forde.munfoorumi.com

Marenki

Mäkin olen jo pariin otteeseen ostanut jonkun siiderin kaupasta, mutta ei ole kysytty papereita. Pakkoko tässä on todeta, että näytän sitten oikeasti ikäiseltäni. Toisaalta voisi tietysti ajatella positiivisesti, että jos myyjät eivät ole vielä sisäistäneet uutta sääntöä.

L-S kirjoitti:Toisaalta voisi tietysti ajatella positiivisesti, että jos myyjät eivät ole vielä sisäistäneet uutta sääntöä.

Joo, niin sen täytyy olla.

Tän uuden säädöksen tultua ei multakaan ole mitään kyselty.
Minulta!
Neiti Babyfacelta!
Ei ne kai jaksa vaivautua enää kysymään keneltäkään

Mäkin oon vähän pettynyt, kun multa ei oo kysytty henkkareita ja oon kuitenkin ostanut jo vaikka ja mitä alkoholia tässä viimesen parin viikon aikana. mm. 3 pulloa likööriä ja kaks skumppaa Alkosta, eikä sillonkaan kysytty. Alkossa ne on yleensä vielä tarkempia kysymään kuin marketeissa/kioskeissa.
Varsin pettynyt olin silloin, kun olin liikkeellä kaverini kanssa, joka on kyllä saman ikäinen kuin mä, mutta näyttää siltä kuin olisi 18. Ajattelin, että hänen seurassaan multakin kysytään siideriostosten yhteydessä, muttei kysytty.

Mutta miehekkeeltä, joka on 29, on kysytty jo ainakin kahdesti henkkarit tupakkaostosten yhteydessä tässä viime aikoina.

Multa ei ole kysytty papereita varmaan kymmeneen vuoteen. Eikä kysyttyy eilenkään, vaikka ostin mm. viinaa ja kuoharia. Kai mä näytän sitten kolmekymppiseltä, vaikken ole (vielä) 30. Ellei sitten Alkon myyjä ollut tosiaan sisäistänyt uutta sääntöä.

Alkoahan tuo uusi ohjeistus ei koske, siellä se on edelleen 23v.

Mähän nyt oon tottunut, että melkein aina kysellään papereita, vaikka ois tuo muksukin mukana
(onneks se pikkuhiljaa alkaa näyttää niin vanhalta, että mä olisin saanut olla aika nuori, kun sen oisin saanut ).
Mutta tässä tammikuussa on mennyt hermot, että joka ikinen kerta saa näyttää paperit.
Alkossahan en tosiaan ole käynyt kuin pari hassua kertaa niin, etten olisi näyttänyt papereita.
Hassua, et silloin alaikäisenä (17v) pääsi heittämällä baareihin ja osti itse aina tupakat ja kaljat eikä mitään ongelmia melkein ikinä,
mut ehkä mä olin niin vakuuttava, kerrankin myyjä kysyi multa, että ootko 18, mä sanoin, että joo, vaikken siis ollutkaan, eikä se sit kysynyt mitään papereita, vaan myi kaljat silti. Aika hämmentävää.

Muuten mulla ei mitään ikäkriisiä ole, oon tässä jo useamman kuukauden oottanut, että joka mä kohta täyttäisin sen 25, niin ois paljon helpompaa, kun olisi kaikkien virastojen mielestä aikuinen.

Annis kirjoitti:Alkoahan tuo uusi ohjeistus ei koske, siellä se on edelleen 23v.

Kappas, hyvin minäkin sitten olen näköjään asioista perillä.

Suvi kirjoitti:

Annis kirjoitti:Alkoahan tuo uusi ohjeistus ei koske, siellä se on edelleen 23v.

Kappas, hyvin minäkin sitten olen näköjään asioista perillä.

Mäkin oon ollut siinä luulossa, että se koskis automaattisesti alkojakin tuo ikärajaseuranta.
Miksei se koskis myös niitä?

skray kirjoitti:

Suvi kirjoitti:

Annis kirjoitti:Alkoahan tuo uusi ohjeistus ei koske, siellä se on edelleen 23v.

Kappas, hyvin minäkin sitten olen näköjään asioista perillä.

Mäkin oon ollut siinä luulossa, että se koskis automaattisesti alkojakin tuo ikärajaseuranta.
Miksei se koskis myös niitä?

Mun villi arvaus on, että koska Alko ei kuulu Kaupan liittoon. Se joku päivittäistavarakaupan liittohan tämän taustalla on - ei mikään lainsäädäntö tms. muu velvoite. Haluavat vaan itse siivota pesänsä.

Ennen tätä 30:n uudistusta, olin että "ihanaa, minulta ei ole kysytty papereita moneen vuoteen ".
Nyt uudistuksen jälkeen olen "näytänkö mä muka yli 30-vuotiaalta, mitähäh? ".
Ja ikäähän mulla on oikeasti vähän alle 30.

Kaikesta sitä saa ikäkriisin aikaiseksi.

Nyt on ikäkriisi. Missä vaiheessa mun kropasta tuli vanha? Ennen sitä jaksoi bilettää monta kertaa viikossa ja silti menin aina jopa aamu 8:n luennoille. Nyt on yhden venähtäneen lautapeli-illan (Peli-iltaan ei siis liity alkoholia.) ja 3 tunnin yöunien jäljiltä sellainen olo, että vois nukkua viikon. Vanhuus.

marenki

Joo, sellaista se vanhuus on. Joskus alle 25-vuotiaana sitä oli vielä nuori ja virkeä, itse en silloin harrastanut bilettämistä kovin usein, mutta monesti tein esimerkiksi töitä/opiskelujuttuja pitkälle yöhön tai jotain muuta yhtä fiksua ja heräsin silti ajoissa. Nykyisin en jaksaisi millään, jos valvon johonkin kolmeen pitää saada nukkuakin sitten kyllä vähintään kymmeneen. Ja muutenkin alle kahdeksan tunnin yöunet tekevät tiukkaa, nuorempana kuusi tuntia meni ihan helposti.

Puhumattakaan kaikista muista krempoista, mitä kropasta löytyy.

Äskettäin oli kyllä joku tutkimus, että alle 30-vuotias olisi vielä "nuori" henkiseltä kehitykseltään tms. En muista yksityiskohtia. Itsehän en kyllä siihenkään kategoriaan enää mene, kai sitä on pakko olla aikuinen.

Mulla on kanssa pienimuotoinen kriisi. En kyllä tiedä, onko se varsinaisesti ikäkriisi, mutta ikäänkin liittyvä. Ensimmäinen ikään liittyvä kriisinpoikanen mulla ehkä oli silloin, kun seurustelin parikymppisenä itseäni 4 vuotta vanhemman poijjan kanssa. Sen kaverithan oli kanssa samaa ikäluokkaa ja voi surkua, kun en päässyt baariin, jossa ikäraja oli 25. Silloin tunsin itsensä tosi lapseksi ja harmitti "pilata" toisten ilta, kun ei päästykään siihen heidän ajattelemaansa baariin. Mutten se jäi oikeastaan siihen. Ei ollut mitään sellaista "pitää vielä saavuttaa ennen kuin täytän XX vuotta"-ajatusta.

Mutta nyt on alkanut ahdistaa, että 30 lähestyy. Ei sillä, että se on 30. En tunne itseäni kolmekymppiseksi. En oikein tiedä, miksi itseni tunnen. Mutta noin niinkuin biologiankin kannalta vähän pelottaa. Mulla ei vielä tähän ikään mennessä ole ollut vauvakuumetta, mutta toisaalta en voi sanoa, että en ikinä halua lapsia. Ja jos sattuisin joskus löytämään kumppanin ja haluamaan niitä lapsia, niin pian alkaa olla kiire. Koska olen nyt ensisynnyttäjien keski-iässä ja olisi aika tylsä huomata sitten neljänkympin korvilla, ettei niitä lapsia tulekaan. Täysimuotoiseksi kriisiksi tämä ei ole vielä päässyt muodostumaan, koska voi olla, etten haluakaan lapsia. En tiedä vielä. Onhan tässä aikaa miettiä Mutta jotenkin alkaa olla sellainen olo, että kyllähän tässä iässä pitäisi kohta alkaa tietää.

Myös ympärillä ihmiset ovat pääsääntöisesti pariutuneita, osa jo saaneet lapsia. Tai sitten niitä, jotka ovat olleet sinkkuja 10 vuotta, ja ovat jo "heittäneet toivon". Ja pahoin pelkään, että löydän itseni jälkimmäisten joukosta Tulevaisuudentoiveisiini kuitenkin kuuluu parisuhde ja ehkä tämä ahdistus johtuu siitä, että vuodet vaan kuluu ja mä koen jumittuneeni.

En sikäli koe, etten olisi mitään saavuttanut. Olenhan ehtinyt asua ulkomailla ja sinne lähteminen on niin helppoa, kun ei ole muita ajateltavana. Omaa asuntoa en kaipaa ainakaan vielä, koska en tiedä, missä haluan asua pysyvästi. Vakityö on, mutta sekin vähän sellainen, etten tiedä haluanko tehdä sitä lopun elämääni. Mutta eihän tämä elo ihan sellaista ole, kuin ajattelin sen 28-vuotiaana olevan.

Mikä juttu se on, että monet ihmiset haluavat jäädä ikävuoteen 25? Tässä nyt on useampia ihmisiä, jotka ovat sanoneet 25 täyttäessään, että nyt siitä ei vanheta sitten enää, ja/tai kun se on täytetty "oon ollut 25 jo 5 vuotta/10 vuotta" jne yms Voisko joku selittää? Oon yrittänyt kysellä.

Mulla ei ole ikäkriisiä. Tulee 30 täyteen tänä vuonna. Oon lähinnä... tyytyväinen. Oon päässyt eteenpäin.

Ehkä 30 on jotenkin sellainen ensimmäinen vanhalta kuulostava ikävuosikymmen. Vaikka ainakin mulla 20-29 ei ollut niin hyvää aikaa kuin 30+ on ollut.

40 onkin sitten hankalampi raja varsinkin, kun naisilla se vaikuttaa elämän suuriin valintoihin melkoisesti.

Mulla on joku outo etiäinen ollut päässä siitä asti kun täytin ehkä kymmenen. Tai en mä tiedä onko se outo tai onko se etiäinen, mutta ikävuodet 25, 28 ja 40 ovat olleet semmoisia "outoja".
Ikävuosi 25 olikin merkityksellinen vuosi, samoin ikävuosi 28. Ikävuonna 28 tein havaintoja elämästä ja itsestäni. (Osan voisi ehkä palauttaa mieleensä... )

Odotan että saan täyttää 40. Näköjään nää 29 ja 30+ on tätä mitä on. Ehkä 35 voi olla muutoksen vuoksi, mutta se 40 on eri tavalla. Vähän niinkuin että odottaa jotain salaisuutta ja se selviää kun täytän 40.

Mulla on kriisit ihan muualla kuin iässä.
Ehkä se johtuu juuri tästä babyface-meiningistä.

Itsekin olen ihmetellyt tätä "olen ikuisesti 23-vuotias"-mentaliteettia. En mä halua olla ikuisesti edes 30! Aika kuluu ja helvetin hyvä niin. Ehkä sekin, että historiallisesti se nuoruus on ihanne. Olla nyt viaton ja kokematon ja elämänsä vedossa. En tiedä onko se jotain menneessä elämistä tai haikailua? Hirveän vaikea sanoa, kun en kaipaa lapsuudesta, tai vielä vähemmän nuoruudesta mitään. En myöskään kaipaa sitä parikymppisenä räpiköintiä ja hapuilua.

en osaa auttaa.

Erään teorian mukaan naiset, jotka haluavat ikuisesti elää siellä 20+- ikävuosissa ovat tyytymättömiä nykytilanteeseensa ja kaipaavat muutosta, mutteivat osaa eritellä mitä se on tai että uskaltaisivat tehdä sen eteen toimenpiteitä. Kun arki on joko sitä ruuhkavuotta tai rutinoitua, niin kaivataan sinne nuoruuteen kun ei ollut huolen häivää tai oli villiä ja vapaata, ei painolasteja.
Kai mun elämä on silloin jo ollut niin perseestä etten mä kaipaa sitä yhtään.

Siksi pitäisi opetella elämään siinä hetkessä missä on.
:patakattilaaneuvoo:

Pascal Lemoix kirjoitti:Ehkä 30 on jotenkin sellainen ensimmäinen vanhalta kuulostava ikävuosikymmen.

Ja jos on yli 25, on lähempänä 30 vuotta kuin 20 vuotta.

Jossain joskus sanottiin, että silloin ihminen on vanha, kun sanoo "tänä vuonna minä täytä" sijaan kierrellen silloisen ikänsä (jos edes sitäkään). Oli mahtavaa, kun yhdessä haastattelussa haastateltava sanoi olevansa 41, mutta täyttävänsä kyseisenä vuonna 42. Äänessä ei ollut hiukkaakaan emmintää tai häpeää, vaan pikemminkin ylpeyttä. Joillekin se ikä totisesti on vain luku.

Toki olen vasta lähes teini - 27 - mutta ei tulisi mieleenkään hävetä omaa ikäänsä. Nuoruus oli kivaa, mutta kai mä olen aina ollut jollain tasolla henkisesti mummo, sillä pidän kovasti arjesta ja "vanhuudesta". Elämä on nykyään enemmän arkea ja siihen olen tyytyväinen. Ihanaa vanheta. (Kai mä jollain tasolla odotan eläkepäiviäkin. )

Mäkin odotan eläkepäiviä. Talo maksettu (toivottavasti) ja mahdolliset lapsetkin (toivottavasti) muuttaneet pois kotoa ja saa vaan olla kahdestaan miehekkeen kanssa ja tehdä mitä huvittaa.
Kyllä vanheneminen on kivaa. Olihan sitä nuorenakin kivaa ja tuntui, että on ikäloppu kun täyttää 30, mutta nyt jo 29 mittarissa, eikä tunnu missään.
Joku keski-ikäisempi lapsellinen ihminen taisi facessa todeta, että mikä siinä on kun lapset vanhenee/aikuistuu, mutta itse on aina nuori. Tää kuvaa varmaan aika hyvin mun ajatusta myös, kun ajattelen esim. jotain serkkuani tai tuttujen lapsia, jotka mun mielestä ei voi olla vanhempia kuin 10, mutta on nyt oikeasti jo 20. Ja mä oon edelleen nuori.

Mäkin olen monet kerrat todennut (esim. tuttujen lasten ikää kummastellessa), että on se kumma, kun muut vain vanhenee, mutta minä pysyn saman ikäisenä.

Kiba Sä osasit hyvin sanoa asioita

Joo, siis 30v tuntui "tosi" vanhalta sillon parikymppisenä, mutta en mä kyllä silloinkaan halunnut jämähtää siihen ikään. Tossa kyselin että miksi joku sanoo niin, niin vastaukseksi sain Se on vaan läppä, en mä sillä mitään kummempaa tarkoita, kepeä lausahdus vaan, en oo koskaan miettinyt että kukaan sillä tarkoittaisi jotain... No, ihmisiä on erilaisia ja toiset puhuu vaikka ei oliskaan mitään sanottavaa. Yritin vielä udella, että mitä hauskaa siinä on ja sain vain kummeksuvia vastakysymyksiä että ei kai kaikkea pidä ymmärtää ja että huumorintajuja on erilaisia

Noh. Mä arvostan enempi ikää ja kokemusta kun nuoruuden juttuja, ainakin tällä hetkellä Tosin mun elämä on vielä aika paljon niitä "nuoruuden juttuja" - pitkiä iltoja baareissa, ystävien kanssa illallistamista, laiskoja sunnuntaita... Saapi nähdä kuinka paljon sitten näitä kaipaan kun se elämä ei enää ole tuota. Mä kyllä janoan muutosta, mutta toisaalta oon aika (tosi?) tyytyväinen tähän mitä on.

Tais mennä nyt vähän ohi ikäkriisistä, en tiedä onko tässä mitään järkeä

theia kirjoitti:Tossa kyselin että miksi joku sanoo niin, niin vastaukseksi sain Se on vaan läppä, en mä sillä mitään kummempaa tarkoita, kepeä lausahdus vaan, en oo koskaan miettinyt että kukaan sillä tarkoittaisi jotain... No, ihmisiä on erilaisia ja toiset puhuu vaikka ei oliskaan mitään sanottavaa. Yritin vielä udella, että mitä hauskaa siinä on ja sain vain kummeksuvia vastakysymyksiä että ei kai kaikkea pidä ymmärtää ja että huumorintajuja on erilaisia

Njoo, ihmisillä on tosiaan erilaisia huumorintajuja. Mietin, että voisiko toi liittyä siihen, että nuorena pysyminen on jotenkin yleinen klisee, asia joka kiertää vitseinä, ja onhan niitä huumorikorttejakin, joissa toivotetaan, että nyt kun täytit taas viidennentoista kerran 29, niin onnea (29-kortin olen nähnyt, 25:ttä en). Että jotenkin sitten toistetaan niitä kliseitä ajattelematta asiaa sen kummemmin, ja sitten kun joku siitä kysyy, ei osaa tai syystä tai toisesta halua selittää. Mutta riippuu toki ihmisestä ja tilanteesta. Kyllä varmaan joillekin 25-vuotiaana oleminen on aikaa, jolloin mahdollisuudet ovat jollain tapaa auki, eikä ole vielä niin paljoa sellaista, mikä sitoisi, ja ehkä se, ettei halua ajatella ikäänsä ja vuosien kulumista on tapa tarrautua edes johonkin siitä.

En mäkään haluaisi olla enää 25-vuotias. Toisaalta nykyinen ikä (joka on siis yli 25) tuntuu vähän siltä, että en hirveästi haluaisi tästä vanhetakaan, koska tuntuu että aika menee liian nopeasti ja sitten kun on jo niin-ja-niin vanha, pitäisi viimeistään olla saavuttanut jotain muutakin kuin tätä mitä on nyt, mutta se on toisaalta vähän eri asia eikä liity siihen, että mitenkään haikailisin nuoruuteen. Tai on asioita, joista ehkä haluaisin, että mulla olisi jo nyt, mutta ei ole. Tässä ei ehkä ole järkeä, mutta en jaksa nyt selittää tarkemmin.

Minua ei muuten haittaa vanheta, olen paljon mieluummin lähempänä kolmeakymmentä kuin pariakymmentä. Ainoa mikä tulevissa vuosissa ahdistaa on se, että pitäisi vissiin jossain välissä tehdä lapsia jos niitä haluaa, sillä en halua lapsia yli kolmevitosena. Jos niitä ei sitä ennen tule niin sitten olen ilman, mutta nyt sitten alkaa paniikki kasvaa, että jotain pitäs alkaa tehdä, mutta toisaalta en kyllä halua lapsia vielä pitkään aikaan.

Joskus pitäisi myös hankkia oikea ammatti. Vakituinen työpaikka on, mutta ei alan koulutusta ja jos hommat jostain syytä loppuu tai muuten pitää vaihtaa työpaikkaa, niin jään tyhjän päälle olemalla turha työtön muotoilija. Kouluttautuahan voi vaikka minkä ikäisenä, mutta haluaako kukaan minua sitten uusiin töihin, jos olen kauhean vanha.

Inhottavia mietittäviä, muuten olisin tosiaan ihan tyytyväinen ikääni nyt ja jatkossakin. Sitäpaitsi olen melkoinen babyface ja näytän ikäistäni paljon nuoremmalta, monesti ikäni veikataan 5-9 vuodella pieleen. Enpähän ainakaan tunne itseäni vanhaksi. Toisaalta sekin on hetkittäin hiukan ärsyttävää, kun tuntuu että kaikki pitää teini-ikäisenä pentuna vielä. Esimerkiksi kunnollista palvelua kaupoissa on turha olettaa saavansa, kun kaikki luulee minun olevan kouluikäinen ja ettei minulla ole siksi varaa ostaa mitään. Ensimmäinen kysymys ihmisiltä on aina, missä koulussa olen, eikä missä olen töissä. Hämmennys on suuri kun sanon että työelämässä jo hyvän aikaa oltu, kun lähempänä kolmeakymmentä olen.

Nostanpas tätä ketjua pitkästä aikaa ylös. Mua ahdistaa pikkuisen ajatus siitä, että oon lähempänä 35 vuotta kuin 30 vuotta. Täytän siis tänä vuonna 34 ja musta tuntuu, että alan olla täti-iässä. En mä silti itseäni tunne niin "vanhaksi". Kriiseilin kolmekymppisyyttä jo joskus 27-vuotiaana, ja alle kolmikymppisenä ostin oman asunnon, niin ei silloin tarvinnut enää kriiseillä. Mutta nyt on jo tuntunut pitkään, että oon "jämähtänyt". Ensimmäinen havahtuminen tuli silloin kun olin ollut samassa työpaikassa 11 vuotta. Jotain sen suhteen pitäisi tehdä, mutta se on pitkälti itsestäni kiinni.
Ja sitten taas toinen juttu: miksi mulla ei tähänkään ikään mennessä ole parisuhdetta? Miksi mua ei kiinnosta edes mikään deittailu? Ajatuskin jostain "sinkkutapaamisesta" ahdistaa. Jos mä käyn jossain, viihdyn omissa oloissani,joten miten mä voisinkaan ikinä tavata ketään. Tiedän, ettei kaikkien ole pakko seurustella tai olla parisuhteessa, mutta tuntuu, että sekin olisi "eteenpäin menemistä" jos löytäisin jonkun, jonka kanssa olla. Ja mä en tiedä, onko tuon ajatuksen päähäni iskostuttanut ulkopuolelta tulevat paineet, vai se, että oikeasti haluaisin parisuhteen. Ehkä sekä että.

Jo viime vuonna mun piti jo laittaa tänne sitäkin, että just kun on hyväksynyt oman ikänsä, sitten alkavat isovanhemmat vedellä viimeisiään ja omat vanhemmat olla vanhoja.

Miten joku uus harrastus? Uusia ihmisiä? Sitä kautta elämään jotain sellaista, mistä tulisi muutosta. Muutos kuitenkin on se, mitä kautta tuntuu siltä että menee eteenpäin eikä ole siinä samassa enää mitä aiemmin.

Musta on ihanaa olla tänä vuonna 35-vuotta. Enää 5 vuotta siihen että täytän sen 40. Koen myös että tämä kolmevitonen sisältää sellaisen jännän merkityksen mitä oli 28 ikävuoden aikana. Se on mun oma etiäinen, että kolmevitosena tulee elämään sellaista mitä ehkä vähän odotan, vaikken tiedä onko se hyvää vai huonoa.

Ikäkriiseihin mä olen huono. Olen tuota parisuhde-asiaa pohtinut taas paljonkin. Mitä haluaisin mahdolliselta parisuhteelta? Mitä olen itse valmis antamaan parisuhteeseen? Mistä olen elämässäni valmis luopumaan parisuhteen vuoksi? Mitkä asiat on parisuhteessa mulle tärkeitä ja mitkä ehdottomia, asioita joista ei voi joustaa? Tiedostan että mun kohdalla parisuhteessa on asioita, jotka on valtavirtaisesti asioita mitä ei ehkä käsitetä, eikä ymmärretä. Ne on myös sellaisia mistä en voi joustaa ilman, että tavallaan unohdan itseni kokonaan. Mitä nyt en halua tietenkään tehdä. En halua laittaa itseäni niin sivuun ettei minulla ole mitään väliä ja näissä asioissa se olisi ainoa tapa. Lisäksi asia on useille parisuhteissa se tärkein.
Lisäksi mulla ei ole tarvetta parisuhteelle. Rakkaudelle kyllä, mutta ei parisuhteelle. Koen myös että rakkautta ja rakastetuksi tulemisen tunteen voi saavuttaa ilman parisuhdetta. Ei ehkä samalla tavalla, mutta jos se riittää mulle, niin mikäs siinä sitten?

Ikäkriisit kai on kuitenkin niitä mitkä kehittää, siinä missä muutkin kriisit. Se pakottaa kiinnittämään huomiota asioihin ja tuo niihin ehkä sitten muutosta. Vaikka ajattelenkin että suurin osa ikäkriiseistä on sitä ulkopuolelta tuotettua painetta, minkä ihminen ottaa itseensä ja siihen liittyy tavallaan pelko vanhenemisesta ja kuolemasta. Silti ehkä kuitenkin siitä pitäisi etsiä se, mitä se voi tarjota ja millä tavalla siitä voisi hyötyä.

Ikäkriisissäkin voi mielestäni käydä jollain ammattilaisella hakemassa vinkkejä elämään. En sano että niin olisi pakko tehdä, mutta kannattaahan sitäkin vaihtoehtoa pohdiskella, jos tuntuu että ei millään pääse siitä eteenpäin.

Oonhan mä miettinyt jotain harrastuksia, joissa voisi tavata uusia ihmisiä, mutta en vaan ole keksinyt mitä tekisin.

Oon puolivakavissani miettinyt tuota ammattilaisen pakeille hakeutumista. Mulla on juttuja, joita on vaikea kertoa edes läheisille. Jollekin täysin ulkopuoliselle puhuminen voisi auttaa.