Kaikenlaista on tullut harrastettua ja on jokseenkin hämmästynyt olo kuinka paljon on kaikkea tullut kokeiltua, mutta mikään harrastus ei ole tähän päivään säilynyt.
Paitsi ehkä lukeminen, mutta sitä en harrastukseksi osaa laskea.
7 vuotiaana halusin pelata futista ja niin kävin jopa 2 kertaa tunneilla. Into lopahti siihen, kun emme oikeastaan ikinä pelanneet kunnolla kuin tunnin pari viimeistä minuuttia. Sen sijaan juostiin kenttää ympyrää ja syöteltiin palloa ja kuntoiltiin. Ja mulla pikkukakaralla ois intoa riittäny siihen pelaamiseen, mutta kunnon kohotusta en kertakaikkiaan ymmärtänyt. Pelaamisenhan kuuluisi olla kivaa!
Pianoa soitin vuoden, kunnes opettaja muutti pois eikä ollut ilmoittanut siitä minulle eikä muillekkaan. Terveisin oppilas tyhjän asunnon ovella. Siihen se sitten jäi, kunnes muutama vuosi sitten ostin itselleni pianon ja rupesin opettamaan itse itseäni. Nuottien luku on hidasta, mutta kyllä minä niistä selvää saan pentele vie.
Ah mikä tunne se on kun kovalla vaivalla on saanut päähän jäämään jonkun vaikean kappaleen ja sitten se menee vain.
Olen kyllä tyytymätön itseeni, sillä voisin olla äääälyttömän paljon parempi, jos pianokoulua olisi jatkunut edes muutaman vuoden enemmän.
Muutamana kesänä tämän jälkeen pelasin ahkerasti pesäpalloa.
Tunsin olevani siinä jopa hyvä.
Palloon osuin lähes aina ja voimaa oli sen verran että pitkälle lensi! Tämä oli koulussakin ainoa laji, jossa minut valittiin joukkueeseen ensimmäisenä eikä viimeisenä...
En nyt sitten muista mihin harrastus päättyi. Luultavasti kylän kentällä ei enää pesiskoulua järjestetty. Nykyään palloon osuminen taitaa olla ihan tuurista kiinni. Olisi kyllä kiva joskus kokeilla, että onko selkärankaan jäänyt mitään muistiin.
Ala-asteen viimeisillä luokilla aloitin sählyn. Siitäkin pidin kauheasti ja tunsin oleva suht hyvä maalivahdissa.
Harrastus jäi kun kaverit ja saman ikäiset lopettivat ja huomasin olevani yksin ylä-asteelaisten kanssa. Eihän tämmöinen pikkunatiainen pärjännyt ja rupesi jo pelottamaan. Sen verran rajua peli rupesi olemaan.
Koripalloakin tuli pelattua sen muutaman tunnin, mutta lopetin samasta syystä kuin futiksen.
Ratsastuksen aloitin ylä-asteella ja laji on edelleen sydäntä lähellä, vaikken sitä harrastakkaan. Kolme vuotta tuli talleilla käytyä, kunnes lensin maastossa hevosen selästä ja häntäluu irtisanoi sopimuksen. Väkisin kävin tapahtuman jälkeen muutamalla tunnilla, mutta oli pakko totea ettei siitä enää mitään tule. Parantumiseen meni muutama vuosi ja nykyäänkin huonot tuolit saavat luun oireilemaan. Vuosi sitten kävin muutaman kuukauden taas tunneilla, josko ratsastusta pystyisi jo ihan kunnon harrastuksen itselleen tekemään. Mutta en tiedä. Se vaatisi niin paljon aikaa. Ja mulle ei riitä se, että käyn kerran viikossa tunneilla, kun kaipaisin enemmän sellaisia taitoja joita hevosen hoitamisessa tarvittaisiin. Tallilla missä kolme vuotta olin, ei hevosiin käytännössä saanut koskea kuin että hyppäsi selkään ja tuli alas ja luovutti hevosen äkkiä hoitajalleen ennenkuin hoitaja ottaa herneen nenään.
(Asia mitä inhoan talleissa; keskenkasvuiset heppatytöt. Sietämättömiä nirppanokkia.) Eli yritä siinä sitten niin. Joskus kun pääsi itse hoitamaan uljasta ratsuaan, tuli hoitaja häätämään pois eikä ottanut minkäänlaista apua vastaan. Ja tosiaan kun vain kerran viikossa tunneille kerkiää ei kehittyminen pääse oikein valloillensa. Vuokrahepasta olen haaveillut, mutta mitä minä sellaisella, kun en kuitenkaan osa sitä hoitaa ja edelleen olen erittäin arka hevosten hoidossa, johtuen hyökkäävistä hoitajista, kun pelkään tekeväni jotain väärin. Ja kuitenkin tiedän, että varmana osaisin jos saisin aikaa ja rauhassa tehdä. Joskus kun löytäisi sellaisen tallin missä saisi kädestä pitäen opetusta ja missä voisi hankkia lisää varmuutta, niin en pidä ollenkaan mahdottomana harrastuksen jatkamista.
Koirien kanssa on koirakoulussa tullut käytyä ja säätämässä perustottelevaisuuden kuntoon. Koirakouluissa on vain se vika, että tunnit järjestettiin vain kerran viikossa. Noh. Se meinasi sitten sitä että kun tunnille mentiin koirat ovat olleet aina niin innoissaan muista koirista ja vieraasta paikasta ettei yhteyttä saanut eikä mistään tullut mitään. Tunnin lopussa tilanne oli jo rauhoittunut ja rupesi jo sujumaan, mutta kuten sanoin tunti päättyi jo. Viikon päästä koirat olivat jo unohtaneet edellisen kerran ja kaikki alkoi alusta. Eli jos aina useimmin olis päässyt käymään, niin siitäkin olisi voinut harrastusta kehittää. Nyt tuntuu että yritän vain selittää itselleni, että miksi en sitten voinut useimmin käydä.
Ehkä sen olisi saanut järjestettyä, että olis mennyt vain vaikkapa koirapuistoihin tai jotain ja näin yrittänyt opettaa kaikenlaista.
Kotioloissa sitten on paljon tullut koirien kanssa touhuttua. Nytkin pari päivää sitten "rakensin" koirille agiliyradan ämpäreistä ja auraustikuista.
Kovasti näytti niillä hauskaa olevan, mutta kun vauhtiin päästiin niin eikös toisella koiralla alkanut juoksu ja nyt ovat molemmat sekaisin. Rata saa nyt odottaa muutaman viikon.
Toisen koiran kanssa kävin myös näyttelyissä ja pentuna se pärjäsikin hyvin. Aikuisten sarjassa ei sitten palkintoja herunutkaan, oli tyttö jäänyt sen verran pentumaiseksi. Mutta se onkin mielestäni ihana asia, että se on sellaiseksi jäänyt. Hauvva.
4H-kerhossa kävin ala-asteella muutaman kerran, mutta totesin sen olevan typerää. Langanpätkistä solmittiin ystävänauhoja ja ehkä leivottiin pullaa ja sen sellaista ja pidin sitä lapsellisena. Itse sentään olin jo kutonnut monet villasukat ja lapaset ja leipoa osasin ihan itse.
Kirjojakin osasin jo omatoimisesti itselleni hakea. Ei siihen mitään kerhoa tarvinnut.
Nykyään tulee käytyä muutaman kerran viikossa hikijumpassa. Lisäksi tulee kudottua ja leivottua kaikenlaista. Ennen piirsin paljon, mutta sitäkään en enää osaa. Tai en osaa aloittaa. Olen kadottanut mielikuvituksen. Haaveena olisi joskus kokeilla klarinetin ja sellon soittamista. Olisi mukavaa osata ihan askarrellakkin. Maton kutominen olisi myös kivaa. Kunnolla uimaan oppiminenkin olisi nautinto. Ja retkiluistelu se vaista olisi kivaa!