Matkustaminen

[L-S]

Kuulostaapa hienoilta leffoilta noi mitä olette nähneet, varsinkin Selma Vilhusen leffat ja Kaurismäki. Haluaisin nähdä nuo itsekin.

(Vähän kyllä harmittaa etten päässyt tänä vuonna Sodikseen, mutta en olisi edes mahtunut mukaan. Tuolla on kuitenkin ihan eri fiilis katsoa leffoja kuin yksin kotona.)

[Kibaya]

Kuulostaapa hienoilta leffoilta noi mitä olette nähneet, varsinkin Selma Vilhusen leffat ja Kaurismäki. Haluaisin nähdä nuo itsekin.

(Vähän kyllä harmittaa etten päässyt tänä vuonna Sodikseen, mutta en olisi edes mahtunut mukaan. Tuolla on kuitenkin ihan eri fiilis katsoa leffoja kuin yksin kotona.)

Oisit ehkä mahtunut jos ois tehty järjestelyjä. Hotelliin ei varmaan ois mahtunut tai sitten ois ollut ihan *tun ahdasta. Leffoihin oisit päässyt kuitenkin aika helposti meidän kanssa. Mutta ymmärrän että lähteminen tuollaiseen ettei oikein tiedä mitään ei houkuttele.
Ensi vuonna sitten

Suosittelen katsomaan Vilhusen ja Kaurismäen. En ehkä peräkkäin.

[Kibaya]

Sodankylä, elokuvajuhlat 16.6.2017 - Perjantai, ehkä.

Kellot soi taas tutusti puoli jotain. Kahdeksan? Mikä maa? Mikä valuutta?
Jumankepakko mua sattuu selkään. No ei auta. Särkylääkettä naamariin ja aamupalalle.
Saan automaattisesti lautasellisen heinäosaston tarjottavia eteeni. Ihanaa Pyydän että Suvi tuo myös suolakurkkuja. Ihan ku ois joku krapula. Saan kuitenkin syötyä ja juotua kahviakin. Hengaillaan huoneessa ja tutkaillaan ohjelmaa. Olisi tarjolla aamukeskustelua, sekä leffoja joiden esittelytekstit ei kuitenkaan saa muhun mitään eloa. Tarvitsen unta! Pitäiskö vetää päikkärit? Pitäis! Eli naama tyynyyn ja silmät kiinni. Ja sitten ulkoa alkaa joku sen saatanallisen työmaan meteli. Terästä hakataan ja ääni on kimeä ja ties mitä. Lopulta havaitsen kuitenkin että se on aika tasaista se ääni ja nukahdan. Uni ei todella ole kaukana. Havahdun hereille kun meidän oveen koputetaan. Sanoinko niille jotain? En muista, koska nukahdan uudestaan. Aina välillä havahdun kun Suvi naurahtelee. Mitähän se tekee? Ihan sama, ei se ajatus kanna kun taas nukahdan. En muista heräsinkö itekseni johonkin vai oliko se herätyskello. Seuraava leffa on kuitenkin vähän ennen yhtä ja menemme siihen. En muista edes että millä me sinne leffaan mentiin, ehkä autolla. Koska mun paska selkä ja sellasta kaikkee.

Nyt tulee se hetki, kun rupean käyttämään mun vippiyttä. Vähän inhoan itseäni. Jengi seisoo jonoissa ja sit me tullaan ja veivataan ne kaikki. Mennään vielä reilusti ennen muita sisäänkin, eikä vaan ekana samasta jonosta. Me, myself and this fuckin' wheelchair. Näin. Aika hyvin kuitenkin pääsee läpi, eikä kukaan ainakaan siinä sano mitään ääneen. Asettaudutaan aikalailla tuttuun paikkaan vasemmassa reunassa, ettei olla kenenkään edessä. Että vaikka meenkin ekana sisään ja saan melkein mistä vaan valita paikan, niin ehdottomasti haluan olla poissa muiden edestä. Niin kusipää en oo, että jäisin eturiviin keskelle muiden eteen. Se ois helpointa, mutta myös ehdottomasti tyhmintä. Eli vasen reuna, niin ettei kukaan istu suoraan takana.

Elokuvana Taivaan reunalla (Fatih Akin), pääosassa Hanna Schygulla.
Elokuvan alkaessa mietin että mitä mä tulinkaan kattomaan, onko tää oikea elokuva? On se. Sentään. Elokuvassa kerrotaan tarina, jossa henkilöhahmojen elämät kietoutuva toistensa ympärille spiraalimaiseen tapaan. Tykkään siitä miten tarinat risteävät toistensa kanssa, koskaan kohtaamatta kunnolla. Se on omalla tavallaan osoitus siitä, miten sokeana voi kadulla kävellä tai elämässään elää nähden sitä kaikkea hyvää mitä tässä ja nyt on. On nainen, joka joutuu pakon edessä tekemään ratkaisuja, jotka eivät ole helppoja ja ehkä niitä parhaita ratkaisuja elämässä. On mies, joka tekee väärin. Joku kuolee. Tämän kertomiseen pohjustetaan paljon, mikä lopulta on todella tarpeellista, vaikka siinä hetkessä tuntuu vähän jaarittelulta. Sitten tarinan toinen osa. Nuori nainen taistelee oikeuksistaan, ehkä hieman yksisilmäisesti puolustaa oikeuksiaan ja on ahdettuna kulmaan. Hän tekee ratkaisuja, vähän samoin kuin edellinenkin hahmo, pakkoraossa, eikä niin helppoja ja parhaita. Mutta ratkaisuja nyt kuitenkin. Hän päätyy toiseen maahan. Siellä myös pakkoraossa hän kohtaa toisen nuoren. Heidän yhteinen tie vie lopulta takaisin ensimmäisen kotimaahan, oikeudenkäyntien ja muun kautta. Toinen nuori ajautuu tilanteeseen missä hän pääsee hengestään. Tai ei, ei ajaudu. Hän tekee rakkauden edessä tekoja, valintoja ja kuolee kuin vahingossa. Kuolema on merkityksetön vahinko, järjetön, täysin turha (paitsi tarinan kannalta) ja shokeeraava. Siinä tulee itselle taas se, että on kuin saisi turpaansa. Tästä eteenpäin tarina nidotaan yhteen. Tarinassa henkilöt ovat turkista ja saksasta ja sijoittuu aikaan jolloin Turkki ei vielä ollut EU:n jäsen. Ihmisoikeusrikkomukset ja poliittinen toiminta oli rajua. Tarinassa kuljetaan sujuvasti kahden maan välillä, osittain ongelmallisesti osittain ei. Tasoissa liikutaan paljon ristiin ja mitä lähemmäs loppua tullaan, sekoittuvat tarinoiden henkilöhahmojen matkat vielä enemmän keskenään. Luulisi, että sen saksalaisen nuoren kuolema olisi elokuvan loppu, mutta ehkä tavallaan se vasta alkaa siitä. Elokuva keskittyy kertomaan nuoren äidin tarinaa ja hänen sisäistä muutosta. Äiti ei ollut hyväksynyt nuorten keskinäistä suhdetta, eikä tyttärensä ratkaisuja, mutta joutuu kohtaamaan omat ennakkoluulonsa. Muutoksen koskettavuus, elokuvan elämänmyönteisyys kaiken pahan ja kamalan keskellä on vahvaa. Minua miellyttää myös loppu. Vastauksia ei anneta. Niin paljon jää kysymättä, joten sitä joutuu kysymään itseltään minkälaisen lopun sitä haluaisi nähdä. Mutta samalla myös se, että aina ei ole olemassa vastauksia. Ei selkeitä, eikä epäselviä. Ei vain ole. Sillä mennään mitä tarjotaan. Ehkä taas päädyn ajattelemaan sitä, että pitäisi tehdä elämässään niitä valintoja mihin voi vaikuttaa. Mietin että millä perusteella tällä hetkellä teen valintoja, enkä saa siihen itselleni vastausta. Pyrinkö onnellisuuteen vai tasapainoon? Onko ne sama asia? Mitä voisin tehdä toisin, voisinko tehdä enemmän omien arvojeni eteen ja onko niillä arvoilla sittenkään niin paljoa väliä että niiden kanssa pitäisi olla ehdoton? Olenko ehdoton? Pohdin myös sitä, että minkälainen esimerkki olen sisarusten lapsille. Olenko sellainen mitä toivon olevani, vai onko se vain harhaa?
Mietin myös, että mitä haluan tulevaisuudeltani. Missä näen itseni.
En tiedä. Seuraava leffa.

Juho Kuosmanen: Hymyilevä Mies.
Koskettava tarina.
Tavallaan sopii tuohon edelliseen yhteyteen tosi hyvin. Näyttelijätyö on jotenkin tosi hienovaraista ja tykkään! Unohdan että katson mustavalkoelokuvaa. Ne kun on yleensä mulle vaikeita seurata, mutta nyt tässä on joku sellainen sävy mukana että sen unohtaa.
Tavallaan toivon että voisin olla Olli Mäen kaltainen ihminen, sellainen huoleton ja selkeä. Ainakin annetun kuvan mukaan.
Elokuva on kaunis. Pieniä asioita, onnellisuuksia, tavallisuuksia.
Elokuva piristää kyllä ja tulee hyvä mieli. Hymyilyttää ja aurinkokin paistaa. Möykky on edelleen mun sisällä, mutta semmosta se on. Joskus on möykkyjä.

Seuraava elokuva on siinä samassa paikassa. Pyydän että saan jättää pyörätuolin paikoilleen, koska sen raahaaminen ees taas on ihan *tun ärsyttävää.
Sitten dokkari Agit-Propista. Lauluja utopiasta. Ennen dokkaria Sinikka Sokka laulaa pari laulua. Se laukaisee mussa jotain lapsuudesta. Tuttu ja turvallinen ääni, jotain mystistä. Dokkari on koskettava ja pysäyttävä. Poliittisten ilmapiirien muutos, historia yhdistettynä Agit-Propin biiseihin saa mut pariinkin otteeseen kyynelehtimään.
Hyvä se on. Musiikin voimaa ei voi varmasti kukaan kieltää ja poliittisen laulun merkitystä usein vähätellään. Silti nytkin on sellainen maailmantilanne, missä poliittisilla lauluilla tehdään paljon. Palefacen kantaaottava räppi vs. salonkikelpoinen viihderäppi/hiphop tulee ekana mieleen. Toisessa otetaan selkeästi kantaa asioihin ja toisessa lauletaan rahasta, bileistä ja siitä miten täytyy jaksaa. Olen ehkä sitä mieltä, että poliittista musiikkia tarvittaisiin enemmän. Sillä sinäkin olet työläinen

Tässä kohtaa taas pätkää muisti. Jätinkö mä sen tuolin siihen telttaan vai en? Taisin jättää, koska kävelin herrasmieskuljettajan käsivarressa sisään seuraavaan leffaan. Möykky mun sisällä on nyt kuitenkin vähän suurehko. Ihmismassat alkavat ahdistaa. Tekee mieli välillä vaan huutaa että menisvät heevettiin, mutta enhän mä nyt niin voi tehdä. Kyseessä on omien rajojen venyminen ja väsymys. En ole syönyt, koska en ole ehtinyt. Enkä ehdi nytkään. Näillä mennään.

Mykkäelokuva, Avantin säestämänä, oopperalaulajalla vahvistettuna. Suuren oopperan kummitus! Näytöksessä on ihan saaaaaturasti porukkaa. Se ihmisahdistus ei muuten helpota jos on ympärillä sikana populaatiota.
Livemusiikki helpottaa. Paikalla olevat rummut helpottaa. Elokuvan yksi teemoista jää soimaan mun päähän tosi pahasti. Tätä kirjoittaessakin vaan hyräilen että tittititiitittititiitiiidittiitidiitidiiittidii, tiiditiiditiiditididi. Tarinahan on tuttu kyllä. Mietin leffan jälkeen sitä, että varmasti se Lloyd Webberin musikaali kuitenkin tutumpi. Ehkä silti kuitenkin päädyn siihen, että tykkään mykkäelokuvasta enemmän. Ei ole teennäisyyttä, ja ylidramaattisuuskin on mykkäelokuvatasoista, eikä semmosta mille pyörittelisi silmiään. Viihdyn. Paljon. Päästään osallistumaan "sound of Sodikseen" eli sihauttamaan tölkkiä auki leffan alkaessa. Ihanaa!

Leffan jälkeen on vähän siinä ja siinä että mitäs sit. No hei, Lapinsuun elokuvateatterissa menisi Carlos Sauran ohjaama leffa? Ja koska kaikki on meille mahdollista, niin me vain kävellään sisään. That's it. Pyörätuoli, vip-kortti ja näin se homma etenee. Aiemmin olis pitänyt hakea jostain lippuja ja oisko sit ehtinyt, mutta nyt vaan sisään ja se riittää. Tässä kohtaa itselle tulee päivän viides elokuva putkeen, ilman sen suurempia taukoja. Vessataukoja ei lasketa
Carlos Sauran Iberia on dialogiton ja erilainen elokuva. Siinä kerrotaan Espanjan alueesta, Iberiasta, tanssin ja musiikin keinoin. Tanssi vaihtelee sen mukaan millä alueella ollaan ja siihen on valittu sopiva kappale. Kappaleet ovat kaikki yhden säveltäjän tekemiä, jota tituleerataan Espanjan Sibeliukseksi. Kyllähän se hienoa ja vaikuttavaa musiikkia on.
Tanssia on ihana katsella. Ihan kaikki ratkaisuja en joka hetki ymmärrä, mutta ei mun tarvi. L-S sanoisi tähän ettei kaikkea taidetta tarvitse ymmärtää, enkä edes yritä. Kuhan nautin. Annan musiikin ja tanssin kulkea mun läpi. On kappaleita jotka sekoittuvat toisiin ja on kappaleita jotka vaikuttavat enemmän. Flamencotyylinen poljento ja steppikengillä rytmin hakkaaminen on mulle rintalastan alle iskeviä asioita. Huomaan liikuttuvani kyyneliin. Onkohan se se siideri mitä oon juonut vai mitä. Enhän mä nyt tällai itkeskele - paljoo. Lopussa huomaan että sitä olisi katsonut enemmänkin. Mutta tiedostan että jos tuo tulisi telkkarista, niin en pystyisi keskittymään. Iso, pimeä sali ja voimallinen musiikki sen sijaan vie mua kuin höyhentä. Telkkarissa se tulisi käännettyä pois, koska muut ärsykkeet veisi tilaa niin paljon. Ehkä sen takia ne mustavalkoiset elokuvat on mulle vaikeita katsoa?

Suvi lähtee nukkumaan.
Mä haluan nähdä Tom of Finlandin.
Saan yhden kaverin mukaan. Ehdin just ja just paikalle ja nyt todellakin on kuulkaa niin röyhkeää touhua kuin olla ja voi. Kävelen ihan suoraa ovesta sisään. En edes kysele. Ovella on tuttu talkoolainen ja se on vähän kuin yläfemmat ja kokonainen jono veivattu sillä. Näin! Ba-da-tsss.
Ennen leffan alkua on kuitenkin ihan oikeaa draamaa. Mun takana istuu nuorehko henkilö, jota kaverit yrittää pitää hereillä. Ja sitten seuraavaksi joku sanoo mulle että mun takana on oksennusta, toivottavasti sun vaatteet on säästyneet. No kiva. Se henkilö oli sitten laatannut ja joudutaan odottamaan että siivoustiimi käy putsaamassa paikat. Onneksi se käy nopeasti. Tuovat vielä hiekkaa tai multaa siihen päälle, että kukaan ei tahrisi itseään. Onni onnettumuudessa että mun tuoli on säästynyt ykältä. Mutta koska mun hihallinen vaati on siinä takana, en uskalla ottaa sitä esiin ennen kuin leffa päättyy. Elokuvassa nähdään lisää draamaa, kun kesken kaiken kuuluu huutoa että tarvitaan ensiapua. Leffa pauselle ja ensiapu paikalle. Ilmeisesti joku on pyörtynyt. Tai pahempaa, en käänny katsomaan, sillä luotan että paikalla olevat ihmiset ja talkoolaiset hoitavat asian. Sitäpaitsi se herrasmieskuljettajan veli on ensiapuvuorossa, niin mun luottoni on vielä vahvempi. Sen aikana otan kuvan pysäytyskuvasta, missä on koira.
Tomppa on ristiriitainen. Olen kuullut sen verran kritiikkiä siitä vähemmistökuplasta ja ymmärrän sen. Mutta pidän silti elokuvasta. Pidän sen visualisuudesta. Taisto Oksanen on järjettömän ihana roolissaan! Haluaisin antaa hänelle halauksen, siis hahmolle. Ehkä vähän myös Oksaselle. Pekka Strang on muutoinkin suosikkejani, joten mikäs siinä. Lopputekstien aikana mietin oman lähihistorian ihmisiä, niitä jotka ovat joutuneet piilottelemaan itsejään vankilan ja sairaalan pelossa. Yksi lapsuudesta tuttu henkilö on melkein joutunutkin parantolaan. Hän on äidin ystäviä ja muistan lapsuudesta miten pidin hänestä ihan valtavasti. Sain vasta myöhemmin kuulla miten tuo oli hämmentänyt tätä ihmistä, koska hän oli tottunut ettei hänestä pidetty tai että häntä pelättiin, eikä ehkä mielellään päästetty lasten lähelle. Surullista. Mutta olen myös onnellinen että hän on ollut mun lapsuudessa.

Tompan jälkeen tilaan auton ja hiivin nukkumaan. Suvi nukkuu. Yritän olla kolaamatta sen suuremmin. Kello on jotain ihan liikaa. Ehkä puol neljä? Menee kuitenkin yli neljän että pääsen nukkumaan.

[Kibaya]

Sodankylä, elokuvajuhlat 17.6.2017 - Ikuinen lauantai.

Suvin kello soi puoli kahdeksan. No, mitäs en tajunnut ite laittaa viestiä että leffa kestää yli kolmeen ja en varmaan pääse aamupalalle, puhumattakaan että olisi liikkeellä alueelle ennen kymmentä. Suvi torkuttaa reilun tunnin ja jossain kohtaa ajattelen että kohta se puhelin muuten lentää ikkunasta (mikä on mahdotonta koska ikkunaverkot), mutta ainakaan en jaksa nousta. Oma kello ei kai ehdi soida, tai ehtii, ei mitään muistikuvaa. Muistan vaan että noustessa mua sattuu ihan hitosti niin moneen paikkaan että ei pysty. Plus että on järjetön vessahätä ja siihen se ajatus sitten meneekin. Tsemppaan itteni aamiaiselle. Saan taas rehulautasen En muista mitä me jutellaan, mutta muistan että kahvista tuli paha olo. Päätän jäädä pois aamujutuista ja sovitaan että nähdään puolen päivän jälkeen teltoilla. Ensin aattelen että nukkuisin, mutta elimistö on ylikierroksilla. Ei saatana. Pulssi vetää omiaan, on kai jotain sydämentykytysoireita, eli pulssi ja sydämen rytmi on normaali, mutta rintakehällä tuntuu sydämenlyöntejä muistuttava tunne. Se on vähän häiritsevää, mutta sain sellaista oiretta astmalääkkeistä, joten yritän vain pysyä rauhallisena. Joskushan se tuntuu samalta kuin paniikkikohtauksessa, että tulee sydäri. Ei tule, mutta tuntuu siltä. Se on kai joku hermostojuttu mistä se tunne tulee. En mä tiedä. Saan sen kuitenkin häviämään olemalla rauhallinen ja vain hengittämällä syvään. Tavallaan meditoimalla. Saan päähäni kysyä staffilta yhtä juttua kun niiden edustaja tulee kyselemään meidän kotimatkasta. Kotimatkajärjestelyt eivät ole vielä selvillä, mutta ihan sama, kai sieltä jotenkin kotiudutaan.

Se, mitä haluan kuitenkin on aikaa poissa ihmisten keskeltä. Kuljetuspalvelun kanssa saan sovittua että pääsen vähän ajelulle mettään.
Paikallinen talkoolainen vie mut Sattaseen joen rantaan ja sinne tänne. Ajellaan, jutellaan ja voin vain tuijottaa ikkunasta ulos. Haluaisin ehkä vähän kävelemään, mutta ei mun selkä kestä sitä. Voisinpa jäädä sinne jonnekin. Tauko tekee hyvää. Maisemat ja ihmisten puute tekee vielä parempaa. Rauhoitun, tyynnyn ja totean että se sisäinen möykky on vähän pienempi.
Ollaan alueella just eikä melkeen sopivasti. Suvi on vastassa ja sitten se ihan perustason meininki että ryysäämällä sisään.

Vuorossa on kotimaisten elokuvantekijöiden keskustelu. Parina aiempana vuonna ei olla päästy, mutta nyt päästään. Ite pidän tästä paneelista aina ja pidän sitä tärkeänä, kunhan keskustelu on hallittua ja ohjattua, mitä se ei ole aina ollut. Nyt on! Ihanaa! Mitä on tapahtunut, kun Forssman ei ole niin ärsyttävä mitä yleensä. Lisäksi hän hallitsee keskustelua todella ammattitaisoisesti, eli hänet itsensä unohtaa siitä välistä. Mielestäni onnistunut haastattelija tavallaan muuttuu näkymättömäksi. Keskustelijoita tosi monta. Janne Hyytiäinen, Neil Hardwick, Sinikka Sokka, Jouko Aaltonen, Visa Koiso-Kanttila, Paula Vesala, Selma Vilhunen, Eija Pokkinen, Simon Al-Bazoon ja Nuppu Koivu. Keskustelu menee aika syviin vesiin yhteiskunnan tasosta, muutoiksesta ja elokuvan kyvystä kertoa tarinoita. Feminismi mainitaan ja erityisesti intersektionaalinen feminismi. Olen hyvilläni että tultiin tähän. Tärkeitä asioita, vaikka tuntuu että muhun oikein jää mitään. Väsymys tekee aivoista huttuista teflonia.

Seuraavaksi samassa tilassa Neil Hardwickin vetämä mestariluokkakeskustelu musikaalielokuvasta ja sen kuvakerronnasta. Jos rakastat on illalla karaokenäytöksenä ja on aika mielenkiintoista käydä näitä juttuja läpi ennen sitä. Neil on ihana Keskustelu on mielenkiintoista. Vaihdan vielä pari sanaa Hardwickin kanssa siitä, miksi tuntuu ettei yleisö ymmärrä musikaalielokuvia. Koin itse havahtumisen siihen mestariluokan aikana. Mietin sopiiko se La La Landiin, ja sopiihan se. Katsojana automaattimielikuva musikaalista on joku kevyt komedia, musical comedy. Mutta jos aiheena on draama, niin se ei lähde niin helposti. La La Land on draama. Jos rakastat on draama, vaikka onkin satuun pohjautuva. Draamana sen tapahtumat kuitenkin on kirjoitettu. Ja tällöin ei meinaa aivo taipua siihen, että rankoista jutuista kerrotaan tanssimalla ja laulamalla kevyesti. Siinä on jotain luontaisen vastaista, vaikka missään ei sanota että draaman pitäisi aina olla kauhean todentuntuista.
Draama tulisi näytellä vähän kuin vitsillä, kieli poskessa ja komedia tehdä tosissaan
-teatterissa opittua-. Tämän tajuaminen avaa mulle itelleni miksi ärsyynnyn musikaaleissa ja musikaalielokuvissa. Hyvä musikaali on kuitenkin sellainen missä tarina etenee lauluissa, eikä laulut ole vain välinumeroita. Musikaalielokuvissa sama asia.

Keskusteluiden jälkeen tavataan meidän Herrasmieskuski. Hän kertoi eilen että se toinen osapuoli meidän vakkariduosta ei ole tulossa. On vähän surku ettei nähdä häntä, mutta syyt ovat ymmärrettävät. Erittäin ymmärrettävät. Onneksi on sentään tuo toinen, koska on ihan hyvä nähdä myös muita!

Päädymme siinä sitten syömään. Pizzeriassa on vähän tunkua, joten kun pitsa tulee tunnin odottamisen jälkeen on se maailman parasta pitsaa! Nälkä lähtee. Ja tulee outo olo, kun syö ruokaa sitten ensimmäisen kerran yli vuorokauteen. No hupsista saatana.
Koska outo olo painaa, niin todetaan että mennään käymään hotellilla. Päätetään ottaa tirsat. Sitä ennen on aika paljon sitä lippusekoilua lentojen suhteen ja vähän ennen kuin nukahdan tulee viimeinen puhelu ja kotiinlähtöajaksi kerrotaan 11.30. Selvä. Sanon sen äänen juuri ennen kuin nukahdan. En ole varma kuuleeko Suvi sen, koska nukahdan. Nukkuminen auttaa. :pilvi. Sitten taas vaan uuteen nousuun. Käy ilmi että festivaalikoneisto on myöhästyttänyt illan ohjemistoa 20 minuuttia, joten mikään kiire ei ole. Pakataan kamat ja kaljaa ja lähdetään alueelle. Törmätään saapuessamme meidän herrasmieheen ja muutamaan tuttuun. Ojennellaan heille kaljaa ja mennään ite isoon telttaan karaåkenäytökseen. Jos rakastathan ei ole elokuvana kovinkaan kummoinen, mutta biisit on. Jengiä on tosi paljon, bileet on hulvattomat ja tanssia riittää. Tuttuja kappaleita, fiilistelyä, ehkä jossain kohtaa kyyneleitäkin. Osa yleisöstä vaan urpoilee liikaa. Onko ne liian kännissä karaokenäytökseen vai mitä? Ei tunnu se huutelun taso nyt kauhean hyvältä.

Karaokea on kiva kuunnella ja päästään suht helposti ulos. Hotellilla ois Vesalan festariklubi. Vaikka aikataulu on myöhässä, niin mennään. On ihan hirveä ryysis ja asiattomia kommentteja tulee jo ennen kuin olen edes kokonaan sisällä. Hotellin henkilökunta on asiallista ja jeesaa meidät sisään ihan ok, mutta ne känniääliöt, mun lempparit, on perseitä. En jaksa jäädä kuuntelemaan vittuilua nuoresta iästä ja pyörätuolista. Suvi käy huoneessa viemässä meidän tavaroita vähän ja mä etin meille varatun paikan. Mikä on vallattu, mutta koska en ole toimeton, valtaan sen hetkellisesti takas. Kuuntelen sisäisen möykkyni kanssa "Sinuun minä jään"iä ja ahdistun niistä ihmisistä. Haistakaa paska. Odotan että Suvi tulee, koska yksin en meinaa kestää. Hengitän ja lasken kymmeneen. Suvi tulee ja todetaan että paskat ei meidän kummankaan hermo kestä ja mennään huoneeseen. Onhan ne edellistenkin iltojen klubit kuuluneet sinne. No nyt kuuluu tosi heikosti ja etäisesti. Älä tuu droppaa mun tunnelmaasta kuuluu vain kertosäe. Ja sitten keikka on ohi. On vähän sellainen hämmentynyt fiilis että jaahas, jaahas. Suvi käy nukkumaan. Mä lähden leffaan. Ensimmäisiä leffoja kun kattelin, niin mun silmiin osui zombi- ja dystopialelokuva. Etelä-Koreasta. Kyllä! Sinne klo 3.45!

Train to Busan. Alku on mun mittakaavalla hyytävä. Koominen, mutta hyytävä. Kun se pahoinvoiva ja vääntelehtivä tyyppi paukkaa junaan, niin naureskelen itsekseni ja vääntelehdin. HEITTÄKÄÄ SE ULOS, JUMALAUTA! Haluaisin vain huutaa, mutten pysty. Kahteen otteeseen peitän alussa silmät. Onneksi teltassa oleva yleisö reagoi aikalailla mun tavoin ja aika pian niille jutuille ruvetaan nauramaan ja kommentoimaan. Kukaan ei tunnu olevan urpoilutason kännissä! Sihahtelua on, mutta se on kotoisaa tunnelmaa. Elokuva on ihan helmi! Välihuutelut saavat näytöksen tuntumaan siltä kuin olisi katsomassa jotain lähimpien kavereiden kanssa ja yhteinen kannustus tuntuu myös lämpimältä halaukselta katsomossa. Se tuntuu uskomattomalta, mutta ihanalta. Train to Busan on samalla hyvä kuvaus luokkayhteiskunnasta ja sen vahingoittavuudesta. Empatian puutteesta ja siitä, miten itsekkyys vie varmaan tuhoon ja miten siihen sisältyvä pelko on vahingollista. Osasinko odottaa sitä zombidystopialta? No en.
Paljon muutakin on elokuvassa sellaista mitä haluaisin avata, mutta se spoilaisi liikaa. Nauroin kuitenkin naama kipeänä ja niin teki moni muukin. Joten jos ikinä törmäät mahdollisuuteen katsoa Juna Busaniin, tee se. Tee se myös vailla ennakkoluuloja, jolloin se antaa katsojalleen aika paljon.

Ehdottomasti parhaita päätöksiä oli lähteä siihen leffaan.

Hotellilla on vielä pakko käydä suihkussa. Väsymys rupeaa iskemään taas sitä pahoinvointia kehoon. En muista moneksiko laitan kellon soimaan. Sunnuntaina on viimeinen festaripäivä. Sitä ajatellessa läikähtää vieroitusoireet. En halua. Kieltäydyn. Ei. Ja siihen nukahdan.

[Suvi]

Onneksi Kiballa oli noi vuoden 2016 muistiinpanot. Mä en ois muistanut viime vuoden sunnuntaista mitään Ehkä L-S muistaa?
Kuitenkin tuota viime vuoden sunnuntain rapsaa lukiessa, palautui mieleen, että kävin itsekseni silloin katsomassa Apis-leffan. Muistan, että pidin sitä mun zen-hetkenä ja jonossa oli ihan saakutin kylmä, kun koko viikon oli ollut sellaista lämmintä ja kosteaa. Tuttuja ei näkynyt silloin ja puhuin mun isän kanssa jonossa puhelimessa ja menin johonkin vähän taaempaan penkkiriviin istumaan, että saan olla rauhassa. Leffasta olen jotain kirjoittanut toisaalla, mutta muistan, että se "loppukeskustelu" leffan jälkeen ei ollut yhtään Sodis-henkinen. Tekijävieraina olivat Tuukka ja Olga Temonen ja Tuukkaa esittänyt nuori näyttelijä ja jotain delegaatiota. Olga oli eniten äänessä ja piti jotain markkinointipuheita ja mun teki mieli huutaa sille, että "turpa kiinni". Yleisö pääsi esittämään yhden kysymyksen, kun joku kysyi Tuukalta, että olitko todella samanlainen nuorena kuin tuossa elokuvassa. Tuukka vastasi, että "Pahempi" ja äityi vähän tunteelliseksi. Muistan, että hän piti sinänsä tärkeän puheenvuoron, jonka pointti oli se, että nuorien elokuvantekijöiden pitäisi tehdä juuri sellaisia elokuvia kuin haluavat. Muistan ajatelleeni, että tuotakaan leffa ei olisi voitu tehdä ilman noita alussa vilahtavia useita sponsoreita. Sitten aika loppuikin.

Oli sen jälkeen vähän erilailla hämmentynyt olo.

[Suvi]

Kuulostaapa hienoilta leffoilta noi mitä olette nähneet, varsinkin Selma Vilhusen leffat ja Kaurismäki. Haluaisin nähdä nuo itsekin.

Joo, ehdottomasti suosittelen! Selma Vilhusesta tuli Sodiksen jälkeen yksi mun lemppariohjaajistani. Sen lisäksi, että hänen elokuvansa ovat hyviä, Vilhunen vaikutti persoonana mahtavalta tyypiltä.

Muistan, että jännitin sitä keskiviikon haastattelua ihan hirveästi, kun olinhan mä siinä voitossa tavallaan mukana ja olin ihan varma, että joku olisi sanonut, että meitä halutaan haastatella. Helpotus oli suuri, kun kukaan ei silloin edes pyytänyt mua mukaan siihen, ja Kibsinhän se voitto varsinaisesti olikin. Oli mukavampaa jutustella tuttujen kanssa, kuin mennä johonkin, missä en olisi kuitenkin osannut sanoa mitään.

[Kibaya]

Itseasiassa meitä varmaan olisi haluttu haastatella, mutten tajunnut sanoa sulle että tuu mukaan Mua hermostutti se itseänikin ja yritin vain ajatella että selviän niistä perkeleen valokuvista jokseenkin kunnialla. Ja sitten kun tajusin että oisin halunnut sut mukaan, oli jo liian myöhäistä

[Kibaya]

Sodankylä, elokuvajuhlat 17.6.2017 - Ikuinen lauantai.

Jos rakastathan ei ole elokuvana kovinkaan kummoinen....

Lisäys. Olin unohtanut kirjoittaa siitä, miten unohdin että olin avustajana tuossa leffassa ja itseasiassa mun hiukset vilahtaa siinä.
Semisti flippaan kun tajuan että oon nyt sitten ollut tavallaan Sodiksen leffafestareilla myös kankaalla. Isolla kankaalla.

[Suvi]

Itseasiassa meitä varmaan olisi haluttu haastatella, mutten tajunnut sanoa sulle että tuu mukaan Mua hermostutti se itseänikin ja yritin vain ajatella että selviän niistä perkeleen valokuvista jokseenkin kunnialla. Ja sitten kun tajusin että oisin halunnut sut mukaan, oli jo liian myöhäistä

Joo, ehkä parempi näin sitten kuitenkin. Etenkin kun se delegaatio puhui sinusta, niin päätin siinä vaiheessa, että pidän matalaa profiilia, enkä edes yritä tunkea mukaan. Näin jälkikäteen ajateltuna siinä olisi hyvinkin ehtinyt hakea vaatteita iltaa varten, mutta jotenkin itsekin oli niin fiiliksissä siitä tunnelmasta, tutuista ja siitä, että ilma oli suorastaan kuuma, niin ei tullut mieleenkään, että yöllä voisi olla kylmä. Vähän harmitti, että Godardin jälkeen missattiin yksi leffa (mikä kyllä korjaantui myöhemmin, ainakin osittain), mutta ei vaan pystynyt, kun oli niin kylmä. Mulla taisi sentään olla joku villatakki ja pitkät legginssit, jopa.

[Kibaya]

Sodankylä, elokuvajuhlat 18.6.2017 - Sunnuntai. Lopun alku.

Kello soi, mun kello? Suvin kello? No, joku kello. Aivo ei toimi. Jostain huomaan nousevani ylös. Tuijotan vessan peilistä itseäni ja mietin että voi heevetti miten kamalan näköinen ilmestys. Miten tässä pääsee liikkeelle.
Jostain se kuitenkin löytyy se voima ja raahaudun aamiaispöytään. Kiitän rehulautasesta. Havaitsen että Hanna Schygulla istuu viereisessä pöydässä. Hän keskustelee seurueensa kanssa ranskaksi ja jään vain kuuntelemaan sitä ääntä. Olen jo vajoamassa johonkin oman päänsisäisen maailman takaiseen ulottuvuuteen, kun pakotan itseni olemaan läsnä. Nyt! Takaisin tähän! Heti! Aamiainen loppuun ja haahuilu takaisin huoneeseen. Tästäkään välistä en muista mitään. Aika vain valui hiekkaan. Melkein tuli kiire.
Vuorossa festareiden tärkeimpiä perinteitä, leffaraati.

Veivataan koko jono. Kaveri laittaa tekstaria, että pidä paikkaa! Minähän pidän. Ollaan hänen kanssaan menty tosi rajusti ristiin, sillä hekin ovat olleet festareilla keskiviikosta asti. Törmättiin vasta perjantaina illasta. Mikä on todella hämmentävää, sillä yleensä törmäillään enemmän ja aiemmin. Oishan sitä voinut viestiäkin laittaa, mutta kun nyt just ei oo ehtinny.
Leffaraati on ollut mulle alusta asti se lempparein. Ikinä et tiedä mitä tulee leffoina, puhumattakaan siitä mitä tulee raatilaisten suusta.
Raati on tänä vuonna täyttä timanttia. Elina Knihtilä, Tuomas Rantanen, Ida Simes ja Neil Hardwick. Väsymys on kaikonnut aikaa sitten! Ville Virtanen juontaa, tietenkin. Kaipaan vähän Jukka Virtasen alkulätinöitä, mutta se menee ohi.

Eka elokuva.
1. MALUSCH - Lju...jotain Debinski. 30p
- Nukkeanimaatio, puola. Autoilla kerrotaan yhteiskunnasta ja onko se kertomus kapitalismista vai anarkismista?
"Silmättömät autot on kannanotto kapitalismia vastaan."
"Kapina on okei"

2.SUROGAT - Duchan "Vukotitsi" 28p
Mun mielestä alkuteksteissä sanotaan "sodoma", mutta en ole varma.
Pätkässä on paljon komiikkaa, mutta myös syvempi sanoma. Jos vaihdat uimahousut, niin ehdottomasti se tehdään niin että pistetään pää maahan piiloon ja perse paljaana kekkuloidaan kunnes uimahousut on jalassa.
"Porvari kompastuu omiin henkseleihin"
"Patriarkaatin suuri kupla"
"Ruskea mies on uhka".
Minkälaisessa kuplassa itse olen ja missä haluaisin olla?

3. 100 - Walter Schaumann. 36p.
Tässä tulee se Esko Valtaoja -juttu. Muutamassa minuutissa on iteltä puhallettu ilmat pihalle ja lyöty nyrkillä naamaan. Kaikki periaatteessa yhden kuvan aikana. Pätkä on minimalistinen, mutta silti hyvin iso. Tässä ei ole vippaskonsteja.

4. Welcome Kirk - Marek Piwoski. 32p.
Kirk Douglas matkustaa puolalaiseen elokuvakouluun. Tarina siitä.
Ja siitä, miten jälkiäänityksessä on laitettu mustan auton saapuessa äänitehosteita ja näin ollen vaikutetaan katsojan mieleen miten tulee toimia kun näkee amerikkalaisen mustan auton. Pam, pam.
"Jos Sodankylän elokuvajuhlat toimisi samalla tavalla mitä tässä toimitaan, niin Hanna Shygulla olisi laitettu nahkakorsetissa laulamaan natsilauluja."

5. Lento - Reyn Raamat. 29p.
Nyt tulee silmille liikaa. Vilkkuu, vauhkoo ja värien äkillinen muutos pakottaa mua pitämään välistä silmiä kiinni, koska en halua migreeniä. Väsyneet silmät ottaa sen helpommin just tämän pätkän tyypillisestä vilkkumisesta. Ehkä siksi osa leffasta menee "ohi".
"Sattuu päähän tämä."
"Yksin oot sinä ihminen kaiken keskellä yksin."

Jostain syystä en osaa tänä vuonna tehdä kunnollisia muistiinpanoja. En löydä sanoja kertomaan leffaraadin sisällöstä, eikä käsi vain taivu. Hauskaa on. Mua sattuu naamaan aika tavalla. Pimpelipompeli!

Seuraavaksi vuorossa kirkkokonsertti. Elokuvamusiikkia kirkossa, kuten viime vuonnakin.
Lähdemme siirtymään siihen suuntaan.
Matkalla tulee vastaan dokumentaristi, joka kysyy voiko haastatella. No tottahan voi! Aiheen maailman tilanne. Tosi kevyttä tähän hetkeen. Jostain kuitenkin löytyy ne sanat mitä pidän oikeana, tarpeellisena. En tiedä olenko se minä kun puhuu vai mitä tapahtuu. Kuhan puhun, mutta en puhu ihan mitä sylki suuhun tuo.
Päädymme kirkkoon, otamme paikan.

Konsertti alkaa Somewhere over the Rainbow:lla ja se mun sisäinen möykky sykähtää rintakehässä. Se on menoa sitten heti siinä. Annan itkun tulla. Hengitys tasaantuu, itku laantuu, mutta puristava tunne on nyt jo aikamoista. Tunnistan sen lopun ennakoinniksi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, vaikka meillä on vielä pari leffaa jäljellä.
Sitten tulee paljon kappaleita. Taaskaan en kirjoita niitä ylös. Huomaan silti ettei konsertissa ole tehty sovituksia, kuten viime vuonna. Olenhan suuri uusien ja erilaisten sovitusten ystävä, niin tämä ehkä vähän harmittaa. Urut soi kauniisti ja tykkään kuunnella sitä, mutta jokin viba puuttuu. Lisäksi mun pyörtuoli on ihan scheisse ja siinä on vaikea istua varttia pidempään ilman että joku paikka puutuu tai rupeaa sätkimään. Se puutuminen on inhottavaa, kun joskus vie pitkään että se palautuu. Lasken loppuvaiheilla jalan suoraksi lattialle. On pakko heittää siihen molemmat jalat. Lattia resonoi todella vahvasti. Tunteekohan muut sen samalla tavalla. Meinaan kokeilla kädellä kirkon penkkiä, mutta se jää tekemättä. Jalkaresonointi on silti semmoinen mitä jään miettimään. Musiikki tuntuu niin toiselta silloin kun se kulkee kehon läpi tuolla lailla. Matalat äänet nyt muutenkin on tässä hetkessä sellaisia että niiden avulla tuntuu että voisi lentää.
Viimeisenä biisinä Bond-tunnari Skyfall. Biisi, joka hajotti mua jo radiosoitossa. Möykky hakkaa rinnassa ja purkautuu tuskaisena itkuna. En meinaa kunnolla saada henkeä. Haluaisin huutaa, mutten voi. Keskityn vain siihen, että henki kulkee edes jotenkin. Musiikki on vahvaa, voimakasta. Liikaa. Mutten myöskään voi estää sitä.
Sitten se on ohi. Kiitän järjestäjiä. Saan halauksen Olavi Uusivirralta.
Sitten palataan alueelle.

Tässä kohtaa piti olla leffa, mutta kello on liikaa. Ehditään just ja just hakea evästä ja ryysätään sisään pienen teltan kotimaisiin lyhytelokuviin.
Nähdään kuusi lyhytelokuvaa.
1. Penelope - Virolaisen tekijän kertomus siitä mitä kaikkea ehtii tehdä siinä välissä kun ovikello soi ja se pitää avata. Animaatio.
2. Drag me to Kempele. - Tältä näyttää kun ihmiset pakenevat kaupunkiin ja jäljelle jää autoita kyliä sinne tänne?
3. Katto - Onko ero sama asia kuin katon romahtaminen niskaan? Ehkä hetkellisesti. Cannesissa palkittu tänä vuonna. Enkä ihmettele.
4. Maailma - Mika Taanila. Kaikki on nurinpäin. Vai onko sittenkään? Miltä kantilta itse katsot maailmaa, onko se välttämättä aina ainoa oikea tapa? Kuka määrittää mikä on oikein- ja mikä nurinpäin?
5. Saatanan kanit - Teemu Niukkanen. Tämänhän olen nähnyt ennenkin. Edelleen ihan hillittömän hyvä! Näennäissuvaitsevaisuus on varmasti ajassamme iso tekijä ja tässä tuodaan se hyvin esille. Huumori on kuitenkin just sen tason mustaa huumoria mille itse nauran kippurassa pitkään.
6. Päätnitsapäev - Anssi Mänttärin ja Heikki Takkisen lyhytdokumentti uskonnollisista perinteistä. Samaan aikaan kuvataan ortodoksista perinnettä ja luonnonuskonnon (kai) perinnettä. Vaikka muutoin näillä kahdella ei ole yhtäläisyyksiä, niin hyvin paljon samankaltaista niissä kuitenkin on. Mikä ei itseäni hämmennä yhtään. Pekko, tuo puujumala saa osakseen lauluja, juominkia ja tanssia. Samoin ortodoksisessa perinteessä juodaan, syödään ja lauletaan. Runonlaulanta ja perinteikäs kansanmusiikin ylläpito on kaunista kuunneltavaa. Kuvat on välillä epäselviä, mutta hurmoshenkisyyttä varten ei välttämättä tarvitse selkeää kuvaa. Nämä perinteet on ihmisille tärkeitä ja kulttuurihistoriallisesti merkittäviä. Ja se kyllä tulee ilmi.

Lyhäreiden jälkeen sataa vettä. Haetaan pubiteltalla vikat kahvit ja istuskellaan siinä juttelemassa. Tai siis muut juttelee, itse kuuntelen niitä juttuja, sillä ne on mielenkiintoisia.

Vielä kaksi leffaa. Ensin Armoton Maa isossa teltassa.
Ollaan Suvin kanssa tehty alkuvuodesta diili, että mä en mee katsomaan Kaurismäkea ja Suvi ei katso Armotonta Maata, vaan katsotaan ne täällä.
Armoton maa on toisella katsomiskerralla erilainen.
Itselle se on edelleen koskettava ja maisemat melkein sattuu. Ehkä jonkinlainen uusien asioiden havaitseminen tapahtuu toisella kertaa. Tai sitten se johtuu siitä, että on katsonut kun Ville Virtanen koikkelehtii omana itsenään ja roolihahmossa ei ole sitä koikkelehtimista ollenkaan. Näen roolihahmon eri tavalla kuin ensimmäisellä kerralla. Näen siinä syvyyttä, ulottuvuuksia. Loppu on edelleen vaikuttava. Ja koko leffasta oon samaa mieltä mitä ennenkin.

Yleisön toiveuusintana on Carlos Sauran Korppi Sylissä.
Mennään sinne.
Vika leffa. Iskee jo se haikeuden kosketus.

Elokuvassa kaikki käsitellään lapsen maailman kautta. 9-vuotias päähenkilö menettää alussa toisen vanhempansa ja jäljelle jää vain täti, taloudenhoitaja, isoäiti ja kaksi sisarusta. Täti tuntuu etäiseltä ja kylmältä, ikävä äitiä kohtaan on käsinkosketeltava. Äiti näyttäytyy kuitenkin mielikuvituksen kautta ja on lapselle väline käsitellä vaikeita asioita. Taloudenhoitajasta päähenkilö saa vähän tukea ja turvaa, mutta jokseenkin lapsi jää yksin. Samaistun tuohon tunteeseen todella vahvasti. Ana, tuo päähenkilö, on kohdannut elämässään paljon asioita, joita ei varmasti voi sanoa kuuluvan normaaliin lapsuuteen. Allekirjoitan sen, ettei kaikkien lapsuus ole elämän parasta tai kultaisinta aikaa. Joskus se voi olla taistelua ja "helvettiä". Samalla mietin Vilhusen Varpua, mihin liittyen Vilhunen sanoi että kyllä 12-vuotiaallakin on jo elämänkokemusta. Korppi sylissä -elokuvassa näytetään miten se elämänkokemus voi syntyä. Lapsen tapa nähdä maailmaa kuitenkin myös luo pohjan sille miten hän näkee maailman sitten aikuisena. Miten sitä tulisi kertoa asioista ja missä menee varjelun ja suojelun raja. Lapset kuulevat kaiken.
Itseäni vähän ahdistaa lopussa, mutta vain vähän. Pidän elokuvasta. Ymmärrän päähenkilön ratkaisuja. Ymmärrän omia ratkaisuja elämässä paremmin. Ja siksi päähäni jää kytemään ajatus siitä, että missä haluan nähdä itseni viiden vuoden päästä. Tämä pitää sisällään niin henkilökohtaisen elämän, kuin työelämänkin. Nyt olen kuin jossain painajaisessa mistä en pääse pois. Voin ajoittain tosi pahoin, kuten Anakin, mutten ole tiennyt mitä tehdä sille. Nyt minulla on ehkä aavistus.

Elokuvan jälkeen törmätään vielä herrasmieskuljettajaan.
Koko kylä on vaiennut. On täysin hiljaista. Se on pysäyttävää. Sattuu.
Hän tulee meidän kanssa hotellille juomaan kaljaa. Tai siis tarjotaan hänelle se kalja. Hän oli käynyt katsomassa ahdistavan terroristielokuvan ja tietenkin tarjoamme alustan päästä purkamaan sitä. Juttelemme elokuvista, festareista ja tämän vuoden kokemuksista. Mua itkettää että tää on ohi.

Mikä päivä tänään on? -Maanantai 19.6.2017
Kotimatkapäivä.

Viimeinen aamiainen. Viimeinen rehulautanen. Kiitän niin paljon kuin osaan. Palvelu on ollut loistavaa!
Ensi vuonna nähdään.
Pakataan kamat. Melkein tekee tiukkaa saada kaikki mahtumaan. Tuon tuliaisiakin.
Sitten on aika lähteä. Auto odottaa alhaalla. Samaan autoon tulee joku toimittaja jonka nimeä en muista ja Olavi Uusivirta puolisoineen. Ensin hän on tyttöystävä mun mielestä, mutta kai se vaimo on. En tiedä, kun en oo niin perehtynyt kuka on kenenkin vaimo ja kuka ei.
Matkan aikana meinaan pari kertaa ruveta itkemään. Sattuu lähteä. Matkaseurue on kuitenkin onneksi ihan hauska. Välillä jutellaan, välillä ollaan hiljaa. Kuljettaja haluaisi varmaan jutella enemmän, mutta mä en ainakaan jaksa.
Aikataulullisesti tekee melkein tiukkaa. Ollaan lentokentällä joku 20 minuuttia ennen koneen lähtöä. No perkele.
Kone on pienehkö potkurikone. En olekaan ollut aiemmin sellaisessa. Lento menee nopeasti. Mun edessä istuu joku hiton levoton lapsi, joka pelaa äänet päällä jotain peliä. Hermoa kiristää. Haluan iskea sitä kakaraa turvavyön kappaleella naamaan. Tosi tervettä taas. Ärsyttää, vituttaa ja itkettää. Paskaa lähteä kotiin. Morbus sodismuksen vieroitusoireet on niin kovia, että ei pysty. Loppumatkassa turbulenssi veivaa konetta ja mua sattuu selkään. Jihuu! Laskeutuminen on ihan jees kuitenkin. Koneen tyhjennyttyä huomaan kuitenkin että mun selkä ei pidä. Kävely on vaikeaa, mutta pääsen kuitenkin. Meitä on vastassa oma "Smooth transportation" -auto ja sillä päästään terminaaliin. Kamat kasaan, taksiin ja kotiin. Heippaan Suvin viime metreillä, enkä varmaan kiitä tarpeeksi. Ilman Suvia olisin ollut todella avuton.
Kiitos Suvi

Kotipihassa taksikuski meinaa että saan kannettua pyörätuolin sisälle. "Ei kuulu yleensä palveluun tämmöinen" hän heittää kun pyydän auttamaan pyörätuolin pois finnairin matkapussista. No jätä siihen sitten. Ei ole jaksamista, eikä hermoa tähän. Saan kuitenkin kamat lastattua hänen avullaan ja pääsen kotiin.
Jalassa on helvetillinen mustelma, enkä tiedä miksi. Mun sisällä on vähän samanlainen.

Sellainen on Sodankylä Forever 2017.
32 elokuvaa, joista 11 lyhytelokuvaa.

[Suvi]

Sodankylä, elokuvajuhlat 15.6.2017 - Torstai, tai mitä näitä nyt on

Suvihan meni omalle aamuseikkailulleen keskustelun ajaksi, mutta pölähtää siihen jostain kun muu katsojalauma on poistumassa.

Joo, oli hurrrja seikkailu. Olin jo siinä koulun ovella, kun yhtäkkiä vaan päätin, että mun on pakko saada happea. Muistin vuoden 2015 Mike Leighin keskustelusta, että se sali kyllä tyhjenee loppua kohden ja voin tulla kuuntelmaan keskustelua vaikka seisoen jossain vaiheessa. Vähän ehkä keijoa, kun oltiin jo siinä jonossa, mutta se osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Kävin S-marketissa hakemassa perinteisen ilmais"kahvin", (näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut fiksua ostaa vaikka jotain kunnon evästä, mutta eihän sitä siinä vaiheessa ajatellut/tajunnut) yhdellä pokestopilla ( ) ja kävelin joenrantaan. Nautin siitä, että ketään ei ollut liikkeellä, rannassa oli vain ehkä jotain teltassa nukkuvia. Itselleni todella tärkeä "seikkailu", johon meni ehkä alle puoli tuntia Siinä rannassa tuli mieleen ajatus, että menisiköhän jotain leffoja vielä esimerkiksi puoli yhdentoista aikoihin. Guest-ajattelu ei ollut vielä yhtään iskostunut päähäni, mutta tajusin sentään sen, että voin vaan mennä leffaan, koska voin! Jes! 10:30 meni leffa, josta ei ollut mitään hajua mikä se on. Jostain kuulin keskustelua, että alkava näytös olisi dokumentti. Kävin vielä koulun salin ovella kuikuilemassa, mikä siellä on tilanne. Siellä oli jotain porukkaa, ehkä jonottamassa saliin, en tiedä. En edes yrittänyt mennä sisään. Menin siihen VIP-jonon lipunmyyntiin kyselemään, saako alkavaan näytökseen vielä lippuja. Saihan sinne. Leffan aloitusajankohtaan oli noin minuutti, ja pyysin lippua. Oikeastihan sitä lippua, ei olisi tarvinnut edes tulostaa, vaan olisin voinut kävellä sen passin kanssa vaan suoraan sisään näytökseen. Jotenkin käytännöt aikaisemmilta vuosilta olivat niin vahvasti jossain "lihasmuistissa".

Leffahan oli Mifune: The Last Samurai, vuoden 2015 dokumentti Toshirō Mifunesta, Kurosawan luottonäyttelijästä, joka oli myös Japanin suosituin/kuuluisin näyttelijä. Samalla elokuva kertoo japanilaisten samurai-elokuvien historiasta. Äänessä on ainakin Mifunen vanhin poika, Japanin kuuluisin näyttelijätär Kyôko Kagawa ja Kurosawan filmiryhmässä mukana ollutta naishenkilö (jonka nimeä en valitettavasti muista, enkä sitä mitä hän teki). Lopussa myös Scorsese ja Spielberg puhuvat samurai-elokuvien merkityksestä länsimaiselle kulttuurille ja kertojana on näköjään Keanu Reeves. Dokumentti on erittäin hyvin tehty ja siinä tulee itselleni paljon uutta tietoa, etenkin kun huomaan, etten tiedä samurai-elokuvista paljon mitään. Japanin kieli on aina yhtä ihanaa kuunneltavaa ja samalla rauhoittavaa. Huomaan pari kertaa miettiväni itsekseni, että herranjestas, miten komea mies Mifune olikaan. (Itselleni on tullut hänestä aikaisemmin mieleen ne huutavat still-kuvat Kurosawan leffoista.) Leffasta poistuessa on tosi kiva ja vähän liikuttunutkin fiilis.

Leffa kesti alle puolitoista tuntia ja aamukeskustelu jatkuu vielä, joten kokeilen mennä sinne sisään. Olin jotenkin kuvitellut, että pystyn seisomaan uloskäynnin lähellä entiseen tapaan, mutta koulun auditoriota on uudistettu siten, että penkkirivien väliin jää kapea käytävä, jolla ei saa seistä, mikä on erittäin ymmärrettävää. Mulle ystävällisesti osoitetaan vapautunutta paikkaa katsomon yläosassa ja kömmin sinne. Metallikaiteesta lähtee inhottava kolina, kun siitä ottaa kiinni, mutta ei voi mitään, niin lähtee kaikilla muillakin. Paikka on loistava. Katsomo nousee ylöspäin, joten kenenkään takaraivo ei tule eteen, ja keskustelun (sekä myös valkokankaan) näkee loistavasti ja on hauska tarkkailla muita katsojia sieltä. Bongaan Kibsin eturivistä ja Herrasmieskuskin toiselta puolen katsomoa. Penkki ei ole vaan kovin mukava, vähän kuin puinen stadionin penkki, mutta eivätpä ole ne muovituolitkaan siellä katsomon etuosassa. (Seuraavan leffan taisin katsoa siellä etuosasssa. Siinäkin on omat hyvät puolensa, mutta siinä on vaarana se, että jonkun takaraivo on edessä.) Näen keskustelun lopusta ehkä 20-30 minuuttia. Kiinnitän itsekin siihen huomiota, miten kaunis Hanna Schygulla on, sekä ulkoisesti, että sisäisesti.

[Suvi]

Sodankylä, elokuvajuhlat 16.6.2017 - Perjantai, ehkä.


Perjantai oli näköjään kommelluksia täynnä.

Juho Kuosmanen: Hymyilevä Mies.
Koskettava tarina.
Tavallaan sopii tuohon edelliseen yhteyteen tosi hyvin. Näyttelijätyö on jotenkin tosi hienovaraista ja tykkään! Unohdan että katson mustavalkoelokuvaa. Ne kun on yleensä mulle vaikeita seurata, mutta nyt tässä on joku sellainen sävy mukana että sen unohtaa.
Tavallaan toivon että voisin olla Olli Mäen kaltainen ihminen, sellainen huoleton ja selkeä. Ainakin annetun kuvan mukaan.
Elokuva on kaunis. Pieniä asioita, onnellisuuksia, tavallisuuksia.
Elokuva piristää kyllä ja tulee hyvä mieli. Hymyilyttää ja aurinkokin paistaa. Möykky on edelleen mun sisällä, mutta semmosta se on. Joskus on möykkyjä.

Hymyilevä mies on ihana, mutta tämän näytöksen aikana tapahtuu päivän ensimmäinen pysäytys. Takarivistä huudetaan ensiapua. Joku on vissiin pyörtynyt tai jotain. En yhtään ihmettele, että noita tapahtuu. Kummassakin teltassa on ihan järkyttävän kuuma (paitsi isossa teltassa ei ole yöllä), ja teltan ollessa täynnä, ilma ei vaihdu siellä ollenkaan. Leffa pyörii hetken, kunnes se pysäytetään. Pysäytyskuvaksi jää sitten pääosaesittäjän paljas hanuri, mikä on jo vähän koomistakin.

Sitten dokkari Agit-Propista. Lauluja utopiasta. Ennen dokkaria Sinikka Sokka laulaa pari laulua. Se laukaisee mussa jotain lapsuudesta. Tuttu ja turvallinen ääni, jotain mystistä.

Mulle tulee kans jotain fiiliksiä lapsuudesta, ja Sinikka Sokan laulaessa livenä, mulle tulee aina kyyneleet silmiin. Oon joskus vuonna 2009 ollut Agit-Propin vappukeikalla ja koko keikan alun vaan kyynelehdin.

[Suvi]

Sodankylä, elokuvajuhlat 17.6.2017 - Ikuinen lauantai.

Suvin kello soi puoli kahdeksan. No, mitäs en tajunnut ite laittaa viestiä että leffa kestää yli kolmeen ja en varmaan pääse aamupalalle, puhumattakaan että olisi liikkeellä alueelle ennen kymmentä.

Puolustuksekseni voin sanoa, että puhuttiin aamupalasta pikaisesti ennen kuin Kibs kiirehti sinne Tomppaan. Olin luvannut tarkistaa milloin se on, ja olin saanut kolmisen tuntia ennen herätystä mystisen viestin siitä, että mennään alueelle kymmeneksi. Mutta joo, siihen mennessä ei oltu sovittu hirveästi sääntöjä siihen, että mitä tehdään jos toinen on myöhempään leffassa.

Sillä aikaa kun Kibs oli torstaina ollut siinä Akinin leffassa, olin käynyt katsomassa Carlos Sauran leffaa Elisa - elämäni. Mä en ole ihan vieläkään varma, mitä kaikkea siinä leffassa tapahtui. Se kertoi isän ja tyttären perhesuhteista. Kummatkin kirjoittivat novellia, jonka kertojaääni vaihtui leffan kuluessa. Sauralla on myös hämmentävä tapa käyttää samoja näyttelijöitä esittämässä vanhempia ja lapsia. Geraldine Chaplin esitti tässä nimihenkilö Elisaa, Elisan äitiä ja jossain kohtaa Elisaa myös lapsena. Elokuva oli teemoiltaan ja tyyliltään lähellä Korppi sylissä -elokuvaa, joka mun teki mieli katsoa "perään". (En katsonut, mutta se oli tosiaan sitten uusintanäytöksenä.) Onneksi sitten käytiin katsomassa myös se Iberia, joka oli täysin erityylinen.

Kibsin autoseikkailun aikana minä puolestani kävin kuuntelemassa Carlos Sauran aamukeskustelun. Oli näköjään muuten ensimmäinen aamukeskustelu, jonka olen katsonut alusta asti. Saura jutusteli paljon. Huvitti hänen tyylinsä unohtaa alkuperäinen kysymys, ja ajautua täysin sivuraiteille puhumaan jostain kolmannesta asiasta. Keskustelua oli mennyt varmaan tunti, ennen kuin päästiin puhumaan elokuvista. Kysyttiin myös Charlie Chaplinista (suhdetta Geraldine Chapliniin ei muuten sanallaakaan mainittu). Sauraa oli hämmentänyt, että Chaplin kutsui koko perheen katsomaan omia elokuviaan useampaan kertaan, kun Saura ei katso omia elokuviaan ollenkaan.

Jengiä on tosi paljon, bileet on hulvattomat ja tanssia riittää. Tuttuja kappaleita, fiilistelyä, ehkä jossain kohtaa kyyneleitäkin. Osa yleisöstä vaan urpoilee liikaa. Onko ne liian kännissä karaokenäytökseen vai mitä? Ei tunnu se huutelun taso nyt kauhean hyvältä.

Sodiksessa on just parasta, kun yleisö osallistuu itse erittäin aktiivisesti esitykseen, mutta noilla känniurpåilla oli ihan liian omat bileet, ja se huutelu oli jo vähän rasittavaa. Vuorokauden vaihtuessa takarvistä kajahti jopa onnittelulaulu jollekin, mikä ei sopinut siinä vaiheessa leffan tunnelmaan ollenkaan.

Ensimmäisiä leffoja kun kattelin, niin mun silmiin osui zombi- ja dystopialelokuva. Joten jos ikinä törmäät mahdollisuuteen katsoa Juna Busaniin, tee se. Tee se myös vailla ennakkoluuloja, jolloin se antaa katsojalleen aika paljon.

Tää oli se leffa, joka missattiin ensimmäisenä iltana, koska oli sen verran kylmä. Mähän en ollut pystynyt nukkumaan päikkäreitä ollenkaan, joten mieluummin kuuntelin festariklubin musaa sängystä käsin. En tiedä, minkälaista siellä olisi ollut bailaamassa, mutta sen lyhyen käynnin perusteella, mulla olisi vaan mennyt hermot vielä enemmän niihin känniääliöihin.

[Suvi]

Sodiksen sunnuntai ja maanantaikin:

Muistan, että silloin aamulla ei oikein hotellihuoneessa puhuttu mitään. Jompikumpi rikkoi hiljaisuuden sanomalla "Huomenta" vasta kun oltiin sieltä ulkona.

Mietiskelin pitkään, että olipa omituista olla siellä ihan loppuun asti, kun yleensä leffaraadin jälkeen tai viimeistään joskus iltapäivällä on ollut hirveä kiire lähteä kotiin. Silloin maanantaina kuski kävi vielä alueella hakemassa jotain ja oli todella hassu tunne siitä, kun alue oli tyhjentynyt. Mä en ollut yöleffoissa, mutta valvoin vähän liikaa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, kun pohdin itsekseni kaikkea ihmisyydestä lähtien. En tiedä "tarttuiko" se jotenkin vai onko se jotenkin Sodiksen vaikutusta, kun tuli taas sellainen pohdinta mieleen, että mitä haluan elämälläni oikeasti tehdä, etenkin kun työkuviot viimeisen vuoden aikana eivät ole olleet mitenkään mukavia, ja esimies oli laittanut huonohkoja uutisia (joista oikeastaan olin tiennyt jo aikaisemminkin).

Maanantaina alkoi se väsymys tuntua. Yllättävän skarppina olin pysynyt koko viikon, mutta siellä lentokentällä huomasin, että mulla hävisi turhan helposti kaikki nimet päästä. Pari kertaa Kibs pyysi keppiä, otin sen ja lähdin sen kanssa menemään.

Lentokoneessa se turbulenssi oli jotain ihan kamalaa. Mua alkoi sattua oikeaan korvaan kun alettiin valmistua laskeutumiseen ja lopulta se levisi toiseenkin korvaan. Mietin, että se ei lopu ikinä. Olin pitänyt jo tunnin varmaan korvatulppia ja onneksi mulla oli ne, koska en kuullut
sitä hermostuttavaa lasta sitten ollenkaan. Teki itsekin mieli läimäistä sitä lapsiparkaa, vaikka olikin ne korvatulpat.

Musta taas tuntuu, että olisin ollut ihan hukassa lentokentällä ilman sitä ystävällistä työntekijää. Väsymys alkoi painaa ja hyvä, että tiesin, missä itse olen. Kun oltiin saatu Kibs taksiin, lähdin juna-asemalle ja sekin kävi ihan seikkailusta. Olin käynyt lentokentän juna-asemalla joskus pari vuotta sitten, kun asema ei ollut vielä täysin valmis, ja nyt tuntui kuin ulkomailla olisi. Tutuilla mestoilla vasta sitten kun olin itsekseni bussissa, iski se haikeus kunnolla. Kotona oli erittäin epätodellinen olo.

Mä laskin, että mun saldo oli suunnilleen 30 elokuvaa, joista saman verran lyhytelokuvia kuin Kibsillä. Ensi vuonna ehkä sitten paluu "normaaliin".

Sodis.

[Kibaya]

Sodankylä, elokuvajuhlat 17.6.2017 - Ikuinen lauantai.

Suvin kello soi puoli kahdeksan. No, mitäs en tajunnut ite laittaa viestiä että leffa kestää yli kolmeen ja en varmaan pääse aamupalalle, puhumattakaan että olisi liikkeellä alueelle ennen kymmentä.

Puolustuksekseni voin sanoa, että puhuttiin aamupalasta pikaisesti ennen kuin Kibs kiirehti sinne Tomppaan. Olin luvannut tarkistaa milloin se on, ja olin saanut kolmisen tuntia ennen herätystä mystisen viestin siitä, että mennään alueelle kymmeneksi. Mutta joo, siihen mennessä ei oltu sovittu hirveästi sääntöjä siihen, että mitä tehdään jos toinen on myöhempään leffassa.

Joo, mun viestin mystisyydellä oli kai joku ajatus siitä että mennään alueelle, mutten ehkä tule aamiaiselle, minkä ois voinut kirjoittaa siihen viestiin.
Ihan yhtä vähän se oli omaa kommunikaatiota, mutta siinä ärsytyksessä väsyneenä ajatuksia oli tosi vähän. Ne oli lähinnä "vittusaatana", "kohta lentää" ja "aaargh, saatana". Eli todella kommunikoivia ja jäsenneltyjä, kunnollisilla lauserakenteilla vahvistettuja viestejä. Eikä siitä voi vierittää syytä toisen niskoille, että on ite kolme tuntia aiemmin laittanut huonon viestin Tai voi, mutta se ois tyhmää.

Pari kertaa Kibs pyysi keppiä, otin sen ja lähdin sen kanssa menemään.

^ toi oli mun mielestä jotenkin ihanan eeppistä. Olin itekin väsynyt ja jäin vaan kattomaan että sinne se keppi nyt menee Huomasin kyllä että Suvin väsymys otti vallan ja hahmottaminen hävisi, joten huutelin aina vaan perään että älä jätä!
Itellähän se kotiinlähdön ahdistus rupesi siellä lentokentällä painamaan ja purkautui sinä itkuna ja oli jokseenkin lohdullista että Suvi seisoi siinä vieressä ja sanoi "anna tulla vaan", mistä tuli sellainen fiilis että ymmärtää mistä on kyse.

Mut hei, koko rapsa on tehty! Ei jäänyt ens vuoteen mitään

[Pascal Lemoix]

Melkoinen reissu ja melkoinen rapsa

Tulee mieleen tuo festareiden ristiriita, että älyttömästi olisi kaikkea tarjolla, mutta siinä hetkessä ei sitten voikaan tai ei huvitakaan joku etukäteen hyvä. Sitten joku miltä ei edes odota mitään, onkin yhtäkkiä koko tapahtuman tiivistävä hienous.

[Wildchild]

Mä pääsen/lähen New Yorkiin! Ja nappaan Suvin mukaani.

En käsitä tätä vieläkään.

[Kibaya]

Päiväkahvit Turussa.

Sain perjantaina idean, että mitäs jos meniski käymään Tursussa. Kattelin jotain uutisia ja siellä puhuttiin niista isoista veneistä ja L-S:ltä kysäisin että mitäs jos lähtis, niin saisko päiväkahviseuraa?
Niin mä sitten lähdin.

Aamulla aika aikaisin suuntasin naamani kohti Turkua. Karjaalle asti sain istua ihan rauhassa, mutta sitten sain seurakseni pariskunnan. Olin vähän ennen Karjaata vaihtanut puolta työskentelyhytissä, koska aurinko häikäisi ihan liikaa ja yritin kattoa leffaa käynnykältä Mulla on aika hyvät kuulokkeet mitkä blokkas äänet muutoin pois, mutta parissa hiljaisemmassa kohdassa sain kuulla "dom var vår plats" kun pariskunnan osapuolet keskustelivat keskenään (sanoin heidän tullessaan että voin vaihtaa takaisin jos he haluavat, mutteivät halunneet). Leffan loputtua kuuntelin musaa, mutta heidän puheensa kuului siitäkin vähän yli. Ei häirinnyt, mutta keijous paistoi aiheista vähän läpi, ainakin kun kuuli vain joka kolmannen sanan

Tursussa suunnistin perille Pokemonin avulla Jäi häiritsemään, että tietääkö paikallinen Raittiusseura että heidän mukaansa on nimetty yksi Gym.

Perillä tervehdin L-S:n vanhempia. Huomaan olevani vähän keijossa latauksessa ja yritän olla nauramatta. Tavallaan se kommunikointi muistuttaa sitä pariskuntaa junassa, ehkä siksi siinä oleva keijous huvittaa.
L-S on ladannut kahvipannun valmiiksi. Juomme aamukahvit, odotamme että mun puhelin lataa itseään (koska unohdin ladata junassa) ja selvitellään vähän kaikkia juttuja siinä. Juodaan myös kahvia parvekkeella

Hiippaillaan kirkaan oranssien kylttien ohi. Ohjaavat taidenäyttelyyn. Emme mene katsomaan, mutta niitä kylttejä ei voi olla huomaamatta. Yhdessä pylväässä on varmaan kolme semmoista kylttiä. Kävelemme kuitenkin paikan ohitse, emmekä käänny takaisin vaikka niitä kylttejä tulee edelleen vastaan.
Metsästelen samalla vähän pokemoneja, sillä seuraavalle tasolle nousu on ihan karvan päässä ja jostain pakkomielteisen luonteeni uumenista olen saanut päähäni että haluan saada sen tason juuri Turussa. Silti etenemme kohti keskustaa. Olemme päättäneet, että mennään bussilla "toiseen päähän" ja kävellään sieltä "takaisin". Bussi on paikallaan, ihan täynnä ja lähdössä muutaman minuutin päästä. Se on niin täynnä ettei sinne mahdu enää istumaan. Huhuilen ja katselen että saisiko joltain pyydettyä paikkaa. Saan paikan ja L-S:kin mahtuu kyytiin. Meidän tulon jälkeen bussiin tunkee vielä aika monta ihmistä ja se todella on aivan täynnä. Bussi kulkee todella hitaasti ja tasaisesti ja mua ei satu se selkään ollenkaan Jee!

Bussimatka on hyödyttänyt mua sen verran, että saan aika pian sen tason saavutettua ja pelin pois käsistä Jee! Mitäs sitten tehdään? Mihin mennään? Lähdetään ihmismassaan. Laivat on kivan näköisia, aurinko porottaa. Keijoillaan, naureskellaan ja on tosi kivaa! Ihanan rentoa!
Joihinkin laivoihin saisi kai mennä katselemaan, mutta jonot on tuhottomia ja ei maksa vaivaa. Kierretään sieltä täältä mistä päästään ja päädytään lopulta "käsityöläiskadulle" eli sinne missä myydään paljon. Kävellään, ihastellaan ja keskustellaan. Osa tuotteista on hinnoiteltu tähtiin, osa on kohtuuhintaista esim. tehtyyn työhön nähden. On aika rento ja mukava olo.
Tall Ships Racen mainoskasvokuvissa on ihanaa keijoutta ja irvokkuutta. Yhdessä kohtaa mainoslakana on laitettu niin että kulma jättää kuvissa olevat henkilöt eri puolille aitaa. Nyt se keijous korostuu ja otetaan sen kanssa yhteiskuva. Nauretaan naamat kipeenä. Tai mä nauran.

Ihmismassat ja kuumuus vie voimia. Iskee jano. Perkele, juodaan siiderit!
Bongaan myös sieltä vitriinistä kakkua ja aina on hyvä syödä kakkua!

Kakun ja siiderin jälkeen jatketaan matkaa. Ihmisiä, paljon, mutta yllättävän vähän tönimistä. Edetään aika tasaista tahtia. Ja sitten vähän kuin varkain ollaankin melkein poistumisporteilla. Siellä on ihan heevetisti ihmisiä! Ja niitä tulee kokoajan lisää! Aarrgh! Nyt rupeaa kiristämään. Hengittelen, en kiinnitä huomiota, enkä hermostu. Päätetään että lähdetään etsimään jostain ruokaa.

Lopulta löydetään ruokaa aika läheltä keskustaa. Päädytään kiinalaiseen, koska se on aika varma, siellä on tilaa ja kävelyvoimat on loppu.
Sisällä iskee se voimattomuus. Valahdan ihan nolliin. Puuh Olen juonut ihan liian vähän vettä. Vessassa pesen käsivarret kädenlämpöisellä vedellä ja se vähän auttaa. Silti se kuumuuden tuoma voimattomuus on ihan hirveä. En meinaa osata päättää mitä syön. Tilaan kanaa kuumalla levyllä. L-S on ottanut buffetista ja ruokaa on syöty hiljaisuuden vallitessa. Sama jatkuu kun mun "hot plate" saapuu. Siis se lautanen mikä on folioitu ja laitettu puupalanen alle Onneksi ei ollut kihisevällä alustalla, koska sen toteutus ois ollu tosi jännä. Syön niin että nälkä lähtee, muutoin ruoka on aika jännää. Se ei maistu miltään. Umami! Olen silti ihan täynnä aika aikaisin, enkä jaksa kaikkea. Sitten se lamaannus vasta iskeekin. Hei oikeesti Meinaan nukahtaa siihen ruokapöytään, mutta havahdun just vähän ennen kuin silmät meinaa painua kiinni. Joudun pakottamaan itseni liikkeelle.
Kahvia. Nyt sitä päiväkahvia.
Kävellään hitaasti kohti keskustaa ja L-S miettii mitäs niitä vaihtoehtoja oli. Totean että ois kiva mennä johonkin mitä ei sais Helsingistä. Että ei välttämättä ne kauppakeskuskahvilat houkuta. Lähdetään suuntaamaan jokirantaan.

Ilmeisesti se kulmalla mainoslakanoiden katkaisu on turkulainen juttu. Turun musiikkijuhlien mainoskin on laitettu niin. Paitsi että nyt edessä lukee "RUN KIJUHLAT". Mitkä hiton runkijuhlat? Eiku ! Nii! Ei sillä että se "TU MUSIK(K)" ois yhtään sitä runkijuhlaa parempi Pitäähän se nyt ainakin ääntää painokkaasti "TTU" Lisäksi paikalla on Viron joku orkesteri, että Tu Musikk ei ois mikään outo vaihtoehtokaan
Naureskellaan tälle aika paljon.

Päädytään kahvilaan, mikä on vanhan näköisen talon sisäpihalla. Siellä on todella sympaattinen kahvila. Otetaan kahvit ja mustikkapiirakat. Kahvi tuodaan pöytään, siinä on kuparipannu ja kullatut, somat kahvikupit. L-S:n lautasessa on samanlaisia ruusukuvioita mitä mun mummilla on.
Kahvilan pihassa käy paljon porukkaa, mutta koska paikka on täysi niin he menevät menojaan. Nautiskellaan päivästä ja varjo tekee tosi hyvää.

Päädymme kahvittelun jälkeen jokirantaan istuskelemaan. Siinä joella menee vempain, joka on kuin stepperi supparilaudan päällä. Voi keijous! Se näyttää tosi helpolta, mutta veikkaan ettei se ole. Se näyttää kaikkein eniten hiton keijolta. Siinä on ohjain mistä pidetään kiinni ja sitten ne polkimet. Sen vieressä on hieman nuhjuisen näköinen vanhempi mies myymässä kaarnalaivoja. Siinä on myös paljon liikennettä kadulla. Jostain siihen pölähtää myös paljuvene täynnä nuoria miehiä. Päivän keijouspisteet senkun nousee. L-S muistele että sen voi voittaa jostain. Ehdotetaan wildikselle, että sellaiseen kisaan vois osallistua. Ilmeisesti hommaan kuuluu myös olla ilman paitaa ja huudella hävyttömiä. Ja soittaa Cheekkiä
Ne menee aika monta kertaa ohi siitä ja nimetään ne Antti Holman hengessä kullipoliiseksi
Viimeisillä kerroille tämä kullipoliisien joukkio huutelee laiturilla oleville naisille, että ne on lähempää paljon kauniimpia/rumempia Ollaan nimetty ne ihan oikein.

Siinä sitten miettiessämme ja ihmetellessämme päätetään että tilataan taksivene. Mennään sillä takaisin. Koska keijouden nimissä täytyy heittäytyä tuuleen.
Ensimmäisestä soitosta on vaikea saada mitään selvää. Vartin päästä joku soittaa jollekin. Menee reilu puoli tuntia ja soitan uudestaan. Tyyppi on vaihtunut ja moottori hajonnut Nämä uudet tyypit korjaa sen moottorin ja tulee hakemaan meitä. Menee taas vartti. Lopulta se venho saapuu. Odotettiin yhteensä 45 minuttia Mutta ei se haittaa! Täysin sen arvoista! Taksiveneestä näkee laivat tosi hyvin. Lisäksi ilman viileys viehättää ja tuntuu ihanalta.
Mitä lähemmäs tullaan aluetta, sitä enemmän rannalla on väkeä. Jokilaiva menee meidän ohi ja sieltä vilkutellaan ja mehän vilkutellaan takas
Lisäksi se joku kisa-alus on liikkeellä ja ajaa meidän ohi siitä muutaman metrin päästä. On se vaan iso ja vaikuttava! Oikeastaan vähän jännittääkin kun se tulee ihan suoraan vaan kohti! Iik! Se ajaa meidän yli! No ei aja. Isoimpien laivojen kohdalla on kyllä mykistävää. Ne on kauniita ja huomaan liikuttuvani siitä fiiliksestä. Taksivene jättää meidät melkein siihen mihin haluttiinkin. Ollaan aika lähellä yhtä paikkaa minkä halusin vielä käydä ja käydään äkkiseltään yhdellä myyntikojulla. Iskin silmäni Kui-designin pussukkaan, jolla voisin korvata mukana olleen pussukkani ja välttyä ehkä ihan totaaliselta hajoamiselta.

Uuden pussukan omistajana lähden L-S:n kanssa vielä kohti tapahtuma-alueen esiintymislavaa (ei sitä missä esiintyi edellisenä iltana Chisu ) kuuntelemaan haitarimusiikkia. Turun Harmonikkakerhon tunnin mittainen esiintyminen on ehtinyt jo alkaa kun pääsemme paikalle. Ihanan keijoa! Ihan täydellisen keijoa! Samalla kovin liikuttavaa ja rehellistä. Kapellimestari johtaa orkesteria, jonka ikähaarukka on hyvin laaja. Miten liikuttavaa se on. Ensimmäisen kappaleen jälkeen orkesterin eteen astelee hyvin tomera, sketsihahmon oloinen nainen, joka juontaa ja laulaa seuraavan biisin. Ihan ei joka nuotti osu kohdalleen, mutta mitä sitten! Se tunnelma ja aitous antaa kaiken anteeksi. Koko ajan on läsnä tosi vahva hyväntahtoisuus.
Seuravaa biisiä ollaan jo juontamassa sisään, kun toinen solisti kertoo että pitää odottaa hetki kun Pietärin pormestari puhuu Suomen Joutsenella
Miten keijoksi tää vielä menee?! Siinä sitä sitten odotellaan että kumina, mikä on sitä puhetta, päättyy ja keikka voi jatkua. Sinikka ja Maarit, se sketsihahmo-tyyppi ja pukeutumiskoodia rikkova kakkossolisti istuvat sivussa ja tunnelma lavalla on vähän hölmistynyt. Kukaan ei tiedä koska jatketaan. Itekin kyllästyttäisi jos tolla lailla menisi hyvät harjoittelut ihan pieleen. Meillä ei keijous-tunnelma laske. Keksitään taustatarinoita ihmisille ja mietitään että minkähänlainen keskustelu on solistien kesken menossa. Sinikka on sen verran kova tyyppi, että ihan varmaan on antanut palautetta kun Maarit on rikkonut yhtyeen yhtenäistä pukeutumiskoodia tosi räikeästi. Muut orkesterin naiset on pukeutuneet yhtenäisiin paitoihin ja tummiin housuihin, kun Maaritilla on kuulkaas oikeen punavalkopilkullinen fiftarimekko ja alushame! Ihan selkeä rikkomus!
Puhe loppuu ja keikka pääsee jatkumaan. Sinikan välispiikit kertoo kyllä että vituttaa tommoset kuvernöörien viemät ajat. Nyt ei voida esittää kaikkia kappaleita. Perkele. Sinikka ja Maarit esittävät yhdessä yhden biisin, sitten Sinikka päättää että hän laulaa seuraavan biisin yksin ja viimeisenä sitten vielä Lokki duettona. Ja sitten se aika on siinä ja monta kappaletta jäi nyt esittämättä.
Jäädän vielä istuskelemaan ja katselemaan kun orkesteri poistuu ja purkaa kamojaan. Heidän kavereitaan saapuu moikkaamaan ja on jotenkin tosi ihana seurata sitäkin. Rehellistä ja aitoa. Tavallisia ihmisiä, tavallisissa asioissa ja soittamassa haitaria.
Siitä tulee hyvä mieli. Ja Suomi 100-fiilis. Että ennemmin mä näkisin että tollaisiin asioihin voisi liittää sen Suomi 100-leiman, kuin niin moneen muuhun liirumlaarumiin missä sitä näkee.

Hyvillä mielin lähdetään hiippailemaan ja päädytään syömään savujäätelöä
Hiiviskellään vielä vähän enemmän ja käydään Linnan luona ottamassa perusturistikuvat eli kimpsiet
Bussikin lähtee siitä vierestä ja jäädään odottamaan sitä. Meidän vieressä on perhe, jonka nuorin höpöttää ihan koko ajan. Se on aika liikuttavaa. Häiriköin heitä ja päädyn kyselemään lapselta asioita. Mennään samalla bussilla, joka yllättäen menee jostain muualta mitä se aiempi bussi Ilmeisesti se on joku laivabussi tai semmoinen Se kiertää lopulta torille, mikä on ihan riittävästi. Perhe tulee aika lailla meidän kanssa samaa matkaa siinä ja tunnelma on hyvin rento. Jotain niitä näitä jutellaan ihmisten kanssa, lähinnä kyselen pojalta että onko hän varma että Burger King on hyvä, vaikka hän on vartin verran siinä hokenut että haluaa Burger Kingiin. Saan kulla että Burger Kingiin pitää mennä ja sillä piste

Me sen sijaan lähdetään kohti juna-asemaa. Hiljaksiin ja rauhassa, kaupan kautta koska junaeväät
Asemalla juna on jo paikoillaan. Kysäisen konnarilta että minkälainen vaihto on Toijalassa ja pitkähkön matkan ja mun hitaan liikkumisen vuoksi hän suosittaa että jään lähempään vaunuun Noniin! Eli mahdollisesti jonkun toisen paikalle
Sanon L-S:lle heipat ja kiitokset.
Ihan mielettömän ihana päivä täysin suunnittelematta

Kotimatka sujuu onneksi ihan rauhallisesti. Mun paikalle tullaan vain kerran kyselemään miksi istun siinä ja sanon suoraan miksi. Lisäksi kerron että mun paikka ois ykkösvaunussa mihin tietysti saa mennä. Oikeastaan mun paikat, koska olen varannut avustajapaikan jalalle kotimatkaa varten
Toijalassa vaihto sujuu ihan kohtuuok. Vähän pidän kiirettä ja jännittää että mitenkähän siinä käy. Hyvin käy. Saan ihan hyvän paikan. Laiturilla olen jutellut yhden naisen kanssa ja jatketaan sitä junassa. Meidän vieressä on iloinen ja päihtynyt porukka, joka jää pois aika pian. Yksi heistä on jättänyt jälkeensä märän penkin

Nähdään junassa myös konnarit. Mikä on mulle uutta. He eivät kuitenkaan kysy lippuja Eli periaatteessa matkustetaan liputta siinä. Onhan meillä liput, mutta jos ei olisi.

Kotiin pääsen aika helposti. Olen aivan totaalisen poikki kaatuessani parvekkeelle nukkumaan, mutta se ei haittaa

Kyllä Turkuun kannattaa mennä us on siellä ajoittain vahvaa!

[Pascal Lemoix]

Rapsaa Tartosta.

Tartto, päivä 1

Laukut pääosin pakattu illalla. Lähtö on noin yhdeksältä. Aamussa on aamunpalansyöntiä, viimeisiä tiskejä ja kaikkea ”pientä”. Hermostuttaa. Tärkeimmät asiakirjat ja hellat ynnä muut tarkistetaan muutaman kerran. Reitti noudattelee bussi-juna-vitosen ratikka -reittiä ja mitään pöljempää ei tapahdu matkalla. Pohditaan, mistä lähtien vitonen on ajanut Vikingin satamaa lähimmäs nelosen sijaan, mutta päädytään ainoastaan yleiseen ”ei varmaan kovin kauan” -loppupäätelmään.

Terminaalissa Matkapoikien piste löytyy vaivatta. Saamme ohjeita bussin sijainnista Tallinnan päässä ja muutaman rohkaisevan sanan, että varmasti löytyy. Aikaa Vikingin XPRS:n (äänt. Ekspressin) laivaannousuun on yli tunti, joten neloskerroksen kahvilassa nautitaan lähtökahvit. Samalla otetaan keijoilukuvia tekstipaidoissamme (Finland 2011 ja Työn orja), jotka valittu Eestinlaivalle sopivaksi yleisasuksi. Naapuripöydissä alkoholiakin nautitaan, mutta mitään ördäystä ei ole menossa.

Eräässä odotusaulassa on esiintynyt taikuri ja Ville Viikinki esittää oman laulunsa. (Älkää kysykö.) Risteilyemännät luovat ruotsalaistyyppistä tunnelmaa. Jotakin ostosasiaakin pyritään kuuluttamaan. Lopulta ovet terminaalikäytäville aukeavat ja sitten vaelletaan lauman osana tunnetun mukavasti laivaan asti. Laukut saamme näppärästi ”luggage roomiin”, joka on auki matkan alussa ja lopussa.

Katselemme kannelta aika klassisen pätkän maisemia eli lähdön ja Suomenlinnan ja sitten vähän aikaa, kun jotakin näkyy. Tihuttaa muutaman tipan vettä. Siirrymme syömään. Eka ruokailu toteutetaan Deli-kupongeilla, jotka olemme maksaneet etukäteen. Sen käyvä arvo laivassa on 16 euroa ja ruokaa kootaan lounasbuffetista ja punnitaan kassalla. Otan muusia, leikkeen ja vähän lihapullia. Maksua menee kuutisen euroa yli kupongin arvosta. Paikat on huomattavan kortilla, joten istumme lopulta erään vanhemman pariskunnan seuraksi neljän hengen pöytään. Ruoka tekee hyvää ja rauhoittaa.

Laivalla olo on juuri sellaista kuin nämä lyhyet siirtymät Tallinnaan yleensä; ehtii käydä oikeastaan kaiken oleellisen laivasta läpi: ruokailun, kannen, pari euroa pelikoneeseen, kaupasta vettä ruuhkassa, julkisissa käymälöissä asioimista lievää inhoa tuntien ja seiniin nojailua istumapaikkojen loputtua. Käytiin Robert’s Coffeessa myös kaakaolla/smutilla (vir.).

Laivastanousu tapahtuu taas letkassa. Tallinnan puolella käytävät tuntuvat jatkuvan ja jatkuvan, vaikkakin kapenevan alati. Välillä pysähdellään ja sitten taas jatkuu. Lopulta valo näyy tunnelin toisesta päästä ja pääsemme parkkipaikalle etsimään bussia. Matkapojilla on monta autoa siellä ja Matkapoikien Kososiakin useampi. Muutaman lupaavan jälkeen kaikki tuntomerkit täsmäävät tiettyyn autoon. Siitä vain täytyy saada ensin Suomesta tulleiden laukut ulos. Kuski on suomalainen, lähtenyt aamulla Savonlinnasta liikkeelle. Laskee meitä useampaan kertaan, välillä pyyhkii hikeä otsalta ja laskee taas. Nimilistakin käydään läpi. Muutaman varmistuksen jälkeen todetaan, että koossa ollaan ja aplodien saattelemana lähdetään kohti Tarttoa.

Matkalle äänestetään yksi pysähdys. Ydin-Tallinnan jälkeen tulee pitkä pätkä moottoritietä ja sitten maantietä. Hermostuneisuus alkaa jossakin vaiheessa kasvaa, kun ei se pysähdyspaikka meinaa tulla. Kokonaismatka on n. 185 km. Neljän jälkeen pysähdys viimein tulee ja stoppina toimii vanhasta tuulimyllystä tehty kahvila. Vessat käyvät, kahvia melkeinpä ahnehditaan, julkeammat juovat kaljaakin, me syömme Magnum-jäätelöt. Puoleksi tunniksi sovittu pysähdys pitää tosi hyvin ja kaikki ovat kiltisti bussissa 16.45, kun lähdetään viimeiselle pätkälle, jonka pituus on n. 50 km.

Kolmeen hotelliin meidät pudotellaan. Jäämme keskimmäiseen eli Hotell Tartuun. Sisäänkirjaus tapahtuu suunnilleen omaa nimeä etusormella näyttämällä valmiista listasta ja sitten avainkortit ovat kädessä. Hotellin aulatiloissa on paljon istuskelutilaa, joka on aika vähällä käytöllä, mutta tuo kivaa koristeellisuutta ja tunnetta, että jotain on yritetty. Huoneemme on varsin kompakti, mistä hotelli on joskus palautettakin saanut, mutta siisti ja toimiva. Saippuana on pieni, pyöreä palasaippua, jolle ei ole mitään koteloa, joten se sitten pyörii lavuaarin ylätasolla koko vierailumme ajan. Rättipatterin kuumuutta voi säätää kytkimestä tarpeen mukaan, mikä on ihan näppärää. Tuuletus on tehokas, jopa liian, jos huoneessa on läsnä ja melko äänekäs. Päädymme käyttämään sitä lähinnä, kun poistumme huoneesta. TV-kanavista käytän eniten Eurosportia ja Viasat Balticia, joka näyttää mm. Latvian otteluita kevään MM-kisoista.

Pyrimme lähtemään kaupungille ennen ns. huutonälän alkua, mutta kyllä se pieneksi arpomiseksi menee. En halua sushia enkä kebabia. Päädymme lopulta erään hotellin ravintolaan. Mainittakoon, että oman hotellimme ravintola on enemmän a-oikeuksilla varustettu kahvila, joten siihen emme luota tänään. Paikka on hieno ja tarjoilijatytöt (kyllä, en taida nähdä yhtään miestarjoilijaa koko reissun aikana) kävelevät turhahkojakin matkoja, kuten vaihtamaan terävän veitsen tylsän tilalle. Tämä siis ainoana tehtävänä, että terävä veitsi tarjottimella yksinään, se tuodaan pöytään ja viedään se tylsä veitsi tarjottimella pois. Kaunista turhuutta. Syön entrekotin, U:lla on kalaa. Annokset ovat taiten tehtyjä ja maukkaita, vaikkakin pienehköjä. Jälkiruoka pitää testata näin hienossa paikassa. Nauramme annosta ”kohupiimapallid” ja sitähän pitää maistaa. Se tulee U:lle ja mulla panna cotta, jossa on erikoisuutena vihreä kansiosa ja jostakin syystä melko reilusti jäähilettä on mukana. Maistelemme ristiin. Kohupiima on sellaista, jota rahka kuvaa suomen sanoista parhaiten. Pallid ovat pallukoita/palleroita, tässä taikinapalloja. Pohdin myöhemmin, että suomen ”pallit” viitatessa miehisiin kalleuksiin täytyy tulla tämän palleroisuuden kautta.

Hintataso tässä ravintolassa on kutakuinkin Suomen tasoa, vaikka palvelu on muuten hienompaa. Noudatamme tapaa, jossa n. 10 prossaa on kohteliasta tipata, jos syö kokonaisen aterian. Kuitti tuodaan täällä kuin monessa muussakin paikassa sellaisessa laatikossa, johon tipin voi jättää kätevästi. Yhdeksän jälkeen täydennämme vesivarastoja huoltoasemalta ja hotellissa sippaan aika lailla. Seuraan naisten jalkapalloa korvakuulolta kun en jaksa pitää silmiä auki. Varsinaiseen uneen en aivan välittömästi pääse, koska päivän aikana on niin paljon tapahtunut.

Päivä 2

Herätys kello kahdeksan. Edessä vihdoin kokonainen päivä kohteessa. Myöhemmin osoittautuu, että päivästä 2 tulee koko reissun paras. Hotellin aamiainen ei ole mitenkään erityisen hyvä, vaikkei huonokaan. Kaikkiaan kiinnostukseni hotelliaamiaisiin on laimentunut. Aika tuttuja tuotteita tulee maisteltua: munakokkeli on keskinkertaista, nakit hyviä, leikkeleet ok jne. Kielistä kuulee suomea, viroa ja venäjää. Jonkin verran englantia.

Aamupäivän ohjelmassa on yksi matkan pääkohteista eli Viron urheilu- ja olympiamuseo. Se löytyykin pian kaupungintalon jälkeen. Tässä museossa pääsee tekemään omia haastatteluita, mikä on todella hauskaa Ne saa omaan sähköpostiin, kun kirjautuu pääsylipun koodilla sisään. Sitten siellä oli lyhyesti sanottuna vaikka mitä ja taisi siinä pari tuntia hurahtaa kuin siivillä.

Edellisellä reissulla Pärnussa postikortit ja -merkit aiheuttivat kenties suurimman turhautumishetken, niin nyt olimme kaukaa viisaita ja menimme kaupungintalon turisti-infoon, mistä löytyi niin kortit kuin merkitkin. Kirjoitimme ne siinä saman tien ja lykkäsimme postiin. Check!

Ruokailua edelsi taas vähän haahuilua, kunnes Pahad poisid -ravintola näytti lupaavalta. Terassipuolella joku suomalainen äijä teki nousevin äänenpainoin selkoa jostakin ilmeisesti hänen elämänsä käännekohdasta, joten sisätila oli hyväksi. Paikka oli alkoholimainosmyönteinen ja rock-tähdet olivat hyvin esillä. Telkkari näytti välillä mainoksia, välillä piirrettyjä.

Täällä otimme alkupaloiksi ”juustupallid” ja valkosipulileipää. Joskus haaveilen siitä, että voisi viikon elää pääosin kaljalla ja juustopalleroisilla. Sitä leipää tuli aikamoinen määrä sellaista suikaleiksi leikattua hapanleipää. Varo alkupalojen tuhtiutta Virossa! Alkuvaiheessa toista A. Le Coqia iskee kontiovaaralainen olo: ”Alan olla juubassa!” Pääruokana ollut wiener schnitzel tulee syötyä pienen taistelun jälkeen. Sitten vallitseekin sellainen päiväkänninen pöhnä jonkin aikaa, vaikkei enempää alkoholia tankkaakaan.

Käymme Kalev-myymälässä. Monesti aiemmin on tullut suhtauduttua Kaleviin vähän b-luokan merkkinä, mutta kun näin näkee koko valikoiman, niin ihan herkulta se alkaa vaikuttaa. Ostamme tuliaisia ja omaan käyttöön tulevaa suklaata. Oheiselta R-kioskilta vettä ja puiston penkillä on ihan mukava istuskella. Välillä huilattiin hotellissa ja sitten käveleskeltiin lähialueilla. Iltapalana oman hotellin ravintola, jossa join kahvia ja söin kaksi ”lihapirukasta”. Muuten hyviä, mutta ne tai jokin muu närästi myöhemmin illalla/yöllä.

Päivä 3

Aamutoimien jälkeen seuraava varsinainen ohjelma oli jokiristeily, jonka olimme varanneet etukäteen. Olimme saaneet lipuntapaiset, joissa luki ”voucher”. Laivan rahastajatyttö ei tiennyt oikein, mitä olisi kupongeille tehnyt, me jotenkin selitimme, että maksettu on ja sitten vähän yleisen olkienkohottelun jälkeen astuimme laivaan… Paitsi, että olisi voinut jäädä astumattakin, jos olisi taas etukäteen tiennyt. Alku oli sellaista, että jokainen vuorollaan näki jotakin ja sanoi sen ääneen: ”Tuolla on lintuja. Tuolla on joku lintu. Jotain lintuja menee tuolla. Siinä on viemäriputki. Tossa on viemäriputki. Tossa on viemäriputki. Toi pukee villapaitaa. Tuolla on uimaranta…” Alkuun se ärsytti, sitten nauratti ja loppumatkasta vajosin johonkin välinpitämättömyyden koomaan. No, tulihan siinä jotain nähtyäkin, mutta puolitoista tuntia tällaiseen nyt sitten…

Kävimme kauppakeskuksessa, jonka yläkerroksesta löytyi yhdistetty kirjakauppa ja kahvila. Söimme siinä lounaan ja tutustuimme kirjavalikoimiin. Ostin teoksen ”Viron lyhyt historia”, jonka illan aikana sitten ahmaisinkin. (Se oli tosiaan varsin lyhyt.) Ruokailun jälkeen oli alkuperäisenä pyrkimyksenä nähdä vielä joku museo. Eesti Rahva Museeum oli liian kaukana, joten päädyimme katselemaan yliopiston päärakennusta. Sen opasteissa mainittiin taidemuseo, mutta sen löytäminen olikin juttu sinänsä. Pientä kinaakin tuli jo ja vähän väsyksissä siinä taidettiin olla. Lopulta museo löytyi, mutta keskittyminen oli vaatimatonta. Pari egyptiläistä muumiota oli esillä, mikä oli varsin kriipiä. :O

Tästä päädyimme sellaiseen pubin tyyppiseen paikkaan, jossa syötiin ja minä vähän joinkin sadetta pidellessä. Viimeisen illan haikeus alkoi jo painaa, kun tiesi, että tästä enää hotellille ja aamupäivällä pois. Jotenkin siinä sainkin itseni ylikierrostilaan yhdistelmällä Viron karua historiaa, Sofi Oksasta (Kun kyyhkyset katosivat) ja vikan illan tunnelmaa. Uni tuli melko huonosti, mutta jäi.

Päivä 4

Lähtöpäivässä varsin rutiininomaiset pakkailut ja aamiainen. Aikaa jäi vietettäväksi ennen kello 11 lähtevää bussia, joten kävimme McDonald’sissa ihmettelemässä hintoja. Mitään superhalpaa siellä ei ollut, jos nyt ateria saattoi euron halvempi olla kuin Suomessa. Otin maasikamojiton (alkoholiton) ja U vähän auttoi sen kanssa. Aika hapanta oli.

Paluumatkan alussa virisi sellaista hyvää tunnelmaa, kuin ihmiset toivottivat hyvää päivää toisilleen ja oli sellaista oman porukan tuntua. Paluumatka bussilla oli ilman pysähdystä, jotta jäisi aikaa ostoksille Tallinnan päässä. Matka olikin sujuva, vaikka loppua kohti kusihätä yltyikin.

Tallinnan satamassa vedenheitto ja taas yhdet kahvit. Edellämme jonossa oli varsin omituinen henkilö (ilmeisesti nainen), joka ei juuri ymmärettävästi puhunut ja olisi halunut omaan mukiin kahvin. Hän sitten kaatoi kaksi kupillista siihen omaan mukiinsa ja sähläsi siinä maitojen ja muiden kanssa. Kävimme vielä SadaMarketissa, joka on aika surullinen paikka. Myytävät koostuvat läppätekstipaidoista, autonmerkkituotteista, rihkamasta, urheilupaidoista jne. Melko samat vähän joka puodissa ja myyjät aika elämäänsä kyllästyneitä. Ostimme kaverini auton merkkisen lippiksen kympillä, koska hän oli sopinut hakevansa meidät satamasta Suomessa.

Odottelua ja hellettä oli seuraavaksi. Laivaannousu oli hidasta ja ihmisiä päästettiin liukuportaisiin aina tietty määrä kerralla. Näimme jonossa, että prätkäjengikin ajoi autokannelle. Ennen laivaa ihmiset ajettiin ahtaasta portista huumekoiran ohi. Onneksi se ei mitään reagoinut. Teki mieli kysyä, voiko sen palleja koittaa, mutta hillitsin itseni. Päästiin laivaan, joka oli sama kuin tullessa. Laukut samaan paikkaan kuin tullessa. Tällä kertaa meillä oli buffet-varaus, joka alkoi laivan lähtiessä. Sitä ennen ostimme vedet ja istuimme niitä juomaan. Kävin henkisessä ja ehkä osittain fyysisessäkin uuvahduksessa. Kunnon ruuasta kuitenkin jo aikaa.

Buffet oli pääruoiltaan keskinkertainen, mutta leikkasi hyvän osan paluumatkaa ja sikäli onnistunut. Jälkiruoka kermavaahtoinen ja mansikoinen oli jopa erinomainen. Tulipahan käytyä! Prosenttiosuus ehkä vähän huono, kun kaksi päivää meni matkoihin ja vain kaksi oli kohteessa, mutta sellaisia ne tarjosivat Matkapojilta, joten tällä kertaa näin.

[Pascal Lemoix]

Lisähuomautuksena vielä matkailusta, että on se aika kuluttavaa. Varsinkin, jos täytyy olla jokainen hereilläolon minuutti yhdessä, niin aika voimakas tarve tulee olla hetki erillään.

Toinen on se, kun on huoli kaikista lompakoista ja passeista ja niin edelleen. Siihenkin väsähtää aika tehokkaasti.

[Kibaya]

Lisähuomautuksena vielä matkailusta, että on se aika kuluttavaa. Varsinkin, jos täytyy olla jokainen hereilläolon minuutti yhdessä, niin aika voimakas tarve tulee olla hetki erillään.

Toinen on se, kun on huoli kaikista lompakoista ja passeista ja niin edelleen. Siihenkin väsähtää aika tehokkaasti.

On, se on todella kuluttavaa jos täytyy olla yhdessä ihan jokainen minuutti ja ainoa hengähdystauko on kun menee vessaan.
Siksi itse pyrin matkoilla siihen, että ei täydy. Ei ole pakko, vaan järjestetään niin että jos haluaa olla täysin yksin niin saa. Siihen lisäksi vielä hetkiä kun voi vaan olla ihan hiljaa, ettei _ihan_ joka_ hetki_ tartte jonkun puhua.

(Tiedostan että mun kanssa jos on pidemmällä matkalla niin täytyy paljon muutakin, mutta siksi puhun paljon myös auki sitä että pitää puhua, koska se kuluttavuus vähenee sillä. Silloin voi tehdä toimenpiteitä sen matkajaksamisen kanssa ihan eri tavalla. Jos haluaa omaa aikaa, pitää järjestää sitä, eikä se järjesty puhumatta.)

Mutta ulkomaanmatkailu on kuluttavaa ja väsyy eri tavoin.

Teidän matka kuulostaa silti tosi hauskalta

[Pascal Lemoix]

Sitä mä joskus toki mietin, että onko välttämätöntä, että puhetta aina tuotetaan. Voiko olla muuten hyvää keskinäistä ihmisolemista? Ja toki tarkoitan, että voi.

Mutta paljon tuottavat ihmiset sitä puhetta. Aina joku jossain hölisee. Siellä vähän yksinään höpisee, jos ei muuten.

[L-S]

Sitä mä joskus toki mietin, että onko välttämätöntä, että puhetta aina tuotetaan. Voiko olla muuten hyvää keskinäistä ihmisolemista? Ja toki tarkoitan, että voi.

Mutta paljon tuottavat ihmiset sitä puhetta. Aina joku jossain hölisee. Siellä vähän yksinään höpisee, jos ei muuten.

Joo
Mäkin aina välillä mietin, että pitääkö sitä puhetta olla koko ajan. Mun on vaikea löytää tähän omalla kohdallani tasapainoa, koska olin erityisesti nuorempana liian hiljainen ja sitten tunsin helposti seurassa syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, etten osannut puhua tarpeeksi. Nykyään mielestäni osaan, mutta pidän kyllä myös hiljaisuudesta. Silti en aina ole ihmisistä varma, että kelpaako niillekin ajoittainen hiljaisuus. Onneksi joillekin kelpaa.

Lompakko- ja passihuolesta olen itse vähän päässyt, en enää esimerkiksi lentokentillä koe koko ajan tarvetta tarkistella, että onko kaikki nyt varmasti mukana. Ei se jatkuva tarkistelu yleensä mitään hyödytä, pääasia että pääsääntöisesti pitää tavaroistaan huolta.

Kibsin Turku-rapsa oli mainio. Ja hauska/keijo päivä tosiaan, kiva saada yllätysvieraita ja ulkopaikkakuntalaisen seurassa sitä aina katselee omaakin kaupunkiaan vähän eri näkökulmasta. Turun Harmonikkakerho oli kyllä ihan paras.

Pascalin reissukin kuulosti hauskalta.

[Suvi]

Matkarapsat

[damn]

Mietin tässä, että lähtisin tammikuussa reissuun. Minulla on kolmekymppiset silloin ja mun kaveriporukassa on monta vuotta juhlittu pyöreitä isosti. Ihmiset vuokraa jonkun tilan ja kutsutaan sinne kaikki. Minä en vuokraa vaan karkaan ulkomaille. Ahdistaa kun ihmiset jo nyt kyseli miten juhlitaan tammikuussa. Ei siinä ole mitään juhlimista.