forde.munfoorumi.com

Olin lapsena kovin tyytymätön vanhempien minulle antamaan ja valitsemaan nimeeni. Olisin halunnut olla mieluimmin nimeltäni Niina. Toinen nimi on tarina erikseen, siitä en välitä tänäkään päivänä pitää niin kovaa meteliä, vaikka tottahan nimi ei miestä pahenna - vai pahentaako sittenkin?

Oletko tyytyväinen nimeesi, oletko aina ollut? Lasten nimiä ovat ainakin kaikki kauniimman sukupuolen edustajat (kumpi se sitten ikinä onkaan ) tulevalle jälkikasvulleen miettineet, vai kuinka? Oletteko törmänneet joihinkin hauskoihin nimiin, ihmisten tai miksei paikkojenkin? Oletko vaihtanut nimeä tai tiedätkö jonkun vaihtaneen ja mistä syystä? Tunnetko nimesi historian, mistä se kantautuu? Jos sinulla on jonkinlainen lempinimi, onko se väännös ristimänimestäsi vai mistä?

En osaa kertoa, miksi tämä aihe kiinnostaa minua, mutta näin se vain tekee. Oma sukunimeni on saksalaista perää ja täällä Suomessa lausutaan aivan tasan kuten kirjoitetaankin. Kukaan tuntematon ei vain lähestulkoon ikinä osaa sitä oikein kirjoittaa ja usein jotkut yrittävät lausua sitä saksalaisittan kuitenkaan siinä onnistumatta. Joskus kyseiset tapaukset jaksavat naurattaa, mutta kiireessä asioidessa ei jaksaisi joka kirjainta aina tavata - ei tässä sentään mistään s-, c- ja h-kirjainten sekamelskasta ole kyse, vaikka saksalaista perää nimi onkin. Etunimi on pohjolasta peräisin kuten äippäkin, ja jos olisin toiseen sukupuoleen syntynyt, olisinkin saanut nimekseni Oula - kiva nimi.

Ei voi olla totta! Olen tässä muutamana päivänä miettinyt, että voisinpas perustaa tänne nimiketjun. Nyt olin juuri tulossa sitä aloittamaan. Great minds think alike? Omien nimieni historiaa selvittelin tässä pari viikkoa sitten ihan opintojeni puolesta.

Minäkään en pienenä pitänyt etunimestäni, koska se sekoittui aina kaikkiin samankaltaisiin, huomattavasti yleisempiin nimiin. Nykyään kuitenkin pidän nimestäni ihan hurjasti. Aiemmin sitä on käytetty lempinimenä useista pidemmistä naisennimistä. Selvää alkuperää tai merkitystä nimelleni ei voi siksi esittää. Nimipäiväkalenteriin nimeni on päässyt vuonna 1950, mutta nimeä on kyllä annettu jo 1800-luvulla. Ilmeisesti nimeni on jokseenkin muodissa nykyään, sillä 2000-luvulla sitä on annettu tyttölapsille koko ajan enemmän.

Toinen etunimeni on suomennos saksalaisesta naisennimestä, joka puolestaan on väännös vastaavasta miehennimestä.

Kumpikin etunimeni on kuulemma annettu minulle ensisijaisesti siksi, että vanhempani nyt sattuivat pitämään näistä nimistä. Toisaalta mummoni paras ystävä oli minun kaimani ensimmäisen nimeni osalta, ja toinen nimeni keksittiin alun perin isäni tädiltä. Muita nimiehdotuksia minulle olivat kuulemma Hilla tai Ella Anneli. Pakko myöntää, että oikein valitsivat. Tai toisaalta, Hilla on kyllä ihan mukava nimi.

Sukunimeni on vaikeahko lausua, ja pienenä inhosin sitä sen vuoksi. Nykyään nimeä kantaa muistaakseni noin 200 ihmistä, joten ei se aivan tavallinen ole. Nimi on peräisin erään Lapissa sijaitsevan pienen järven nimestä. Siitä se siirtyi ensin talon nimeksi, ja lopulta asukkaat alkoivat käyttää sitä sukunimenään. Nimi on saamelaisperäinen.

Omille lapsilleni olen tainnut miettiä nimiä niin pitkään kuin muistan. Nyt tuntuu siltä, että haluan lapsilleni ehdottomasti suomalaista alkuperää olevat nimet. Tämä tietysti hankaloittaa nimien valintaa aika reilusti, kun vielä on otettava huomioon sekin, ettei nimi saisi olla liian yleinen ja sen pitäisi vielä kuulostaakin kauniilta... Pidän kovasti esimerkiksi nimistä Vilja, Aino tai Onni, mutta ainakin kaksi jälkimmäistä ovat jo sen verran yleisiä, etten ehkä haluakaan niitä käyttää. Hepun kanssa olemme miettineet, että toinen nimi voisi ehkä olla englantilaista alkuperää, mutta kirjoitusasun pitäisi kuitenkin mielellään olla suomalainen. Kumpikin olemme yhtä mieltä siitä, että kristillisperäisiä nimiä ei meidän lapsille tule. Tämä karsii aika monia nimiä pois. Saa nyt nähdä, kuinka paljon kompromisseja näistä kriteereistä joutuu sitten joskus tekemään.

Vanilla kirjoitti:Kumpikin olemme yhtä mieltä siitä, että kristillisperäisiä nimiä ei meidän lapsille tule. Tämä karsii aika monia nimiä pois.

Ei ehkä vain aika monia, vaan melkein uskallan sanoa, että karsii suurimman osan nimistä pois. Yllättävän moni nimi johdetaan mutkien kautta jonnekin kristinuskon vaiheisiin tai niille on annettu kristillinen merkitys. Huomasimme nimikirjoja lukiessa. Tuskan hiki iski päälle. Ei siitä paljon viisaammaksi tullut.

Ihan tavallisille nimille voi tulla myös ihan uusia merkityksiä. Siinäpä pureskeltavaa nimiä miettiville.

"Katia käytetään pureskelemalla".

Otan osaa.

Oma etunimeni oli syntyessäni yksi Suomen suosituimpia, ja varmasti osittain siksi päätyi myös minulle. Lapsena pidin nimeä ihan pöljänä, koska kaimoja oli turhan paljon. Ajattelin, että vanhemmat olisivat saaneet käyttää nimen valintaan vähän enemmän aikaa. Sittemmin olen sopeutunut omaan nimeeni hyvin - tosin yli puolet elämästäni kaverini ja lähisukulaiseni ovat kutsuneet minua lempinimelläni. Oikea nimi näkyy vain työpaikalla, jossa lempinimen käyttö sotkisi asioita liikaa.

Nimen kristillisestä alkuperästä. Oma nimeni on myös tällainen, mutta ajattelen, että nimi voi olla vain nimi. Enhän itsekään ole uskonnollinen, mutta en silti vaihtaisi äitini ja isäni minulle antamaa nimeä sen vuoksi. Ei nimi miestä pahenna jne. Jos itse joskus onnistun muksun pyöräyttämään, nimi on se mistä eniten pidämme - alkuperällä mitään väliä.

Jostain syystä nimien kristillinen alkuperä ei haittaa mua ollenkaan, vaikka mä muuten vieroksunkin kaikkea kristinuskoon liittyvää. Voisin ihan hyvin kuvitella antavani jälkikasvulleni raamatullisen nimen, vaikkakin valintaperusteet olisivat ihan toiset. Niitä nimiä on kuitenkin niin paljon, ja monet niistä on helppoja, yleisiä perusnimiä joista mä tykkään.

Omakin nimi taitaa olla suht vahvasti sieltä lähtöisin, eikä se mua vaivaa. Mun nimihän se on, eikä minkään kirjan.


Jälkikasvun puutteessa keskityn lemmikkien nimeämiseen. Elukoille on hauska antaa nimiä, ne kun ei osaa hävetä noloa nimeään tai joudu selittelemään nimenantoperusteita kenellekään. Periaatteena onkin käytetty "valitaan se nimi joka naurattaa eniten" -ideologiaa. Siksi Elvin seuraksi on alkuvuodesta tulossa Piia.

Nimeeni ei liity mitään sen kummempaa symboliikkaa. Vanhempani olivat jo pari vuotta ennen syntymääni päättäneet, minkä nimen he antaisivat, jos he joskus saavat tyttären. Ja päätös piti. Toinen nimeni tulee sekä isän että äidin suvusta. Se on ainakin isän äidin etunimi, äitini toisen nimen alkuosa ja isän äidin toisen nimen alkuosa. Pidän siitä, että nimessäni on myös jotain perinnettä. Kolmas nimeni on keksitty sen perusteella, mikä nimi vanhempiani miellytti. Sukunimeni tarinaa en tiedä.

Olen aina pitänyt nimestäni, enkä missään nimessä vaihtaisi sitä (paitsi sukunimen ehkä joskus naimisiin mennessä). Se on niin kiinteä osa identiteettiäni, etten siitä haluaisi missään nimessä luopua.

Syntyessäni joku sukulaismummo, joka oli kaimani, kysyi vanhemmiltani, miksi he antoivat vauvalle mummonimen?

Yleisessä käytössä olevaa lempinimeä mulla ei ole. Lähinnä veljeni käyttää kuitenkin yhtä nimiväännöstä. Meidän suvussa kun on tapana "käännellä sanoja". (Esimerkiksi jos ruokana on kukkakaalia, jompikumpi veljistäni kyllä jossain vaiheessa toteaa, että kakkakuulia. ) Tämä sanojen kääntely myös rajasi joitain nimivaihtoehtoja pois. Esimerkiksi Olli ei olisi voinut tulla veljieni nimeksi.

Kati kirjoitti:

Vanilla kirjoitti:Kumpikin olemme yhtä mieltä siitä, että kristillisperäisiä nimiä ei meidän lapsille tule. Tämä karsii aika monia nimiä pois.

Ei ehkä vain aika monia, vaan melkein uskallan sanoa, että karsii suurimman osan nimistä pois. Yllättävän moni nimi johdetaan mutkien kautta jonnekin kristinuskon vaiheisiin tai niille on annettu kristillinen merkitys. Huomasimme nimikirjoja lukiessa. Tuskan hiki iski päälle. Ei siitä paljon viisaammaksi tullut.

Juu, aivan totta, suurin osa Suomen nimistöstä on syntynyt kristinuskon aikana ja sen vaikutuksesta. Toki on ihan totta, että lopulta voimme mekin päätyä kristillisperäiseen nimeen, on niistä moni aika kauniitakin. Jotenkin mulle vain se nimen alkuperäkin on niin tärkeä, etten tässä vaiheessa osaa kuvitella oman lapseni nimeksi mitään, minkä voisi yhdistää kristillisyyteen... Mutta mieleni voi muuttua, eikä mun tätä varmaan tarvitsekaan päättää vielä moneen vuoteen. Eihän nimellä usein nähdäkään olevan mitään varsinaista merkitystä, nimet ovat vain nimiä.

Onneksi on kuitenkin näitä vanhoja ihan supisuomalaisia nimiä, joita voi ainakin harkita. Tapion, Toivon ja Ainon lisäksi on paljon muinaissuomalaisia nimiä, jotka eivät jostain syystä ole jääneet käyttöön. Miltä kuulostaisi vaikkapa Ihalempi, Mielipäivä tai Hyväneuvo?

Mun etunimet on melko normaaleja, joten ei niistä sen enempää. Lapsena oisin halunnu jonkun
hienomman etunimen, mutta ei nimeni mua nykyään haittaa yhtään. Sukunimeni on melko harvinainen
ja mielestäni kauniskin. Siitä en haluaisi luopua.

Mullakin on - kuten varmaan monella tytöllä - lasten nimet ollu mietittynä jo kauan. ( Tai vaihtuuhan
ne välillä.) Haluaisin lapsilleni kunnon suomalaiset nimet, joita mahollisesti esiintyisi suvun historiassakin.
En ikinä antaisi lapselleni 'epämääräisiä' nimiä, joita nykyään hervottomasti viljellään enkä myöskään
pistäisi lapseni nimeen yhtään C:tä. Nykyajan Annicat, Jessicat, Eericat ja Janicat saavat
kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Myöskin Peppilotat, Annariinat sunmuut ovat aika karmivia.

Tarina kertoo, että minusta piti alunperin tulla Paula, jos olisin tyttö, tai Pekka, jos olisin poika. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, kun yhdeksän kuukauden odotuksen jälkeen paljastin kasvoni, enkä näyttänyt lainkaan Paulalta. Enkä sen puoleen myöskään Pekalta.

Kuulemma jo sairaalassa selvisi, että nimekseni olisi tuleva Maija. Muut vaihtoehdot eivät tulleet kysymykseenkään enää siinä vaiheessa. Toiseksi nimeksi tyrkyllä oli Katariina. Vanhempani halusivat pitää nimeni ristiäisiin saakka suurena salaisuutena, mutta pappani oli minut ensimmäisen kerran nähdessään todennut: "Sehän on selvästi Maija Karoliina!"
Hänellä siis ei ollut ollut mitään tietoa tulevasta nimestäni, vaan hänen mielestään näytin prikulleen sen nimiseltä.
Tästä äiskä ja iskä hämmästyivät kovin, ja tuumivat, että Karoliinahan sointuu Maijan kanssa kyllä paremmin kuin Katariina. Näin sain siis nimeni, ja papan ilme ristiäisissä oli ilmeisesti ollut aika korvaamaton.

Pienenä olin varma, että tulevien lasteni nimet olisivat Anna ja Matilda.
Nyttemmin mieli on jostakin syystä muuttunut, tiedä sitten miksi. Omille mahdollisille lapsille haluaisin antaa suomalaiset nimet, jotka eivät kuitenkaan löydy jokaisen ikätoverin syntymätodistuksesta. Jo ihan käytännön syistä on helpompaa, jos samalla luokalla koulussa ei ole viittä Annaa, kuutta Lauraa tai kolmea Lauria tai Aleksia. Itse olen viehtynyt Vanillan tavoin vanhempiin suomalaisiin nimiin, vaikka joissakin nimissä on hieman "mummomainen" kaiku. Miltä kuulostaisi esimerkiksi pikkuneiti Kyllikki 5v.?
Oikein todella vanhoissa suomalaisissa nimissä on myös joitakin aika, noh, jännittäviä nimiä, esim. Himottu.

Oma sukunimeni on kovin perinteinen, ja kotikunnassani erittäinkin yleinen, vaikka me sukunimikaimat tulemmekin suurimmaksi osaksi eri suvunhaaroista. Pidän kuitenkin sukunimestäni, vaikka koko nimestäni tuleekin mieleen wanha kotimainen elokuva. Erityisesti tykkään etunimestäni, sillä sen perinteisestä soinnista huolimatta kovin montaa Maijaa ei normaalisti tule vastaan. Perinteinen suomalainen, mutta kuitenkin suhteellisen harvinainen esimerkiksi juuri Annaan verrattuna. Me likes.

Mä olen kyllä pitänyt oman nimeni napakasta rytmikuviosta, ytimekkyydestä, alkusointuisuudesta ja ainutlaatuisuudesta. Täysnimikaimaa ei ole vastaan tullut ja tuskin on tulossakaan, etunimikaimoja on melko vähän ja sukunimikaimat tunnen.

Suunnitteluvaiheessa oli yllättävän pitkään ollut realistisena vaihtoehtona etunimiyhdistelmä ja kiroiluharjoitus Reko Valtteri... Veikkaan, että jos tuo olisi mennyt läpi, en olisi kirjoittanut ylläolevaa.

Minusta taas Kyllikki olisi ihan mainio nimi lapselle. Mulle se ei ole yhtään niin mummomainen nimi kuin vaikkapa Siiri tai Alma. Onhan se tietysti niin, että aina noihin nimiin liittyy kaikenlaisia konnotaatioita, joiden takia jotkut nimet jäävät ehdottomasti pois laskuista. Jos minä saan joskus lapsia, niin perinteikkäät suomalaiset nimet ovat myös minusta parhaita. Aina välillä olen näitä pohtinut ja mielessä ovat pyörineet sellaisetkin kuin Aapo, Vilho ja Niilo poikien nimistä. Noh, taitavathan nuo olla kuitenkin väännöksiä Wilhelmeistä ja vastaavista, mutta kuitenkin. Toisen pappani nimi olikin Wilhelm, lempinimeltään Vilho.
Tosiaan sitä olen myös miettinyt, että olisi mukava antaa joku suvussa kulkenut nimi lapselle. Jollain tavalla mua myös kiehtoo ne vanhanaikaiset Taunonpoika ja Elmantyttö tyyppiset toiset nimet, mutta se varmaan jää sen kiehtomisen tasolle.

Täällä oli mainio juttu nimeämiskäytännöistä vuodelta 2006.

Oma nimeni on perinteinen. Kristillistä alkuperää oleva. Olin jonkun aikaa pois nimipäiväkalenterista ja tulin takaisin juuri syntymävuotenani. Nimeni on myös sellainen, että sitä on satunnaisesti annettu myös miehille. Pidän kyllä nimestäni, enkä sitä vaihtaisi, vaikka nykyään se tuntuukin olevan vähän liian yleinen ja saavan aikaan vaikka mitä mielleyhtymiä. Myös toinen ja kolmas nimeni ovat kivoja ja koko nimiketjuni sointuu mukavasti. Sukunimeni lienee Suomen yleisimpiä. Se on kuitenkin tälläinen perinteinen -nen väännös niiltä ajoilta, kun Suomessa innolla muutettiin ulkomaalaista alkuperää olevia sukunimiä suomalaisiksi. Suvussani tosin esiintyy vähän harvinaisempiakin sukunimiä ja joskus on tullut äidin kanssa puhetta, että olisi hauskaa vaihtaa sukunimensä johonkin tällaiseen.

elegia kirjoitti:Täällä oli mainio juttu nimeämiskäytännöistä vuodelta 2006.

Lainaus tuosta jutusta: "Nyt Suomen hiekkalaatikoilla telmii Nokia-poika, Nivea-tyttö, kaksi Chanel-tytärtä ja neljä Armania, joista yksi on tänä vuonna kastettu poika, loput tyttöjä.

Yhä useampi lapsi on osa tuoteperhettä. Yhdysvalloissa Porsche, L'Oreal ja Lexus ovat kaikkein suosituimpia. Osalle vauvoista on ilmeisesti toivottu kameran ominaisuuksia, sillä nimeksi on annettu Canon. Toisilla on ollut mielessään Courvoisier-konjakki."

Mitä ovatkaan ajatelleet nuo vanhemmat nimiä antaessaan? Oi voi.

Omien mielymysten lisäksi mahdollisten lapsieni nimeämiseen vaikuttaisi vahvasti toki myös tutut ihmiset. En esimerkiksi varmasti koskaan voisi antaa tyttärelleni samaa nimeä kuin yläasteaikaisella kiusaajallani on. Lisäksi tuntuu, että tiettyä nimeä kantavat ihmiset ovat lähes järjestään ärsyttäviä tai vastaavasti aivan ihania ihmisiä. Joihinkin nimiin vain liittyy todella vahvasti negatiivisia tai positiivisia mielleyhtymiä.

Mulla ei ole yhtään sellaista nimeä mielessä, jotka haluaisin lasteni etunimiksi. Mahdollisen pojan toinen ja kolmas nimi ovat mielessä, mutta maku voi muuttua matkan varrella ja toki lasten isälläkin tulee olla sanavaltaa.

Joskus teini-iässä minäkin inhosin nimeäni - nykyään minun on vaikea ymmärtää miksi. Ehkä se oli jotakin nuoruuden epävarmuutta ja itseinhoa, joka heijastui myös tyytymättömyytenä omaa nimeä kohtaan. Erityisesti inhosin sukunimeäni, joka nykyään taas on minusta kovin kaunis, sekä soinniltaan että merkitykseltään. Jos joskus menisin naimisiin, pitäisin ehdottomasti oman sukunimeni: osaksi juuri tuon nimen kauneuden takia, osaksi koska en periaatteessakaan haluaisi ottaa miehen sukunimeä.

Nimeäni on aika usein kehuttu kauniiksi - nimenomaan etu- ja sukunimen yhdistelmää. Kumpikaan ei ole mitenkään harvinainen, mutta ei toisaalta maailman yleisinkään. Etunimikaimoja ei esimerkiksi hirveän usein tule vastaan. Toisen nimeni suhteen vanhemmat olisivat tosin mielestäni voineet käyttää hiukan enemmän mielikuvitusta: omassa ikäluokassani vähintään joka toisen tytön toinen nimi on joku muunnelma Maria-nimestä, myös minun.

Nimeäni kuulemma mietittiin todella pitkään ja hartaasti. Vanhemmat eivät kuulemma halunneet nimetä minua kenenkään mukaan, eivätkä myöskään halunneet nimeä, josta saisi helposti väännettyä jonkin tylsän lempinimen. Tuosta toisesta periaatteesta he joutuivat kuitenkin luopumaan: nimestäni on olemassa yleisesti käytetty lempinimimuoto, joka lisäksi on minusta ihan hirveä, mutta onneksi sitä ei kukaan ole koskaan käyttänyt. Joitakin muita lempinimiä minulla on kyllä ollut, ja ne ovat kaikki olleet ihan mieluisia.

Lasten nimiä en ole miettinyt, johtuen kenties siitä etten halua lapsia. Sen sijaan minua kyllä kiinnostavat kovasti muiden ihmisten mietelmät lasten nimistä. Huvitan myös itseäni aina sunnuntaisin lukemalla Hesarin syntymisilmoituksia ja taivastelemalla, millaisia nimiä jotkut lapsilleen antavatkaan. Ihan hyväntahtoisesti toki.

Mä olen lapsena ja teininä hävennyt nimeäni. Kaksoisnimi-ihmisenä oli ihan kamalaa joutua sanomaan koko nimi jossain. En ollenkaan ymmärtänyt miksi ihmeessä meidän vanhemmat on kiusanneet mua moisella "mummo"-nimellä. Vaikkei se nykyään enää ole niin munmo-nimi kuin ennen. Nykyään se ensimmäinenkin nimi on kalenterissa, kun se saatiin sinne 2000-vuoden alussa.

Se, miksi käytin pitkälle lempinimeä, johtuu pitkälle kaikista niistä "kivoista" vitseistä mitä nimestäni väännettiin. Oli kaikkia kivoja mielleyhtymiä, jotka siitä nimestä helposti tulee mieleen. Eikä vähiten se mummomainen kaiku, joka nimellä on. Jotkut myös pelkäsivät, että musta tulee hullu taiteilija nimen perusteella. Mutta nykyään niitä on vähemmän. Lapsena kaikki vaan oli raadollisempaa .

Yhdysnimi on itseasiassa aika kiva. Vaikkei sitä oikein kukaan tiedäkään, enkä sitä mainosta. Mutta se on se mun juttu. Tällä hetkellä mä olen ainoa moinen yhdistelmä suomessa. En siis ole Marja-Leena . Monta aika lähelle menevää versiota on ihan peräti kaveripiirissä ja lähimaastossa, mutta mä olen vielä one and only.

Sukunimi on meidän pienen suvun oma erikoisuus. Meitä on tällä hetkellä 9 + minä (äitipuolta ei laskettu, se on kaksoissukunimihirviöoksennus), josta yksi on mummi ja loput aika pitkälti tytön puolikkaita. En ole mitenkään ylpeä sukunimeni kantaja, kun meitä todella on näin vähän. Välillä häpeän ihan huolella, jos joku tuntee sukulaisen jostain toilailuista. Olenkin siis miettinyt sukunimen vaihtoa jossain vaiheessa (ja ilman vihkitoimitusta). Eipähän tarttis miettiä . Olen muutaman kerran ollut kateellinen virtasille ja salmisille.

Meillä oli kouluaikana luokalla 5 satua ja 2 terhiä. Niillä oli sitten kaikkia eroitin nimiä, kuten "iso-terhi" ja muita yhtä alentavia erottimia. Mä en koskaan siitä tykännyt, että ulkomuodon perusteella ne erottimet keksittiin. Ei mitään lempinimiä, tai sukunimen mukaan, mikä olisi ollut fiksua ja helppoa. Se oli oikeasti ihan naurettavaa touhua. Kun nämä ihmiset vielä merkitsi kaikki tekeleensä niiden mukaan. Olihan se hienoa, kun oli joku koulun avoimet ovet ja vanhempia tuli käymään ja vierekkäin oli "iso-terhin" ja "pikku-terhin" piirustukset, eikä vanhemmat erottaneet omansa tekelettä. Voi sitä riemua.

Sade kirjoitti:Erityisesti inhosin sukunimeäni, joka nykyään taas on minusta kovin kaunis, sekä soinniltaan että merkitykseltään. Jos joskus menisin naimisiin, pitäisin ehdottomasti oman sukunimeni: osaksi juuri tuon nimen kauneuden takia, osaksi koska en periaatteessakaan haluaisi ottaa miehen sukunimeä.

Mä inhosin sukunimeäni nuorempana ihan hirveästi. Vieläkään en sitä älyttömän mielelläni missään huutele, mutta olen tottunut ajatukseen että se nyt on mun suvun nimi enkä mä sille mitään mahda. Nimi on suht erikoinen, nimen kantajia on joitakin satoja, alkuperä jossain äärimmäisessä lapissa. Mutta kun se vaan on täynnä kovia konsonantteja ja rumia vokaaleita, ruma se on vaikka miten yrittäisi. Takavuosina siitä saatiin aikaiseksi vielä toinen toistaan karseampia väännöksiä, mikä toki söi teinidenin sielua rotan lailla.

Niin että jos mä joskus naimisiin päädyn, otan ihan varmasti miehen nimen. Se tuskin kuulostaa enää pahemmalta kuin tuo.

Minä myös ilmoittaudun kerhoon, joka inhosi sukunimeään pienempänä. Inhosin sitä, koska se on niin pitkä, jopa 12 kirjainta plus väliviiva. Oli siinä kirjoitettavaa, kun monella kaverilla on muutaman kirjaimen sukunimi! :P

Nykyisin oma sukunimi on rakas, ei sitä kanna kuin meidän nelihenkinen perhe sekä setä ja sen vaimo. Tosin usein saa olla lisäämässä tuota väliviivaa tai jotain muuta kirjainten sekaan.

Oma etunimi, Satu on ihan jees. Pienenä inhosin sitä erään lorun takia. :P No, onneksi sekin oli ohimenevää. Toisesta nimestä en vieläkään pidä, paitsi jos siitä ottaa -li-päätteen pois.

Mun vanhemmat oli miettineet useampia nimivaihtoehtoja valmiiksi, mutta heti synnyttyäni
olin kuulemma näyttänyt ihan Siniltä, joten se jäi nimekseni. Muita vaihtoehtoja oli Tuuli ja
Maria. Toinen nimeni on äitini toinen nimi, ja se sointuu kivasti etunimeeni. Vanhahtava ni-
mi on kyseessä, tykkään että mua ja äitiäni yhdistää sama toinen nimi.

Tyttönimeni aiheutti aikaisemmin jonkinverran sekaannusta, moni luuli että koko nimeni on
sukunimi. Nyt kun käytössä on avioliiton myötä uusi sukunimi, niin samaa ongelmaa ei ole
tullut vastaan. Ja vaikka tyttönimestä luopuminen oli jokseenkin haikeaa, tykkään uuden su-
kunimen jämäkkyydestä

Etunimein on kaksoisnimi, joka lapsena aiheutti... no, en mä ihan hirveästi tykännyt siitä. Nykyisemmin käytän oikeastaan vaan etunimeäni (paitsi kun vastaan duunissa puhelimeen), kaverit ja muutkin vaan etunimeä lähinnä. Äiti käyttää koko nimeä aina välillä, sisko kettuillessaan. Etunimi oli vielä ala-asteella vähän harvinaisempi, nykyään yksi Suomen suosituimmista.

Etunimen ekan puoliskon äiti mulle nappasi ruotsalaiselta mallilta, toinen puolisko on suvussa kulkenut nimi. Kolmannen nimen alkuperää en oikeastaan kovinkaan paljon muista... oliskohan sekin isän äidin vanhemmissa.

Sukunimi taas on ihan liian yleinen, olisi ihan kiva päästä se muuttamaan.

Lapsilleni olen jo nimet valinnut, näytti ne miltä tahansa ja oli mies mitä mieltä tahansa. Mun nimet on ja pysyy. No, ehkä on hieman neuvotteluvaraa.

Omaa etunimeäni en koskaan ikinä tahtoisi vaihtaa, se on kuitenkin... minä. Niin suuri osa minua on nimessä, joka tuntuu tavallaan hassulta.

Mie en hirveästi perusta nimestäni, vaikka se kuulostaakin aivan hyvältä. Se vaan, että ko on vähän puhevikainen, niin ei tunnu erityisen kivalta ko oma nimi on ehkä maailman vaikein lausuttava. Sukunimi on aika erikoinen, meitä on vissiin parisataa Suomessa, mikä tuo oman mausteensa tilanteeseen. "Ai siis mikä sun nimi on? Aijaa, mie luulin että kuulin väärin, kuulosti niin hassulta." Enkä oikeastaan ikinä pysty sanomaan etunimi-sukunimi-järjestyksessä, vaan aina pitää sanoa sukunimi ensin, muuten siitä ei ota sitäkään vähää selvää. Sukunimi on isän suvulta, ja olenkin miettinyt että ottaisin käyttöön äitin tai mummun tyttönimen, ko ne on niin paljon helpompia sanoa eikä kumpikaan mitään maailman yleisimpiäkään. Mutta jotenkin tähän nimeen on ehtinyt jo tottua, että sama kai se on antaa olla.

Lasten nimiä en ole erityisemmin miettinyt, muuten ko sen verran että ne ei tasan ole mitään Cecilioita ja Zacareita vaan aivan normaaleja suomalaisia nimiä jotka ihminen pystyy lausumaan ja kirjoittamaan kysymättä ohjeita. Toiset nimet voi tietysti olla jotain vähän spesiaalimpia, mutta niitähän ei joudukaan joka välissä huutelemaan.

theia kirjoitti:Omaa etunimeäni en koskaan ikinä tahtoisi vaihtaa, se on kuitenkin... minä.

Ala-asteaikoina muutamalla kaverilla oli hirveä hinku muuttaa nimensä
kaksiosaiseksi. Pari tyyppiä lisäsi alkuperäisen etunimensä lisäksi Tuu-
lian alkuperäisen nimen perään, ja sitten oltiin niin khuulia ja originellia
että

Omassa nimessä on harmittanut ainoastaan se, ettei siitä ole ikinä saanut
väännettyä mitään kivaa lempinimeä. Tai no, on tuo Forde-tunnukseni sel-
lainen, mutta sitä käyttää vain lähipiiri.

Äidilläni on muuten joku fiksaatio liittyen nimien kirjainmääriin. Hänen mie-
lestään tyttöjen nimissä kuuluu olla 4 kirjainta ja poikien nimessä 5. Tämän
säännön mukaan myös minut ja sisarukseni on nimetty

Minä en ole oikeastaan ikinä pahemmin pitänyt nimestäni. Se on aika yleinen ja tylsä. Ei sillä, en minä mitään kauhean erikoista nimeä olisi halunnut, mutta kun omani ei vaan missään vaiheessa ole napannut . Samalla luokalla kaimoja ei koskaan ole ollut, mutta rinnakkaisluokilla ja harrastusporukoissa onkin sitten ollut senkin edestä. Nimeni on monina vuosina ollut suosituimpien tyttöjen nimien kärkijoukossa.
Lapsena olin katkera siskoilleni joilla on paljon kivemmat nimet ja pidin omaa nimeäni huonona ja minua kohtaan osoitettuna loukkauksena. Nykyään en jaksa nimestäni stressata, ei se edelleenkään ole kovin kiva, mutta en oikein osaisi sitä mennä muuttamaankaan, se on kuitenkin osa minua.
Lempinimiä nimestäni ei saa oikein väännettyä. Nekin mitä saa, kuullostavat lähinnä haukkumanimiltä, enkä pidä niistä.
Muut nimeni ovat ihan ok ja konaisuudessaan nimi kuullostaa ihan mukavalta ja käyvät toisiinsa. Sukunimenikin on ihan tavallinen suomalainen nimi ja yleensä kaikki kuulevat sen oikein ihan kerta kuulemalta. Käsittääkseni kaikki, joilla on sama sukunimi kuin minulla ovat jotain sukua toisilleen, koska ei meitä kuitenkaan niin paljon ole. Jos joskus menen naimisiin niin nimen vaihdan jos miehen sukunimi on ok, eikä kuulosta pahalta muiden nimieni kanssa.

Minulla on kaveriporukassa muutamakin joka on vaihtanut nimeään. Pari on vaihtanut toisen nimen etunimekseen, tai yhdistänyt ensimmäisen ja toisen nimen. Nämä tapaukset ymmärrän hyvin, mutta sitten on jotain jotka ovat todellakin vaihtaneet ihan oudon ulkomaalaisen nimen. En ole tarkemmin kysynyt mikä nimenvaihdon ideana on ollut, mikäs siinä jos tykkäävät. Joissain tapauksissa tulee kuitenkin pakostikin mieleen, että yritetäänkö sen kautta vain olla jotenkin niin erilainen...

Ikinä en ole oikein pitänyt lapsista, enkä siksi nimiä ole juurikaan miettinyt. Kuitenkin minulle tuli joskus vuosia sitten mieleen eräs nimi, jota haluan käyttää jos ikinä pojan saisin. Kerran kuitenkin erehdyin kertomaan sen nimen siskolleni, joka ihastui että onpa hyvä nimi(kyse on siis ensimmäisestä ja toisesta nimestä, jotka käyvät hyvin toisiinsa)ja minä kyllä olen todella katkera jos sisko sen nimen minulta vie, koska se tasan varmaan on hankkimassa lapsia kohta puoliin, siihen malliin ne perhettä leikkii. Mutta toisaalta minä en tosiaan lapsista perusta eikä ole suunnitelmissa semmoisia hankkia ihan heti, jos koskaan...

Nimiin liittyen mua on aina ihmetyttänyt se, jos etunimi ja kutsumanimi ovat erit. Sen ymmärrän hyvin, jos etunimi on yhdistelmänimi ja siitä käytetään vain alkuosaa. Mutta en oikein ymmärrä, miksi joku haluaisi antaa lapseelleen jonkin etunimen ja käyttää kutsumanimenä toista tai kolmatta nimeä. Se on jotenkin hämmentävää ja aiheuttaa huomattavan määrän sekaannuksia. Omassa tuttavapiirissä on yllättävän monta tyyppiä, joilla on kutsumanimi eri kuin etunimi. En ole kuullut yhdenkään pitävän siitä, että heillä on eri kutsumanimi kuin etunimi. Erityisen hämmentävää on se, että mummallani on sama etunimi kuin hänen äidillään oli! Tästä johtuen hänen kutsumanimenään käytetään toisen nimen (yhdistelmänimi) loppuosaa.

Mäkään en nuorempana tykännyt nimestäni, en kylläkään enää muista miksi. Nykyään pidän etu- ja sukunimestäni. Etunimeni on nelikirjaiminen ja siitä saa helposti väännettyä aika yleisestikin käytetyn lempinimen. Vanhempani kutsuivat minua pienenä tuolla lempinimellä, mutta inhosin sitä. Jätin siis sinnikkäästi vastaamatta, jos joku puhutteli minua lempinimellä. Niinpä kukaan ei ole enää vuosiin käyttänyt minusta minkään sorttisia lempinimiä. Se ei haittaa, sillä etunimeni on oikein kiva sellaisenaan.

Toisen nimeni olen perinyt äidiltäni ja olen aina inhonnut sitä. Tekisi mieleni vaihtaa se, mutta en tiedä mihin. Suvustani löytyy muutama kiva nimi, mutta ne eivät oikein sopisi yhteen etu- ja sukunimeni kanssa. En toisaalta myöskään haluaisi loukata vanhempiani, he kun kuitenkin ovat minulle nimen valinneet.

Sukunimeni on aika tavallinen, mutta ei kuitenkaan ihan kauhean yleinen. Se on myös nelikirjaiminen, joten nimmari on nopsa kirjoittaa. Sukunimeni on vähän tylsä, mutta en silti siitä luopuisi vaikka naimisiin menisinkin. Tuntuisi oudolta ottaa ihan vieras sukunimi. Nimi ylipäätään on muodostunut sen verran tärkeäksi osaksi omaa persoonaa, etten varmaan tuntisi oloani kotoisaksi jonkun muun nimisenä.

Mulle ei ole vakiintunut mitään pysyvää lempinimeä käyttöön.

Lapsosena tahdoin ehdottomasti itseäni kutsuttavan Speedyksi, Kummelin Speedyn ja Sakun mukaan. Se ei kuitenkaan mennyt vanhemmille eikä muillekaan läpi, ainoa joka kutsui mua tuolla nimellä olin mä itse. Ala-asteella sain pärskähtävästä naurustani lempinimekseni Mopo, olin kaikille Mopo siis jo ennen yläasteen seiskaluokkaa. Partiossahan annetaan (annettiin..) partonimet, valitsin itselleni naisellisen Masin. Yläasteella vaihtui koulut ja kaverit, en muista mitään merkittävää lempinimeä noilta ajoilta - eiku raggariporukat kutsuivat mua Möröksi joskus. Lukiossa olin milloin Ponityttö, Potter tai Nalle - jotenkin nämä liittyivät kaiketi ulkoiseen olemukseen, en tiedä tarkkaan.

Mun nimestä on ehkä vähän hankalaa vääntää mitään lempinimeä, töissä olen kuitannut muutaman viestin nimellä Saba, se tuntuu jäävän käyttöön työkavereiden keskuudessa. Tietty kundit antavat mulle päivittäin uusia hellyttelynimiä, tyyliin Fuckface ja Fittibody.