ja teltta pystyyn. Paikkaa on vaikea löytää, ei haluta olla ihan kiinni kenessäkään, mutta joka puolella on joku. Jätetään auto lopulta vähän huonoon paikkaan, mutta ihan sama.
Ajattelen ettei se yöaikaan haittaa.

Haluan käydä uimassa. Se on kuitenkin meri.
Nallikarissa saa kävellä myös melkein kilometrin ennenkuin jalat eivät yllä pohjaan. Uin muutaman vedon, näen horisontissa parit tutut maisemat ja iskee vitutus. Ouluahdistus tulee seuraavana.
Aaaivan. Tämähän meni ihan nappiin.
Vääntäydyn pois merestä, Avustaja valuu laittamaan meille iltapala-asiat ja mä menen suihkuun.
Suihkussa yritän valuttaa ouluahdistuksen pois, mutta ei se onnistu.
Iltapalalla puhutaan että paikka on oikeastaan aika paska. Kaikki on jonkun salasanan takana, jengi bilettää vaikka on yleinen hiljaisuus ja puista olisi pitänyt maksaa erikseen saadakseen tulipaikalle tulta.
Päätetään että aamulla lähdetään niin aikasin kuin mahdollista.
Laitetaan kellot soimaan seitsemäksi että ollaan ennen kahdeksaa ulkona.

Katulamput häikäsee silmään ja on vaikea saada unta.

[Kibaya]

Nopee Norja 2020

Päivä 9 - Heevetin Oulu.

Herään neljään kertaan yön aikana. En saa nukuttua kunnolla ollenkaan. Herään kuudelta, enkä saa enää unta ja totean että kuuntelen sitten äänikirjaa.
Kellon soidessa nousen ja alan valmistella itseäni lähtöön. Olen kipeä, enkä saa vaatteita puettua. Tämähän on kiva.
Avustajakin nousee ja toteaa että ihan hirveä yö takana ja nyt äkkiä heevettiin. Pakataan kamat 20 minuutissa ja ollaan ulkona varttia vaille kahdeksan.
Ajetaan aamiaiselle Oulun torille. Kaupunki nukkuu vielä ja me keitetään tsufeet siinä omassa rauhassa.

Aamiaisen jälkeen otetaan suunnaksi Vaasa, tarkemmin sanottuna Aukkula .
Ajaminen on yhtä tuskaa. Navigaattori antaa ohjeiksi aina jonkun 15 kilsaa kerrallaan mikä on aika turhauttavaa, koska se on vaan suoran tien ajamista, vaikka 15 kilsan välein tulee joku risteys mistä pitää mennä suoraan. Hohhoijaa nyt.
Pysähdytään n. tunti ennen kuin ollaan perillä. On kuuma, on kosteaa ja meitä nukuttaa.
Puen päälle, koska en voi pasahtaa Aukulle yövaatteissa ja aamutakissa. Tai voin, mutta... jooei.

Loppumatka sujuu siten että perillä on kiva olla. Avustaja pääsee suihkuun ja mä saan kunnollista kahvia. .
Aukku vie meidät syömään. Ihan uskomatonta
Höpötellään ja pöpötellään niin pitkään kuin mahdollista ja harmittaa lähteä. Kip ja Vip on jo isoja.
Ninja on ihana ja pehmeä ja pörhelöinen .
Aika lentää oikeasti ihan siivillä ja sitten on vaan pakko lähteä.
Meidän pitää ajaa vielä n. 4 tuntia.
Ollaan menossa mutsille yöksi, koska Forssan nurkat on lähempänä kuin koti.

Vähän sekoillaan ajaessamme, mutta ihan perus. Avustaja ei keskity navigaattoriin ja ajaa jostain syystä ihan pieleen. Onneksi ukarit on helppo tehdä ja navi hakee uuden reitin. Porin lähiöt ei silti ole se missä haluaisin juuri nyt seikkailla.
Päästään reitille ja se on melkeinpä suoraa tietä perille.
Onneksi maisemat on kohtuuhienoja niin ei harmita sen tajuaminen miten etelässä ollaan. Hämärä hiipii siinä missä me päästään lähemmäs kohdetta.
Viimeiset metrit on taas sitä että voisko muut vaan mennä pois meidän edestä että päästään perilleeeeee. Aaaargh.
Ja sitten ollaan perillä.
Koira. Tuusi Tuusinen. Saunan pesuvesi. Koira. Ja sitten takaluukku ei aukea.
Ollenkaan.
Kirosanat lentää. Ei saada sitä mitenkään auki ja kaivetaan kamat takaovien kautta. Päästään nukkumaan joskus yhden aikaan. Rauhoittuminen on vähän hankalaa. Lasken omaa pulssia ja se on aika korkealla. Joudun hakemaan rauhaa pihalta, tähtien alta. Tähtitaivas näkyy kirkkaana ja naapurin hevoset höristelee menemään.
Saan pulssin laskemaan ja pääsen nukkumaan.

Yö on todella hyvä ja uni pysyy läpi yön. Herään puoli kahdeksalta, mutta päätän että nukun vielä vähän.


Päivä 10 - The Final.

Herään puoli kymmeneltä. Kukaan muu ei ole hereillä. Koira nousee mun kanssa käymään ulkona ja herättää sitten muut aikuiset. Oivallista. Mutsi on ihan kauhuissaan kun on nukkunut niin pitkään.
Aamupala on rauhaisa.
Hengailen. Kerään rauhaa. Kerron matkatarinoita ja nauretaan Avustajan kanssa kaikelle sille mitä on tapahtunut. Koska on.
Kaivan hillat jääkaapista. Mutsi tekee niistä hillon mistä lähtee jalat alta. En kestä miten täydellistä.
Päivän kääntyessä iltapäiväksi puretaan autosta kaikki, yritetään saada luukkua auki, mutta ei onnistuta siinä ollenkaan. Pakataan tavarat niin että voidaan nostaa takapenkit ylös. Matka kotiin on aika hiljainen. Loppupätkä täytyy vielä luovia, koska kehä III:lle pääsy on vähän siinä ja hänessä auton takia. Tullaan pikkuisia sivuteitä Jumbolle asti ja siitä suoraa tietä kotiin.

Kotona Avustaja purkaa osan tavaroista, itse kaadun sängylle makaamaan ja kissa tulee hakemaan huomiota ja huutamaan.

Keho toipuu matkasta tosi hitaasti ja pari päivää menee siihen että harjoittelen kävelemistä uusiksi.
Mutta oliko sen arvoista?
No todella.



En suosittele Nallikarin campingia, mutta Utsjoen ihan ehdottomasti.
Lisäksi tie Utsjoen ja Karigasniemen välillä on niin kaunis että siellä voi pää räjähtää.
Jos mahdollista, suosittelen sitäkin.

[Kibaya]

JuhannusAjo 2021.
Kyydissä Sirpet ja Kibs.

Irssissä Sirpa kyseli multa viime viikolla olisinko kiinnostunut lähtemään pienelle päiväajelulle juhannuksena.
Mahtava idea!
Sirpa oli suunnitellut lenkkiä Suur-Saimaan ympäri ja se vaikutti todella hyvältä.

Lähdimme aamulla niin että aamukahvit olisi ensimmäisessä pysähdyksessä. Ajoimme vanhaa tietä Porvooseen ja kahvittelimme siellä. Itselle tiet Porvooseen on niin tuttuja, ettei tässä kohtaa vielä reissufiilistä ollut. Ja etten ollut juonut kunnolla kahvia
Aamukahvilla varjossa oli ihan siedettävää. Aurinko ei vielä paahtanut, mutta ei nyt ollut kylmäkään.

Aika pian lähdimme sitten ajelemaan. Ensimmäisenä suuntana Savitaipale, luulisin. En alkumatkasta hirveästi pistänyt merkille mitä Sirpa naputteli navigaattoriin.
Ajellessa höpöteltiin niitä näitä ja kuunneltiin radiota. Maisema vaihtui ja tie kulki. Alkumatkasta edessä oli jonkin verran autoja ja kiireisiä matkalaisia. Yllättävä kiire joillain het aamusta!

Siinä sitten ajeltuamme aikamme saavumme Savitaipaleelle. Vähän aiemmin muistan, että äitihän puhui jotain että siellä ois asunut joskus jotain sukulaisia. Varmistan äitiltä ja tosiaan, hänen äidin puoleista sukua on sieltä ihan lähtöisin! Oho, enpä muistanut. Olen siis saapunut juurilleni tietämättäni.
Kurvataan Sirpan selvittämälle uimarannalle. Sitä ennen ajetaan ohi Savitaipaleen Hyvinvointikeskuksen ohi. Hyvinvointikeskus. Kyllä. Aivan.

Uimavesi on just sopiva. Sinne pääseminen vain on vähän työlästä. Pohja on sekoitus mutaa ja isoja liukkaita kiviä. Oli vaikea päästä polvenkorkuisesta vedestä pidemmälle, mutta kaatuminenkaan ei houkutellut. Lopulta pääsin niin ettei jalat yltäneet pohjaan ja pääsin kunnolla uimaan. Ranta on aika pieni, jonkin verran matala, eikä tarkoitettu tämmöiseen pystyssä uimiseen. Saan kuitenkin kehoon liikettä ja uiminen tuntuu hyvältä. Viileyden lopputuloksena mun jalkoja ja lonkkia ei särje, sekä sormien turvotus laskee. Ei huono.
Rannalta lähtiessä saan vielä kuvan miten hyvinvointikeskuksen takaa pilkistävä kirkko näyttää olevan keskuksen katolla. Keijoo menoo.

Savitaipaleelta suunnaksi Mikkeli. Ennen matkaa mulla oli kaks toivetta; päästä uimaan ja Vahakabinettiin.
VK on legendaarinen. Olen käynyt Visulahdessa joskus lapsena ja muistan vain miten ne nuket pelotti mua.
VisitMikkelin sivustolla sanotaan kokoelman olevan ”taidokkaasti” tehty. Jokainen arvioikoon sen itse. Naurattaa niin että osa kuvista tärähtää. Yritän pitää naurun hallussa, koska jos oikein räkänauran, alan yskiä. Osa hahmoista on tosi, tosi keijon näköisiä. Olen ihan varma, että eteen tullut hahmo on Aake Kalliala, mutta olikin Buster Keaton . Aake Kalliala ei kuitenkaan näytä ihan itseltään. Mika Häkkisen ulkomuoto muistuttaa kovasti itänaapurin diktaattoria. Näyttelijöistä on tehty hahmojen mukaisia nukkeja, Heikki Kinnuselta on tehty Viljo ja Vesa-Matti Loirilta Uuno. Uuno vaan on ihan jotain mieletöntä. Sibeliuksen kanssa samaa kaliberia, pelottavia järkäleitä.
Iltalehti on tehnyt aiheesta jutun.
Suosittelen kaikille!

Kun päästään ulos ja ei olla tukehduttu nauruun, otetaan suunnaksi Mikkelin keskusta. Kierretään torin ympäri ja hiljaista on. Lähdetään siis kohti Puumalaa ja ruokapaikkaa.
Matkalla Puumalaan maisemaan hiipii paljon vettä. Voi sanoa tämän olevan sitä kauneinta suomea. Välillä on kiva kun on kunnon metsää, sitten taas vesistöä ja lisää metsää.
Puumalassa ensimmäisenä eteen tulee vaatimattomasti paikka minkä seinässä on valtava ”PIZZA”-kyltti. Ei mikään ravintola, tai restaurant tai edes pizzeria, vain puolikkaan seinän kokoisena ”PIZZA”. Selvä. Kursailematonta.
Puumalan silta on hieno nähtävyys. Upea ja mahtava. Sinne pääsisi hissillä ylös, mutta mua ainakin pelottaa niin hemmetisti etten uskalla mennä edes lähelle. Satamassa on aika paljon porukkaa. Terassi on aivan täynnä. Vähän jännittää mahdutaanko syömään. Onneksi sisällä on hyvin väljää. Syönnin jälkeen pyörähdetään vielä torin puolella. Ilma on paahteisen kuuma.

Puumalan jälkeen kohteena on Lappeenranta. Ennen kohdetta Sirpa kaartaa johonkin. Ajetaan maisemareittiä perille. Hienot on maisemat ja oikein idylliset. Tullaan Lappeenrantaan Lauritsalan kautta. Lappeenrannassa ajetaan taas rannalle. Uimaranta on aika keskustassa. Rannalla on jonkin verran porukkaa, mutta poukamaan mahtuu kyllä. Veteen vie jopa pyörätuoliramppi ja kävelyä helpottava matto. Ramppi tosin on rikki päästä, mutta siellä syvässä kuitenkin. Vesi vain on todella lämmintä. Ajoittain on tunne etten ole edes vedessä, vaan kellun ilmassa. Ranta on kyllä tosi kiva. Siellä on nyt suljettu liukumäki ja kauempana isohko laiturisysteemi hyppytorneineen. Olen hyvilläni että liukumäki on suljettu. Helpompi uida kun ei tartte varoa sieltä tulevia ihmisiä.
Vedestä käsin taivas näyttää uskomattomalta. Tekisi mieli jäädä veteen pidemmäksikin aikaa, mutta en viitsi. Sirpa odottaa rannalla ja meillä on vielä matkaakin jäljellä.
Rannassa on kioski ja ennen ajoa vedetään kahvit ja jätskit. Väkeä rannalle tulee koko ajan lisää. Osa matkaa kauemmas, missä on jo hyvät bileet käynnissä ja itseä helpottaa tieto että ajetaan vielä pois.
Ennen Lappeenrannan jättämistä taa, käydään linnoituksella kävelemässä. Maisemat sieltä on huikeat. Postikorttia kerrassaan. Ainoa pieni haitta on alapuolella, rannassa oleva Tivoli Seiterän laitteistoin meteli. Joutuu puhuessakin melkein huutamaan, koska metallimeteli on niin kova. Näyttää myös että laitteet pyörii tyhjinä, vaikka on siellä vissiin kaksi ihmistä per laite.
Napsiskelen kuvia niin että akku loppuu. Katsellaan vielä muutamat paikat ja sitten suunnataan autolle. Selkähän tykkää myös tosi hyvää siitä ryttyyttävästä katukiveyksestä.

Ajetaan Lappeenrannasta takaisin Savitaipaleelle, että saadaan ympyrä kiinni. Siellä vedetään kirkon kupeeseen asentamaan uusi osoite navigaattoriin ja vain ajetaan pois. Savikunto niminen fysioterapia on siinä vieressä. Nimi puhukoon puolestaan.
Savitaipaleelta nokka kohti Kotkaa. Sinne matka sujahtaakin aika nopeasti. Maiseman idyllisyys on edelleen olemassa. Metsää, peltoa ja lisää metsää. En yhtään muista mitä reittiä tultiin, mutta motari sujahtaa alle varsin kepeästi ja hups vaan kun ollaan Kotkassa. Sirpa esittelee opiskelunurkkiaan ja ajetaan kaupungin keskustan kautta. Keskustassa on jännä se fiilis, kuin olisi jossain menneisyydessä, muttei sitten kuitenkaan. Kaupungintalo on monumentaalinen. Keskustan jälkeen suunta taas kohti kotia. Käydään vielä Loviisa.
Loviisasta on mulla vain huonoja muistoja. Ne tulvahtaa pintaan kun motarilla näkyy ensimmäiset kyltit. Aivan. Käsittelemättömiä asioita.
Ajetaan keskustaan, siellä on hyvin hiljaista. Käydään vielä sataman rannassa ja siellähän on tanssit menossa! Toki tanssi loppuu kun käydään kääntämässä auto. Ei se haittaa, otetaan kuvat ja sitten taas nokka kohti kotia. Semmoinen pikapyrähdys vaan.

Viimeisillä kilometreillä mun jalkasärky palaa. Pitää päästä pitkäkseen. On ollut hyvä juhannusaatto.
Vielä myös viimeisillä metreillä nähdään juhannustuli. Kilpilahden nesteen tuli palaa niin korkealla että jopa säikähdän sitä. Ennen on näkynyt vain kajastus, nyt on ihan kunnon korkea loimottava liekki. Kuin Sauronin silmä! Ohhoh! Hieno on.
Käytännössä siis saatiin uimista, hyvää ruokaa, naurua, sauna (aina kun astui autosta ulos), tanssit ja tulet. Taikoja ei kai tehty, mutta itsessään hetkittäin oli niin taianomaista ettei haittaa.

Nähtiin nähtävyksiä, kuten Ruokolahden leijona, löydettiin Punkka ja oltiin historiallisilla alueilla. Yhtään alkoholia ei nautittu, eikä kukaan meidän nähden hukkunut.

Kiitos SirPet tästä päiväajelusta!

[Kibaya]

Saamenmaalle etsimään kylmää 2021.

Pelotti lähteä. Delta-variantit ja ihmiset ja ylipäätään reissaaminen oli vähän niin ja näin.
Alkuun ahdisti ja olin vielä lähtöviikon alussa varma etten lähde mihinkään, vaan hajoan palasiksi koska helteet.
Sitten kuitenkin päivät meni eteenpäin, kaivelin tietoja asioista matkan varrelle ja hiljaksiin hiipi toivo lähtemisestä kainaloon.

Kamat pakkasin lähtöaamuna, koska edellinen päivä meni yöhön asti ajellessa ystävän kanssa ja uidessa.
Ajomatkaa oli ensimmäiselle päivällä vain 9 tuntia. Kotoa Pudasjärvelle.
Ei paha?

Kuskina ja avustajana sama kuin viime vuonna ja autona toisen ystävän auto, Volvo.
Rullaillaan hyvässä tahdissa eteenpäin. Pysähdytään Heinolassa, evästä matkaan ja takaisin radalle.
Meillä on suuntana ensimmäisenä Jyväskylä, entisen kämppiksen koti. Hän on luvannut matkakahvit ja mun pitää etäosallistua yksiin ristiäisiin!
Aika nopsasti ollaan sitten jo Vaajakoskella. Ja ukkosrintama yllättää! MITÄ HELMETTIÄ?!?!?!??!!!! APUAAAAAAAaaaaAAAargh!
Pelkään tosissani salaman iskevän ikkunan läpi naamaan. Kyllä. Tätä hoen ja nojaan kuskin suuntaan (koska sehän auttaa, höhöhöhö).
Vituuuuu.
Jyväskylässä sitten jo sataa niin että meidän laskeutuessa pois väyliltä kohti keskustaa, menee valot. Liikennevalot vaan sammuu ja sit ollaan et hiphei. Ei nähdä eteen mitään, mutta ei voida jäädä paikoilleenkaan. Navigaattori opastaa ja sitten ajetaan hirveässä tulvassa, missä hitaastikin ajaessa auto on kuin jossain järvessä. Vesi vain lentää ja onneksi ketään ei ole jalkakäytävillä. Viemärit tulvii ylöspäin ja me vaan nauretaan ja huudetaan molemmat. Löydetään perille, saadaan auto parkkiinkin ja päästään ilman salamaniskuja sisälle.

Etäristiäiset on kyllä... on ne. Milloin mutsi mykistää oman kaiuttimen etten kuule mitään ja milloin se kommentoi väliin jotain ihan omaa. Ristiriitaa on, kuten aina, mutta sainpahan osallistua ja ei tarvitse lukea lapsen nimeä somesta.

Ristiäisten ja ukkosen pitely vie aikaa. Lähdetään vähän myöhässä, mutta ei pahasti. Ei onneksi ole niiiiin pitkä matka mitä vois olla.
Jyväskylän jälkeiset tietyöt saa navigaattorin ihan solmuun. Käskee tekemään u-käännöstä ja onneksi muistetaan että voidaan ottaa se hetkeksi pois käytöstä .
Muistetaan vaan mennä kohti Oulua.

Pysähdytään viime vuonna epäonnea tuoneella Vaskikelloilla, tällä kertaa paremmalla tuurilla.
Fish & Chips -annoksen salaatti on vesimelonia.
Vittu.
Onneksi avustaja reagoi ja tempoo multa ruoka-astian kädestä ja vie melonit pois. Selviän ilman oireita. Huh, väistin luotia.

Syöminen helpottaa aina.
Kempeleessä pysähdytään kauppaan ja muistan taas miksen käy itse kaupassa. Se on ihan hirveää. Sattuu, vituttaa ihmiset, on vaikea löytää kamoja, ja huomaan etten näe mun silmälaseilla kunnolla. Tämähän on kiva sitten.

Oulusta äkkiä ohi, kohti Ranuaa. Ihan hetkessä se meidän majoitus pölähtääkin keskellä ei mitään.
Olen varannut meille majoituksen yhdeksi yöksi. Paikka on ihana. Vähän retro, ei mitenkään fancy tai hienosteleva, yksinkertainen, selkeä ja ihanan karu. Ei esteetön, mutta ei pahiten esteellinenkään. Vessaan on pari porrasta, mutta ovesta saa kiinni, suihkuun on kynnys, muttei paha. Ainoastaan uimapaikka saa meidät nauramaan ihan törkeenä. Sinänsä hyvä ratkaisu, kun mäestä jokeen laiturille vie liuskamainen laituri, joka elää veden pinnan mukana. Portaat olisi hankalampi ratkaisu. Silti se on semmoinen pyörätuoli-näkökulmasta katsottuna että jaa, tässä on vauhtimäki! Mäki myös sinne asti on jyrkkä. Huonojalkainen ei tällä leirintäalueella ui. Ja huonoselkäinenkin ui vain jos on tarpeeksi mäntti.
Muutoin paikka on kyllä parempi mitä nettisivuilta arvaisi. Lisäksi palvelu on ihan priimaa!

Yöllä tulee kylmä.
En herää kertaakaan, vaan nukun 8 tuntia putkeen. Muutaman kerran käännyn, mutten herää. Olen heräillyt yöllisiä heräilyitä ja tunnin valvomisia varmaan vuoden. Aamulla itken kun olen niin levännyt. Huomaan myös että hartiat ovat laskeutuneet 10 senttiä, eikä niitä särje.
Pidetään hidas aamu. Ajettavaa kuitenkin vain aika vähän. Vain 4 tuntia. Päästään matkaan jossain ennen puolta päivää ja päätetään että etsitään Rovaniemeltä uimapaikka.
Ajaessa saan päähäni kuitenkin että mennäänpäs sittenkin kesäkelkkaradalle! Kyllä!

Kesäkelkkarata on ihan järjettömän hauskaa! Mennessä tietysti pitää mennä sellaisella helvetin esikartanolaitteella, eli hiihtohissillä ja pelko vie ihan suunnattomasti. Pelottaa niin paljon että jokaisesta äänestä ja tärähdyksestä huudan. Jalat tärisee, nauran, puristan keppiä niin että käsiin sattuu ja olen aivan varma että se tippuu.
"Missä niitä karhuja on? Karhut ei lennä, toisin kuin porot ja ne muut!!!" jää avustajan videolle. Porot - ja ne muut - ne lentää kohta mua naamaan ja tipun hissistä ja apua nyt hei.
Meidän edessä lapset nauraa. Aikuinen nauraa. Mun avustaja nauraa. Meidän yli lentää hävittäjä ja huudan taas että nyt ne ufot hyökkää. Päästään ylhäälle ja meidän edessä menneet pitelevät naamojaan ja tulevat kysymään että onko mulla kaikki ok. Sanon että pelottaa vaan aivan tajuttomasti ja se purkautuu mulla näin. Että jos en naura ja huuda, itken. He kiittävät hyvistä nauruista ja menevät kelkkarataan. Mun on pakko tasoitella tärisevät polvet. Huipulla on koiro! Lapinkoiro! Koiro tunkee meidän jalkoihin ja omistaja kertoo miten kyseinen koiro on maailman huonoin vahtikoira. Ihan varmasti, sen verran suruti tunkee meidän rapsuteltavaksi ja on ihan onnessaan selällään siinä maassa. Ihana pehmoinen koiro, eikä haittaa kissaikävä.

Sitten se kelkkarata. Lähden varovasti. Ei täristä pahasti, mutta mutkissa vähän kiristää. Ojennan huonon jalan suoraksi ja ei kiristä niin paljoa. Saan lisää vauhtia ja jeeessss! Sitten vetelen kovempaa ja olen alhaalla. Otettiin toisetkin laskut ja lähdetään uudelle kierrokselle. Toinen nousu ei ole niin paha.
Avustaja kertoo matkalla että olivat kommunikoineet ylä- ja alatason välillä että miten mä pääsin liikkelle ja lähettäneet kolmannen hemmon väliin tsekkaamaan. Vasta kun bongasivat että mulla on kaikki ookoo lähettivät seuraavan ylhäältä. Kaikkea sitä.
Seuraava lasku on helpompi, kun tiedän että voin laittaa jalan suoraksi heti. Tulen niin kovaa kuin uskallan. Nauran kun hiukset hulmuaa tuulessa ja iloa on. Avustaja kertoo kuulleensa mun naurun alas asti. On aika helppoa olla, vaikka maasta ylösnousu on yhden sortin numero .

Kelkkaradan jälkeen uima. Käyn pyörähtämässä keskustan tuntumassa olevalla rannalla ja nilkat kiittää. Vesi on ihanan viileää. Ilmakin on viileää ja tuulee, mutta ei haittaa.
Jännitys katoaa pohkeista.

Rovaniemeltä Sodankylään on aika helppo vetää. Vauhtia alle aina kun voi ja varotaan poroja. Niitä on.
Sodankylässä haetaan majapaikan paikka ja mennään kylille pelaamaan pokemonia.
Väsyttää seitsemän aikaan hitokseen ja haetaan kämpille perinteiset poro-aura-persikkapitsat. Parasta

Yritetään pysyä hereillä ja istutaan tulipaikalla. Ihmiset on hirveitä. Yksi alkaa inttää ettei kukaan eteläsuomalainen pääse Norjaan ja mietin että mitäs hittoa kun yksi ystävä on lofooteilla. Inttäjä inttää inttämistään ja hyvä kun ei valehtelijaksi syytä. Mietin että ei oo kyllä se ihminen puhelimellaan photoshopannu niitä kuvia.
Kun mennään nukkumaan niin googlaan ja totean että niijjoo, rokottamattomat tai 1. rokotteen saaneet ei pääse. Perkele! Ois pitänyt sanoa että mä pääsen, koska oon 2.rokotettu jo kesäkuun puolella. Aargh.
Onneksi nukahtaminen tulee helposti.

[Kibaya]

Saamenmaalle etsimään kylmää 2021. - part 2.

Sodankylässä heräilen pitkin yötä. Näen ihmeellisiä painajaisia ja heräilen oudoista tunnelmista varmaan nelisen kertaa yöllä.
Olen myös kuulemma kuorsannut enemmän kuin edellisenä yönä.

Aamu takkuaa. Kaikki on hukassa. Saaaatana. Päätetään että lähdetään sitten. Mennään johonkin ja keksitään jotain aamupalaa sitten matkalta. Närästää, en halua kahvia. Närästää siis niin paljon että vedenkin juominen on hankalaa.
Heitellään vaan kamat kyytiin ja mennään pois. Lähtiessä saan päähäni, että haluan käydä pikauimassa. Ei mitään pitkiä lilluja, vaan semmoinen että keholle tulee tuntemus.
Vetelen äkkiä uikkarit päälle ja menen jokeen. Vähän on ensin haasteita, koska tuntohäiriöt. mutta pääsen lopulta kokonaan veteen. Ahdistus poistuu. Nilkat tykkää ja minäkin . Juuri sopivan kylmää vettä .

Vaatteidenvaihto on hidasta. Menee hermo ja istun lopulta ilman housuja autoon. Kuka niitä ajaessa näkee onko mulla housuja vai ei. Vähän meinaa iskeä vilu, mutta jos ottaa 20 asteisen puhalluksen pois jaloista, niin helpottaa. Ajetaan Luostolle, meinattiin että mennään Pyhälle, mutta en jaksa. Avustaja pääsee (mun pukeuduttua . ) Ametistikauppaan. Itse löydän sieltä itselleni puuttuvan mustan kiven ja tuoksuöljyjä.
Aamupala-asialle mennään vieressä olevaan kahvilaan. Paikallinen porotila pitää Luoston kupeessa Uksakka-kahvilaa missä on heidän tilan porotuotteita.
Paikasta saa niin hyviä ranskalaisia mitä syötiin edellisvuonna Norjassa. Tai sitten meillä on vaan aivan järkyttävä nälkä.

Luostolta sitten naamat kohti Ivaloa.
Matkalla mietitään niitä eettisen matkailun ohjeita saamelaisalueilla. Sinänsähän se on "myöhäistä", kun ollaan jo saamelaisalueella, mutta sitten ollaan itsellemme sen verran armollisia, että yritetään nyt tästä eteenpäin. Eettinen matkailu ylipäätään on nostanut päätään ja useampi (minäkin) on tullut siitä tietoisemmaksi. Mikä on ihan järkeenkäypää ja tulee siinä sitten se olo, että jaahas, aiemmin on toiminut typerästi. Onneksi toimintaansa voi muuttaa ja kehittää tästä eteenpäin. Siihen pyritään. Pyritään poisoppimaan niistä normeista, mitkä ovat haitallisia alkuperäisväestölle. Jos voin tehdä sitä vähemmistöjä ajatellen kotona, niin todellakin voin tehdä sitä vähemmistöä ajatellen muuallakin.

Lähdetään aika perusjutuista. Kutsutaan paikkoja niiden alkuperäisillä nimillä. Ensin toki tulee se olo, että eihän tämä minulle kuulu, tämä saamelainen nimi. Sitten, että ei helmetti, minkä murteen kielellä, mutta päätetään että mennään sillä mikä lukee esim. tiekylteissä. Haetaan myös googlesta lisää tietoa että minkä murteen sana se on. Pyritään omassa puheessa käyttämään näitä nimiä. Se vaatii muistuttelua ja muistutellaan niitä ristiin. Koska poisoppiminen on vaikeampaa kuin täysin uuden oppiminen.

Avvilissa (Ivalossa) meidän majoituksesta vastaa Holiday Center .
Kuulostaa mahtavalta! Ja sitä se onkin. Tein tiedusteluja alueen eri majoitussysteemeistä ja kaikkien sähköpostien jälkeen totesin että Näverniemen kanssa ymmärrys löytyi heti. Ei lupailtu esteettömyyttä, mutta ei myöskään lyöty automaattiviestiä. Hinnasto ja muu oli selkeästi nähtävillä, kuvia sai pyytämällä helposti lisää ja vastaus oli aina nopeaa.
Nyt oltiin Ivalojoen varressa ja suojassa. Ilta saapui aika nopeaan. Haettiin kaupasta evästä (poromakkaraa ) ja syötiin iltapala. Kävin myös uimassa joessa. Aivan täydellisen kylmää vettä . Hengailen vedessä ja suihkin menemään. Vastapäätä olisi ollut virallinen uimarantakin, mutta en jaksanut kiertää sinne. Sitäpaitsi vähän pitää seikkailla ja yllättävän kepeästi pääsen portaat kuljettua. Portaissa askelma on todella pieni, joten on helppo käpsyttää portaat alas. Mäki olisi vaikeampi. Ylöspäinkin jaksan puoleen väliin tosi hyvin.
Ihmisiä näkyi, mutta ei kovin läheltä. Jokainen tuntui pysyttelevän omissa oloissaan. Keittiössä moikkailtiin ja vaihdettiin small talkia ulkona, turvavälit pitäen. Paikalla oli oikein ystävällistä porukkaa.

Illalla tutkailin vaihtoehtoja mitä tehdä seuraavana päivänä, mutta nukahdin kesken kaiken. Avustaja oli nukahtanut aiemmin ja siinä me nukkua tohotettiin valot päällä. Heräsin kolmen aikaan ja vessareissun aikana tuli aivan järjettömän kylmä! Tarvitsin peiton! Miten ihanaa! Oli oikeasti niin kylmä että jalat oli muutaman metrin kävelyn jälkeen ihan kohmeessa. Se tuntui virkistävältä. Peiton alla oli myös ihanaa olla, eikä tullut yön aikana kuuma.

Seuraavana päivänä päätettiin lähteä Nellimiin. Meille suositeltiin Nellimiä ja kyllä se kannattikin. Käyskenneltiin metsikössä ortodoksisen kirkon luona ja totesin että jaahas, selkä ja jalka kestää leveällä kengällä pehmeässä maastossa kävelyn ilman keppiä. Nousuissa tarvitsee tukea, mutta tasaisella ja pienellä vaihtelulla meni tosi hyvin. Tosin kävelin aika lyhyen matkan, mutta kävelin silti enemmän sillä polulla kuin kävelen normaalisti kovalla tiellä.
Välistä satoi vettä. Vesisade virkisti ja metsä tuoksui metsältä. Jossain haukkui huskyt tai muut koirat isossa laumassa.
Vietettiin kirkon pihassa reilusti aikaa. Ei menty sisälle, vaikka siellä oli selkeästi joku. Koin myös ettei hautausmaan alue tai kirkko ollut minun paikkani mennä. Ihailin koristuksia ulkoa, mutta sisälle en halunnut mennä. Lisäksi koska korona, vaikka onkin ne rokotteet.

Kirkon jälkeen avustaja kääntyi väärään suuntaan (koska en huomannut katsoa mihin menee) ja kun tajusin sen, oltiin jo melkein Rautaportin kauimmaisen parkkipaikan luona. Mentiin siihen. Totesin etten jaksa kävellä sieltä Rautaportille asti, mutten tiedä jaksanko navigoida pidemmällekään. Päätettiin että kävellään siitä mitä jaksetaan ja mietitään sitten. Aika karua oli miettiä miten siellä, niissä samoissa metsissä ovat (nuoret) sotilaat sotineet. Sota meni tosi paljon ihon alle. Totesin että ehkä parempi jättää Rautaportti seuraavaan kertaan.
Lähdimme takaisinpäin. Tähän asti oli aina välillä ripsinyt vettä ja oli aika hauska miten yhtäkkiä sitten tuli vettä saavista kaatamalla. Kello oli aivan järkyttävän paljon kun päästiin takaisin. Oltiin niin poikki että pelattiin vain pokemonia Avvilin kylällä ja oltiin hiljaa. Majoituksella haluttiin grillata viimeiset poromakkarat.

Tehtiin tulta tunti. Vesisade oli kastellut suurimman osan puista, meillä ei (tietenkään) ollut puukkoa ja tulen pysymisen kanssa oli ongelmia. Ilma oli viileä ja viileni koko ajan. Tulen onnistumisen jälkeen grillattiin makkarat, tuijoteltiin tulta ja oltiin taas hiljaa. Kuuntelin sadetta ja mietin että onpas sitä aika moista taas oleminen. Yhtäkkiä näkökentässäni vilahtaa jotain ja säikähdän aivan saaaaaatanasti. Poroja! Perkeleen helvetti, meinaan tippua penkiltä. Ohi käpsöttelee kuuden poron porukka, todennäköisesti samoja poroja mitä oltiin nähty päivällä (tai sitten ne vaan kaikki näyttää samalta, mitä en kyllä usko). Nähtiin Nellimin reissulla useampia poroja, avustaja jopa kuvasi niistä yhtä, jonka poistumista keskeltä tietä odoteltiin.
Porot menevät menojaan ja mä jään tasaamaan hengitystä. Olin niin syvällä ajatuksissani, että moiset yllätysporot puolen yön aikaan saavat vähän pois raiteiltaan.
Päästiin siitä tulipisteeltä aika myöhään, koska ei voitu vain jättää sitä itsekseen palamaan. Ollaan aivan savussa, mutta se ei haittaa. Nukahdus tulee vauhdilla.

[Kibaya]

Saamenmaalle etsimään kylmää 2021. - part 3.

Aamulla se on aamupala naamaan ja kamat kasaan.
Ollaan kymmenen aikaan jo liikkeellä.
Matka sujahtaa aika nopsaan ja oho, hupsis ollaan Aanaarissa (Inari).
Mietitään matkan aikana aika vähän että mitä tehdään, vaikka ollaan sovittu että pysähdytään. Tähän etappiin olen ehtinyt keskittyä kaikken vähiten, mutta päätetään että käydään Siidassa. Sitten avustaja kääntyy yhtäkkiä ja ajaa Sajoksen pihaan. Sajos, eli saamelaiskulttuurikeskus. Kierretään alakertaa vähän, kurkataan näyttely kahvilassa ja arkkitehtuuria. Kierretään myös näyttely kirjaston vieressä. Myös Duodji shopin puolella pysähdytään ihailemassa käsitöitä. Ostan tuliaiseksi käsitöitä, sopii budjettiin, vaikka se tiukka onkin. Ihailen myös myynnissä olevia koruja, niitä mitkä ovat osia saamelaispukuja, mutta ne eivät ole minulle käytettäväksi. Voin ainoastaan ihailla niitä. Ja onhan ne kauniita.
Sajoksen jälkeen Siidaan.

Siidassa on käytettävissä vain ulkonäyttely. Ei muuten ole esteetön, mutta selviän.
Avustaja käy kuvaamassa ne paikat mihin en pääse. Ja muutamia istumiseen sopivia penkkejä on myös.
Ulkonäyttelykin on kyllä tosi paljon. On ne elinkeinot, asumukset ja faktaa miten on tultu toimeen.
Hävettää myöntää miten vähän olen tiennyt saamelaishistoriaa. Mutta mistäs sitä tietäisi, jos ei ole koulussa opetettu ja jos sitten on opetettu, ei siten että siitä muistaisi mitään. Tiedän enemmän jostain inkoista vain kouluaikojen perusteella kuin saamelaisista. Ihan uskomatonta.
Oma vähemmistöstressin kokemus nostaa aika paljon palaa kurkkuun.

Kun ollaan kierretty Siida, istutaan autoon ja itketään. Ei voida lähteä liikkelle, koska tunteet on niin pinnassa.
On vaikea käsitellä omia tunteitaan ja kyetään siihen vain puhumalla keskenämme.
Mietitään myös onko mitään miten toimia niin ettei ole mahdollistaja riiston jatkumiselle. Isoja ja vaikeita asioita, joita ei varmasti saada tällä reissulla selviksi.

Siinä istuessa ja itkiessä on ihan hiton kuuma! On "helle" eli 20 astetta ja aurinkoista. Yritän löytää uimarantaa, mutta ainoa mitä löydän on joku veneristeilypaikka. Mennään katsomaan ja totean että pääsen siitä yhdestä kohdasta vähän sivummasta veteen. Riittää että pääsen vain hetkeksi veteen. Uikkarit päälle ja sinne. Avustaja joutuu lopulta vähän kiskomaan ja ohjaamaan mua että pääsen pois, veteen nyt on helpohkoa mennä. Vähän kuin alamäkeen menisi.
Ei se mikään uimapaikka ole, ihmisiä jää tuijottelemaan, mutta ihan sama. Vesi helpottaa ja sitten taas ilman housuja matkaan. Että laitetaan sitten siellä matkalla jossain .

Ollaan menossa Leville, eli suunnaksi Gihttel (Kittilä).
Voitin viime vuonna Sodiksen leffafestareilta majoituksen kahdeksi vuorokaudeksi. Yritin kysellä alkukesästä voisiko voimassaoloaikaa pidentää, mutta ei, käytettävä elokuun -21 loppuun mennessä. Saatana.
Eip siinä, sit mennään. Ensin iskee päälystevauriot. Joo, tie ryttyyttää aivan helvetisti. Sattuu. Sitten loppuu päällyste. Ajetaan aivan varmasti jokaikiseen syvään monttuun mitä tiessä on. Aivan jokaiseen. Yksi poro meinaa juosta alle. Onneksi vain yksi. Avustaja ei nähnyt sitä ja jarrutus oli todella tiukka. Mitä jos tulee kolari ja mulla ei ole niitä housuja...
Ei tule, mutta päälysteen puuttumisen jälkeen tie muuttuu vielä kerran. Siitä tulee soratietä ja vauhti hidastuu vielä entisestään. Siellä rakennetaan uutta tietä. Mikä on tietysti hyvä, mutta kyllä tässä jo itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Että on ollut ukkosta, vesiliirtoa, hellettä, auton edessä jolkottelevia poroja, eteen juoksevia koiria ja ja ja ja mitähän vielä. Tuntuu ettei tie pääty ikinä! Mutta sitten kyltteihin tulee Sirkka.
Jihuu!

Ehdittiin hotellin respaan just ja just. Oltiin perillä puoli kuusi, kun kuudelta olisi henkilökunta mennyt jo pois (no olisi ollut soittamalla saavutettavissa, joojoo).
Saadaan huone, käydään tsekkaamassa se ja puretaan sisälle se mitä tarvitaan. En tarvitse omia tyynyjä!
Sitten aika selkeällä päätöksellä spa:han. Olo on aivan kamala. Haluan vain veteen.
Spa on ihan ookoo. Ei ehditä kiertää kaikkia altaita, koska jumitetaan.
Ulkoaltaissa on mun taivas. Siis siinä kylmemmässä. Poreallas on kuitenkin ihan ookoo, kun ilma on aika viileä. Semmoinen kirpsakka ja syksyisä. Istutaan ulkoaltaassa juttelemassa, kun sinne saapuu kolme lasta ja vanhempi. Siinä sitten ensin höpöttelevät niitä näitä keskenään, me ei oikeastaan edes huomioida niitä, kunnes aloittavat keskustelun lämpötiloista. Miten viimeksi Levillä oli ollut +28, hirveä helle ja nyt tämmöistä. Ja miten Kreetalla oli ollut jotain ja Rhodoksella jotain ja huhhuh eipä se ollut ihmisen lämpötila ja koskas ne jotkut lähti Nykiin? Ihan epää, että toiset pääsee Nykiin ja heidän (siis niiden lasten about 10-vee-ish) on pakko vaan olla täällä suomessa. IHAN EPÄÄ! Ja että syyslomalla he haluavat laskettelemaan ja ei mene läpi ettei se nyt ehkä ole mahdollista kun ei missään ole lunta. Toinen lapsista suuttuu, kun ei pääse paikkaan missä olisi lunta, että kyllä pitäisi olla mahdollista kun hän haluaa.
Tuijotellaan avustajan kanssa vaan sinne tunturiin. Oon ainakin ite niin loppu, että tuollaiseen keskusteluun en jaksa lähteä. Ahdistus vain nousee, kun kuuntelen sitä kaiken sen jälkeen mitä on päivän aikana oppinut. Eissssaaaaaatana.

Kylpemisen jälkeen ollaan taas ihan loppu. Todetaan että meillä on tarpeeksi evästä kämpillä, että voidaan mennä suoraan sinne ja käydä iltapalan jälkeen nukkumaan.
Kuuntelen ennen nukahtamista luonnon ääniä. Ei toimi. Heräilen yön aikana kolmen tunnin välein.

Seuraavan päivä on aika väsynyt.
Molempia väsyttää. On vaikea herätä. Avustaja on valvonut koska mä olen kuorsannut. On herännyt just kun mä olen nukahtanut ja mä kun olen herännyt, hän on nukahtanut.
Valutaan silti aamupalalle aika aikaisin, ettei tartte olla ruuhkassa.
Syömingin jälkeen takaisin huoneeseen vähän nukkumaan. En nuku, lueskelen netistä kaikkea ja googlaan mitä mieleen tulee.
Viestittelen kissahoitajan kanssa ja mihin se aika nyt sitten menee.

Avustajan herättyä päätetään että lähdetään johonkin. Särestöniemeen. Haluan saatana taidetta sen kaiken rahakeskittymän vuoksi.
Hiekkatiellä meitä naurattaa aivan hervottomasti. Ei pidä käsittää tätä niin, että olettaisin kaikkien teiden olevan jotain kiillotettuja asfalttiteitä, ei suinkaan, mutta siinä kohtaa kaikki ryttyyttävät tiet ovat pieniä sen edellispäivän ajon jälkeen. Mikään vuoristorata ei hakkaa samalla tavalla kuin se tienpätkä.
Särestöniemi on lumoava. Reidar Särestöniemen taide on häikäisevää. Olen nähnyt aina vain kuvia, koska jotenkin mennyt ne ohi mitä olisi ollut mahdollista nähdä, mutta nyt taide ja paikka yhdessä vie multa melkein tajun (kirjaimellisesti koska kävelen kuumassa ja nousen portaita). Silti sielläkin ihmiset on perseitä. Galleriassa on museotuoleja, niin jotkut v-päät ihan pokkana istuu "no kun ei tässä lue ettei saa istua" sanoo tyyppi kun huomautan ettei museotuoleissa saa istua, että siitä on kyllä aika monta huomautusta joka puolella. Mutta sitä yhtä tuolia ei oltu eritelty erikseen. Aaargh! AIVAN! Saan taas tuhahtelua, kun pyydän ettei hän istuisi siinä, koska SE ON KIELLETTYÄ! Mikä ihmisiä vaivaa?!

Onneksi paikka vie kaiken tuollaisen urpoilun vitutuksen pois.
Liikutun syvästi Anton Särestöniemeen keskittyvässä näyttelyssä. Siellä taas pillitellään menemään.
Paluumatkalla puhutaan taiteen merkityksestä yleisellä tasolla meihin. Mikä on ollut vaikuttavaa, mikä ei ole tuntunut miltään, miten oma elämäntilanne vaikuttaa siihen miten kokee kaiken lisäksi myös taiteen. Ja ihmiset.

Sitten haluan taas spa:han. Veteen. Pakarat ja takareidet on ihan hemmetin jumissa.
Avustaja ei tule veteen, joten nautimme ylhäisistä hiljaisuuksistame tahoillamme. Aina välillä hän tuo minulle kepin, että pääsen vaihtamaan paikkaa.
Löydän spa:sta höyrysaunat. Saan aina olla yksin, kun niihin päädyn. Kelosauna naurattaa, kun ei mun mielestä kelosaunan fiilistä tuo seiniin naulatut palaset puuta ja semmoinen... tekemällä tehty kummallisuus. Ei se samanlainen hirsi mikä on ravintolan paneelina seinässä tuo kelotunnelmaa jos sen iskee saunan seinään. Mutta ehkä tämä on taas niitä mun pikkumaisuuksia. Ei flamingossa "kristallisaunakaan" mennyt läpi, kun sen "kristalli" oli kodin1:stä ostettu lamppu.
Mutta höyrysaunat. Ne on melkein kuin hamamissa. Ainoastaan kylmä ja viileä alusta puuttuu. Huomaan että keho alkaa päästämään taas irti. Rentous hiipii ja hartiat laskee.
Hengitys tasaantuu, takareidetkin ei särje niin kovaa. Sitten toiseen altaaseen. Menen saunasta suoraan ulkoaltaaseen. Sinne, missä on muiden mielestä kylmä. Ei muuten ole, on aika lämmin. Löydän siitä altaasta poreet! Istun yksin niissä kylmissä poreissa, kun muut haluavat kuumiin poreisiin. Ei kiitos. Sitten seuraavaan höyrysaunaan. Aivan taivaallista. Saunan jälkeen kylmään uintialtaaseen, missä ei ole ketään! Kellun aivan keskellä isoa allasta ja nautin olosta. Veden liike hivelee ja tuntuu hyvältä.
Kun on yksin siellä altaassa on helppo unohtaa kaikki muu.

Taas aika loppuu kesken ja paikka suljetaan.
Se on iltapalat naamaan ja nukkumaan.
Tänä yönä nukun niin että heitän yön aikana kaikki tyynyt ja peitot lattialle. Toistuvasti. Aina kun havahdun, olen huonossa asennossa ja peitto on lattialla. Avustaja kertoo nähneensä miten taistelen yöllä peiton kanssa ja vain potkin tyynyt pois. Heitän viimeisenä peiton itse lattialle ja aina tämän jälkeen käännyn ympäri. No ilmankos!
Aamulla on sitten kylmä. Keho on jännittynyt ja sitä särkee. On pakko ottaa lääkkeitä.

Aamaisella ei maistu mikään.
Yritän pakottaa proteiinia alas, sillä edessä on ajomatka Pudasjärvelle.
Pysähdykset on suunniteltu Rovaniemelle ja riippuen polttoaineesta.

Tavaroiden pakkaaminen käy vaivalloisesti. Menee hermo ja taas vaan heitetään osa kamoista kyytiin "kuhan on siellä".
Luukutetaan musiikkia. Vaihdetaan Antti Holmaan. Saatanaa on ikävä. Siis sitä Holman hahmoa.
Aikalailla Holman tahdissa ollaan sitten Rovaniemellä. Saan majoituksesta viestin, että hae käteistä. Selvä. Korttilaite ei toimi siellä.
Samaan aikaan äiti ilmoittaa halauvansa hillaa. On nälkä, päätä särkee, pissattaakin ja sitten pitää miettiä että millä mä saan mutsilta rahaa että saan sille niitä marjoja.
Joku ajaa meidän perään.
Vittu. Ei onneksi jää jälkiä, mutta hermot on jo tosi kireellä.
Sitten kuitenkin helpottaa. Syöminkiä, vettä ja vessa. Totean että ajetaan Ranuan läpitte, niin samallahan sitä voi hakea mutsille niitä hilloja. Pyydän että lataa itselleen MobilePayn.

Ranualla ollaan aika nopsastikin, kun ei jäädä ihmettelemään.
Sitten istutaan 45 minuuttia auringossa etähoitamassa sitä MobilePayn asennusta. Hiki on iskeytynyt. Olen puhelun aikana laittanut Ranua campingiin viestin, saako siellä käydä vain uimassa. Saan. Yleensä ei, mutta koska olen vuodattanut sähköpostiin tarinan miten selkää särkee ja istuminen siinä auringossa on saanut niin huonon olon, että kylmä vesi olisi tosi hyvä nyt.
Ajetaan hillojen oston jälkeen siihen vähän matkan päähän campingiin ja käyn uimassa. Taas on aivan uskomattoman ihanan kylmää vettä. Siitä on tunnin ajomatka meidän majoitukseen.

Ollaan samassa paikassa viimeinen yö, mitä oltiin ensimmäinenkin yö. Vähän meidän saapumisen jälkeen ohi ajaa Zetoreiden karavaani! On kyllä aika uskoamton fiilis. Kaikkea sitä.
Sitten flippaan. Haluan käydä täälläkin uimassa. Aivan järjetön idea, mutta toteutetaan se. Ilman avustajaa en olisi päässyt ramppia alas, enkä todellakaan ylös. Vesi on yhtä kylmää mitä lokakuussa järvessä. Kylmempää joessa kuin oli Ranualla järvessä. Jos ei virta olisi niin kova, kelluisin pinnalla. En meinaa päästä ylös. Mikä naurattaa. Koko piha raikaa kun nauran siellä vedessä etten pääse ylös. Lopulta on vain pakko nousta. Pääsen ylös, suihkuun ja tällä aikaa on avustaja saanut meille iltapalaa varten kuumaa vettä.

Seuraavana päivänä ajetaan kotiin.
Helteessä.
Ruuhkassa.

Kaikkea muuta suostun tekemään uudestaan, mutta laskettelukeskukseen tai mikäikinä Levi onkaan, ei ihan heti. Vaikka spa oli todella hyvä siihen kohtaan, niin se kaikki muu oli hirveää. Jos halusi jotain paikallista ruokaa, sai vaihtoehtoisesti maksaa siitä aivan helvetisti tai hakea sen jostain alueen ulkopuolelta. Vaihtoehtona Burger King, Subway, Classic pizza...
Enkä mä tarvitse mitään hotelleja, en ainakaan tässä hetkessä koe saavani sieltä sellaisia palveluita, joita ilman en pärjää. EIhän sitä tiedä miten se muuttuu.
Onneksi on vaihtoehtoja ja onneksi kaikki hotellit eivät myöskään sijaitse näissä "keskuksissa".

Eettisen matkailun suhteen on vielä kehitettävää itsessäni.
Onneksi ehdin tehdä sitä työtä tästä eteenpäin, eikä siinä tarvitse tulla "valmiiksi".

Aika paljon kaikkea viikossa.
Viikko aikaa toipua.

[Wildchild]

Luostolta sitten naamat kohti Ivaloa.
Matkalla mietitään niitä eettisen matkailun ohjeita saamelaisalueilla. Sinänsähän se on "myöhäistä", kun ollaan jo saamelaisalueella, mutta sitten ollaan itsellemme sen verran armollisia, että yritetään nyt tästä eteenpäin. Eettinen matkailu ylipäätään on nostanut päätään ja useampi (minäkin) on tullut siitä tietoisemmaksi. Mikä on ihan järkeenkäypää ja tulee siinä sitten se olo, että jaahas, aiemmin on toiminut typerästi. Onneksi toimintaansa voi muuttaa ja kehittää tästä eteenpäin. Siihen pyritään. Pyritään poisoppimaan niistä normeista, mitkä ovat haitallisia alkuperäisväestölle. Jos voin tehdä sitä vähemmistöjä ajatellen kotona, niin todellakin voin tehdä sitä vähemmistöä ajatellen muuallakin.

Lähdetään aika perusjutuista. Kutsutaan paikkoja niiden alkuperäisillä nimillä. Ensin toki tulee se olo, että eihän tämä minulle kuulu, tämä saamelainen nimi. Sitten, että ei helmetti, minkä murteen kielellä, mutta päätetään että mennään sillä mikä lukee esim. tiekylteissä. Haetaan myös googlesta lisää tietoa että minkä murteen sana se on. Pyritään omassa puheessa käyttämään näitä nimiä. Se vaatii muistuttelua ja muistutellaan niitä ristiin. Koska poisoppiminen on vaikeampaa kuin täysin uuden oppiminen.

Avvilissa (Ivalossa)...

Voisitko edes hieman yrittää vielä enemmän tehdä meistä saamelaisista pilkkaa?
Idea on kaunis ja hyvää tarkoittava, mutta toteutus on loukkaava. Sinun ei ole tarkoitus kutsua paikkoja saamenkielisillä nimillä koska sinä olet suomalainen ja sinä et puhu mitään saamea äidinkielenäsi eikä sinulla ole muuta kosketusta saamen kieliin (esim. kielen opiskelu). Sinulle ne ovat edelleenkin Ivalo, Inari, Nellim, Kittilä. Minulle Avveel, Aanar, Njellim, Kittâl. Toivomme että paikoista puhutaan niiden oikeilla nimillä, oli se kieli sitten suomi, ruotsi tai vaikka kiina. Ethän sinäkään mene esim. Tukholmaan ja puhu siellä ollessa koko ajan ”täällä Stockholmissa on kyllä kaunista”?
Sen sijaan toivotaan että kun esim. laitat someen kuvan, et kirjoita kuvatekstiksi jotain ylimalkaista esim. ”kaunis Suomen tunturimaisema” vaan joko ”kaunis Saamenmaan tunturimaisema” tai vaikka ”kaunis UKK:n kansallispuiston tunturimaisema” tai missä ikinä otitkaan sen kuvan, käytä siis tarkkaa nimeä. Minua henk.koht. ei haittaa jos kirjoittaisit ”kaunis Lapin tunturimaisema”. Jotkut, kuten lukemasi eettisen matkailun ohjeen julkaissut henkilö, yrittävät päteä liikaa, mutta he ovat vähemmistössä. Suurin osa saamelaisista ei ajattele noin tarkasti, olen käynyt aikoinaan tästä aiheesta keskustelun vanhemman saamelaisen kanssa ja hän sanoi sen hyvin: älä puutu asioihin jotka eivät sinulle kuulu, ja jos olet vieraana, rakasta ja kunnioita luontoa. Niin mekin teemme. Kaikki muu on sivuosassa.
(Kyseisen someaktivistihenkilön päivityksessä oli muutakin ristiriitaa, esim. valjakkoajeluista. Me kaikki kyllä mahdumme toimimaan luonnossa. Mutta kuten kaikessa, aktivistejakin on erilaisia. Tämä henkilö on kova puhumaan, mutta saamelaisten keskuudessa hänen arvostuksensa ei ole kovin suurta. Siksi toivon että ihmiset muistaisivat kritiikin tälläisiä "ohjeita" lukiessa.)

Ne nimet tieviitoissa ja kylteissä ovat suomeksi ja (pohjois-)saameksi samasta syystä kuin täällä etelässä ovat suomeksi ja ruotsiksi: alueella asuu paljon ihmisiä joiden äidinkieli on saame, ja vanhuksista löytyy edelleenkin saamelaisia jotka eivät puhu suomea sanaakaan. Ei siis siksi että paikkoja alettaisiin kutsumaan niillä nimillä, myös ei-saamelaisten suussa.

Lisäksi saamen kielet eivät ole mitään murteita. Ne ovat oikeita, omia kieliään. Pohjoissaame on yksi kieli, inarinsaame taas toinen, eri kieli, koltansaame myöskin omansa. Pohjoissaame on eniten voimissaan, sillä sitä puhutaan Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Koltansaamea puhutaan Suomessa ja Venäjällä. Inarinsaamea puhutaan vain Suomessa, Inarinjärven ympäristössä.

Jos siis haluat kunnioittaa alkuperäiskansoja, ota selvää meidän historiasta (kuten jo teitkin Siidassa) ja kielistä, ja mikä tärkeintä: kunnioita meille tärkeintä, eli luontoa. Älä roskaa, älä muuta maisemaa (esim. tekemällä ”I was here”-tyylisiä kivikasoja), pidät luonnosta huolen ettet jätä mitään jälkiä.

Kiitos.

T: inarinsaamelainen

[Kibaya]

Luostolta sitten naamat kohti Ivaloa.
Matkalla mietitään niitä eettisen matkailun ohjeita saamelaisalueilla. Sinänsähän se on "myöhäistä", kun ollaan jo saamelaisalueella, mutta sitten ollaan itsellemme sen verran armollisia, että yritetään nyt tästä eteenpäin. Eettinen matkailu ylipäätään on nostanut päätään ja useampi (minäkin) on tullut siitä tietoisemmaksi. Mikä on ihan järkeenkäypää ja tulee siinä sitten se olo, että jaahas, aiemmin on toiminut typerästi. Onneksi toimintaansa voi muuttaa ja kehittää tästä eteenpäin. Siihen pyritään. Pyritään poisoppimaan niistä normeista, mitkä ovat haitallisia alkuperäisväestölle. Jos voin tehdä sitä vähemmistöjä ajatellen kotona, niin todellakin voin tehdä sitä vähemmistöä ajatellen muuallakin.

Lähdetään aika perusjutuista. Kutsutaan paikkoja niiden alkuperäisillä nimillä. Ensin toki tulee se olo, että eihän tämä minulle kuulu, tämä saamelainen nimi. Sitten, että ei helmetti, minkä murteen kielellä, mutta päätetään että mennään sillä mikä lukee esim. tiekylteissä. Haetaan myös googlesta lisää tietoa että minkä murteen sana se on. Pyritään omassa puheessa käyttämään näitä nimiä. Se vaatii muistuttelua ja muistutellaan niitä ristiin. Koska poisoppiminen on vaikeampaa kuin täysin uuden oppiminen.

Avvilissa (Ivalossa)...

Voisitko edes hieman yrittää vielä enemmän tehdä meistä saamelaisista pilkkaa?
Idea on kaunis ja hyvää tarkoittava, mutta toteutus on loukkaava. Sinun ei ole tarkoitus kutsua paikkoja saamenkielisillä nimillä koska sinä olet suomalainen ja sinä et puhu mitään saamea äidinkielenäsi eikä sinulla ole muuta kosketusta saamen kieliin (esim. kielen opiskelu). Sinulle ne ovat edelleenkin Ivalo, Inari, Nellim, Kittilä. Minulle Avveel, Aanar, Njellim, Kittâl. Toivomme että paikoista puhutaan niiden oikeilla nimillä, oli se kieli sitten suomi, ruotsi tai vaikka kiina. Ethän sinäkään mene esim. Tukholmaan ja puhu siellä ollessa koko ajan ”täällä Stockholmissa on kyllä kaunista”?
Sen sijaan toivotaan että kun esim. laitat someen kuvan, et kirjoita kuvatekstiksi jotain ylimalkaista esim. ”kaunis Suomen tunturimaisema” vaan joko ”kaunis Saamenmaan tunturimaisema” tai vaikka ”kaunis UKK:n kansallispuiston tunturimaisema” tai missä ikinä otitkaan sen kuvan, käytä siis tarkkaa nimeä. Minua henk.koht. ei haittaa jos kirjoittaisit ”kaunis Lapin tunturimaisema”. Jotkut, kuten lukemasi eettisen matkailun ohjeen julkaissut henkilö, yrittävät päteä liikaa, mutta he ovat vähemmistössä. Suurin osa saamelaisista ei ajattele noin tarkasti, olen käynyt aikoinaan tästä aiheesta keskustelun vanhemman saamelaisen kanssa ja hän sanoi sen hyvin: älä puutu asioihin jotka eivät sinulle kuulu, ja jos olet vieraana, rakasta ja kunnioita luontoa. Niin mekin teemme. Kaikki muu on sivuosassa.
(Kyseisen someaktivistihenkilön päivityksessä oli muutakin ristiriitaa, esim. valjakkoajeluista. Me kaikki kyllä mahdumme toimimaan luonnossa. Mutta kuten kaikessa, aktivistejakin on erilaisia. Tämä henkilö on kova puhumaan, mutta saamelaisten keskuudessa hänen arvostuksensa ei ole kovin suurta. Siksi toivon että ihmiset muistaisivat kritiikin tälläisiä "ohjeita" lukiessa.)

Ne nimet tieviitoissa ja kylteissä ovat suomeksi ja (pohjois-)saameksi samasta syystä kuin täällä etelässä ovat suomeksi ja ruotsiksi: alueella asuu paljon ihmisiä joiden äidinkieli on saame, ja vanhuksista löytyy edelleenkin saamelaisia jotka eivät puhu suomea sanaakaan. Ei siis siksi että paikkoja alettaisiin kutsumaan niillä nimillä, myös ei-saamelaisten suussa.

Lisäksi saamen kielet eivät ole mitään murteita. Ne ovat oikeita, omia kieliään. Pohjoissaame on yksi kieli, inarinsaame taas toinen, eri kieli, koltansaame myöskin omansa. Pohjoissaame on eniten voimissaan, sillä sitä puhutaan Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Koltansaamea puhutaan Suomessa ja Venäjällä. Inarinsaamea puhutaan vain Suomessa, Inarinjärven ympäristössä.

Jos siis haluat kunnioittaa alkuperäiskansoja, ota selvää meidän historiasta (kuten jo teitkin Siidassa) ja kielistä, ja mikä tärkeintä: kunnioita meille tärkeintä, eli luontoa. Älä roskaa, älä muuta maisemaa (esim. tekemällä ”I was here”-tyylisiä kivikasoja), pidät luonnosta huolen ettet jätä mitään jälkiä.

Kiitos.

T: inarinsaamelainen

Kiitos wildis.

Tarkoitukseni ei ollut tehdä pilkkaa, pyydän anteeksi. Ensi kerralla toimin toisin.
Pyydän anteeksi että jouduit kouluttamaan minua.

Kaivoin eettisestä matkailusta useampia lähteitä, en mennyt vain yhdellä someaktivistilla, on toki totta että aktivisteja on erilaisia. Ehkä nämä lähteeni olivat kaikki sitten saman, jyrkemmän ja vähemmistössä olevamman porukan ajatuksia.
Niistä valjakkoajeluista on ristiriitaisuutta, kun kuitenkin pohjoisessa eletään myös turismilla ja valjakkoajelut kai nojaavat siihen eniten? Ainakin niitä on paljon tarjolla, usealla yrittäjällä ja valjakkoajeluiden koirien ahdingostakin on koronan aikaan puhuttu paljon. Eikä vain eläinten hyvinvoinnin kannalta.

Pyydän siis anteeksi toimintaani, ensi kerralla toisella tavalla.

[Wildchild]

Kiitos wildis.

Tarkoitukseni ei ollut tehdä pilkkaa, pyydän anteeksi. Ensi kerralla toimin toisin.
Pyydän anteeksi että jouduit kouluttamaan minua.

Kaivoin eettisestä matkailusta useampia lähteitä, en mennyt vain yhdellä someaktivistilla, on toki totta että aktivisteja on erilaisia. Ehkä nämä lähteeni olivat kaikki sitten saman, jyrkemmän ja vähemmistössä olevamman porukan ajatuksia.
Niistä valjakkoajeluista on ristiriitaisuutta, kun kuitenkin pohjoisessa eletään myös turismilla ja valjakkoajelut kai nojaavat siihen eniten? Ainakin niitä on paljon tarjolla, usealla yrittäjällä ja valjakkoajeluiden koirien ahdingostakin on koronan aikaan puhuttu paljon. Eikä vain eläinten hyvinvoinnin kannalta.

Pyydän siis anteeksi toimintaani, ensi kerralla toisella tavalla.

Saat anteeksi koska tiedän ettet tehnyt sitä tahallasi.
Ja voimme keskustella saamelaisuudesta enemmänkin, se on täysin ok. Etenkin kun, kuten jo mainitsit, suomalaisten saamelaistietous on ylipäätäänkin hyvin alkeellista. Tämä on selvinnyt minulle vasta aikuisena koska minun lapsuudessa ja nuoruudessa esim. koulussa on saamelaisten kansallispäivää juhlittu joka vuosi ns. kunnolla ja tokihan muutenkin omassa elämässäni saamelaisuus oli ja on edelleenkin normi ja normaalia. Lapsen uskolla olin sitten kuvitellut että kaikkialla on samanlaista. Eipä ole, ei. Surullista.

Aktivisteista sen verran että nämä saamelaisaktivistit, jotka ovat eniten äänessä, edustavat suurimmaksi osaksi vähemmistöä mielipiteineen. Esim. Suohpanterror, taiteilijaryhmä, aiheutti lähinnä kiusaantunutta naureskelua saamelaisten keskuudessa.

Kyllä, esim. valjakkoajeluiden ristiriitaisuus tulee juurikin turismista. Ilman turisteja pohjoinen olisi ns. kuollut paikka. Ei työpaikkoja, ei kehitysmahdollisuuksia, ei kouluja ja koulutuksia. Ihmiset lähtisivät työn ja koulun perässä muualle kuten nyt jo osittain tapahtuukin, mutta nyt myös moni palaa myöhemmin takaisin. Moni nykysaamelainenkin elää nykyisin turismista, mikä tahtoo monella unohtua kun paasataan luonnon suojelemisesta ja kuinka turistit "pilaavat kaiken". No, eivät pilaa.

Jos saamelaisten taustat kiinnostavat, Saamelaisveri-elokuva on hyvä pohja aloittaa. En ole pystynyt itse katsomaan sitä loppuun asti. Se tuska tuntuu liian pahalta kun oma isäni ja sisaruksensa kävivät ns. suomettamisen läpi. Isäni ei siis koskaan oppinut puhumaan inarinsaamea (tai näin hän on kertonut), koska isovanhempiani (ja monia muita sen ajan saamelaisvanhempia) kiellettiin puhumasta lapsilleen saamea. Isovanhemmat sitten puhuivat keskenään inarinsaamea, lapsille suomea. Isäni kyllä ymmärtää inarinsaamea vielä jotenkin, mutta ei puhu sanallakaan.
Suvi West on myöskin tehnyt dokumentin saamelaisista, joka on julkaistu tänä vuonna. Sitä on kehuttu paljon, en ole itse ehtinyt vielä sitä näkemään. Voisimme katsoa sen joskus yhdessä jos kiinnostusta löytyy?

Mutta se tästä aiheesta. Palataan takaisin matkarapsoihin.

[Kibaya]

It is time for some matkarapsa.
Ensin matkatrapsa ja sen jälkeen perään festarirapsa

Matkaraportti kesä 2022.
Juna Tikkurila – Rovaniemi
Auto Rovaniemi – Sodankylä – Ivalo (Inari, Utsjoki, Särestöniemi) – Sodankylä – Rovaniemi
Juna Rovaniemi – Tikkurila

---
Kissahoitaja saapuu edellisenä iltana valmiiksi, lähtö on perjantaiaamuna kello kuusi. Huhhuh.
Herään viideltä, väsyttää enemmän kuin voisin kuvitella. Pitkästä aikaa näin vähillä unilla liikkeelle. Keho tuntuu kamalalta. Pakkaan tyynyt osittain, avustaja saapuu puoli kuudelta ja saamme viimeiset kamat kassiin. Sitten menoks!
Junassa olen ottanut menomatkan ekalle pätkälle Ouluun työskentelyhytin. Ihan vain, että voimme torkkua ja olla rauhassa. Pyörätuolin kuljettaminen meinaa olla ongelma, mutta konnari sitten antaa luvan jättää sen paikkaan missä on matkatavaroiden kuljettaminen kielletty.
Oulussa vaihto. Vaihtoon on aikaa 3 minuuttia ja onhan se nyt aika… vähän. Joku istuu meidän paikalla, minkä tajuan vasta myöhemmin. Oulu-Rovaniemi-väli on aika nopea. Jännitys nousee. Rovaniemellä paistaa aurinko.

Junissa ei tapahdu mitään. Ennen Oulua nukumme ja kuuntelemme musiikkeja omilla tahoillamme ja Oulun jälkeen irvistelen menemän lastenvaunuissa olevalle taaperolle, jonka on vaikea pysyä rattaissa viimeistä tuntia. Hän naureskelee ja irvistelee takaisin.

Rovaniemellä avustaja lähtee etsimään meille ruokaa. Odotamme auton saapumista ja sillä aikaa on hyvä syödä. Junassa ei oikein huvita syödä mitään ja kaipaan lämmintä ruokaa. Lähin ratkaisu on kotipitsa. Mutta mistä ruokailuvälineet? Ravintolasta ei saa matkavälineitä ja käsin syöminen ei tässä kohtaa houkuta. Mutta onneksi sekin ratkeaa ja ruoka tulee syötyä.
Auto tulee reilun tunnin jälkeen siitä, kun olemme saapuneet asemalle. Paistattelen auringossa ja viileä ilma iholla tuntuu ihanalta. Pakkaamme auton, pudotamme sen omistajan johonkin ja sitten vain menoks! Sodankylä tulee nopeasti. Pysähdymme tervehtimässä festarimajoituksen kotia ja sen omistajaa. Olen matkalla Rovaniemeltä Sodankylään soitellut läpi yöpaikkavaihtoehtoja ja lopulta soitan vielä Näverniemen Holiday Villageen missä yövyimme edellisenäkin yönä. Olemme pallotelleet vaihtoehtoja jäädä Sodankylään, mennä johonkin muualle – minne? Airbnb on kohdallamme aika kuraa ja ihan Utsjoelle asti ei jaksa ajaa.
Näverniemeen sitten päädymme. Se on edullinen, saavutettava ja mulle tuttu.
Olemme siellä ennen kymmentä illalla, nappaamme avaimen, tyhjennämme autosta isot kamat ja haemme kaupasta tarvikkeet, että saa palaa aamulla ja illalla.
Kaatuessani sänkyyn nukkumaan olen edelleen heiluvassa junassa. Kaikki huojuu. Pää ei pysy mukana ja on vielä vahvasti jossain muualla. Uni tulee kyllä helposti, eikä kello ole herättämässä seuraavalle aamulle. Herään yöllä vain kerran.

--
Lauantai.
Herään ekan kerran neljältä. Sitten kuudelta ja nousen ylös vähän ennen yhdeksää. Keho on aika poikki. Seison suihkussa kylmän veden alla ja annan sen viilentää kehoa niin että kipu vähenee. Lämmön lisääminen ei tuo kipua takaisin, mikä myös helpottaa.
Aamukahvi auringossa on liikaa ollakseen totta. Hidas ja vaatimaton aamu. Se on mieluisaa ja tarpeellista. Siinä on myös hyvä pohtia mitkä meidän suunnitelmat näille päiville ennen festareita. Itselle se on Utsjoki ja Särestöniemi, kaikki muu on plussaa ja lepäämistä pitää olla. Lauantai on kaunis päivä ja päätämme ensin jäädä toiseksikin yöksi mökkiin ja sitten käydä Ivalossa kirpparikierroksen. Lopulta päädymme myös Kaunispään huipulle, ei tarvitse ajaa niin kauas.
Kaunispäällä päätämme, että josko kuitenkin kävelisimme pikkaisen ja nautiskelisimme auringosta. Lähdemme käpöttelemään ja aurinko tuntuu polttavalta. Käpöttelemme Kummituskämpälle ja istahdamme hetkeksi alas. Käpöttelemme vähän siellä täällä ja lopulta autolle palatessa päätän haluavani kylmä vettä jaloille. Yritän ensin päästä puroon, mutta se onnistuu vain vaivoin ja huonosti, joten lopulta avustaja ottaa isoon vesipullooni vettä ja kaadan sen autolla jaloilleni. Viileys on liian taivallista. Tekisi mieli lähettää avustaja hakemaan lisää vettä, mutten kehtaa. Nautin pitkin sääriä valuvasta vedestä ja liikutun.
Loppupäivänä emme tee sen kummempia. Avustaja kirjoittelee jotain omia hommiaan ja itse hengailen lepäämässä, hengittämässä. Päätän myös mennä hengaamaan hetkeksi ”infoon”, siellä oli telkkari. Päädyn käymään keskustelua paikan omistajan ja hänen seuralaisen kanssa.
Nukahdan kuitenkin sormia napsauttamalla, kun pääsen sängyyn. Se on ihanaa.
---
Sunnuntai
Nyt on laitettu kello soimaan yhdeksäksi. Aamutoimet kestää, koska molemmilla on hidasta meininkiä. Päädymme jäämän tähän vielä yöksi.
Ajamme Inariin. Käymme uudistuneen Siidan. Itse käyn vain sisäosat, sillä en jaksa kävellä. Avustajan ollessa ulkona kiertämässä on ihana ja tarpeen kiertää itse hiljaisuudessa ison näyttelyn puoli. Näyttely on vaikuttava. Samassa näyttelyssä on aiemmin Sajoksessa olleet esineet ja Kansallismuseosta palautetut esineet. Lisäksi mukana olevat videoteokset, äänimaisemat ja katosta roikkuvat osiot täydentävät näyttelyn. Alkuun on aika hiljaista ja pystyn omaan tahtiin rullailemaan eteenpäin, mutta jossain kohtaa tuntuu, että jengiä on ympärillä ihan liikaa. On vaikea nähdä kauempana olevia kokonaisuuksia, kun koko ajan on jonkun perse edessä.
Avustajan tullessa olen kuitenkin ehtinyt jo hetken seurata yhtä videota toiseen kertaan. Näyttelyt ovat kaikki vaikuttavia. Ison päänäyttelyn lisäksi pienemmät näyttelyt vetää voimattomaksi.

Siidan pihalla iskee nälkä. Ruokaa!
Syöminkien jälkeen pysähdymme jossain matkamuistomyymälässä ja avustaja käy siellä. Itse pyörähdän siinä myös, mutta totean ettei se ole minua varten, eikä siellä ole minulle mitään.
On aika voimaton olo edelleen. Siis sillä lailla voimaton, että keho ei jaksa. Mieli on haikea ja on vaikea saada jäsenneltyä ajatuksia. Toivon että ehkä se tästä. Tuntuu että päässä on tuhansittain ajatuksia ja niistä ei vaan saa kiinni.
Ajaessamme Utsjoelle liikutun. Pitäisi saada nämä kaikki johonkin ylös.
Tiedän kuitenkin unohtavani asiat ennen kuin pääsen kirjoitusalustan ääreen.

Utsjoella meinaamme ajaa vahingossa Norjaan. Hupsis!
Käymme campingissa kahvilla. Lisäksi käymme kirkkotuvilla kiertelemässä ja seisoskelemassa. Mietin miten kuvaisin sitä, kun vain seisoimme missä olemme ja tuijottelemme eteenpäin. Vähän harmittaa, ettei mikään ole auki, mutta semmoista se nyt tällä kertaa on. Ens kerralla sitten! Kaikkihan on jo meidän siellä ollessamme kiinni, joten voimme vain nautiskella hiljaisuudesta, maisemista ja googlata historian ja tiedon kirkkotuvista.
Kotimatkalla taivas näyttää parastaan. Valo siivilöityy pilvien välistä ja pilvien kerrokset luovat taideteoksia eteemme. Ei sitä saa kuvattua kameroilla tai sanoilla, se on vain muistona tallessa kunnes unohtuu. Haikeus on koko lopun päivää päällä. Mökillä avustaja nukahtaa aika yksintein. Itse valvoskelen ja päädyn taas infolle hengaamaan. Siellä on nyt joku tuttu vieraskin. Ilta menee nopeasti jutellessa ja naureskellessa. Avustaja on nukkunut koko illan, mikä on varmasti ihan hyvä.
Itse nukahdan taas vasta lähempänä puolta yötä. Pää on edelleen täynnä ajatuksia ja niistä on vaikea saada kiinni.

Maanantai.

Herään kipuun väärällä puolen selkää. Vasen jalka ei oikein kanna ja on vaikea päästä liikkeelle. Kaikki jalan liikuttaminen tuottaa voimakasta kipua "väärään kohtaan". Muutoin on taas ohjelmassa kirppistelyä! Kaikki ne viikonloppuna suljettuna olleet kirppiset käydään läpi. Avustajalla käy aikamoinen munkki. Päädymme jäämään vielä viimeiseksikin yöksi tähän paikoilleen. Olemme molemmat ihan poikki ja joka tapauksessa tiistaina siirrytään Sodankylään.
Päivä menee kirppistellessä ja pelatessa Pokemon Go:ta. Lisäksi pääsen uimaan. Vesi on aivan järjettömän kylmää. Kerrankin voin sanoa, että siinä on hienoinen raja onko jopa liian kylmää koko keholle. Selkä tykkää aivan valtavasti. Käyn uimassa muutaman kerran ja seisoskelen vedessä vyötäröön asti. Samaan aikaan aurinko lämmittää yläkehoa. Tunnen miten kipu valuu jokeen ja sisäinen pieni hyrinä käynnistyy. Se sellainen hyrinä, kun kipu antaa periksi ja tulee tilaa voimavaroille.
Mökillä käyn suihkussa lämmittelemässä kohmettuneet sormet ja pään. Selkä vetreytyy ja antaa periksi vielä lisää. Siis kipujen kanssa, ei nii että menisi alta.
On ihana käydä nukkumaan, kun keho on niin totaalisen rentoutunut ja kivut maltilliset. Aika ihanaa.

Tiistai
Tänään on päivä, kun luovumme Ivalosta. Vielä viimeiset moikkamoit ja sitten pois. Ensin leffafestarialueen läpiajo ja sitten kohti Kittilää. Suuntana Särestöniemen museo.
Matkalla Sodankylään sataa räntää! Räntää! Ai jestas sentään. Naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Pysähdytään Vuotsossa koruntekijän pajalla, Sompion Arjalla. Paja on huikea, siellä on koruja, koristeita, vöitä, postikortteja, lasiesineitä ja vaikka mitä! Arja tekee nahkatöitä samalla kun pyöritään siinä ja höpistellään. Ollaan siinä varmaan tunti ja ostetaan muutamat korvakorut. Eniten ilahduttaa kohtaaminen.
Jossain välissä ollaan syöty, en muista missä, koska en kirjoittanut sitä ylös .
Särestöniemessä törmään kahviossa shaanaan! Jumankepakko! Meinaa mennä ohitse koko museovierailu, kun vähän jäädään suustamme kiinni. Ollessamme galleriassa alkaa ulkona ukonilma. No tätähän mä kaipasin! UKKOSTA JOSSAIN PÖPELIKÖSSÄ! Odottelen ukkosen poistumista sisätiloissa. Särestö on myös menossa kiinni ja tyyppi tulee hätyyttelemään ulos ja olen vaan ihan varma, että nyt kuolen sinne ukkoseen. No, en kuole ja pääsemme lähtemään. Moikataan vielä shaanaa ja varmistetaan että on numerot ja että nähdään festareilla tai yritetään.
Koska on satanut vettä särestöntie on liukas. Ja sitten yhtäkkiä siinä perä ottaa kivestä kimmokkeen ja luisuu vähän ja sitten ollaankin jo melkein poikittain ja lopulta liutuaan liukkassa mudassa ojaan. Ollaan vinossa apparin puolelle ja paino mun lonkalla. Meidän perässä tullut auto pysähtyy ja soittaa paikalliselle Jounille. Kahden tunnin odottelun jälkeen Jouni tulee ja nostaa meidät ojasta. Jouni vieläpä pyyhkii mudat, tarkistaa jarrut ja muut ja ajellaan vielä perässä ja saadaan putsauskin.
Lähdetään aika lailla myöhään Jounilta kohti Sattasta. Majoitus festareiden ajaksi on siellä, esteettömässä talossa. Tyyppi esittelee meille kämpän aika suurpiirteisesti. ”Tässä on jääkaappi, siinä on ovi.” .
Nukkuminen tapahtuu nopeasti. Kello soimaan keskiviikolle, että saadaan jonottaa ekat liput.
Yöllä en näe unia. Enkä herää kertaakaan. Sissus.

[Kibaya]

Festarirapsa osa 1.

KESKIVIIKKO
Aamulla herätys on niin, että ehdimme jonottamaan lippuja.
Lipunmyynti on tänä vuonna järjestetty sähköiseksi. Ennakkoon on voinut ostaa sarjalipun, jolla saa sitten verkosta haluamansa liput, jos niitä on ennakkoon vielä jäljellä. Muutoin loput liput tulee myyntiin aamulla koululla klo 9. Tämä on iso muutos ja oletettavasti vähentää lipunmyyntijonoja ja lipunmyyjien tarvetta festareilla. En tiedä onko Lapinsuussa myyntipistettä ollenkaan.

Olen jonossa jotain ehkä neljäs. Edellä on muutamia tuttuja naamoja ja liikutun. Olen jo itkenyt ajaessame alueelle, sen verran valtava on tunnelataus näitä festareita kohtaan. Haluan nähdä avajaisnäytöksen ja se on ennakkoon tietenkin myynyt loppuun. Saamme siihen liput. Törmäämme myös Herrasmieskuljettajiin. Jonottaessa olen ehtinyt lyödä itseni johonkin outoon tilanteeseen missä YLE:n toimittajan pitäisi haastatella. Haastattelija ei kuitenkaan sano että koska homma tulee ulos ja lipunmyynnissä selvittäessä asiaa asia menee ohi. Ei sinänsä haittaa.
Siinä kuitenkin selvittelyjen jälkeen askeltaessa kohti autoa avustajalla on hermot kiristyneet ja hän uhkaa ajaa niiden päälle. Siinä siis seisoo Timo Malmi, festareiden tiedottaja ja se YLE:n toimittaja. Repeilen, että älä nyt ton päälle aja, vielä.

Meidän eka leffa on kolmen aikaan. Kello on puolessa päivässä. Pyörähdämme kauppa-asioita, käymme tekemässä ruokaa ja ehdimme kolmeksi jonottamaan elokuvaan.
Ensimmäinen elokuva vuoden 2022 festareilla on Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia.
Nähtävillä muuten nyt Viaplayssa, sekä ilmeisesti Elisa Viihteen kautta.
Elokuva vetää multa ilmat pihalle. En meinaa päästä teltasta ulos, koska itken niin paljon. Haluaisin vajota syvyyksiin, mutta on poistuttava teltasta.
Ennen seuraavaa elokuvaa kiertelemme kylillä. Käydään kirpputorilla ja päädytään hengaamaan Lapinsuun baariin Herrasmieskuljettajien kanssa.
Avajaiselokuva on Nicholas Meyerin Seuraava päivä (The Day after). Ennen elokuvaa on avajaispuhe, liikutuksia ja tietysti kutsuvieraiden esittelyä. Anssi Mänttärin poissaoloa ihmetellään ja Malmi toteaa, että kaipa se sieltä huomenna tulee.
Sitten tulee elokuva ydintuhosta ja taas on ilmat pallean alta loppu.
Karu alku.

Aika hiljaista on ajella kämpille. Huomenna he saapuu, Suvi ja Elina. Aamulla pitää kuitenkin jonottaa taas lippuja.
Avustaja nukahtaa aika helposti ja itse jään pyörittelemään ajatuksia ja kynää paperille. Vähän on sellainen olo, että mitähän tästä tulee kun aloitus on jo näin vahva ja voimat vievä. Tulee ihan mieleen se vuosi kun Suvin kanssa mentiin yhteisenä ekana vuonna ekaan leffaan ja siinä tuli hätäpuhelut livenä ja sitten Leijonasydän.

TORSTAI

Aamulla meinaa tulla kiire. Lippuja jonottamaan on pakko päästä. Ollaan sillä lailla ajoissa, että ollaan ehkä kymmenensiä jonossa. Tarkoitus on saada liput Jonas Selberg Augustsénin The Longest dayhin.

Jonossa tapahtuu kuitenkin tilanne, mikä vituttaa. Siinä kaksi paikalle tullutta jonottajaa veivaa koko jonon, koska lipunmyyntipisteitä on kolme ja jono ei ole selkeästi niin että nämä perseilijät ymmärtäisivät, että siitä yhdestä jonosta mennään jokaiseen pisteeseen. Tilanne vielä eskaloituu siten, että heidät otetaan lipunmyynnin talkoolaisen toimesta muiden ohi ja heille myydään mitä he haluavat. Uskomatonta touhua. Se saa aika monet kihisemään raivosta ja itsekin tulee päästeltyä avoimesti kovaan ääneen ärräpäitä. Saan kuitenkin liput siihen mihin haluan.
Aamukeskustelussa Lenny Abrahamson kertoo minkälaista on ollut tehdä mm. elokuvaa Room. Olen nähnyt Roomin ja se on kaikessa kauheudessaan hyvin vaikuttava. Siinä on vain yksi huone, jossa elää äiti ja poika. Kyseessä on kirjan filmatisointi ja mukana on lapsinäyttelijä, jolloin vaaditaan myös ohjaajalta erityislaatuista herkkyyttä. Pääosassa äitinä on Brie Larsson ennen Marvel-rooliaan. Suosittelen katsomaan, mutta ei se mikään kiva viihde-elokuva ole. Aamukeskustelussa kiinnostun elokuvasta Garage ja haluan nähdä sen.
Aamukeskustelun jälkeen on taas aika vähän vain olla. Käymme avustajan kanssa Luostolla. Käymme lounalla ja kiviliikkeessä. Löydän liikkeestä kämmenen kokoisen raakapalan ruusukvartsia ja en voi poistua ilman sitä. Lisäksi ostan tuoksuöljyjä, vaikka niitä samanlaisia saa muualtakin, niin nämä on mun lemppareita. Kupu ravittuna ja ruusukvartsi taskussa on hyvä lähteä takaisin. Etsin käsiini toisen Herrasmieskuljettajan, joka on luvannut olla mun avustaja avustajan lähtiessä hakemaan Suvi ja Elina Rovaniemeltä.
Avustajan lähdettyä hiippailemme hotellille. HMK haluaa evästä. Hotelilla festareille saapuu Anssi Mänttäri, Olavi Uusivirta seurueineen. En jää tuijottamaan keitä kaikkia siinä oli, mutta pakettiautollinen ihmisiä.

HMK saa syötyä ja meidät kutsutaan shampanjalle Kitisen rantaan. Tähän kohtaan huomauttaisin, että on aivan järjetön tuuli, pientä vesisadetta esiintyy ajoittain ja ilma on tosi kalsa.
Toinen HMK ja muu seurue istuu pusikossa roskapussien päällä ja meininki on riemukasta. Nautimme shampanjaa ja juonkin monta kuksallista! Huhhuh.
Meille meinaa HMK:n kanssa tulla kiire, mutta ehdimme elokuvaan oikein hyvin. Tämä oli se The Longest Day. Sen on ohjannut ruotsalainen Jonas Selberg Augustsén, joka ei puhu sanaakaan suomea ja elokuva on kokonaan suomeksi. . Pääroolissa mm. Ville Virtanen.
Elokuvasta poistuessamme meitä odottaa Suvi ja Elina avustajan kanssa. Aivan järjetön vessahätä saa mut kuitenkin sinkoamaan itseni vessaan . Reilu tapaaminen. Olen silti aivan täpinöissä. Se on jengi koos!
On kuitenkin edelleen se kylmä ja kalsa. Päätämme pienen pähkäilyn jälkeen mennä ravintola Revontuleen. No sehän ei kannata. Jengi on meluisaa, päissään ja nälkäiset ihmiset eivät tästä ravintolasta kauheasti hyödy.
Se on seuraavaa kohti. Päädymme pitsalle kylän toiseen pitseriaan ja kukaan ei kai syönyt pitsaa?

Ruokailun jälkeen en muista mitä teimme! Menimmekö jonoon? Vai hengailimmeko vain jossain? Seuraava elokuva kuitenkin laskettavissa jo yönäytökseksi, sen alkaessa 22.45. Star Trek: Wrath of Khan. Ai että! Ihanaa kasaritunnelmaa aivan kaikessa.
Star Trek on mulle itselleni tärkeä sarja ja aivan ensimmäinen sysäys kohti nörttiyttä. Avaruus, sen tarinat ja miten ysärillä tuli aina lisää uusia leffoja ja sarjoja. Ohjaaja on sama kuin avajaiselokuvassa ja hän kertoo muutamia juttuja leffan ohjaamisesta.
Olen aivan myyty.
Leffan jälkeen väsymys on aivan järjetön. Onneksi auto on lähellä. Nukkumaan!
Kämpillä kävelen melkein suoraan sänkyyn. Vain avustaja on ehtinyt ennen mua. Kello on jotain 2. Herätys seitsemäksi, että saamme jonottaa mykkäelokuvan liput aamulla.

[Kibaya]

PERJANTAI
Aamu alkaa väsyneesti. Herään kelloon, nousen ylös, hiippailen vessaan ja istun pimeässä. Hoen että kyllä se tästä, nyt on vaan herättävä. On vaan. Herätys, herätys.
Mulle toimii pimeässä herääminen että silmät tottuu siihen että ne on auki. Valon voi lisätä myöhemmin. Seuraavaksi asennan kahvit tulemaan. Meillähän ei ole kahvimittaa, joten se on vähän koomista. Menee ihan arvalla. Vettä ja puruja vaan. Sinne niin, koneeseen.
On aivan helvetisti tunteita. Kiva. Mitähän sitä säätiedotus on luvannut. No sitä viileää. Kiva.

Odotan autossa juoden kahvia. Jonottajat jonottaa yhdessä, siellä kylmässä. Meillä on tänään ohjelmassa aamukeskustelu, legendaariset poropitsat ja sitten neljä leffaa.

Aamukeskustelussa on Ildikó Edyeni. Hyvin vaatimaton ihminen, vaikka on palkittu ohjaaja. Enyedi on ohjannut niin elokuvia, kuin tv-sarjaakin. Tehnyt mm. unkarilaisen version Terapiassa-sarjasta.
Huomaan silti keskustelun aikana että on vaikea keskittyä tähän. Keskustelulle on varattu aikaa tunti. Hänen jälkeen tulee Karim Aïnouz. Harmittaa etten ehdi nähdä heiltä yhtäkään elokuvaa. Aïnouzilta kiinnostaisi Mada Satâ aivan erityisesti, mutta aika on rajallista muovailuvahaa ja joskus on pakko nukkua.
Keskusteluiden jälkeen suuntaamme legendaarisille poropitsoille. Täydellinen ajoitus, jono ei ole ihan mahdoton. Yleensä on voinut olla tunninkin jono. Onhan se nyt hyvää. Erityisen hyvää näin festariaikana.
Pitsan jälkeen leffaan. Paitsi että muistan siinä miten edellisenä yönä on paleltu ja kirpparilla näin villashaalin. Ison villashaalin. Haluan sen. Jos se on vielä kirpparilla, se olkoot minun. Toivon että se on. Pysähdymme kirpparin kohdalle ja haen shaalin. Siellä se roikkuu seinällä. Se on selkeästi vanha, mutta ei vielä niin virttynyt. Hintalappu on kirjoitettu vanhalla kaunokirjoituksella. Viltti on lämmin, muttei hiostava.

Ensimmäisenä elokuvana meillä on siinä edellisaamun aamukeskustelussa olleenLenny Abrahamsonin Garage.
Suosittelen.
Garagen jälkeen kohti seuraavaa, vessan kautta ja se onkin jälleenJonas Selberg Augustsénia. Garbage Helicopter. Garbage Helicopterista ollaan luettu vain sen kuvaus festarikatalogista ja päädytty siten valintaan.
Esitys on ensimmäinen Kitisen Kinon salissa. Valuessani alas mäkeä pyörätuolin kanssa näen miten siellä on talkoolainen kauhuissaan ja huikkaa kaverille ”sieltä tulee nyt sit pyörätuoli”. Astun sisään saliin ja minulle osoitetaan eturivin kulmapaikkaa, missä olen täysin muiden jaloissa, en näe mitään ja lisäksi se on mun sähkölaitteelle turvaton. Sanoessani ettei se nyt ole mulle sopiva, alkaa änkytys. Miten sali tulee täyteen ja tämä on nyt ahdasta ja mitä vielä. Kyllä, tuoli vie enemmän tilaa kuin yksi ihminen penkillä, mutta vähän sellainen että mitä sitten. En voi sille mitään, enkä voi irrottaa tuolista osiakaan. Harmittaa.
Leffa onneksi on korjaava kokemus.
Garbage Helicopterin jälkeen on vuorossa mykkäelokuva. Tulee vähän kiire, mutta ehdimme jonoon ennen kuin esteetön sisäänpääsy avataan.
Teltassa on ihmisiä. Muistan että niin joo, siellä on varmaan ollut joku kutsuvierasjuttu. No ei se mitään, joudutaan vaan säätämään vähän enemmän. HMK on apuna, avustajan ollessa omassa leffassaan.
Seuraa insidenssi. Talkoolainen tulee kertomaan että mun pitää nyt mennä eturiviin ja sivuun, koska siinä on ne ihmiset. Olen ällikällä lyöty. Totean ettei se ole mulle turvallista. ”Miten niin muka?” saan vastaukseksi ja olen vielä enemmän kauhuissani. Ei saaatana! Meinaan että lähden sitten menemään. Sitten katson että siinä on käytävä mistä tuolin saa vietyä, kunhan ne ihmiset vain vähän varoo ja tarvittaessa väistää. Kysyn talkoolaiselta, että meinaako hän oikeasti että ne heidän vieraat on niin vitun hienoja ihmisiä, etteivät pysty sen vertaa persettään nostamaan penkistä, että sen saatanan tuolin saa sinne taakse. Talkoolainen lähtee pois. Nieleskelen itkua ja autan HMK:a saamaan tuolin. Muutaman ihmisen joudumme pyytämän nousemaan. Sitten tuoli osuu tyhjään tuoliin ja kaataa jonkun pukupellen viinin. Pukupelle saa aivan järjettömät kilarit. Siis huutaa ja haukkuu meitä aivan pää raivosta täristen ja miten on nyt pilattu hänen leffakokemus ja festarit.
Ensin meinaan että huudan myös, mutta en jaksa. Kysyn rauhallisesti miten voin korvata hänelle pyörätuolini aiheuttaman mielipahan ja tarkoitan sitä. Olen lempeä ja rauhallinen. Hän haluaa uuden viinin ”tuolta”. Lopulta hän kykenee raivon läpi huutamaan, että kaipa se henkilökunta tietää, kun sieltä ne alun perinkin saatiin. Käpöttelen kaikessa rauhassa, aika varovasti ja yritän samalla laskea kymmeneen, etten ala itkeä. Talkoolaisena on mulle tuttu naama ja hän ensin tervehtii ja sitten kerron että tartten yhden valkoviinin sille pukupellelle, joka huus mulle kaikki maailman pahat olonsa. Talkoolainen tarjoutuu viemään viinin, mutta sanon että se on vaikuttavampaa jos vien sen itse. Paljon vaikuttavampaa. Ja se on totta. Viedessäni viinin pukupelle pyytelee anteeksi ja hyvittelee. Itse alan täristä. Toivotan hänelle aivan ihanaa elokuvakokemusta ja menen tuolille. HMK on saanut tuolin tosi hyvin ja saadaan varattua meidän seurueelle paikatkin. On oikeasti myös viileää, joten onneksi on se saali!
Pukupelle tulee vielä pahoittelemaan ja se laukaisee mun kehossa aivan järjettömän stressireaktion. Sitä ei taida kukaan huomata, koska olen siellä jo aika hyvin aseteltuna ja tärisen menemään. Jalat nykii ja on vaikea hengittää. Ei tässä nyt mitään paniikkikohtauksia tarttis, mutta ei se ole kauhean kaukana. Onneksi omien ihmisten läheisyys siinä vieressä rauhottaa. Että mä selviän. Mulla on turvallisia ihmisiä. Mulla on.
Kun teltta on saatu aivan täpötäyteen Timo Malmi pitää n. puolentunnin mittaisen puheen. Se on koominen, mutta yleisö on myös etukenoinen. Ehkä se on se ilmainen viini mikä sen myös tekee.
Konsertti on upea. Rintalastassa kutittaa, perkussiot kuuluu ihanasti läpi ja tunnelma on korkealla. Uskomattoman korkealla. Onhan sitä toki myös odotettu.
Mykkäleffakonsertin jälkeen meillä on vielä yksi elokuva. Se on siellä Kitisen kinossa. Siellä on toinen henkilö vaihtunut ja jälleen kuulen miten se tuoli vie tilaa ja mahtuukohan se siihen mihin sen haluan ja eikö nyt vaan kannattaisi olla siinä eturivissä.
Elokuvana Musta monokkeli, eli Monocle Noir. Edelleen olen niin onnellinen saalista, sillä sen lämpö pitää kosteuden ja koleuden poissa. Aivan täydellinen hankinta.
Musta monokkeli saa nukahtelemaan, mutta en ainakaan tiedä kuorsanneeni.
Elokuvan jälkeen nukkumaan. Taas kello on kaksi. Miten tämä on mahdollista?

LAUANTAI
Taas herätys seitsemältä, kahvit tulemaan ja aamujonoon. Jokaisella meillä on erilaiset aamurutiinit. Mun on möllöttäminen. En vaan lähde käyntiin siinä. Yritän tunnustella missä mun selkä menee, miten saan vaatteet päälle ja mitä näitä nyt on.

Aamulla taas jonoon. Hylkään ihmiset jonottamaan lippuja ja painun vessaan. Saan odottaa omaa vuoroani aika kauan, koska joku talkoolainen on siellä vaihtamassa vaatteita. Invavessassa. No, okei.
Hetken myös heräilen sisätiloissa, koska siellä pääsen paremmin istumaan. Tuoli on kai vielä autossa pakattuna? Sattuu päähän, mahaan ja sieluun. On tosi alavireinen olotila. Olen aiempana päivänä sanonut avustajalle, ”tiedätkö kun on sellainen olo, missä tiedät että jossain kohtaa se tyhjyys täyttyy ja akut on täynnä ja sydän on täynnä. Että sitä tavallaan on pieni etukeno koko ajan ja sitä odottaa että se hulmahdus tulee ja vie kaiken sellaisen paskan hetkeksi pois mitä on muualla. Että sitä tavallaan hulvahtaa täyteen rakkautta, mutta kun sen saapumista ei voi ennustaa, mutta sieltä se jostain kuitenkin kohta tulee.” Siinä istuessa mietin että miten mulla on ollut niin vahva olo tämän tapahtuman käymisestä. Se on nyt täysin poissa. En odota, vaan olen pää painuksissa että paskaa se on kusikin. Mietin mitkä tästä on masennuksen oireilua ja mikä mahdollista ylireagointia ja liioittelua. Mutta lopulta totean että olkoot paskat ja menen jonoon muiden kanssa. Jonossa kohtaan edempänä HMK:n, sen lyhyemmän, ja jään siihen juttelemaan. Periaatteessa voisin veivata koko jonon, mutten todellakaan kehtaa. Odotan että avustaja, Suvi ja Elina on mun kohdalla.
Saadaan osa lipuista, ei ihan kaikkia mitä haluaisimme. Suvi saa onneksi Beatlesin lipun jonossa olleelta HMK:lta. Itseäni ei tämän näytöksen missaaminen niin haittaa, olen väsynyt ja voin kuunnella sen autosta käsin myös. Elinan puolesta harmittaa.

Aamukeskustelussa on tänään vuorossa legendaarinen Mathieu Amalric. Amalric on eläväinen, joten on ihana kuunnella hänen haastattelua. Hän puhuu käsillään, liikuttuu ja on hauska. Samalla vaihdan viestejä Tyynen veljen hoomantsin kanssa, joka on talkoolaisena festareilla. Tyynen pentujengi on jäänyt tiiviiksi porukaksi, mikä on aika hauska ja ihana asia ja on turvallista vähän avautua edellisen päivän kohtelusta. Hän kysyy myös keitä nämä huonosti kohdelleet ovat olleet ja päädyn kirjoittamaan semiavautumisen siitä, että vaikka niille ihmisille tulisi minkälaisia seuraamuksia, niin mun kokemus on tosi uuvuttava. Että olen pitänyt tätä festaria ”omana” ja sellaisena missä mun on turvallista ja hyvä olla, eikä mun tartte jännittää samalla tavalla kuin aivan kaikkialla muualla ja sen romuttuminen edellisenä päivänä saa mut haluamaan jättää leikin kesken. Mikä on ihan totta. Osa aamukeskustelusta menee siksi vähän ohi, koska asia on myös tunteikas. Nieleskelen itkua ja yritän vain keskittyä siihen ettei se näy ulospäin. Istunhan ihan eturivissä melkein ja mun naama on varmasti nähtävillä joillekin haastatteluporukasta. Pyyhin silti ajoittain kyyneleitä.
Aamukeskustelun aikana myös toinen HMK on lähtenyt kohti kotia ja sekin herkistää omalla tavallaan. Festarit päättyy!
Aamukeskustelun jälkeen ruokaa. Päädymme tänään torigrillille. Haluan varjoon, sillä kylmyys on kaikonnut ja aurinko paistaa. No, on se kai joillekin ihan kiva. Sallin sen heille. Lisäähän se festaritunnelmaa kun on vähän edes lämmin ja aurinkoista.
Grillillä ollessamme saan viestiä että mun viestit on välitetty eteenpäin vastaaville ja kohta festarin tuottaja soittaa mulle.
”En mä tiennyt että se olet sinä, Kibs” hän aloittaa. ”Mutta oishan mun pitänyt arvata se, ettet sä pelkää sanoa asioista näin suoraan ja avoimesti.” Vaikken sinänsä sanonut, koska olihan mulla kokoajan hänen sähköposti ja puhelinnumeronsa olemassa.
Itkemme puhelimessa molemmat. Hän haluaa antaa mulle VIP-oikeudet sisäänpääsyihin leffoihin vähimmäisenä korvauksena kohtaamasti epäasiallisuudesta ja että ne talkoolaiset on jo ohjeistettu miten toimia. Hävettää. .
Sitten tulee äkkilähtö. Tule kahville kuuluu käsky. No ei siinä, meillä on auto vieressä ja ruokakin on jo syöty. Elina ja Suvi tosin olivat vasta aloittelemassa, mutta sillä mennään nyt. Ajetaan alueelle, kohtaan tuottajan ja tilaisuus on aika tunteikas. Saan VIP:n ja taulun. Taulu on Helena Junttilan maalaama kuva Modesty Blaisesta.
Sen jälkeen juodaan kahvia. Ja syödään lettuja. Istumme tuottajan ja festivaalin johtajan kanssa samassa pöydässä. Hetken paikalla on myös Timo Torikka ja sitten siihen saapuu myös edellisillan mykkäelokuvakonsertin kapellimestari Mauri Sumén. Höpöttelemme, juomme Maurin kunniaksi skumppaa ja olo kevenee. Koen tulleeni myös kohdatuksi siinä pöydässä.
Saatana tuottajaa vielä kohti heidän makuupaikkoja, koska hänen on päästävä alueen läpi niin ettei jää suustaan kiinni. Siinä matkalla käymme vielä läpi vähän tapahtunutta ja keskusteluun tupsahtaa asia, jota en voi valaista vielä muille. Sanotaan, että se vetää multa kirjaimellisesti jalat alta ja joudun ottamaan tukea pyörätuolista. Tuottaja vähän hämmentyy aluksi, mutta sitten kun avaan hänelle mistä on kyse, niin itkemme yhdessä. Shokkireaktio saa minut taas tärisemään. En osaa jäsennellä ajatuksia. Meillä on seuraavaksi elokuva. En jotenkin osaa kuin valua sinne paikalle ja asettua avustajan fiksaamaan tuoliin. Suvi ja Elina ovat menossa katsomaan sokeaa miestä. Itkettää sekin. Mihin olen heidät heittänytkään.
Elokuva mitä olemme menneet katsomaan on kytköksissä Sodikseen. Alice Rochwacherin elokuva The Pupils, mikä on Disney-elokuva ja siihen on suomalainen Cleaning Women säveltänyt musiikin!
Näytöksessä mukana myös Pekka Haavisto. Näytös on loppuunmyyty.
Osan aikaa ajatus meinaa karata tapahtumiin ja huomaan hiplaavani vip-korttia. Siis eihän tämä nyt taas ole todellista.

Leffan jälkeen käymme avustajan kanssa alkossa. Ostamme alkoholittomia tuotteita ja näytämme paperit. Ehkä mun hysteerinen tila saa sen aikaan. Kassa ei pysty pitämään pokkaa. Avustajanihan on 20-vuotias ja mun papereiden kohdalla häntä virnistyttää ja avustajan kohdalla ”jaa, sä oot näin nuori”. No, aivan.
Kutsun Suvin ja Elinan skumpalle rantaan ja kerron tapahtuneista.
Tiedän, ettei tästä hirveästi kannata huudella, mutta nyt tämä on pakko saada joillekin kerrottua. Enkä usko että tässä nyt näiden ihmisten kautta sana leviää mihinkään mihin ei pidä. Juomme skumpan iloisissa tunnelmissa ja tämän jälkeen suuntaamme seuraavaan elokuvaan.
Seuraava elokuva on Lapinsuun elokuvateatterissa. Vessajono on törkeä. Tullessani sisältä katsomasta jonoa näen kuitenkin jotain niin sodista, ettei ole tottakaan. Ildiko Enyedi istuu kanttikivellä, kädet polvien ympärillä ja odottaa sisäänpääsyä q&a-tilaisuutta varten. Hänellä ei ole seuralaisia, eikä mitään suurta saattuetta. Siinä vaan, kadun varrella täysin rauhassa. Itse pääsen käymään ennen leffaa vessassa elokuvateatterin perustajan kotona, mikä on vähän kyllä koomista. Hänen vävynsä päästää minut sisään ja tämä perustaja on sisällä katsomassa urheilua. Ikää 90+. En näe häntä, mutta kuulen television.
Huutelen leffateatterissa Suvin ja Elinan perään ja varmaan jonkun mielestä se on noloa. No, ihan sama.
Ei haittaa!
Elokuva on Kaija Saariahon kuratoimaa Carte Blanche-sarjaa oleva Poikien Pesula.
Elokuvan jälkeen olisin halunnut nähdä koululla menneen seuraavan elokuvan, mutten kehtaa mennä sisään kun yleisö on jo melkein kokonaan päästetty sisään. Edellinen elokuva oli meillä sen verran myöhässä, ettemme ehdi mitenkään.
No, ehkä se on ihan tarpeellista. Ehdimme syömään tässä välissä. Pubiteltan meteli on aika voimia vievää, mutta onneksi on tilaa ulkona. Eikä sada vettä.
Syöminkien jälkeen jonotetaan. Tämä on se Beatles-leffa. Jonotamme ensimmäisinä avustajan kanssa ja siihen alkaa hiljaksiin valua porukkaa. Talkoolaiset käy useaan otteeseen kysymässä olenko tulossa leffaan, kun istun tuolissa. Toinen pyörätuolin käyttäjä on menossa, mutta ei kehtaa mennä esteettömän sisäänkäynnin luo. Mikä vähän harmittaa. Sinne vaan, se on meidän oikeus.
Lopulta siirrymme sivuun jonosta ja valumme autoon odottamaan. Minä, Elina ja avustaja hengaillaan autossa ja kuunnellaan karaokea. Välistä kuuluu vain outoja pätkiä ja se on aika keijoa.
Siirrämme ennen näytöksen päättymistä auton sivuun, että pääsemme lähtemään suoraan siitä. Olemme autossa suunnitelleet sodis-bingoa. Sekin on tavallaan aika keijoa.
Suvin saapuessa suuntaamme koirapolun kautta kämpille. Kello on taas miljoona. Ei ehkä ihan kahta, mutten pääse nukkumaan ennen kahta.
Huomenna vielä viimeinen aamu. Ei tartte jonottaa! Eli ei tarvitse lähteä ihan niin aikaisin.

SUNNUNTAI
Suvi ja Elina on lähdössä tänään. Heippaamme pihassa ja suuntaan aamukeskusteluun. Nicholas Meyer.
Avustaja käy vuorostaan pakkaamassa meidän kamat ja ottaa ne autoon. Suunnitelmana on illasta ajaa Kittilään ja yöpyä Shaanan kämpillä. Fordepower!
Meyerin keskustelu on myös kiinnostava. Hän kertoo vivahteikasta historiaansa. Edelleen on niitä keskittymisvaikeuksia, mutta nautin keskustelusta. Keskustelun jälkeen on leffaraati. Hiippailen vessaan ja takaisin ja vitsailen salia järjestelevien talkoolaisten kanssa. Kerron mihin Ville Virtasen pöytä tulee ja miten päin. Istun aivan edessä, aivan Virtasen vieressä. En ole koskaan ollut siinä niin lähellä. Tuolit on jotenkin siten aseteltu, että olen ollut taaempana.
Leffaraati on taas tuttua huttua. Iida Simeksestä tulee raadin vakiojäsen. Tuomas Rantanen edustaa Marxilais-Leniniläistä näkökulmaa ja Olavi Uusivirta nuoria. Johanna Vuoksenmaa on taas huijattu paikalle omien sanojensa mukaan. Rantanen myös haluaa että kaikki paljastavat salaisen agendansa ja tästä seuraa miten Virtanen haluaa pitää isänsä muistolle kolmen sekunnin yninä-hetken. Ynisemme kaikki yksinä Jukka Virtasina ja aplodit päälle. Virtanen korostaa että hänen isänsä rakasti niitä, mutta hän inhoaa. Näillä tunnelmilla käyntiin.

Leffaraadin jälkeen on yleensä lähdetty pois, mutta nyt voin tehdä mitä vaan. Syödään avustajan kanssa vielä pitsat, joita odotetaan tunti. Ei se haittaa, meillä on aikaa. Ollaan päätetty mennä vielä katsomaan Utama ja Inu-Oh animaatio.
Utama on masentava. Avustaja torkkuu siellä. Itsellä meinaa ajatus karkailla, mutta karuus palauttaa sen aina paikoilleen.
Utaman jälkeen treffaamme Shaanan ja hänen hellun baariteltassa. Käy ilmi, että heidän majoituksessa on tilaa ja pääsemmekin sinne yöksi heidän kanssaan. Ei tartte ajaa Sodankylästä mihinkään. Se on aika hyvä. Sovimme menevämme sitten vielä toiveuusintana näytettävään elokuvaan ja sieltä sitten nukkumaan.

Inu-oh kuitenkin ensin. Inu-Oh:ssa huomaan että se aiemmin pohtimani tunteiden täyttymys on tullut. Olen niin pakahduttavan onnellinen. Lisäksi j-rock anime-elokuva vielä vahvistaa sitä. Itkettää. Elokuva on uskomaton!
Sen jälkeen nokka Lapinsuulle. Siellä vielä Tytöt tytöt tytöt.
Leffan jälkeen purkaudumme ulos ja aurinko osuu silmään. On tämäkin. En meinaa uskoa asioita todeksi ja pelkään että kaikki viedään pois ja menee pieleen.
Mutta se on itsesabotaasia. Että ei jatkoon.

Majapaikassa saan viestejä tuottajalta. Kerron viimeisen päivän kokemukset esteettömyydestä ja toivottelen hyvät juhannukset. Olen tullut kohdatuksi ja se on hyvä tunne.
Majapaikassa on käynyt joku viba ja toisen huoneen ovi mennyt vahingossa lukkoon ja tilanne päättyy siihen, että avustaja ja minä nukumme sängyissä kun hellu, shaana ja koira nukkuvat olohuoneen sohvalla.
Huomenna kotiin.
Ei tartte herätä seitsemältä.

MAANANTAI.
Herään silti seitsemältä.
Hidas aamu, pakkaamme kamat. Kaikki kestää ja on vaikeaa. Haemme aamiaisia kaupasta ja lähdemme ajamaan kohti Rovaniemeä. On aika hiljaista. Matka sujahtaa. Syödään kaupungilla, haetaan eväkset ja parkkeerataan auto. Ollaan putsattu itikat pois ikkunasta ja etupuolelta. Niitä oli.
Junamatka on aivan hirveä asia. Ollaan lähdössä vartti myöhässä ja viereisessä penkissä istuu joku kiukuttelija. Tungen kuulokkeet korviin ja etäytän itseni. Kirjoitan sanoja paperille, mutten oikein saa otetta mitä kirjoitan. Kaikkia kummallisia asioita, tunteita.
Vaihto Oulussa on aivan hirveän kamala. Meinaan ajaa ihmisten päälle, koska he eivät varo yhtään. En väistä ja jengi paheksuu. Mulla on kuitenkin pyörätuolissa kaks ikeakassillista kamaa ja on haastavaa päästä eteenpäin. Avustajalla on loput mun kamat ja omat kamat. Lopulta pääsemme junaan ja viimeinen pätkä alkaa. En ole ikinä kotona.
Viimeinen tunti on aivan hirveä ja joka paikkaa särkee.
Selviämme lopulta asemalta jotenkin, heitän avustajan himaansa ensin ja sitten kotiin. Saan naapurilta apua että saan viimeiset kamat kotiin.
Kissat huutaa ja liimautuu iholle.
Menen nukkumaan kahdelta.

--

Siinä. Olen varmasti jättänyt jotain laittamatta tai muistan väärin ja muistiinpanot pettää.
Leffa-arviot tulee toiseen ketjuun. Tässä nyt kuitenkin kivasti juhannukseksi lukemista.

[L-S]

Ihanan perusteelliset Sodis-rapsat Kibsillä.

En itse jaksa kirjoittaa mitään kovin perusteellista, mutta hyvä Sodis oli. Tulin paikalle perinteisesti torstaina, ja matka sujui leppoisasti ilman sen kummempia viivästyksiä. Lähtiessään Helsingistä juna "odotti henkilökuntaa", mutta sekin viivästys kurottiin umpeen. Itsehän ajoin Turusta Tampereelle, jossa jäi yli tunti aikaa käydä ihanalla kahvila-aamiaisella ennen kuin lähdin Helsingistä tulleeseen junaan. Matkalla muistelin taas ensimmäistä junamatkaani Sodikseen, joka oli legendaarisen rasittava matka mennessä kaikkine kuorettomine nakkeineen. Nyt kaikki sujui mutkattomasti.

Torstaina nähtiin tosiaan Star Trek -elokuva ensimmäisenä. En ole juuri aiemmin nähnyt Star Trekiä, mutta totean, että kannatti se nähdä ja jos jossain, niin siten että tukena on teltallinen ihmisiä. Yksin en ehkä olisi jaksanut katsoa, mutta nyt jaksan hyvinkin. Parempi ehdottomasti kuin Taru Sormusten herrasta. (Ko. vertailun teen siksi, että perinteisesti en ole scifi- ja fantasiaihminen )

Se täytyy muuten Kibsin rapsassa korjata, että jonoveivaajat olivat perjantain aamujonossa, koska olin itsekin sitä paikalla todistamassa. (Ilmeisesti kyllä samat ihmiset olivat tehneet saman tempun jo torstaina). Tosi reilua yrittää ensin ohittaa jonossa ja mennä sitten valittamaan siitä että muut kielsivät niin, että pääsee lopulta jonon ohi.

Yleisesti ottaen aamukeskustelut olivat kiinnostavia (paitsi usein niiden aikana oli järjetön vessahätä, koska sitä ennen tuli juotua aamukahvit, ja sitten sitä päätyi toivomaan, että loppuispa tää pian vaikka muuten olikin kiinnostavaa ). Leffoista innostuin eniten Jonas Selberg Augustsénin Garbage Helicopterista. Se ei ollut sellainen, että tyhjenee välttämättä edes yhdellä katsomisella, siinä oli paljon yksityiskohtia mitkä eivät selkeästi selittyneet jotenkin niin, että tämä tarkoittaa nyt tätä ja siinä se. Haluaisin nähdä enemmän hänen elokuviaan, erityisesti Längsta dagenin, mutta toki muitakin. Garage oli hyvä myös, mutta siinä ehkä häiritsi vähän se että se oli yksioikoisempi, ja ohjaajakin lopun keskustelussa selitti auliisti ratkaisujaan ja juonta, kun yleisöstä kysyttiin jotain. Monihan vastaisi juonikyselyihin, että voitte tulkita itse ihan niin kuin haluatte, mutta Abrahamsson innostui selittämään, että näin minä tämän ajattelin. Ei siinä mitään, kiinnostavaa sekin kyllä oli.

Mykkäelokuva oli hauskin ja paras kokemuksena. Sehän oli Buster Keatonin Steamboat Bill Jr., johon oli Mauri Sumén tehnyt uuden sävellyksen orkesterin soitettavaksi. Toimi täysillä, ja ihanaa nauraa tuollaiselle leffalle yhdessä kaikkien kanssa.

Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia oli puolestaan vaikuttavin elokuva. Se iski johonkin aika syvälle. Jossain vaiheessa tuntui siltä, että voisin alkaa itkeä täysillä, jos antaisin itselleni siihen luvan. En päätynyt siihen, mutta vaikuttava elokuva joka tapauksessa oli. Ehkä sitä ymmärtää jotain paremmin.

Niin, ja Poikien pesula oli myös kiinnostava. Pakko myöskin selventää että se että Kibs huusi mua pitkin Lapinsuuta ei sinänsä ollut noloa, olin vaan hämmentynyt että mitä mä nyt teen kun Suvi oli jäänyt ulkopuolelle ja olin just kerennyt laittaa viestin, että istun täällä oikeassa reunassa ja pidän paikkaa, mutta sitten siirryinkin. Jälkikäteen ajateltuna hauskaa sekoilua.

Sunnuntain kotimatka sujui taas mukavan rauhallisesti, mitään erityisiä viivästyksiä ei ollut. Rovaniemellekin saatiin kyyti toiselta HMK:lta. Junassa tosin oli alkumatkasta porukkaa, jotka olivat melkein yhtä rasittavia kuin kuorettomista nakeista puhuneet rouvat, mutta ehkä en heitä kuitenkaan muistele monen vuoden päästä.

Kokonaisuudessaan hyvä festarikäynti. Kaikki tuntui jotenkin ihanalta tauon jälkeen, ja toisaalta olin itsekin jotenkin hyvin läsnä. Ehkä auttoi se, että tulin Suvin kanssa samaa matkaa, ja toisaalta tunsin myös HMK-henkilöitä nyt paremmin kuin joskus aiempina vuosina, niin en tuntenut olevani porukasta pihalla siksi, että tulen myöhässä enkä tunne ketään. (Enkä siis syytä tästä ketään, tää on vaan oma kokemus ja tässä vaikuttaa varmasti myös omat viime vuosina kehittyneet sosiaalisen olemisen kykyni, joiden toimimisesta olen edelleen kiitollinen aina kun kiinnitän asiaan huomiota). Kovin kylmä tällä kertaa oli, vähän turhankin paljon niin ettei oikein viitsinyt seistä missään Kitisen rannassa kovin kauaa, mikä oli sääli. Onneksi lauantaina kuitenkin oli vähän lämpimämpää olematta kuitenkaan kuumaa. Torstain alle 10 astetta en sen sijaan ihan hirveästi arvostanut.

Onneksi Kibs sai lopulta myös vähän korvausta ja anteeksipyyntöjä kokemastaan kohtelusta pyörätuoliasioissa. Nämä tilanteet menivät multa aika ohi kun en ollut niissä itse paikalla, mutta aika tympeältä kuulostivat.

[Kibaya]

PImpelipom!

Madonna ja Tukholma 2023.

Lähdin perjantaina Siljan laivalla kohti Tukholmaa. Keikka olisi lauantaina.
Kaveri on töissä Siljalla ja päästää meidät laivaan ennen virallista laivannousun alkua. Vähän hölmistyneet näköisiä laivan tyyppejä tulee meitä vastaan ja kysyy miten päästiin sisään ja sanoin vaan että ne päästi koska meillä on pyörätuoli. No, okei. tervetuloa sit vaan.

Hytti löytyy helposti, se on aika perushommia kävellä laivaan, nousta hissillä ja asettua aloilleen.
Avustaja torkkuu, mä katselen ihmisiä ja kommentoin. Hermostuttaa aivan saatanasti. Ihmisiä on ihan helvetisti ja sekin jotenkin hermostuttaa. Aivan kaikki hermostuttaa. Pieniä lapsia, rattaita, yhtä lasta kannetaan itkevänä ja sitä massaa vaan valuu ja valuu ja valuu ja valuu ja eikö ne ikinä lopu? Lopulta tunnistan kaverin kuteet ja askeleet ja tiedän hänen olevan viimeinen.

Menomatka on oikeastaan aika kiva.
Meidän porukalla käydään syömässä, juomassa ja kuuntelemassa karaokea. Taxfreestä vain jotain pientä mukaan hyttiin itselle ja kohtuuajoissa nukkumaan.
Avustaja herää aamiaiselle, mä jatkan unia. Olen nukkunut aivan helkkarin huonosti. Joku rymyporukka huuteli käytävällä kolmen aikaan, ensimmäiset lapset juoksi käytävällä seitsemältä. Siinä välissä heräsin monta kertaa ja tuntuu että olen vain torkkunut läpi yön.

Aamu alkaa paineella päässä. Lähdetään aika heti siitä kun ensimmäinen ryysis on poistunut.
Kävellessä kaivan reittiehdotuksista mikä olisi paras keino selviytyä keskustaan. Google maps tietää kertoa Gärdetin metron hissin olevan rikki. Aaaivan.
Mennään bussilla. Mikä on mun selälle törkeän kamalaa. Perillä mulla on paha olo, väsyttää, sattuu ja on nälkä. Ihan voittajaolo. Onneksi meidän hotelli on törkeän helpolla paikalla.
Viedään tavarat odottamaan huonetta ja lähdetään etsimään mulle jotain aamiaista.
Kahvi ja jotain suolaista löytyy kyllä helposti. Ensimmäinen randomihminen pitää meille ovea auki, vaikkei ole tulossa itse samaan liikkeeseen. Tack, tack.

Ollaan sovittu että mennään kahdeksi merch-myynnille areenalle kavereiden kanssa.
Siihen asti pyöriskellään nurkilla. Tai lähinnä opetan mun avustajalle millä hissillä pääsee T-Centralenissa mihinkin kohtaan. Ja mistä meidän kannattaa mennä vs. mistä meidän ei kannata mennä kun mennään ja tullaan hotellilta.
Metrosekoilu on kyllä omiaan. Hisseille on valtavat jonot. Suomalaiset mummot (!) kiilailee ja muutama isompi huutoriita on meidän edessä. Jonotetaan vartti että päästään hissiin, sitten oikealle tasolla ja metrolla Globenin asemalle. Matkalla tulee taas matkapahoinvointia ja helvetin huono olo.
Onneksi perillä on kävelyä ulkoilmassa ja viileä ilma helpottaa pahoinvointia.
Avustaja ei kuuntele mun ohjeita ja menee sisäkautta globen shoppin-keskukseen. Kävellään shopping-keskuksen läpi ja merch on siellä ulkona, missä sanoinkin sen olevan. Avustajan mielestä se ei voi olla mahdollista.

Merchin luona treffataan mun kaverit. Ostan paidan ja kassin. Harmittaa ettei siellä ole myynnissä niitä kalsareita mitä on netissä. Höh.
Haluan Madonna-kalsarit.
Suunnistetaan takaisin metrolle. Kaverit lähtee kohti omaa hotellia, me odotellaan hissejä. Matkalla hotellilla osutaan Free Palestine -miekkariin.
Huhhuh. Inte döda våra barn. Vedetään miekkarissa osa matkaa mukana ja huudetaan aivan helvetisti. Kun jäädään pois, jäädään vielä katsomaan miekkarin loppuosa ja on aika hiljaista se loppumatka hotelliin.

Syödään, lepään ja puran mun matkalaukun. Avustaja kysyy onko mulla joku mystinen paikka mistä ne kaikki vaan ilmestyi, koska hän oli poissa sen hetken kun avasin mun laukun. Ei, olen vain törkeän hyvä mahduttamaan yhden tietyn vaatteen pieneen tilaan, mikä sitten avatessa on iso ja näyttävä.
Mun Pitsiä ja Jätesäkkiä-mekko, mikä on alunperin tehty drag-numeroon, mutta on niin monikäyttöinen että menee melkein missä vaan.

Lepo ja laittautuminen sujuu rennosti ja leppoisasti.
Päätetään että lähdetään seitsemäksi areenalle. Menomatkalla metroasemalla kulkeminen vaatii useamman hissin ja useamman tason. Kierretään ihan alimmalta tasolta, että päästään sinne minne halutaan. On aika kuumottavaa tietää olevansa alimmalla tasolla, jossain todennäköisesti meren pinnan alapuolella ja siellä ei ole kuin kourallinen ihmisiä. Ylemmillä tasoilla on enemmän, matkalla samaan suuntaan meidän kanssa.

Tukholman metrossa on osissa junia erittäin hyvin merkitty missä vaunussa on tilaa pyörätuolille. Ja sitten on ne junat mitä ei ole merkitty ollenkaan, koska niissä ei ole sitä tilaa. Menojunassa onneksi on. Yllättävän vähän siihen samaan junaan meidän kanssa tulee ihmisiä. Ehkä siinä on syy, että kyseinen linja jättää yhden pysäkin aikaisemmin ja sieltä on käveltävä areenalle. Se on sinänsä kuitenkin parempi vaihtoehto pysäkkinä, että sieltä kulkee useampi linja keskustaan kuin Globenin asemalta. Päätetään että takaisin samaa reittiä, jos reitti on fiksu.

Seuraamme muita ihmisiä, vaikkei niitä tunnu olevan paljoakaan. Yhdessä kohtaa edessä on kuitenkin vain järkyttävän jyrkkä mäki tai portaat. Avustaja kiroilee, että takaisinpäin tuota mäkeä ei kyllä uskalla tulla. Paitsi että siellä yläpäässä on taas vaan portaat. Kunnes hyvin vahvalla skoonen murteella meille sanotaan jotain ja osoitetaan meidän taakse. No perkele! Hissi! Mitä hittoa. Hyvin oudon näköinen pömpeli, mistä näkee läpi on hissi. Aivan hirveä hissi, mutta hissi nyt joka tapauksessa.
Sillä pääsemme ylimmälle tasolla ja taas kohti areenaa. Nyt ihmisiä alkaa jo olla enemmän ja osa ei huomaa meitä ollenkaan. Ärsyttää, kun sivusta on juoksemassa ihmisiä ohi, mutta eivät pääse koska oho olenkin siinä.

Yllättävän vähän on porukkaa mennessä sitten kuitenkin.

Keikan jälkeen valutaan hiljaksiin pois eikä pidetä mitään kiirettä.
Löydän jopa mun kaverit, mikä on ihme sinänsä. En kuvitellut että näen heitä keikan jälkeen. He lähtevät baariin, me lähdetään hotelliin.
Metromatka on aivan horror.
Asemalla ne känniset suomalaiset, joita kannettiin ulos keikalta huutelee asiattomuuksia asemalla. Mun päälle meinataan kaatua ja yksi mies on sitä mieltä ettei hänen tarvitse väistää, vaan hän voi vaan seistä meidän edessä. Saattaa olla että häntä sattui kun rengas kolahti nilkoille sen kolmannen kerran jälkeen kun pyysin että väistätkö kun ei olla tulossa sinne minne sä oot menossa vaan aivan toiseen suuntaan missä se hissi on. Lopulta hänen kaveri veti hänet pois edestä.

Metro oli myös aivan täynnä. Avustajaa pyydetiin menemään eteenpäin, mutta kukaan ei valittanut tai kiroillut kun hän näytti ettei nyt oikein voi kun on se pyörätuoli siinä edessä.
Suurin osa jengistä jäi vanhaan kaupungiin, mikä oli myös aika jännä. T-Centralenista sai aivan rauhassa kävellä hotellille. Oli siellä nyt enemmän ihmisiä kuin Helsingissä, mutta muuten ihan vapaata. Vasta hamppariravintoloiden ja yhden baarin kohdalla oli ryysikset.

Lopulta oli vaikea rauhoittua illan jälkeen. Kello oli törkeästi kun sain nukahdettua ja yö oli taas jotain muuta kuin nukkumista. Sain ilmeisesti jostain ruuasta reaktion ja koko yön mahassa kiersi ilma. Aamulla huomasin että naama punoittaa ja kädet samoin, onneksi allergialääke tasasi sitä, mutta vaikutus oli koko päivän olemassa. En uskaltanut juoda kahviakaan.

Sunnuntaina herääminen oli enemmän kuin vaikeaa.
Aamiaiselle mentiin tosi myöhään. Saatiin kuitenkin ihan hyvin mitä haluttiin. Kokeilin siihen väliin mitä se huonosti yön voinut vatsa sanoi puurosta ja muutama lusikallinen puuroa olikin oivallinen ratkaisu.

Meillä oli tavoitteina vain käydä scifi-kaupassa ja kävellä laivaan. Luovutettiin huone ennen puoltapäivää, nostettiin kamat kantoon ja naama kohti Gamla Stania.
Iisi piisi.
Gamla stan oli aivan törkeän täynnä ihmisiä. Onneksi ei ollut kiire. Eikä kyllä tarvinnut varoakaan ketään. Kaupalle päästiin helposti, samoin siellä pääsi liikkumaan yllättävän hyvin. Nykyisinhän siellä on hissit joka kerrokseen, joten seikkailuita, seikkailuita.
Se mikä yllätti oli että osa ihmisistä ei tuntunut tajuavan ettei semmoisen porrashissin alta kannata yrittää mennä, koska öö... jää alle?! Henkilökunta joutui useamman kerran sanomaan samoille ihmisille että et voi tulla siitä nyt, mene toista kautta tai odota. Että portaiden levyinen porrashissi ei voi nyt antaa tilaa.

Kaupassa meillä meni aikaa vähän päälle tunnin verran.
Sen jälkeen pysähdyttiin vielä tavallisella kaupalla ja sitten kohti laivaa. Mapsin mielestä meidän olisi pitänyt kävellä jostain Slussenin edes-takaisin reitti ja tehdä ainakin kerran U-käännös, mutta käveltiin ihan sitä rantatietä pitkin Viking Linen terminaaliin. Liput kouraan helposti ja laivaan vaan. Tack o' velkomna.

Sitten taas ihan perussekoilut siinä että meidän kanssa ei mahdu samaan hissiin, eikä voida väistää ja ei, ei onnistu nyt ei, älä paina sitä nappia samalla kun anna meidän nyt vaan mennä.
Hytissä hyvät tilat, kahvilasta syömistä ja loikoilua.
Laivan lähdettyä tax free, ne änkeävät ihmiset ja totesin että kun pääsen sen jälkeen hyttiin en liiku sieltä pois ennen aamua. Ja näin tein.
Mä jäin kattomaan telkkarista ohjelmia ja somettamaan, avustaja lähti johonkin omille menoilleen.

Katoin hytissä ttk:n, tsättäsin mun ttk-katsomokaverille ja valmistauduin että voin vaan sitten nukkua.
Avustaja tuli takaisin, höpöteltiin, katoin jotain tosi keijoa ohjelmaa telkkarista ja nukahdin siihen. Avustaja tökkäs hereille että ota ny hyvä ihmine silmälasit ees pois ja sulla on aika huono asento.

Sain nukuttua paremmin kuin aiempina öinä. Heräsin kun oli huonoja asentoja, aamun juoksevat lapset ja joku pimpielipompeli ennen kelloa. Avustaja nousi 10 minuuttia ennen kuin laiva oli maissa ja se oli ihan riittävästi. Kahvia kahvilasta, kamat kasaan (koska mitään ei oltu levitetty) ja lähtö.
Laivasta ulostulo oli erittäin helppo, ei osuttu ryysikseen.

Miten poikki olen tänään ollutkaan, on täysin jossain ulottuvuuksien päästä, mutta onneksi huomenna on fysioterapia.
Tyynellä oli mun luona erinomainen hoitaja ja sain kuulla kunniani kyllä. Mua on mm. purtu kädestä ja kiehnätty niin että meinasi pudota alustaltaan.

[Kibaya]

Sodankylän elokuvajuhlat 2024

Matkapäivä tiistai.

En ollut viime vuonna festareilla, mutta voitin sinne pienen lippupalkinnon. Ei siis auttanut kuin suunnata naama kohti pohjoisen aurinkoa ja mitä kaikkea. Valmistelut oli aika raskaat. Ystäväni voitti ykköspalkinnon ja päädyimme yhteisiin suunnitelmiin jossain kohtaa. Majoituksen löytäminen oli kiven ja kannon alla. Esteettömyyttä ei vaan tuntunut olevan.
Lopulta totesin että ei se auta ku heittäytyä tuuleen ja luottaa että se järjestyy jotenkin.
Toukokuulla haastattelin itselleni avustajan matkaa varten. Lopulta kyseisen ihmisen kautta järjestyi meille majoitus ja matka-autokin.
Oman haasteensa tähän palapeliin lätkäsii myös vr. Ratatöiden vuoksi juurikin tiistaina oli kaikki junat päätetty jättää Ouluun. Siitä eteenpäin oli bussikuljetusta tarjolla ja yöjuna oli peruttu. Oli siis joko keksittävä "jotain" tai mentävä vasta keskiviikkona.
Päädyin tekemään "jotain". Yövyttiin Rovaniemellä ja lähdettiin keskiviikkona aamupäivällä sieltä Sodikseen.

Aamulla juna lähti kahdeksan jälkeen. Olin päärautatieasemalla kahdeksalta, koska kamojen roudaus ja kaikki varautuminen ahdisti aivan törkeästi. Jo ajatus kuuden tunnin matkasta siinä rattaiden keskellä oli kuormittavaa. Matkakumppani A oli myös paikalla ajoissa ja saatiin itsemme ihan kohtuudella junaan. Eikä se vaatinut kuin kolmet vaunut siihen ja alue oli täynnä. Vaunuja ja rattaita vaan kuitenkin tuli ja tuli ja tuli ja tuli. Konnari joutui jopa kuuluttamaan ennen tikkurilaa, että tulkaa nyt korjaamaan noita vaunujanne kasaan, koska kaikki ei mahdu. Että jos ei lapsi nuku vaunuissa sillä hetkellä niin ne on laitettava kasaaan. Matkan aikana jouduin myös pyytämään konnaria jeesaamaan päästäkseni vessaan niiden kärryjen läpi.

Matka itsessään tuntui alkuun menevän nopeasti, mutta jossain Seinäjoen jälkeen tuntui ettei olla ikinä perillä Oulussa.
Aloin hermoilla kun en saanut mitään viestiä minne taksi tulee meitä vastaan, tai että onko taksi tulossa.
Onneksi taksi oli kuitenkin heti siinä junan laiturin lähellä, eikä siellä missä bussit odotti muita matkustajia.
Päästiin aika nopealla vauhdilla matkaan. Oulusta Rovaniemelle pääsee taksilla 530e kun löytyy taskusta. Nyt se löytyi vr:n pussista.
Taksimatka oli erittäin hauska. Kuljettaja oli nuorehko ja suurin osa matkasta kuluikin jutellen ja naureskellen.
Hotellissa oltiin hyvissä ajoin ja oli ihana saada itsensä oikaistua. Mitä siitä, että esteettömän huoneen vessan ovi ei toiminut. Sellainen liukuovi, mikä ei vaan liukunut ja riuhdottiin sitä välillä aika kovaakin kun ei se vaan pelittänyt. Ei, en vaan jaksanut vaihtaa huonetta. Ois voinut, mutta väsymys oli liian kova.

Ilta menikin aika nopeasti sitten.
Syötiin, kävin uimassa ja loppuilta katsottiin jotain yleisurheilua ilman selostusta. A neuloi matkaneulettaan ja kerrottiin tyhmiä vitsejä.
Nukahdin yhtäkkiä yllättäen. Aamulla naureskeltiin A:n kanssa, että ilmeisesti matkaaminen vei niin paljon voimia että todellakin nukahdin suorilta jaloilta ja koko vuoden vaivanneet uniongelmat olivat poissa siinä hetkessä. Heräsin kyllä yöllä käymään vessassa ja vaihtamaan asentoa, mutta nukahdin siinäkin hyvin nopeasti uudestaan.


Day 1 - Keskiviikko

Avustaja saapui aamiaiselle hotellille meidän kanssa.
Syötiin rauhassa, juteltiin ja pikapakattiin auto.
Nokka kohti Sodankylää ja innostumista oli ilmassa. Laulettiin hetken lauluja ja itse keksittiin typeriä sanoja vaikka mihin biiseihin.
Matkalla A huuteli takapenkiltä olevansa vielä lepo-moodissa ja me avustajan kanssa höpöteltiin. Yhtäkkiä tiellä seisoi koira! Oltiin siinä jo parit porot kohdattu ja koira oli aivan liian pieni poroksi, sekä liikkui eri tavalla. Ei muuta ku auto sivuun ja yritys tiirailla mistä koira oli tullut. Avustaja bongasi postilaatikon ja lähti sieltä suunnalta kyselemään. Me A:n kanssa jäätiin rapsuttelemaan maailman pehmeintä porokoiraa, jonka mielestä oli suunnaton onni että niin vaan häntä varten siihen pysähdyttiin! Oikein kuulkaa kelliskeli maassa ja A:lla oli välillä vaikea pitää pannasta kiinni ettei se ryökäle karkaa uudestaan.
Lopulta avustaja juoksi takaisinpäin kuormaliina käsissään ja kertoi löytäneensä koiran kodin. Koira palautettiin kotiinsa ja meidän matka jatkui. Aika nopeasti sitten oltiinkin jo Sodankylän porteilla ja Jeesiöjoen ylittävällä sillalla. Uskomatonta!

Ennen majoittautumista haettiin kuitenkin alueelta katalogi ja A:lle tarvittavat lipareet.
Käytiin hoitamassa esteettömyyttä varten etukäteistutustumiset paikkoihin missä istuisin tietyissä saleissa näytöksissä.
Lopulta päädyttiin myös jonottamaan yhdet liput ja lähdettiin sen jälkeen majoittumaan.
Majoituimme aivan tavallisessa kaksiossa. Tavarat oli kohtuudella levitelty, kaupassa käyty ja juotiin tulohetken teet.
Tutkailtiin ohjelmistoa ja yritin pähkäillä mitä haluan. Olin siihen mennessä ostanut vasta liput Madonna-karaokeen torstaille, yhden tekijävieraan elokuvan myös torstaille, yhden kiinnostavan elokuvan keskiviikolle ja sunnuntain leffaraatiin. Mitään muuta kiinnostavaa en ollut löytänyt. Mikä tavallaan oli huolestuttavaa ja tavallaan ei. Heittäydyttään taas siihen tuuleen. Ei tuleen.

A otti avajaisleffaksi itselleen dokumentin Lumipalloefekti ja meillä oli se siihen mennessä ainoa inspiroinut elokuva. Ryûsuke Hamaguchin Evil does not exist oli kyllä mainio avausleffa. Siinä on absurdiutta, huumoria ja jotain semmoista mihin on helppo samaistua. Ihmisten ja luonnon välinen suhde ja kapitalismin tuhovoima tuntuvat tietysti kosketeltavilta aiheilta myös Sodankylästä käsin.
Suosittelen tutustumaan, mikäli tulee tilaisuus katsoa. Helppoa katsottavaa myös.

Seuraava elokuva oli heti perään Agnieszka Hollandin Green border. Elokuva valikoitui sillä, että ei mene sitten niin myöhään heti ekana iltana. Vaikka aihe tuntui esittelyssä karulta, se lupasi myös toivoa. Aivan alussa on ihan selkeää, että jaahas tämähän on tämmöinen fiktio sitten. Näyttelijät on todella tönkköjä ja hetkittäin naurattaa teennäisyys dialogissa ja henkilöissä.
Kuitenkin kun elokuva aloittaa vyöryttämisen ja käsivarakameralla kuvaamisen, häviää tönkköys ja huomio kiinnittyy vain siihen mitä tapahtuu.
Se on hirveää.
Haluaisin jokaisen katsovan tämän elokuvan. Vaikka se oli raju, ahdistava ja aivan liian hyvin tehty ollakseen fiktioelokuva, haluaisin vain että jokainen ihminen katsoisi sen.
Elokuvan jälkeen ei ollut sanoja. Yksi vaikuttavimpia hetkiä oli hiljaisuudessa poistuva yleisö, joka vain käsitteli tunteitaan poistuessaan päin naamaa valaisevaa aurinkoa. Täydellisestä pimeydestä, suoraan yöttömän yön säteisiin oli myös kontrastina karuakin karumpi.

Ja siinähän se ilta sitten menikin. Puhuessa, pohtiessa, itkiessä.
Olimme avustajan kanssa kahden, kun A oli vielä leffassa.
Mutta lopulta ei auttanut meidänkään kuin yrittää nukkua, jotta seuraava päivä ei vallan nitistäisi meitä.

[Kibaya]

Day 2 - Torstai

Herääminen tapahtuu ennen kellonsoittoa. Avustaja on herännyt reilusti aiemmin. Ilmeisesti hän on aamuihminen, mitä minä en ole. Hörpitään aamukahvit ja vielä vähän puidaan edellistä päivää.
A heräilee myös ja lähtee meidän matkaan kohti aluetta.

Aamukeskustelussa on ranskalainen ohjaaja Leos Carax.
Keskustelu on jotenkin tosi, tosi tahmeaa.
Keskustelun klippien aikana Carax lähtee aina röökille.
Jälkikäteen pohdimme syitä keskustelun tönkköydelle, mutta se nyt on vain turhaa spekulaatiota. Tokihan Carax kertoo miten on jossain kymmenvuotiaan tienoilla lopettanut puhumisen kokonaan ja puhuminen ihmisille on haastavaa. Lopun festareista saamme myös kuulla miten Carax ei ole tullut elokuviensa sovittuihin tekijävieras-osioihin, mikä on myös vähän hämmentävää ja ilmeisesti hämmentänyt myös muita vieraita.

Keskustelun aikana avustaja käy kyselemässä lippuja. Olisi kiva mennä johonkin leffaan siinä päivän aikana, mutta kaikki on loppuunmyytyjä. Kellohan on tosiaan jotain ennen 11, mikä on vähän semmoinen jaahas-hetki, sillä ainoat mihin on vapaita paikkoja on leffat yöllä. Ei oteta yöleffaa. Otetaan sitten siltä kannalta, että eip siinä mittään.

Päivän ensimmäinen leffa on heti aamukeskustelun jälkeen. Paikalla on elokuvan ohjaaja, kazakstanilainen Adilkhan Jeržanov. The Owners kertoo sisaruksista, joiden vanhemmat ovat kuolleet ja he perivät talon maaseudulla, johon sitten muuttavat. Mutta kuten kaikissa tilanteissa missä kaupungista tullaan maalle, ei sopeutuminen onnistukaan ihan niin helpolla ja yhteisöön on vaikea päästä sisälle. Maalla kaikki tuntevat toisensa ja ovat vähintään sukua toisilleen.
The Owners on törkeän hauska, vaikka onkin samalla vähän hirveä. Elokuvassa on paljon kaurismäkeläistä tunnetta ja kuvaa, mutta myös yllätyksellisiä hetkiä kun yhtäkkiä voi joku ruveta tanssimaan. Kaikki on jotenkin todella absurdia samaan aikaan ja yhtäkkiä kädessä on ase. Aivan.
Suosittelen tätä elokuvaa ehdottomasti kaikille. Teki minusta myös suoraan ohjaajan fanin. Aivan huikea pöljäilyteos, mitä en voi olla rakastamatta.

Leffan jälkeen meillä ei ole mitään ennen illan In Bed With Madonna -karaokenäytöstä. Suunnataan känpille. Minä ja avustaja "katsotaan" eräs dokumentti (eli nukuttiin päikkärit). Päivä menee siinä hengaillessa, suunnitellessa. Jossain kohtaa totean että nyt ei pysty enää istumaan aloillaan ja lähdetään alueelle. Todetaan että mennään sitten jonottelemaan tai kahville tai jotain.
Lopulta olen ison teltan jonossa joskus kymmenen aikaan, kun leffa itsessään alkaa 22.45. Tämä on erittäin hyvä toteuma. Edellinen leffa purkautuu teltasta ja siinä on aivan törkeää ryysistä, mikä nyt on ihan luonnollista ja sillähän sen sietääkin. Kun tietää että näin se on joka leffan jälkeen. Sitä vain en ymmärrä miten jengi joko kävelee päin (vaikka ei olla edes edessä) tai jää aivan johonkin naaman eteen seisomaan ja sitten kääntyessään törmää mun jalkalautoihin ja meinaa kaatua syliin.

Päästään telttaan sisään hyvin ennen muita ja saadaan otettua kunnolla paikat meidän seurueen kaikille. Hyvät on paikat. Vähän alkaa jännittää, sillä olenhan nähnyt kyseisen leffan vain jotain ainakin 50 kertaa, ellen enemmän. En ole koskaan laskenut.
Ja sitten mennään. Osaan koreografiat, sanat, repliikit, kohtaukset. On jokseenkin uskomatonta vetää synkassa reploja, jotka vain tulee jostain selkäytimen takaa.
Loppuvaiheella tapahtuu sairaskohtaus. Siihen saakka meininki on ollut katossa. Se vähän verottaa, mutta kyllä siinä vielä ihan hyvät bileet saadaan käyntiin. Oona Airola on hemmetin hyvä esilaulajana ja -tanssijana.

Leffan jälkeen on vähän tyhjää. Pää on tyhjä, sielu on tyhjä, mieli käy kierroksilla ja nytkö sitä pitäisi mennä nukkumaan?! Mitä hittoa.
Ei auta.
Se on kämpille ja naama tyynyyn ja yritys saada unta edes 4 tuntia. Huomenna on mentävä ajoissa jonottamaan, sillä perjantaille ei ole vielä yhtään elokuvaa hallussa.

Day 3 - Perjantai

Aamulla se alkaa. Mikä päivä tänään on? Perjantai vai lauantai? Perjantai. Ei. Joo. Perjantai.
Mennään jonottamaan lippuja seitsemäksi, mutta päästään vasta seittemältä lähtemään liikkeelle, koska kehoni ei toimi. Ei saatana. Lupaa tosi hyvää. Unta on alla se juuri ja juuri 4 tuntia. Miten tämä on taas mahdollista? Tämä on ihan idiootin touhua hei.
Ollaan jonossa kolmansia. Ensimmäinen on tullut edellisenä iltana nukkumaan siihen ja kakkonen tullut n. 10 minuuttia ennen meitä. Eli silloin seittemältä. Hetken päästä meitä on jo 10 hengen jono. Jonottaminen onneksi on mukavaa. Sää on suotuisa. Varjossa on vähän viileää ja itikoita on aivan helvetisti, mutta auringon osuessa on siedettävää. Kahdeksalta saapuu ensimmäiset vip-jonottajat ja staff-jonolaiset. Heillä on oma jono. Tänä vuonna lippuluukuille on tehty jonottamista varten nauhoilla ohjatut kulut. Niin. Sen siitä saa kun tarpeeksi moni kiilaa jonossa olijoita, niin keinoja on otettava käyttöön. Onpahan selkeämpää. Yksi jono, monta palvelupistettä.
Saan liput päivän leffoihin, mutta avustajalippuja tulostaessa tyypin kone kaatuu. Odotellaan siinä lopulta puolisen tuntia ennen kuin ollaan valmiita. Onneksi ei ole kiire ja sain ne leffaliput mitä halusin. Saadaan ne avustajankin liput ja sitten aamukeskusteluun.

Keskusteluissa tänään ensin Michelangelo Frammartino ja sitten Adilkhan Jeržanov.
Frammartino on hauska tyyppi. Frammartinon tulkki on aivan törkeän huikea! Keskustelun seuraaminen on helppoa, sitä huomaa ymmärtävänsä sieltä täältä sanan italiaa ja kaikki vain soljuu eteenpäin. On vitsejä, hauskoja knoppeja ja leffaklippi herättää halun nähdä kyseinen elokuva. Aivan siis sitä parhautta mitä aamukeskustelujen kuuluukin olla.
Jeržanovilla on myös uskomattoman huikea tulkki. Miten tänä vuonna onkin näin jotenkin uskomattoman hyvät tulkit?! Jeržanov on myös hauska ja vaatimaton. Hänellä on koko ajan vähän pilke silmäkulmassa, vaikka naama on aivan peruslukemilla.
Hän lanseeraa uuden elokuvatermin: karikatyyrinen realismi. Selvä. Mutta sitä hänen elokuvissaan on paljon. Karikatyyristä realismia, joka sekoittuu hullunkurisiin hetkiin ja upeisiin kuviin.
Voisin kuunnella Jeržanovia vaikka kuinka kauan. Huomaan että hän ja Frammartino ovat tässä samankaltaisia, että puhetta on niin helppo kuunnella ja juttua riittää, jolloin keskustelu on mielenkiintoista. Molemmilla on mielenkiintoiset näkemykset maailmasta.

Aamukeskustelujen jälkeen on todettava etten pysy enää pystyssä. Ei saatana.
Lähdetään nukkumaan.
Ennen kuin päästään lähtemään törmään Tuottaja Saariseen ja pyydän häneltä apuja. En pysty tähän jonottamiseen lauantaina, sillä meillä on yöleffa ja siihen jää ehkä 2 tuntia aikaa nukkua muuten. Enkä itseasiassa saa tehdä sitä avustajalle. Tuottaja Saarinen lupaa hoitaa niin että pääsen leffoihin. Huh mikä helpotus.

Nukkuminen on ihanaa, mutta myös vaikeaa. Nukun tunnin ja torkun toisen. Näen ihmeellisiä painajaisia ja kehoa särkee jokaisesta mahdollisesta kohdasta. No jaahas.
Lopulta nousen vain ylös ja möllötän.
A on saapunut myös välikuolemaan. Puhutaan elokuvista. Mitä on nähty ja mitä ei haluta nähdä ja mitäs sitten seuraavaksi.

Meillä on seuraavaksi vuorossa Mika Taanilan elokuva. Epäonnistunut Tyhjyys on yhteistyö Taanilan, Harry Salmenniemen ja äänisuunnittelija Nika Sonin kesken. Kuva, ääni ja sanat ovat jokainen yhtä isossa roolissa, mutta eivät samaan aikaan. Äänimaailma välillä tukee kuvaa tai rikkoo sen harmonian. Äänet myös rikkovat korvat ajoittain, mutta sitten samalla sanat korjaavat. Jossain kohtaa sanat sekoittuvat toisiin sanoihin ja mistään ei saa selvää ja kaikki on kaaosta, kunnes tulee hiljaisuus.
Elokuva on kuvattu lämpökameralla, mikä on samaan aikaan upeaa ja ihan hirveää. Jotkut kuvat on todella, todella pelottavia ja häiritseviä, mutta rakennustyömaalla oleva purkukone näyttää ihan lohikäärmeeltä tai dinosaurukselta. Elokuvan monitasoisuus ja monitulkintaisuus on juuri sitä Taanilaa mitä odotinkin. Se on kamalaa ja ilahduttavaa samaan aikaan. Olen niin tyytyväinen osallistumisesta tähän näytökseen.

Seuraavaksi on taas taukoa.
Törmäämme avustajan tuttuun, päädymme rannalle syömään haukikebabia (siis voi jestas! nam!) ja nauttimaan pienestä auringosta ja tuulesta.
Väsyttää, mutta samalla on ihan kunnon festariolo. Mikä päivä tänään on? Torstai? Lauantai? Ei. Second breakfast? Perjantai!
Vielä olisi kaksi leffaa jaksettavana. Ensimmäinen niistä on isossa teltassa oleva Miia Tervon Ohjus. Vaikka ennen festareita olin että ei hitto en kyllä mene katsomaan semmoisia kotimaisia mitkä näen muuallakin, niin Ohjukseen kuitenkin päädyin. Vaihtoehdot oli niin hirveitä ja olisi tullut aivan törkeän pitkä tauko ennen seuraavaa elokuvaa minkä sitten taas halusin ehdottomasti nähdä.

Ohjus on hyvä elokuva. Suosittelen sitäkin. Vaikka siis periaatteessahan suosittelen aina kaikkia elokuvia mitä näen sodiksessa, niin silti tätä suosittelen vilpittömästi. Sopivaa höpsöyttä ja vakavuutta kiedottuna yhteen.

Ohjuksen jälkeen tulee hirveä kiire.
Jeržanovin Steppenwolf alkaa vartin päästä ja me ollaan vielä teltassa. Ei saatana.
A juoksee koululle kertomaan että jaajuujaa ollaan tulossa, että tarviin paikan ja me kiidetään avustajan kanssa ihmismassan läpi. Hiphei, jälleen kerran.
Ehditään kuitenkin ihan kohtuudella ja saadaan paikkakin ihan sujuvasti.

Steppenwolf on uudempi kuin The Owners ja se näkyy mm. kuvanlaadussa. Kuva on tosi tarkka ja välillä voisi olla vähän vähemmän tarkka.
Karikatyyrinen realismi on tässä elokuvassa erittäin vahvasti läsnä ja uskomatonta touhua. Vaikka välillä meinaa silmä lupsua ja kaksoiskuvia on, niin pysyn hereillä loppuun asti. Elokuva kykenee pitämään otteessaan, vaikka onkin yöelokuvaksi haastava hitauden ja hiljasuuden vuoksi. Toisaalta välillä on niinkin kovaa meteliä että korviin taas sattuu.
Steppenwolfissa on jotain madmaxmaista, mutta eri tavalla. Same same, but different. Elokuvan vähäinen dialogi on myös taitavasti tehty ja loppua kohden huomaa miten kaikki alkupäässä sanottu kietoutuu yhteen ja näyttäytyy kuin nauhana tärkeitä asioita.

Steppenwolfin jälkeen on ihana päästä nukkumaan. Olen aivan totaalisen poikki.
Kaadun vain suoraan naamalleni sänkyyn ja nukahdan. En aio lauantain aamukeskusteluun, en pysty.

[Kibaya]

Day 4 - Lauantai

Pääpäivä! Eiku. Mitä?
En todellakaan laita kelloa soimaan ja herään varttia vaille 10. Jestas. Yö on ollut kaaottinen unien muodossa ja selkeästi nyt vaikuttaa Steppenwolf ja Green Border. Ahdistaa ja ankeuttaa. Sen lisäksi sataa saatanasti vettä. Avustaja ja A ovat jossain. Ilmeisesti avustaja on antanut A:lle kyydin alueelle sateen välttämiseksi. Hyvä niin.

Hiippailen hereillä ja totean etten pysty vielä kyllä istumaan ja kaadun takaisin naamalleni. Meillähän on ensimmäinen leffa vasta neljältä. Sitä ennen on maailmankaikkeuden ensimmäinen Sodankylä Pride, mihin haluaisin osallistua. Epäilen kuitenkin sateen vuoksi alkuun halukkuutta mihinkään. Onhan mulla sadeviitta, avustaja sanoo voivansa hakea kämpiltä lisää kuivia vaatteita tarvittaessa. Selvä. Lähdetään puolen päivän aikaan sekoilemaan alueelle. Pyörähdetään koulun Rosebudilla ja mennään sen jälkeen virittäytymään kohti sitä Pride-kulkuetta. Ei ehditä ihan alkupäähän, mutta riittävän lähelle ja hypätään puolivälin paikkeille kyytiin. Vesisade vain yltyy kulkueen aikana. Se ei haittaa tunnelmaa ollenkaan. Ihan törkeän hyvä meininki! Ei nyt mikään 10 000 ihmisen massa, vaan ihana erittäin energinen kulkue läpi Sodankylän ihmisten huutaessa iskulauseita ja kaduilla olevien katsojien hurratessa molemmin puolin. Riemua, saatana!
Ei mennä puistoon asti, vaan käännytään kohti festarialuetta. Mennään kaljatelttaan teelle ja hetken perästä siihen pölähtää myös toinen herrasmieskuljettajista. Höpöttely on hyvästä.
Höpötellään siinä siihen asti että pitää lähteä kohti leffaa.

Päivän eka leffa on Frammartinon Four times.
Näin tästä pienen klipin aamukeskustelussa ja se oli niin uskomaton, että haluan nähdä koko leffan. Ja se on kyllä erittäin hyvä päätös! Ihana elokuva heti aamuun, vaikka sisälsi myös vakavia aiheita. Kuitenkin lopputulos jättää positiivisen puolelle ja osa asioista on vain luonnon kiertokulkua, elämää, aikaa.
Leffasta jää niin hyvä mieli. Siinä ei ole yhtään dialogia, vain tapahtumia, kohtaamisia, aikaa. Kamera pyörii ja otot on selkeästi pitkiä, kuin sellainen luontodokkari missä kamera vaan käy ja kaikki tapahtuu sen edessä. Tokihan siinä on käsikirjoitettuja juttujakin, mutta silti tunnelma on koko ajan sama.
Four Times sijoittuu pieneen kylään Italiassa, missä asiat vain tapahtuu. On vuosittaista pyhää juhlaa, vuohipaimenta, koiraa, ihmisiä, sitä aivan tavallisen tylsää olemista ja elämää, mutta kuitenkin samaan aikaan se kiehtoo että mitä ihmeen jauhetta se äijä sekoittaa joka ilta vesilasiin ja juo ja mitä käy sinä iltana kun jauhetta ei olekaan?! Miten vuohet ja kilit käyttäytyy päästessään vapaaksi? Tai miten suuri rooli on yhdellä kivellä!

Leffan jälkeen ryntään vessaan. Tällä reissulla on tullut huomattua miten viime kevään jutut on vaikuttaneet kehooni niin että nyt saa koko ajan jännittää kuseeko housuunsa vai ei ja onko oikeasti vessahätä vai ei. Saatana. Vähän vituttaa tämmönen että oma systeemi sakkaa.
Vessan jälkeen on pientä sekoilua leffateatterin ovella. Meillä on seuraava leffa samassa paikassa ja salivahti on ihan kujalla. Käy lukemassa meidän liput ja sitten ei meinaa päästää sisään. Osoitan sisällä olevia tavaroitani ja sanon että en mä ole kenenkään eteen menossa, mutta en nyt voi jäädä kenenkään jalkoihinkaan ja mun kamat on tuolla. Salissa on keskustelu käynnissä ja kiinnostaa mitä ohjaaja puhuu elokuvastaan, mutta koska salivahti ei meinaa tajuta tätä mitenkään, osa menee ohi. Keskustelun oltua ohi ja yleisön poistuttua sama salivahti tulee vielä kyselemään uudestaan lippuja ja ihan vähän vain tulee semmoinen wtf-fiilis.

Seuraavaksi Havumetsän lapset. Edellisen leffan aikana oli vähän kylmä, koska oli märkiä vaatteita, mutta nyt on sitten melkein kuuma kun on kaikki kuivaa ja helvetisti jotain vilttejä ympärillä. Saan villasukat takaisin jalkaan ja heivaan viltit.
Havumetsän lapset on Virpi Suutarin uusin dokumentti. Se aikapaljon kertoo Elokapinan yhdestä aktivistien ryhmästä ja osasta, sekä sen toimista. Lisäksi valtavasta määrästä setämiehiä, joiden tehtävä on lytätä kaikki muut ja pitää kiinni jostain vain siksi että näin on aina tehty ja kyllä jargonia on hyvä puhua ja toivoa että vastapuoli vain nääntyy siihen kun mitään ei sanota, vaikka puhutaan ihan helvetisti.
Dokkari on tosi kaunis. Myös se miten Suutari saa kuvattua sukupolvien välistä kuilua ja aktivismin vähättelyä on kuin neula silmään. Poliisit on ihan poliiseja ja änkyrät ihan änkyröitä.
Onhan se nyt aikamoista touhua mitä tällä hetkellä hallituskin kaavailee metsien suhteen ja luontoa ei saisi suojella kuin vain jotenkin niin ettei se aiheuta vaan millekään bisnekselle haittaa.

Joudumme lähtemään vähän vauhdilla ehtiäksemme seuraavaan leffaan.
Kinds of Kindness. En oikeastaan tiedä mitä menemme katsomaan, mutta lähdin tähän koska A suositteli ja halusi nähdä tämän. Pätkä on Poor Thingsin ohjaajan uusin. En ole nähnyt Poor Thingsiä, joten en oikeastaan voi verrata tätä mihinkään, mutta sodismainen leffa tämä on ihan täydellisesti. Helvetin outoa ja absurdia kamaa, mistä ei ihan joka hetki ole varma että mitäs mä tässä nyt just katon. Monitulkintaisuus ei edes riitä, vaan tasoja on koko ajan ja osa menee ohi ja sitten jotain överiä tapahtuu ja se samaan aikaan järkyttää ja naurattaa ja mitä helvettiä nyt sitten?!
Elokuvassa on kolme tarinaa, jotka ehkä kietoutuvat yhteen, ehkä eivät. Kaikissa ollaan jollain sellaisella yhteiskunnan tasolla mitä ei pysty selittää. Missä menee kultin ja alistamisen raja, entä kenellä on valtaa toiseen ihmiseen? Niitä tässä tavallaan voi sanoa käsiteltävän, mutta sillä tavalla ettet koskaan voisi kuvitella.
Tämä on ehdottomasti ison kankaan elokuva. Muutoin nyanssit häviää ja sävy muuttuu. Aivan uskomattoman ihanan pöljää kamaa. Ihan kuin se fiilis mikä on siinä unessa minkä näin, missä Suvi pyörtyi kun tuli puhetta Benedict Cumberbatchista ja mä suutuin ja kävin sen viereen vaan mököttään. Yhtä epätodellinen, mutta samaan aikaan vahvasti tunnetta täynnä.

Leffan jälkeen odotellaan että ison teltan jono menee leffaan ja päästään lähtemään. Siellä menee festareiden toinen karaokenäytös. Ollaan hetki jonotettu sinne menevien Suvin ja muiden kanssa. Ei vain itse jaksa. Leffa kestää niin pitkään etten pysty enää valvomaan ja kaipaan unta.
Jonon mentyä ollaan lähdössä, mutta jotkut känniurpot päättää tulla eteen viisastelemaan. Lopulta kun avustaja nitkuttaa autoa tarpeeksi lähelle urpot siirtyy juuri sen verran että jos avaisin oven, se osuisi sitä juippia polveen. Järkkäreitä ei näy.

Vietämme vielä iltahetken jutellen ja puhuen elokuvista ja elämästä.
Pääsen ihan kohtuuajoissa nukkumaan. Viimeisillä hetkillä mietin että huomenna on vika päivä ja kotimatka.
Jaahas.

Day 5 - Sunnuntai.

Vika päivä.
Yritän aamulla pakata kamoja, mutta siitä ei tule yhtään mitään.
Olkoot.
Aamukeskusteluun ja sitten leffaraati ja sitten se on siinä.

Aamukeskustelu on ihan mielenkiintoinen. Ensin on Asli Özge ja sitten Dag Johan Haugerud. En nähnyt kummaltakaan yhtään elokuvaa, mutta keskustelut on mielenkiintoisia.
Özge kertoo mimmoista on ollut saksassa turkkilaisena ja Haugerud vertaa kirjalija ja elokuvantekemisen yhtäläisyyksiä ja eroja.
Haugerudia haastattelee Liselott Forsman ja onhan se taas ihan samanlainen kuin aina ennenkin. Siitä tulee kovin kotoisa olo.
Oikeastaan tästä aamukeskustelusta ei ole muuta sanottavaa. Ehkä joskus olisi kiva nähdä Özgen Men on the Bridge, mutta Haugerud ei saa minua kiinnostumaan omista elokuvistaan. Ei, vaikka Forsmanin mielestä sielä on nerokkutta. Jaa.

Leffaraati.
Tällä kertaa leffaraatia ei vedäkään Ville Virtanen, vaan Elina Knihtilä.
En poistu salista välissä, vaan jään hengaamaan siihen missä olen istunut aina tuolini kanssa. Seuraan alkuvalmisteluja, höpöttelyjä ja hermostuneita ihmisiä. Knihtilä haluaa varmistaa miten leffat pyörii ja käy konehuoneesta kysymässä että kuinkas tämä homma hoidetaan.
Yleisö pakkautuu sisään ja happi meinaa loppua.
Raadissa on Iida Siimes, Heikki Kujanpää, Katja Gauriloff ja Tuomas Rantanen.
Hyvä setti. Kujanpää ehkä vähän saa mut epäilemään, mutta muuten hyvä meno.
Leffaraadin voittaa The King. Elokuva somerolaisista perunoista ja Elviksestä.
Itseäni viehättää kyllä kaikki tämän vuoden leffat. Niissä kiteytyy koko festarit. Absurdia animaatiota, itkevä mies ja Lenin, eli diktaattorimaisuus.
Ensimmäistä kertaa ikinä mulla ei ole leffaraadissa muistiinpanovälineitä mukana. Se on outoa. Kaipaisin käsilleni jotain tekemistä, mutta sitä ei nyt ole.
Knihtilä vetää raadin kyllä erinomaisesti.

Tämän jälkeen olo on tyhjä.
Ensinnäkin on hirveä nälkä.
A tarjoaa voittajan piikistään einekset ja pubiteltalla on myös Suvi ja herrasmieskuljettajat. He ovat myös lähdössä siitä matkaan. Syödään, höpötellään ja heippaillaan. Sitten he lähtee.
Lopulta mekin lähdemme kämpille, pakkaamme ja varmistamme ettei mitään jäänyt.

Ajomatka Rovaniemelle sujuu rauhallisesti. Vain yksi isompi poro näkyy matkalla. Pidämme jaloittelutauon napapiirillä ja suuntaamme siitä asemalle.

Junakin saapuu. Vähän itkettää.
Sitten suututtaa, kun invahytin viereinen vessa onkin rikki! Iskee pakokauhu että ei helvetti eikö täältä pääse kotiin. Konnarit sekoilee, mutta lopulta pääsemme hyttiin ja vieressä on toimiva vessa. Meidän hytin ovi ei toimi, mutta eihän se mitään. Toisen täytyy olla aina sisällä kun avaimet ei pelaa. En jaksa ajatella, haluan vain kotiin.
Mennään näillä sitten. Kirjoitellaan palautteita myöhemmin.

Nauretaan A:n kanssa aivan hervottomasti kaikelle. Valvomme kohtuupitkään kaiken höpöhöpön ja liirumlaarumin äärellä. Mäkärien ja sääskienpuremat kutisee aivan helvetisti, mutta ei voi mitään. Semmosta se on. Otsassa on paukama mikä on kipeä ja niskassa toinen. Sarvi otsassa kotiin asti?

Nukahdan jossain välissä. Herään Jyväskylässä, Tampereella ja Riihimäellä. Järvenpäässä nousen ylös.
Kotimatka tuntuu ikuisuudelta siitä eteenpäin.
Kotiin päästessä kaadun sohvalle ja nukahdan.

Aissaatana. Tulipahan oltua.

[marenkienkeli]

Kibs, näitä sun rapsoja on kyllä ilo lukea. Hyvää ja mukaansa tempaavaa kerrontaa.