Mä olen nyt kovastikin miettinyt tätä aihetta tässä viime aikoina. Olen yrittänyt harrastaa mahdollisimman paljon itsetutkiskelua, että mikä oikeasti mättää, kun välillä ahdistaa niin maan perkeleellisesti. Mä luulen, että edellinen henkinen laskusuhdanne kävi niin pohjalukemissa juurikin sen vuoksi, että en vain osannut eritellä pahan olon syitä. Nyt olen siihen pyrkinyt, että pystyisin myös tekemään asialle jotain. Onhan tämä myös selkeästi helpompi tapaus kuin viimeksi, kun työstressi on kuitenkin melko konkreettinen asia verrattuna erinnäisten ihmissuhdeasioiden ja yksittäisten tapahtumien aiheuttamiin tunnesolmuihin.
Yleisenä asianpohdintana tuli Laiskiksen kommentista mieleeni joku satunnainen nettiartikkeli, jonka juuri luin. Etsin tietoa luontaishoidoista, joista Känpillä on ketjukin. Törmäsin artikkeliin miehestä, jonka varsinainen hoitomuoto jäi hämärän peittoon (ei sanottu suoraan ainakaan siinä artikkelissa), mutta siis asiakkaan kehoa katselemalla ja tutkimalla sai tietoa/vihjeitä myös asiakkaan henkisestä hyvinvoinnista samalla kuin fyysisestäkin. Henkisen hyvinvoinnin kokonaiskuvan saamiseksi kyseli lisätietoja hoitaessaan. Availi lihasjumituksia hieromalla ja samalla puheli tyyliin alaselän lihasjumitus kertoo yleensä siitä-ja-siitä, onko sinulla sillä osa-alueella ongelmia jne. Pisti asiakkaankin miettimään omia tuntoja ja henkisesti särkeviä kohtia. Jännitystilat kun kuulemma tuppaa uusimaan, jos syitä ei selvitä (doh?). Artikkeli oli kirjoitettu melko kevyeeseen sävyyn, mutta silti siinä oli tiukka sanoma. Ihminen on psyko-fyysinen kokonaisuus. Molemmista puolista on pidettävä huolta, että jaksaa.
Enivei, artikkeli (jota en enää löydä, koska en muista, kuinka siihen päädyin tai missä se oli) sai mut miettimään, että koska viimeksi on joku kysellyt millään muotoa mun hyvinvoinnin perään. En muista. Onkohan koskaan? Vai olenko vain unohtanut? Epäilen. Lääkärillä/terkkarilla käynnit on sitä, että tarjotaan lääkettä pipiin ja saikkua perään, jos on ihan pakko. Tuosta noin, ole hyvä, näkemiin, seuraava! Esimies on lopettanut tyysti olotilojen kyselyn, paitsi lievittääkseen omaatuntoaan, kun hylkää mut yksin selviämään mahdottomasta työmäärästä. Olo on kuin tehotuotantokarjalla. Tehokkuuden nimissä voidaan kiristää työmäärä maksimiin ja usein ylikin, henkisestä kuormittavuudesta välittämättä. Mä en tajua, miten joku lääkäri vielä voi sanoa, ettei työperäinen burnout olisi sen kustannettava, kuka sen aiheuttaakin
Vai onko se työntekijän omaa vikaa, sitäkö tuo lääkäri ajaa takaa?
Mä epäilen, että nuorilla on ihan sama juttu. Ympäristön paine muutoksineen ja vaatimuksineen kerrottuna yhä kiihtyvällä tahdilla on kasvanut liian suureksi kestorajaan nähden, ja osalla turvaverkoista huolimatta kestokyky ylittyy. En yhtään ihmettele noita Laiskiksen esittämiä prosentteja. Surullista se on, ja pelottavaa, varsinkin vakavan työkyvyttömyyden kasvun hurja vauhti.
Omalla kohdallani olen todennut akilleen kantapäikseni liian vahvan työmoraalin ja tarpeen sulatella muutoksia. Alkuvuodesta paukkui vähintään kerran viikossa jokin muutos tai lisäys työtehtäviin ja velvollisuuksiin. Ilman varoituksia, ilman ohjeistuksia, ilman esimiehen tukea, ilman mitään mahdollisuuksia vaikuttaa mihinkään. Työmäärän lisääntymisen lisäksi olisi pitänyt sopeutua muutoksiin saman tien, oppia siinä sivussa uudet työtehtävät, taistella esimiehen kanssa oikeutetusta palkasta, taistella yt-neuvottelut kunnialla loppuun, olla irtisanottujen tukena, ja yrittää saada pääluottamusmies ymmärtämään, ettei minun edustamaa osastoa voi eikä saa heittää leijonan kitaan vain sen vuoksi, että hän itse ei siinä työskentele. Tuntui, että turpaan tulee joka suunnalta. Olisi huvittanut mennä maailman napaan ja huutaa täydet SEIS!, että maailma pysähtyisi ja minä saisin hengähdystauon. Kai mä päässäni huutelinkin, mutta ei se maailma mihinkään pysähtynyt.
Kovasti yritän nyt kuitenkin tehdä tiedostamilleni ongelmille jotain, mutta välillä sekin ottaa koville, kun tuntuu, ettei tosiaan ole mitään vaikutusmahdollisuuksia. Kukahan jaksaisi kuunnella mun murheita niin kauan, että saan asioihin muutoksen? Ja miksi tämä on mennyt tällaiseksi, yleisesti? Miksei kukaan tee mitään? Voiko tälle edes mitään, pitääkö vain sopeutua tai hypätä oravanpyörästä ikuiselle lääkitykselle?
Voimia kaikille uupuneille taistelijoille