Päivä 3 - torstai 13.6.Aamu on rento.
Ensimmäinen elokuva on vasta 12 jälkeen.
Aamupalaa, höpöttelyä ja valmisteluja. Elokuviin perehtymistä ja ihan vaan hiljaisuutta.
Ensimmäinen elokuva on Abbas Kiarostamin
Close-UpSiinä on pääosassa eräs festareiden tekijävieras, Mohsen Makhmalbaf - tavallaan.
Elokuvan kuva on ihanan rakeinen, se on välillä todella vaikea saada selvää, mutta silti ei sorru kikkailemaan sillä. Se tavallaan "vain on".
Alkuun mun on myös vaikea saada selvää kuka on kuka ja mitä tapahtuu, mutta sitten jossain kohtaa tajuan se on olevan osa sitä elokuvaa.
Sitten pidetään tauko.
Nyt ei lähdetä heti keulimaan ja revittelemään, vaikka se olisi mahdollista.
Seuraava elokuva on vähän ennen kuutta.
Mikä päivä tänään on? Tuliko se L-S tänään vai huomenna?
Seuraavaksi
Ihmisen osa. Kyllä, se kotimainen elokuva.
Esityspaikkana on ekan kerran Kitisen Kino, tämän vuoden uusi näytöspaikka, joka paljastuu aivan kamalaksi estettömyydeltään.
Onneksi elokuvan aikana on helppo seurata, mutta huolehdin miten avustaja mahtuu ja mitä käy kun elokuva loppuu.
Ihmisen osassa on karuutta, pirun hyvä käsikirjoitus ja näyttelijäsuorituksia, joita näiltä nimiltä voi odottaakin. H-P Björkman, Leena Uotila, Asko Sarkola, Ria Kataja. Ei siis vasta-alkajia, mutta ei myöskään epäuskottavia. Käsikirjoituksessa on vahvuutta ja dialogeja, joiden kohdalla huumori osuu ihan kohdilleen. Elokuva on kuvattu Helsingissä ja tykkään miten kaupunkia näytetään. Ajoittain Ihmisen osa saa minut myös tuntemaan epämukavuutta ja inhottavuutta.
Leffan lopputeksteissä liikehdin aika vauhdilla pois tuolista ja siirryn pois ihmisten alta. Siitä seuraa ihan hirveää säätöä ja ärsyttää. Paska paikka katsoa leffoja se tila.
Harmittaa jopa.
Sitten on taas tauko.
Syödään!
Ja oli se tänään kun L-S saapui! Jihuu!
Hääräillään, juodaan, jutellaan elokuvista. Näytän avustajalle rantapaikat, sitten vain odotellaan, fiilistellään.
Seuraava elokuva alkaa 23.
Moulin Rouge - karaoke.
Kävin katsomassa paria viikkoa aiemmin Moulin Rougen Maximissa ja hyvä niin. Hajosin tuolloin aivan totaalisesti elokuvalle. Toivon että se jää nyt välistä.
Moulin Rouge on minulle henkilökohtaisella tasolla elokuva, johon liittyy niiin paljon tunteita, etten kestä niiden painolastia. Se ei johtu vain elokuvasta, vaan kaikesta muusta mitä siihen liittyy. Ja joskus se on aivan hirveää.
Siksi vähän pelkään etukäteen miten tässä käy.
Olen alkuteksteistä alkaen liikuttunut. Osaan vuorosanoja, muistuttelen itseäni hengittämisen tärkeydestä.
Laulan täysillä.
Jossain kohtaa aika alkuvaiheessa kuulen Maria Ylipään äänen muiden yläpuolella ja se puhkaisee mun kuplan. Vedet valuu pitkin poskia ja rintakehää painaa. Annan sen itkun vain tulla ja keskityn hengittämiseen. Laulan mukana minkä voin.
Loppua kohden itku vähenee, mutta paine rintalastassa ei. Itken lopun aivan suoraan. Haluaisin huutaa, mutten voi. Haluaisin poistua, mutten voi sitäkään. Lopulta istun silmät kiinni ja laulan mukana. Tämä auttaa siihen että itku loppuu, joten saan kuivattua naaman ennen kuin valot tulee saliin.
Elokuva päättyy.
Onneksi minulla on lippu yöelokuvaan samassa salissa.
Muut lähtee pois, jään paikoilleni odottamaan seuraavaa.
Myös avustaja lähtee nukkumaan.
Odotellessa seuraavaa elokuvaa vuoraan itseni vilteillä. Kosteus alkaa hiipiä telttaan ja kylmyys iskee seuraavaksi.
Ihanaa!
Seuraava elokuva on
. Johan Lürfin kokoama teos elokuvissa nähdyistä tähtitaivaista.
Aivan täydellinen yöelokuva ja aivan täydellinen elokuva edellisen jälkeen.
Ensimmäiset tähtitaivaat nähdään 50-luvun elokuvista, viimeisimmät 2018-vuoden elokuvista. Pätkissä ei näy ihmisiä, vain niitä tähtitaivaita. Joissain kohdissa kuva on aivan valkoinen ja joudun kääntämään katsetta pois kun silmiin sattuu. Mutta muuten olen aivan myyty. Tunnistan pätkiä mitä uudempaan materiaaliin tullaan. Pätkät ovat n. 5 sekunnin otoista aina 20 sekunnin ottoihin asti. Kuva vaihtuu nopeastikin, samoin ääni. Ääniraidat ovat myös mukana alkuperäisistä elokuvista.
Elokuvan jälkeen Lürf kertoo miten hän joka tammikuu kokoaa uuden version elokuvasta, koska haluaa sen olevan ajantasalla nimenomaan tämän hetken tähtitaivaista, ei vain menneisyyden tähtitaivaista.
Palaan kämpille.
Muut nukkuvat.
Hiippailen nukkumaan itsekin.
Päivä öö... mikä päivä tänään on? Perjantai! 14.6.Mohsen Makhmalbafin aamukeskustelu.
Makhlmalbaf kertoo elämästään elokuviensa ohella. Saliin laskeutuu täysi hiljaisuus hänen kertoessaan miten Iranin hallitus yrittää murhata hänet ja miten hänelle on ilmoitettu jos hänen tyttärensä menee Iraniin hänet raiskataan ja tapetaan. Silti hän uskoo siihen että maailmassa on hyvyyttä ja että ihmisten tulisi välittää toisistaan ja olla empaattisempia toisia kohtaan. Silti hän uskoo rakkauden olevan parempi keino kuin väkivallan.
Tässä kohtaa rintalastaa taas puristaa.
Ihminen, jonka synnyinmaan hallitus yrittää saada hänet hengiltä siksi, että hän tekee elokuvia (!) ja tuo näkyväksi yhteiskuntaa ja tavallisia ihmisiä, puhuu siitä miten empatialla voidaaan nähdä kauneutta kauheuden sijaan. Rintalastan alue on ihan tulessa, mutta annan sen olla.
Tälle pohjalle menemme katsomaan isoon telttaan
Rakkaudella Mairea.
Mitä nyt sitten Mairesta sanoisi? Eeva Litmanen on aivan huikea roolissaan, minkä tiesinkin. Esko Salmisen roolin olin unohtanut.
Elokuvahan on kertomus vääristä valinnoista ja niiden vaikutuksista elämään. Sekä siitä mitä käy kun välttely-defenssi muuttuu ihmiselle haitalliseksi toimintamuodoksi. Tavallaan.
Mairen jälkeen on aikaa syödä.
Olo on vähän tyhjähkö, mutta syöminen on hyvä idea!
Tyhjiö on seuraavana.
Paljon puhuttu Tyhjiö.
Kun lyhytelokuvissa oli Kaksi Ruumista rannalla, on pakko miettiä mikä siitä on saanut osansa Tyhjiön kuvausten aikana. Koska hetkittäin piipahdetaan niiden teemojen rajapinnalla. Elokuvan jälkeen on mielenkiintoista kuulla Laura Birnin kertomana elokuvan synnystä ja siitä, miten ohjaaja ja päähenkilöt ovat avautuneet toisilleen luottamuksella ja siitä syntynyt elokuva. Miten näyttelijät ovat myös muita elokuvia tehdessään tehneet tätä elokuvaa ja mm. kännykkäkameroilla kuvanneet pätkiä.
Tyhjiö on kyllä kaiken saamansa huomion arvoinen elokuva. Siitä ei voi sanoa mitään spoilaamatta, mutta olen sitä mieltä että elokuvista ja ihmisistä kiinnostuneiden ihmisten elokuva se on. Ei niinkään viihdetarkoitukseen sopiva, joten viihteeksi elokuvia katsovat ihmiset eivät todennäköisesti saa siitä mitään irti.
Sitten on taas tauko. Syötiinkö me? Vai juotiin? En muista.
En vaan muista.
Iltaelokuvana on vuorossa
Koirat eivät käytä housuja (Dogs don't wear pants).
Viereisessä pöydässä mietitään että missäs se Dogs don't wear trousers nyt menikään.
Elokuva on saanut Cannesissa maailman ensi-iltansa ja nyt tavallaan kotimaan ensi-ilta on Sodankylässä.
Elokuva on kertomus päähenkilön menneiden kaipuusta oman identiteetin löytämiseen. Noin niinkuin yksinkertaisuudessaan.
Alkuperäisesti on annettu ymmärtää sen olevan rajusti seksuaalinen, mutta se jää minulta johonkin sivuun. En näe siinä rajua seksuaalisuutta oikein missään kohtaa. Ehkä lopussa on hetki kun sitä voisi olla, mutta siinäkin mielestäni fokus on ihmisten pakottamattomuudessa ja omana itsenä olemisesta. Seksiä itsessään näytetään enemmän jossain leffojen panokohtauksissa kuin tässä elokuvassa. Ei heilu peitot, eikä näy kunnolla edes tissit. Että mikään seksileffa se ei ole. Mikä on minulle ainakin hyvä asia.
Krista Kosonen ja Pekka Strang toimivat hyvin yhteen, samoin sivuosat tukevat pääosia ja toisinpäin. Oikeastaan elokuva on herkkä ja kaunis yhden ihmisen inhimillinen tarina, mutta eihän se sillä myy. Seksillä ja fetissikuvastolla se myy.
Tämän jälkeen on hyvä lähteä rannalle.
Herrasmieskuljettajat tuo skumppaa.
Ilta menee lauleskellessa ja tanssahdellessa. Seison ihan liikaa! Seison vieläpä sellaisessa montussa, missä on aivan hirveän huono asento seistä.
Nauretaan niin että melkein kaadun.
Meiju soi yöttömässä yössä ja nauru siinä rinnalla.
Mutta nukkuminenkin on hyvä idea.
Kymmeneltä olisi aamukeskustelu, mutta päätämme suosiolla skipata sen osuuden.
Lauantai 15.6. - Viimeinen päiväAamulla on monta hiljaista henkilöä.
Elokuva alkaa 12 maissa. Huhhuh.
Miten tässä pysyy hereillä.
On vähän paha olo valvomisista.
Viimeinen päivä. Huomenna kaikki loppuu. Vittu.
Maids on brasilialaisen ohjaajan Fernando Meirellesin elokuva, missä kuvataan palvelijoiden elämää. Elokuva on tehty näytelmän pohjalta, mutta mukana on myös oikeilta kotiapulaisilta kerättyjä tarinoita, jotka on otettu mukaan.
Elokuva kertoo ihan tavallisten ihmisten arjesta siinä yhteiskuntaluokassa missä rahaa ei ehkä ole, mutta haaveita ja unelmia kyllä, sen ihan tavallisen elämän ohella.
En ehkä saa elokuvasta irti sitä mitä saisin jos olisin a)pirteämpi tai b)ollut mukana aamukeskustelussa.
Silti pidän elokuvasta. Sen kuvaustapa on miellyttävä ja ihmiskuvaukset realistisia. Tavallaan myös se omien valintojen merkityksen korostaminen tulee tässäkin elokuvassa, mutta ei niin että siihen keskityttäisiin erityisemmin. Osa asioista vain tapahtuu.
Seuraavaksi kotimainen ensi-ilta.
Nämä on jänniä hetkiä. Seurueemme veikkailee mahdollisuuksia siitä mikä se voi olla. Joku heittää ilmoille fingerporin, mutta se on liian kaupallinen, enkä usko että sitä on kuvattu filmille digitaalisen kuvan sijaan. En usko fingerporiin. Lisäksi etualalla istuu lapsia. Ei fingerporissa ole lapsia.
Lopulta paljastuu että kyseessä on Mika Kaurismäen elokuva Master Cheng. Tästä ei saanut virallisesti sanoa mitään, mutta epävirallisesti totean että aika perinteinen elokuva, jossa tarina itsessään ei yllätä ja vaatii lihaa luiden ympärille. Liha on tässä kuvauksen kautta saadut maisemat ja kuvat. Mutta koska kritiikkejä ei saanut kirjoittaa, en sitä tee.
Juoni on yksinkertaisuudessaan mies saapuu eksyneenä uuteen paikkaan, joutuu kohtaamaan itselle vieraita asioita, tapahtuu muutoksia, käänteitä ja loppu on onnellinen. Yllätyksiä ei oikeastaan ole, kukaan ei säikäytä kesken elokuvaa ja käänteet tapahtuu niissä kohdissa kun ajattelee "tulispa nyt joku käänne tähän tarinaan".
Kun vertaa tätä siihen Ihmisen osaan, minkä kanssa Björkman oli lähdössä kiinaan ja pelkäsi että miten kiinalaiset suhtautuu muutamaan kohtaukseen, niin tämän kanssa kiinassa ei tarvitse pelätä. Semmoinen pieni ero siinä sitten. Tässä ei missään kohtaa tarvitse pelätä, eikä edes jännittyä.
Mutta enpäs nyt sitten sanokaan mitään muuta sitten.
Seuraavaksi tiemme eroaa.
Minä ja avustaja pidämme tauon, Suvi ja L-S menevät elokuviin.
Ja sitten kun me menemme elokuviin, Suvi ja L-S tekevät jotain muuta (menivät vissiin myös kai elokuviin, en muista?!)
Odotellessamme Kitisen Kinon luona seuraavan elokuvan alkua törmään tapahtuman tuottajaan ja juttelemme siinä siitä miten on mennyt. Annan palautetta festarialueen uusitusta pihasta ja Kitisen Kinosta. Tuottaja on aivan pöyristynyt Kitisen Kinossa saamastani kohtelusta, koska paikka on hänen suunnittelema ja vain toteutus on ollut huono. Piha taas on Sodankylän kunnan joku aivopieru. On kiva jutella ja vaihtaa kuulumisia, puhua elokuvista ja muusta. Kohdata.
Baby JaneSemmoinen kevyt iltapäivähetki. Baby Janessa on moni asia pielessä. Jo ehkä se, että Sofi Oksanen ei kuulu siihen kirjailijoiden kaartiin, joka osaa mielestäni luoda uskottavia hahmoja ja on sääli että tämä on päässyt sitten kankaalle asti. Päähenkilöt ovat enemmän ja vähemmän tyhjiä kuoria, joiden tarinaa ei avata tarpeeksi jotta niitä voisi ymmärtää. Lisäksi epäuskottavuuksia on muitakin ja tässä kohtaa se rupeaa nyppimään ihan huolella.
Vituttaa loppua kohden kun se on semmoista nönnönnöötä ja molempien päähahmojen kohdalla sitä miettii että tämä nyt vain on käsikirjoitettu tähän sen kirjan pohjalta ja en osta tätä nyt ollenkaan. Dialogit tökkii, koska hahmoille ei anneta syitä sanoa tai jättää jotain sanomatta. Käänteet on outoja ja mm. aikajanaa ei avata mikä vaikeuttaa hahmottamista. Hohhoijaa.
Maria Ylipää nyt on kuuma, mutta ei sekään riitä. Tunnen/tiedän hänen kaltaisia henkilöitä muutaman ja ajoittain siksikin ottaa päähän hahmon epärealistisuus.
Ylipää ja Gauriloff ovat vastailemassa kysymyksiin ja Gauriloff kertoo miten käsikirjoitus on syntynyt. En kehtaa sanoa että oisivat voineet lisätä sinne vähän lisää sisältöä hahmoihin. Ylipää kertoo miten hänen hahmonsa rakentui hänen fyysisyyteen ja miksi roolia oli kiva tehdä. Ei siinä, kiva haastattelu, paskempi leffa. Enemmän nauratti nähdä tuttuja kankaalla ja tuttuja nimiä lopputeksteissä. Höhö höhö.
Seuraava elokuva on festareiden viimeinen meille.
Varataan paikat Suville ja L-S:lle.
Tiedossa on Liettuan ensimmäinen musikaalielokuva. Must see!
Devil's Bride.
Niin. Musikaalielokuva 70-luvun Liettuasta. Värit ja kuvasto on selkeästi vanhaa, mutta ai että mikä nautinto. Ensimmäinen puoli tuntia ulvotaan naurusta, seuraava puoli tuntia ollaan "mitä vittua?"-hämmentyneitä ja viimeinen ikuisuus ei ole ihan varmuutta onko kyseessä iloinen musikaali vai surullinen ja välillä nauraa vain pelkästä epäuskosta.
Aivan killerin keijo elokuva, mitä ei vain voi sanallistaa.
Kuvaus ennen elokuvaa oli "more camp than Jesus Christ Superstar", mikä ei kyllä avaa yhtään sitä miten camp ja mahtava tämä elokuva on, kaikessa kauheudessaankin. Naamani kramppaa jossain kohtaa ja jossain kohtaa meinaan vaipua omiin ajatuksiini.
Mielessäni pyörii tittelintuure ja erilaiset piru-kuvastot, mutta mikään ei sovi tähän vertauskohteeksi.
Aijjai, mahtava päätös näille festareille kyllä.
Jos siis satutte törmäämään tähän elokuvaan, niin katsokaa ihmeessä, mutta katsokaa seurassa!
Sitten vielä rantaan.
Olemme avustajan kanssa ottaneet uikkarit matkaan ja lämmintä vaatetta.
Uimaan!
Uiminen suoritetaan aivan välittömästi laskeuduttuamme ranta-alueelle. Kävelen jokeen, liukastun kiveen ja olen valmis. Avustaja tulee vähän varovaisemmin, valittaen että vesi on kylmää. Kello on varmasti jotain yli 1 yöllä. Vesi on täydellisen kylmää. En haluaisi nousta pois, mutta on pakko. Olo on aivan mahtava!
Tämä ilta on haikeampi. Ympärillä soi jumputusmusiikki, mikä ärsyttää. Ihmisiä on liikaa lähistöllä, mikä ärsyttää. Silti istumme siellä kuitenkin lähemmäs pari tuntia.
On vaikea rauhoittua, kun tuntuu että on liikaa ajatuksia.