Kiitos, Lyyra
On taas huono päivä. Nukuin viime yönä(kin) huonosti ja uupumus painaa. Kaupassa pitäisi käydä. Ahdistaa, en haluaisi lähteä pois kotoa.
Pitää motivoida itseään; ei ole maitoa, ei ole kissanhiekkaa, ei ole ruokaa, vähän pakko ois vaan lähteä.
Kelalta tuli hylkypäätös fibrokuntouskurssista, kuten vähän arvelinkin, mutta kyllä se masentaa. Uutta hakemusta voi laittaa vasta
loppuvuodesta/ensi vuoden alusta. Siellä vaan olisi ollut suurinpiirtein kaikki; lääkäri, psykiatri, psykologi, sosiaalihoitaja, fysioterapeutti,
vertaistuki ja paljon muuta ja nyt taas sitten vain odotetaan, josko ehkä joskus ensi vuonna tai sitten seuraavana... Ei nyt paljon lohduta mikään.
Mutta mitäs laitoin hakemuksen näin myöhään, tyhmä minä, kun määrärahat ja paikat on loppu, niin ne sitten on loppu.
Pitäisi kai kirjoittaa työterveyslääkärille asiasta ja olosta muutenkin. Ehkä se käskis vastaanotolle, niin saisi senkin itsestään irti.
Viikonloppuna on sedän hautajaiset... Päässä pyörii ajatukset pikkuveljen kuolemasta ja hautajaisista elokuussa 2003.
Jotenkin silloin kaiken sen hirveän pyörityksen keskellä en pystynyt suremaan pikkuveljen kuolemaa ja nähtävästi hautaisinkin
vain tunteeni piiloon. Nyt tuntuu välillä, että pakahdun. Ja sitten toisaalta, etten jaksaisi välittää mistään.
Haluaisin vain nukkua ja unohtaa ihan kaiken. Kun saisin edes kirjoitettua kaikki tapahtumat ja tuntoni eräälle ihmiselle,
josta yllättäen facebookin kautta tuli hyvä ja ymmärtävä ystävä. Olemme samassa työpaikassa, mutta eri osastoilla ja näemme
hyvin harvoin, mutta jostakin syystä facebookissa alkoi kirjeenvaihto ja olemme kumpikin voineet purkaa tapahtumia
lapsuudesta, nuoruudesta ja nykyelämästä. En koskaan kuvitellut, että näin voisi käydä. Hän on jonkin verran erikoinen ihminen,
ja erilaisuutensa takia hänestä on (tietenkin) puhuttu paljon paskaa ja naureskeltu selän takana, mutta minä olen löytänyt hänestä
uskomattoman hyvän ja luotettavan ystävän. Näin häntä ennen lomalle jäämistäni ja ehdimme vaihtaa muutaman sanan. Hänkin
kertoi kärsivänsä jonkinlaisesta lamasta, ei tahdo jaksaa kirjoitella ystäville eikä paljon muutakaan. Mutta ainakin tiedämme,
että molemmilla on vähän samantapainen olo, jonka kanssa kamppailee ja halu auttaa, mutta kun voimat ovat lopussa.
Päivänpolttaja, uskallatko kertoa millaisella annostuksella olet mirtatsapiinia syönyt? Minä söin sitä unettomuuteen ihan pienellä
annostuksella, muistaakseni jotain 15-7,5 mg, enkä kunnolla muista, miten se vaikutti. Muistaakseni sain nukuttua, mutta muistelen,
että olin väsynyt seuraavan päivän. Joka tapauksessa lääkärini mielestä minun täytyi lopettaa mirtatsapiini ennen kuin aloitin
nykyisen kipulääkkeeni vaikka itse kyllä olen jostain lukenut henkilöistä, jotka käyttävät näitä molempia lääkkeitä.
Kun saisin hyvät uneni takaisin, niin moni asia olisi paremmin. Mutta kun ei ikinä saa nukuttua kunnolla, ei ikinä herää
virkeänä, ei ikinä tunne muuta kuin uupumusta ja väsymystä, niin ei oikein elämä tunnu elämältä.
Jostain luin, että n. 200 kipupotilasta vuodessa tekee itsemurhan, joskus mietin, miten moni täydellistä uupumusta
tunteva uupuu lopullisesti?
Ei minullakaan ole mitään muuta kenellekään antaa kuin myötätuntoa ja toivoa, että voimia jostain löytyisi.