Tunnistan damnin ikäkriisin
Olen ollut itse siinä samassa. Vain sillä tilanteella, että ihmiset olettavat mun olevan nuorempi.
Nykyisin se on jo eri tasolla, mutta ennen. Saattoi olla tilanne, jossa samanikäiset keskustelivat jostain baarikokemuksista ja ne olivat keskusteluja joihin en osallistunut (koska en baareillut, enkä halunnut sanoa mitä siitä silloin saatoin ajatella) ja kun tuli esille, että en pyöri baareissa he olettivat ettei ikä riitä
Olen herättänyt enemmän hämmästystä sillä että olenkin näin vanha, enkä suinkaan vaikka 5 vuotta nuorempi. Siitä kriiseilin yhteen aikaan paljonkin, koska tunsin painetta että olisi pitänyt olla sitä ja tätä ja tuota - mitä siis en ole.
Nuoruuden vaikutelma on myös oikeasti saanut ihmiset kohtelemaan minua kuin vähätietoisempaa. En ymmärrä miten ikä korreloi tietoa tai taitoa. Tietyissä asioissa kokemus varmasti vaikuttaa ymmärrykseen ja tietoon asioista, mutta kokemus ei taas ole sama kuin ikä ja numerot. Ja sama toisinpäin. 20-vuotias ei varmasti osaa myötäelää ja ymmärtää 35-vuotiaan ja eronneen tuskaa oman kokemuksen kautta, mutta se ei tarkoita etteikö nuoremmalla olisi mahdollisuutta siihen.
Mun ikäkriisi tällä hetkellä on malttamattomuutta vanhenemiseen. Jotenkin mulla on itseni suhteen kuvitelma, että ikä tuo uskottavuutta. Ei niinkään muiden suhteen, vaan itse itseni suhteen.
Eipä tässä itselläkään mitään perheitä, autoja, taloja, maita tai mantuja ole - eikä varmasti ole siellä 30 kohdallakaan - mutta hyvä niin! Mua ahdistaa enemmänkin se, että selkeästi muutamia entisen kaveripiirin ihmisiä menee naimisiin koska se on jotain mitä pitää olla, kun on sen ikäinenkin. Tekevät lapsia syystä "kun ei tässä muutakaan ole". Ehkä he ovat valmiita ja oikeasti haluavat sitä, mutta en osaa yhtään löytää itseäni siitä maailmasta.
Enkä kyllä tiedä onko sillä tekoa iän kanssa, vai onko "ikäkriisi" vain ilmaisu sille ahdistukselle, joka meihin luodaan sosiaalisten olettamusten myötä.
Tietyn ikähaarukan sisään pitäisi olla milloin mitäkin. Alkaen opiskeluista, työstä, taloudellisesta riippumattomuudesta, itsenäisyydestä, siirtyen sitten parisuhteeseen, perheeseen, omaisuuteen ja vaikka mihin. Ja jos ei pääse näihin ns. sosiaalisiin statusta merkitseviin asioihin ei täytä vaatimuksia ja sitten tulee se "mitähän ihmiset ajattelevat"-rumba. Ja mitä itse ajattelee, kun jokainen omalla tavallaan luo itselleen status-olettamuksia. Niiden saavuttamattomuus lisää pettymystä itseään kohtaan ja sitten on "kriisi".
Ehkä tässä on myös se pointti miksi mua ei ahdista perheettömyys tai parisuhteettomuuskaan enää. Paskaako sillä on väliä. En mä ole valmis mihinkään sellaiseen, joten on ihan tosi hyvä ettei mitään semmoista pakkoa ole. Itsehän mä tätä elämääni elän. Itseäni varten myös, enkä muiden olettamuksiin. Enkä mä tunne siitäkään syyllisyyttä.
Tämä pohdinta on siltä pohjalta, kun seuraan miten eräs lähipiirini taho, jolla on minun ikäiseni tytär, lataa tyttärensä niskaan suuria odotuksia. Äiti on yli 60-vuotias ja haluaisi lastenlapsia. Hän ei voi mitenkään ymmärtää miksei tyttärensä halua mennä poikaystävänsä kihloihin, ostaa asuntoa, mennä naimisiin ja perustaa perhettä. "Sehän on normaalia" on aika usein hänen pohdintansa epätoivoinen päätös. "Epänormaalia" taas on tyttären elämäntyyli baareineen, vapauksineen ja kaikenlaisine muine tekemisineen. Asuu vielä kaikenlisäksi vuokralla ja pitää opiskeluista välivuotta! Äidin suurin kauhistus, koska hänen silmissään tytär ei mene eteenpäin. Pitäisi mennä ulkoisesti eteenpäin ja näyttää yhteiskunnalle. Mutta se on mun mielestä aivan vaan puppua
Jos pääsisimme eroon tästä paineistamisesta ja status-ajattelusta voisimme varmasti paljon paremmin.
That's what I think about it.