forde.munfoorumi.com

Vanha klisee kuuluu: sukulaisiaan ei voi valita, mutta ystävät voi.
Jutellaanpas niistä ensin mainituista.


Mulla on 13 (-1 kuollut) tätiä, setää ja enoa, ja n. 28 serkkua (en jaksa tehdä tarkistuslaskentaa, joten veikkaan tuollaista lukua), jotka jakautuvat hyvin selkeästi isän ja äidin puoliin. Isän puolella tulen suht helposti toimeen kaikkien kanssa, äidin puolella on huomattavasti vaivaantuneempi olo, ja itse koen olevani huomattavasti enemmän isän sukua kuin äidin.

Tämän ketjun innoitti äskeinen puheluni äidille. Soitin äidille kyselläkseni kuulumisia, ja hän oli taloyhtiön pikkujouluissa. Samassa taloyhtiössä asuu äitini sisko, minun kummitätini, joka halusi yhtäkkiä jostain syystä puhua kanssani. Ajattelin: "samapa tuo, humalassa se on kuitenkin, joten horiskoon horinansa."
Ei hitto mikä virhe.
Se ehdotti, että mun pitäis mennä käymään sen luona, siten että me oltais ihan kaksistaan. Ja syynä oli se, ettei me tunneta toisiamme.
Odotukseni on osastoa 3. asteen kuulustelu aiheesta "mitä opiskelet, mitä teet työksesi, mikä susta tulee isona, onko sulla miestä, onko sun elämässä mitään järkeä tai sisältöä?" Ja luultavasti prosessi jatkuu siten, että se kertoo tyttärelleen ja kaikille mahdollisille tutuilleen ja sukulaistensa kaimoille ne mun kuulumiset, koska äiti ja mun kummitäti eivät varsinaisesti mun kokemuksissa pysty kerskailemaan sillä, että osaavat pitää toisten ihmisten luottamuksella kertomat asiat omana tietonaan.

Isän puolen tätien kanssa kahdenkeskinen ajanvietto ei olisi minkäänlainen ongelma. Juteltavaa löytyisi ihan satavarmasti, kukaan ei kuulustelisi mitään ja hyvät ruuat saataisiin päälle. Äidin puolella... öh.. no ehkä tuo kertoo jotain, että en mä oikeestaan tunne niitä äidin puolen sukulaisiani lainkaan. Miks musta tuntuu, että mä varmaan taannun siinä keskustelussa 10-15 vuotta?

Se sanoi miettineensä tätä jo kauan. Miksei se ole voinut sitten vaikka soittaa? Tai urkkisi vaikka äidiltä niitä mun asioita, siinähän se naapurissa asuu. Pakkoko minut on tähän sotkea?

(Voi että mä tuun katumaan tämän viestin sävyä myöhemmin... )


No jaa, tuo puhelu nyt ehkä sohaisi johonkin ahdistuskohtaan, mutta yleisesti ottaen äidin puolen sukulaiset ovat minulle suurimmaksi osaksi aika yhdentekevää sakkia - ei suurempia ahdistuksia eikä suurempia riemuja, eikä oikeastaan paljonkaan yhteistä kenenkään kanssa. Isän puolen sukulaisista pidän lähestulkoon poikkeuksetta. Yhden serkun vaimo on -osastoa, mutta sitäkin näkee korkeintaan muutaman vuoden välein. Isän puolen sukulaisten luona on aina tervetullut olo, ja yleensä siellä saa olla kuin kotonaan. Aikuisia kohdellaan aikuisina ja lapsille annetaan tilaa olla lapsia. Äidin puolen sukulaisiin ei ole ikinä pidetty samalla tavalla yhteyttä, vaikka ovat aina asuneet lähempänä, joten siten heidän luonaan on aina olo kuin olisi vieraissa. Vaikka mummulassa käytiin vähintään kerran kuukaudessa, niin samalla paikkakunnalla asuvia tätejä perheineen ei käyty tapaamassa käytännössä koskaan. En tiedä miksi vanhempani eivät ole pitäneet yhteyttä äidin sukulaisiin, mutta on se ainakin yksi syy, miksi koen olevani tosi ulkopuolinen missään sen puolen sukutapaamisissa.



Minkäslaisia sukulaisia muilla keijoilla on?

Suku
Tai pikemminkin suvut.
Sopivasti just mun yksi setä soitti tänään ja kyseli kuulumisia. Ei sillä oikein mitään omia jorinoita ollut, mutta ihan mielenkiintoista se nyt kuitenkin oli vähän jutellakin. Jopa niin, että soli selvinpäin. Se ei aina ole ollut mitenkään itsestäänselvyys. Varsinkaan jos puhelin soi lauantai-iltana seittemän jälkeen. Semmosta normimeininkiä, jos sanois Se onkin sitten ainoa isän puoleleta mummin lisäksi joka soittelee. Niillä kahdella muulla sedällä tuskin on mun numeroakaan. Serkuista puhumattakaan. Meitä on aika vähän, öö.. laskutoiminnan jälkeen todettuani 14 (jos siihen otetaan mukaan siis mummi, sedät ja sisarukset ) Samaa sukunimeä kantava ihminen on siis mun sukulainen. Paitsi että yksi setä ja sen lapset vaihtoivat nimeä vuosituhannen alkupuolella, kun oli jotain tyhmää uskonto-selkkausta. Mun sedän vaimo on joku hihhulilahkolainen ja yaddayaddayadda. Nokuitenkin. Meitä tällä nimellä on siis vähän vähempi. Mutta ei se tee meistä yhtään läheisempiä. En tunne mun serkkuja ollenkaan, mutta eipä sillä niin väliäkään enää.

Äidin puolelta mulla on sitten ns. "perhe". Sisarukset, sen yhden lapsi ( ) ja muutama serkku. Täti ja enokin. Enolla ja mulla on sama syntymäpäivä, siskon likalla on seuraavalla päivällä. Enosta kuulee joskus, ehkä n. kerran kuussa jotain, mutta lähinnä äidin kautta. En vastaa puhelimeen jos se soittaa, koska todennäköisesti se on umpitunnelissa. Ei se mulle soita. Jos se tarttee jotain, niin tulee viesti. Soittamisesta tietää aina sen kossupullon olleen viimeisimpien päivien kaveri .
Tätiin ei ole mitään yhteyksiä. Viime kuulopuheiden (eli juorujen) mukaan se oli saanut jonkun isomman mielenterveysongelmadiagnoosin. Jipii. Tervettä sakkia!
Sen lapset, eli äidin puolelta ainoat serkut, pitää tosi vähän yhteyttä. Facebookissa 2/3 on kavereina ja joskus siellä vaihdetaan kuulumisia. Se nuorin niistä on kyllä taas vaihteeksi enemmän yhteyksissä, mutta usein silloin jos se tarttee jotain. Just tossa joku aika se ei pitänyt meihin mitään yhteyttä, kun hän suuttui jostain epäkurantista asiasta. Katkaisi kaikki yhteydet ja ilmoitti poistaneensa puhelinnumerotkin kännykästään. Siis tosi aikuista!

Sitten on tietysti olemassa vielä se isäpuolen suku, joka on välillisesti sukua. Siellä nyt on ihan ok-tyyppejä, mutta ei niiden kanssa kait sen suuremmin pidetä yhteyttä. Meidän äiti enemmänkin on tekemisissä niiden mun isäpuolen tätien kanssa.

Joskus lapsena meillä oli kai enemmän tätä sukulaisuus-juttua. Käytiin iskän kanssa sedillä ja äidin puolen serkuillakin. Sitten jossain tossa ysäriaikaan se laantui. Ei enää käyty, ei soitettu, eikä oikeen mitään. Mummilla nyt säännöllisesti - kuten edelleenkin, mutta muuten tosi hiljaista.
Mutta en mä tiedä tartteeko mun olla niiden kanssa tekemisissä. Meillä on ihan eri arvomaailmat, taustat ja iso kuilu kaiken välissä. Kavereita mulla on omasta takaa. Jotenkin se, että on lapsena leikitty piilosta ei ehkä riitä pitämään mielenkiintoa yllä sellaisen ihmisen kanssa, joka ei normielämässä olisi edes kaveri.

Suku kai on pahin. Eniten mua ehkä kiinnostaisi se osa suvusta, jota ei enää voi haastatella. Ne kuolleet isotädit, isoäidit ja isoisät.
Mutta elossa olevat eivät osaa kertoa juuri mitään
Paitsi tietty miten kukakin rellesti viinan kanssa

Kibaya kirjoitti:Mutta en mä tiedä tartteeko mun olla niiden kanssa tekemisissä. Meillä on ihan eri arvomaailmat, taustat ja iso kuilu kaiken välissä. Kavereita mulla on omasta takaa. Jotenkin se, että on lapsena leikitty piilosta ei ehkä riitä pitämään mielenkiintoa yllä sellaisen ihmisen kanssa, joka ei normielämässä olisi edes kaveri.

Tää kuulostaa kyllä just samalta kuin mun tilanne äidin puolen sukulaisten kanssa. Varsinkin tuo viimeinen virke.

niille, joilla suku on oikeasti pahin.

Mulla ei onneksi näin ole. Äidin puolelta mulla on useita tätejä, yksi eno ja näitä myöten myös useita serkkuja. Isän puolelta vain yksi täti ja serkku. Kaikkien kanssa ei toki tule oltua kovasti tekemisissä tai varsinaisesti pidettyä henkilökohtaisesti tai muutenkaan yhteyttä, varsinkaan serkkujen, kun ollaan levittäydytty ympäri Suomea ja muutamat maailmallekin. Lähinnä sitä vaan äidin kautta sitten kuulee toisten kuulumisia ja joitakin tapaa vain isommissa suvun tapahtumissa kuten merkkipäivien aikaan. Puhelimessa en yleensä puhu sukulaisten kanssa, mutta mä olen muutenkin huono puhelimessa puhumisessa, en mä kavereidenkaan kanssa tapaa juuri soitella. Nykyään muutamat vanhemmatkin sukulaiset ovat löytäneet Naamakirjaan, mikä on mun mielestä ihan hauskaa.

Niitä joita yleensä erityisesti tapaan, tapaan lähinnä muutaman kerran vuodessa, mutta silloin on yleensä miellyttävää. Tulee jotenkin sellainen olo, että muistaa mistä on tullut. Ja usein tehdään kivoja juttuja. Sukuni on vieraanvaraista. Kaksi äidin siskoa on myös mun kummitätejä, he ovat aina jaksaneet välittää musta ja muistaa mua (juurikin tänään sain joululahjan kaukaa ).

Yleisesti ottaen mun mielestä meidän suvut on fiksua porukkaa, vaikka toki kirjavaa. Vaikka kaikkia ei niin hyvin tunnekaan, en koe sitä erityisen kiusallisena. Tavataan silloin kun tavataan, hyvä että joskus. Kuitenkin musta on kiva tietää, että ne kaikki ihmiset on olemassa jossain tuolla.

Meillä on vähän eri tilanne sukulaisten suhteen, kun kaikki iskän puolelta on ruotsinkielisiä ja äitin puolelta on suomenkielisiä.
Iskän sukulaiset asuu kaikki noin 20 kilometrin säteellä mun kotikotoa ja näin ollen nähdään useammin. Äitin puolen sukulaisista lähimmät asuu noin 180 kilometrin päässä.

Kun olin lapsi, käytiin noin joka toinen viikonloppu mummun, eli äitin äitin, luona siellä 180 kilsan päässä. Paappa kuoli kun olin 8, joten häntä en kovin hyvin edes muista. Kun tulin teini-ikään, en enää lähtenyt perheen mukana mummolaan viikonlopuksi, vaan jäin mieluummin kotiin. Muutenkin äitin puolen sukulaiset on jääneet kaukaisiksi, kun ne on niin harvoin kaikki koolla. Siltä puolelta mulla on kolme enoa, joilla kaikilla on vaimot. Kahdella on lapsia, yhteensä siis kolme serkkua mulle. Kaikki on mua vanhempia. Kun näitä serkkuja nyt kuitenkin on vaan kolme, niistä kahden kanssa on enemmän oltu tekemisissä aina, koska ne asuu mummun naapurissa. Eli ollaan pienempinä aina leikitty ja nyt ollaan sit tekemisissä pari kertaa vuodessa. Yleensä ainakin festareilla pyritään näkemään. Näiden kahden serkun kanssa, molemman naisia, tekee mieli ollakin tekemisissä, kun ne on kivoja ja kiinnostuneita monista samoista asioista kuin itsekin olen. Se yksi serkku on todella kaukainen, kun oikeastaan vaan äiti käy siellä kylässä välillä. Serkku asuu siis vanhempiensa kanssa maalla ja niillä on ollut kanala ja sen sellasta. Enot, niiden vaimot ja muut sukulaiset äitin puolelta on just niin perushiljasia pohjalaisia, halkopinolla paremmin viihtyviä, että nähdään oikeastaan vaan isommissa juhlissa. Eipä siinä oikeastaan kenenkään kanssa mitään asiaa koskaan ole, hyvä kun muistaa kuka on kuka. Mummun luona oon pyrkiny useammin nyt viime aikoina käymään, koska se siinä teini-iässä vähän jäi. Mummu on muutenkin niin huonona, että pitää yrittää käydä siellä nyt vielä kun se porskuttaa.

Iskän puolella taas mulla on kaksi setää ja kolme tätiä. Yhteensä mulla on 13 serkkua tällä puolella. Vanhimmilla serkuillani on jo itsellään perheet ja nuorin taitaa olla nyt 14 tai 15. Fammo ja faffa on kummatkin vielä elossa ja hyvässä kunnossa. Muutenkin, kun he asuvat kotikaupungissani, niin siellä tulee käytyä joka kerta kun käyn kotona, eli noin kerran parissa kuukaudessa. Silloin kun asuin kotona, kävin melkein joka viikko kylässä. Ja siellä on melkein joka kerta kylässä joku näistä mun sedistä, tädeistä tai serkuista. Lisäks nää järkkää muutenkin paljon erilaista toimintaa koko poppoolla, joita yhteen laskettuna on kaikkinensa nyt noin 35. Joka äitienpäivä ja isänpäivä on vähintäänkin kahvit tarjolla fammon ja faffan luona, ja joka kesä fammon synttäreiden aikaan on heidän huvilallaan ruoka- ja kakkukahvitarjoilut. Joka perjantai on ns. yleinen saunailta heidän huvilallaan ja siellä käy monet sitten muuten vaan tai saunomassa/uimassa ja muutenkin pidetään enemmän yhteyttä. Muutenkin tämä porukka pitää enemmän yhtä ja järkkää kaikenlaista toimintaa, esim. neulontailtoja vuoroin kenenkin luona jne. Koko elämä on yleensäkin paljon rennompaa ja tulee juteltuakin enemmän kaikkea. Tässä huomaa jotenkin sen kliseen toteutuvan, että suomenruotsalaiset on rennompia ja puheliaampia kuin suomenkieliset yleensä. Tunnen kuuluvani enemmän tähän ruotsinkieliseen puoleen suvusta.

Meillä on tosi pieni suku.

Äidin puolelta on äidinisä & -äiti, isän puolelta isänisä ja -äiti + täti. Sen lisäksi on äitipuoli + pikkulisko. Ja tietty isosisko. Eli kokonaiset 9 ihmistä, mut mukaanluettuna. Mulla ei ole yhtään serkkua kun äiti on ainut lapsi, ja täti ei koskaan halunnut lapsia (sanoi, että me Siskon kanssa ollaan riitetty "ihan hyvin" ). Pikkuserkkuja kyllä on iso liuta, molempien puolelta, mutta ei me niitä oikein tunneta. Täti on paljon tekemisissä serkkujensa kanssa, mutta mun ymmärtääkseni isä ei eläessään halunnut paljoakaan niiden kanssa hengailla, joten sitten ei mekään hengailtu.

Mutta mä tykkään meidän pienestä suvusta, ollaan läheisiä molempien puolten kanssa ja soitellaan kerran-pari parin kuukauden välein.

Tuntuu, että oon saanut uuden perheen kun oon alkanut seurustelemaan, Beiben perheen kanssa ollaan tekemisissä ainakin kuukausittain, ellei melkein viikottain, ja sukujuhlissa on jonkin verran sen serkut jne tulleet tutuksi. Tuntuu myös, että oon enemmän beiben serkkujen kanssa jutellut kun se itse Ja mun (ehkä mahdollisesti tuleva) käly [onhan se käly? Beiben veljen vaimo?] on ihan tosi ihana

Äidin puolen suku on paljon läheisempää, ehkä siksi, kun niiden kanssa on tullut vietettyä lapsena paljon aikaa. Isän puolelta taas löytyy mm. yksi täti, jonka olen nähnyt muistini mukaan tasan yhden kerran eläissäni, kaksi serkkua, joita en ole nähnyt koskaan, sekä kummitäti, jonka olen nähnyt viimeksi joskus silloin, kun olin noin 7-vuotias.

Ymmärrettävistä syistä ei kauheasti kiinnosta edes pitää mitään yhteyttä noihin etäisiin sukulaisiin vain sukulaisuuden vuoksi, mutta Facebook-kavereista löytyy kyllä kutakuinkin kaikki serkut, joiden kanssa on enemmän oltu tekemisissä lapsena.

Sukulaisuus tuntuu mulle olevan lähinnä rasite. Ystävät on paljon tärkeämpiä ja ne auttaa tarvittaessa vaatimatta vastapalvelusta, eikä ne kaivele vanhoja.

Aranwe kirjoitti:Sukulaisuus tuntuu mulle olevan lähinnä rasite. Ystävät on paljon tärkeämpiä ja ne auttaa tarvittaessa vaatimatta vastapalvelusta, eikä ne kaivele vanhoja.

Tämä aikalailla oli ainoa panokseni tähän keskusteluun, ihan vain jo sen vuoksi että se tiivisti tuntemukseni täydellisesti. Sukuani en ole voinut valita, ystäväni olen.

Asiaa sen tarkemmin avaamatta, muutto kauas kaikista sukulaisista ja heidän vaellusreiteistään (nelos- ja vitostie, kuutonen on turhan idässä ) oli ja on edelleen aikasta kiva juttu.

On olemassa sukulaisia ja sukulaisia.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että asun kaukana heistä kaikista. Kenenkään kanssa en tunne oikeastaan minkäänlaista yhteenkuuluvuutta, paitsi ehkä papan kanssa. En edes vanhempieni tai siskoni. Minusta on aina tuntunut siltä kuin katselisin jonkun toisen sukua, jossa he ovat yhtä ja tuntevat toisensa täysin. Tämä johtunee siitä, että olin nuorempana ( ) erittäin hiljainen. Nyt kun mielelläni keskustelisin heidän kanssaan, mitään antia keskusteluun ei edes odoteta minulta ja päälleni puhutaan. Tämä yhdistettynä jääräpäiseen luonteeseeni saa aikaan sen, että käsken heidän mielessäni pitämään tunkkinsa ja murjotan hiljaa jossakin nurkassa. Toisaalta sukuni joitakin jäseniä lukuunottamatta pidän sukulaisiani tärkeinä ja rakkaina, vaikkakin täysin sietämättöminä.

Jossakin vaiheessa huomasin, että minun ei tarvitse käydä niin usein kotikotona, jos mukaan sieltä tarttuu iso ahdistus. On harvinaista, jos kotikotona käynnistä selviää ilman yhtäkään riitaa. Haluaisin kyllä nähdä perhettä ja sukua useamminkin, mutta porukoiden nurkissa pyörimistä en vain yksinkertaisesti kestä. Erilaiset ajatusmaailmat ja arvot törmäävät vähän turhan lujaa yhteen saman katon alla. Varsinkin, kun minustakin on tullut joustamaton mummo.

Lisäksi minua vaivaa se, että käytännössä katsoen olen se huono tytär, kun en käy niin usein porukoilla kuin siskoni, joka tosin asuu huomattavasti lähempänä kuin minä. Tämän olen saanut huomata hyvin hienovaraisista, mutta täysin tahallisista vihjailuista.Tämä myös siitä huolimatta, että välillä käyn kotikotona siivoamassa ihan vapaasta tahdostani ja olen aina maksanut pienetkin lainani takaisin vanhemmilleni. Joskus jaksoin kantaa syyllisyyttä tästä, mutta jotenkin lakkasin sitten välittämästä. Aina ei voi miellyttää oman mielenterveyden kustannuksella.

Sukuni vanhemmilla jäsenillä taas on oma, vanhentunut käsityksensä minusta ja minulla ehkä samoin heistä.
Niitä sukuni nuljaskoita en lähde edes erittelemään. Sanotaan nyt vaikka niin, että jos muut sukulaiset ovat sietämättömiä, mutta rakkaita, nämä toiset ovat yksinomaan sietämättömiä.

Tietyllä tapaa lähisuku muodostuu perheenjäsenistä ja sitten isän siskon perheestä, jossa on kaksi poikaa, minun ja veljeni serkkuja. Edelleen äidin kahden siskon perheet, joissa lapsenlapsineen on porukkaa melko paljon. Näiden kanssa ollaan varsin paljon tekemisissä ja jos kutsutaan vieraita, niin usein näistä ihmisistä on kyse.

Kauempia sukulaisia on sitten ne joita tuntee ja ne joita ei. Esimerkiksi minulla on lukuisia serkkuja, joita en ole koskaan nähnyt. Joitakin jo edesmenneitä ihan mätiäkin omenoita, joita ei ole koskaan halunnutkaan tavata.

Suuremmin suku kokoontuu jossain häissä tai hautajaisissa ja kyllä mielestäni paljon hyviä tyyppejä kuuluu omaan sukuuni. Äidin puolta on määrällisesti ylivoimaisesti enemmän ja hän on paljon parempi pitämään yhteyttäkin heihin. Faija itse ei ole kiinnostunut sukulaisistaan ja ahdistuu herkästi väenkokouksista.

Alkoholi on aina mielenkiintoinen tekijä ollut. Aina on ollut tiettyjä "vahdittavia", joita yritetään saada pysymään edes jokseenkin tolkullisessa kunnossa. Pahimmillaan hautajaisissa, jossa tietyn kantajan on pitänyt olla kantokunnossa eikä... no, kantokunnossa Salahuikat sakastin takana ja silleen Varsinkin yksi serkkuni on joutunut vahtimaan molempia vanhempiaan, mikä on jättänyt häneen syvän huolen.

Mä olen oudon sukurakas ihminen. Mulla ei ole mitään syytä olla, koska olemme melko etäisiä keskenämme, mutta olenpa silti

Perheeseenhän mä lasken mun ja miehen vanhemmat, ja meidän sisarukset lapsineen. Sukulainen on paljon etäisempi käsite. Moni laskisi varmasti veljenlapsetkin sukuun ennemmin kuin perheeseen, mutta mulle nuo on kaikki niin läheisiä, että ne on perheenjäseniä.

Sukuakin piisaa ihan yli oman tarpeen niin omalta puolelta kuin sieltä naidultakin ( ). Miehen sukuhan on ihan valtava, ei tuo tunne edes kaikkia serkkujaan.

Mä olen läheisempi äidin puolen suvun kanssa. Äidillä on vain 2 veljeä, ja heillä lapsia 6. Isällä on 7 sisarusta ja serkkuja siltä puolelta parisenkymmentä (en jaksa ruveta laskemaan). Meinasin unohtaa Justiinsahan me saatiin selville, että isällä on vielä yksi salainen veli, josta kukaan ei tiennyt mitään Vasta löydetty velikään ei tiennyt sisarpuolilaumastaan mitään, mutta on kuulemma ollut kiinnostunut kun häneen on otettu yhteyttä. Jännityksellä seuraamme tilannetta Eli sisaruksia on nyt 8. Sisaruksia on ollut enemmänkin, mutta pari on kuollut, yksi lapsena ja yksi myöhemmin. Isän isä oli kovin lapsirakas ihminen, mitään uskonnollista vakaumusta ei tähän lapsilukuun taida liittyä. Toisin kuin miehen puolen sikiämiseen, täyttäkää maa ja sitä rataa


Äidin puolelta löytyy mun sielunsisko, serkkuflikka, jonka kanssa on kaikki lapsuuden kesät ja hiihtolomat ynnä muut vietetty. Ei me enää niin paljoa yhteyttä pidetä, mutta tiedetään toistemme isoimmat kuulumiset ja välillä lähetellään sähköposteja ja kerrotaan tarkemmin. Isän puolelta serkut on kaikki mua joko paljon vanhempia tai paljon nuorempia, enkä oikein koskaan löytänyt heistä kaveria, vaikka asuvatkin lähempänä. Ja ne on paljon oudompiakin Isän puolelta on kuitenkin ruvettu pitämään sukukokouksia, mikä on ihana asia 3 vuoden välein, ettei ala se ainainen järjestely ärsyttää ja porukka jaksaa vääntäytyä paikalle. Kaikkia ei tietenkään kiinnosta, mutta kaikki osallistujat on hyviä tyyppejä Persoonia löytyy joka lähtöön, mutta kun niihin osaa suhtautua, niin eipä tuo mitään haittaa.

Ekassa sukukokouksessa oli aivan parasta huomata, että Ruotsiin muuttaneen tädin kanssa, jota en ollut nähnyt kuin joskus mummon hautajaisissa lapsena, olikin paljon yhteistä. Tultiin niin hyvin juttuun, että vieläkin lämmittää. Isä mulle totesikin jälkeen päin, että tajusi vasta nyt, kuinka paljon mä muistutan kyseistä tätiä

Toinen iloinen huomio oli se, että toinen täti oli päässyt ylettömästä viinan kiskomisesta eroon. Se täti, joka kännishä örisi mun yo-juhlissa levottomia Ilmeisesti tähän liittyy jotain uskoon tulemista, mutta pääasia, että pullo on jäänyt. Onhan noita muitakin "he he, kiva kun _tuo_ on mulle sukua" -tyylisiä muistoja, pääosin näistä isän puolen tyypeistä, mutta koskaan kukaan ei ole mua kohtaan ollut varsinaisesti paha. Keskenään saattavat nahistella, mutta mitäpä se mulle kuuluu. Nuorempana saatoin harmistuakin (esim. kummitäti ei tullut mun yo-juhliin ollenkaan, kun siellä oli sedän vaimo, jota se ei siedä, koska oli mennyt pöllimään siltä rahaa ja muutenkin riidellyt ). Nyt pystyn hyväksymään ne sellaisena kuin ovat, kunhan eivät dorkaile tähän suuntaan

Pidämme yhteyttä aika harvaksiin, joidenkin tyyppien kanssa ei ollenkaan, joidenkin vähän enemmän, toisista tietää paljonkin. Juuri sopivasti kuitenkin mun makuun, varsinkin nyt kun nuo sukukokoukset alkoivat. Aiempi etäisyys harmitti hiukan, mutta nyt on just hyvä. Ja mun suku on kaikessa kamaluudessaankin ihan paras

Minulla on ihan kiva suku. Suku tulee lähinnä isän puolelta, sillä äidin puolen suku käsittää vain mummon ja mummon siskon. Olisi minulla kaksi serkkuakin äidin puolelta, mutta en koskaan muista laskea niitä sukuun kuuluvaksi, koska niistä ei puhuta ja niistä ei tykätä. Äiti ottaa todella raskaasti sen, etei sillä ole enempää sukulaisia elossa .

Isän puoleltakaan ei sukulaisia ole ihan kauheasti. Isällä on kolme sisarusta ja serkkuja minulla on sitä kautta 7. Isä sisaruksineen ovat keskenään hyvin samanikäisiä ja lapsiakin ovat alkaneet hankkia suht samaan aikaan, joten me serkukset ollaan lähes kaikki synnytty 80-luvulla. Suurin osa serkuista on minun isosiskojen ikäisiä, eli minua 5-7 vuotta vanhempia. Siskot ja serkut ovatkin lapsina leikkineet paljon yhdessä ja heillä on ollut paljon yhteistä. Minun synnyttäni muutimme hieman kauemmaksi muusta suvusta, joten senkään takia en ole niin paljon viettänyt aikaa serkkujeni kanssa. Olen vähän kateellinen, että muut serkut ovat jatkuvasti tekemisissä keskenään ja näkevät jatkuvasti. Olen itse aika ujo ja huono tutustumaan ja tällä hetkellä asun kaikista meistä pohjoisimpana, eli olen eristäytynyt itsekseni. Facebook on siitä mukava, että edes sitä kautta on viime aikoina tullut jonkin verran pidettyä yhteyttä ja on helpompi tietää mitä suvulle kuuluu. Vaikka koenkin olevani vähän ulkopuolinen, niin siitä huolimatta täytyy sanoa, että suvussamme vallitsee hyvä ilmapiiri ja kaikki ovat ystävällisiä ja mukavia. Meillä ei ole mitään sukuriitoja, luurankoja kaapeissa yms.
Sukua meillä on isän puolelta toki muitakin, eli ainakin mummi(joka on aina jäänyt hyvin etäiseksi minulle), pikkuserkkuja ja joitain muita. Näitä näkee parin vuoden välein jossain hautajaisissa tai häissä, eikä niillä ole kauheasti merkitystä minulle.

Suurimmaksi osaksi suku =

Perheeseeni kuuluvat minä, isä, äiti ja 2 pikkuveljeä. Sitten on toki vanhemman pikkuveljen avokki ja mun avokki. Vanhimman pikkuveljen kanssa meillä on vain pari vuotta ikäeroa. Nuorimman kanssa lähes 10 vuotta. Vanhemman pikkuveljen kanssa tapeltiin koko lapsuus, mutta nykyään hän on hyvä kaverini. Nuoremman veljen kanssa en ole koskaan tapellut. Mieheke on monesti sanonut, että olemme nuoremman veljeni kanssa hyvin samanlaisia. Huumori on ainakin hyvin samanlaista ja tykkäämme samanlaisesta höpsöttelystä. Suurin ero on ehkä veljen urheilullisuus, mutta muuten koen hänen olevan hyvin samanlainen kuin minä.

Isällä ei ole sisaruksia ja isän isä kuoli jo isän ollessa pikkulapsi. Isänpuolelta mulla on siis lähisukua vain mumma. Välillä on vähän raskasta keskustella puhelimessa hänen kanssaan, kun hän on välillä niin huolestunut. Mutta muuten hän on oikein ihana.

Äidin puolelta on paappa ja äidin kaksi sisarusta. Molemmilla sisaruksilla on lapsia. Äidin siskon lapset ovat suunnilleen saman ikäisiä kuin minä ja vanhempi pikkuveljistäni, joten heidän kanssaan on tullut vietettyvä paljon aikaa. Nykyään heillä molemmilla on kihlatut, jotka ovat myös kiinteä osa sukua. Äidin veljellä on 2 lasta, tyttö ja poika, jotka ovat suunnilleen nuoremman veljeni ikäisiä. Pojat ovat leikkineet koko pienen ikänsä keskenään, joten he ovat läheisiä, mutta enon tyttö on vähän aina ollut sellainen väliinputoaja. Enon perhe on aika pidättyväistä sakkia muuhun sukuun verrattuna. Juttu ei oikein luista heidän kanssaan. Vaikka eno perheineen asuukin aika lähellä meitä (minua ja Miehekettä), ei siellä tule juuri koskaan käytyä tai kutsuttua heitä kylään. Mutta muun suvun kanssa voi pelata ja hullutella.

Isän puolelta on jonkin verran pikkuserkkuja (isän äidin puolelta), joihin pidetään jonkin verran yhteyttä. Äidin puolen pikkuserkkuihin ei niinkään. Toisaalta osasyynä tähän on se, että isän puolen pikkuserkut asuivat lapsuutensa melko lähellä kotikotiani. Muutenkin tuo puoli suvusta on juhlivaista sorttia, joten esimerkiksi omissa rippi- ja ylioppilasjuhlissani oli enemmän isän puolen sukua, vaikka sisaruksia ei olekaan ja isän isän puolen suvusta ei ollut ketään. (Toisaalta olen kai kerran nähnyt yhden isän isän puolen sukulaisen. Mutta ehkä se on jotenkin luonnollista, kun isän isäkään ei ole elänyt lähes 50 vuoteen...)

Ja sitten on toki Miehekkeen suku. Miehekkeen elossa olevat isovanhemmat ovat oikein ihania, samoin Miehekkeen isän sisko perheineen. Miehekkeen äidin sukua olen vähemmän tavannut, joten heistä minulla ei ole kovin selkeää kuvaa.

Mulla on oikeestaan vaan yks suku. Äiskä on ainokainen ja hänen vanhempansa ovat jo lakanneet olemasta. Muutamia Äiskän puolen sukulaisia näkee kerran sadassa vuodessa, mutta ei niistä ees tiiä mitä sukua kukin on. Ihan hyviä tyyppejä.

Faijan puoli on sukua. Viimeiset reilut viistoista vuotta sukutapaamiset ovat olleet kammotus, tosi helmeä juhlia upseerikerholla isänpäivää kun isä on nukkunut pois. Mummi on aina ollut läheisin, mutta muutama vuosi sitten Mummikin siirtyi ajasta ikuisuuteen. Faijalla on kolme veljeä ja yksi sisko, ja tämä täti on tuntunut läheisimmältä viime syksyyn asti. Hankalahko ihminen "oikeassa" elämässä, huomasin asuessani ja muuttaessani pois hänen asunnostaan. Ukkoa en ole nähnyt varmaan pariin vuoteen, ei se ole kiinnostunut mun tekemisistä, oon kai samalla tavalla musta lammas hänen silmissään kuin oli isänikin.

Tosiaan mun suku on melko juhla-aktiivista porukkaa. Siis kokoonnutaan, syödään hienoja ruokia ja puhutaan yleviä. Serkkuja mulla on yhdeksän, ei olla kummemmin oltu tekemisissä. Nyt tänä keväänä oli taas jotkin pippalot, tai no sedän kuuskymppiset ne oli, eikä Siskon kanssa tajuttu kun ei lukenu suoraan kutsussa. Oli tosi kiva istua serkkujen kanssa ja etenkin Ausseissa asuvat serkut oli tosi mahtava tavata aikuisiällä. Heitin ilmoille ehdotuksen, että ehkä me nuorempi sukujaosto voitaisi treffata keskenään ja kaikki innostuivat! tavattiinkin ja oli nastaa. Ehkä suku ei olekaan pahin, kaikki mun serkut tekevät niinkun tykkäävät, arvostan heitä suuresti ja haluan tavata heitä jatkossa enemmän.

Ehkä nuo kankeat käävät ovat erkaantuneet siitä elämästä, jota itse arvostan, mutta serkkujen kanssa koin olevani oma itseni ja minulla oli vahva yhteenkuuluvuuden tunne. Samaa verta.

Oli tänään veljen uusioperheen lasten synttärit.
Olin taas ihan varma että oon oikeesti vaan vahingossa syntynyt väärään porukkaan.
Pahin oli ehkä se, että ruvettiin keskustelemaan tasa-arvosta ja siitä miten se menee nyt jo "yli" kun on kielletty sanomasta mies ja nainen, vaan kaikista pitäisi sanoa "hän". Yritin selittää että eihän se nyt ihan niinkään mene ja sitten kerroin vähän sukupuolen moninaisuudesta ja se päätyi siihen että mun veljet, joku niiden kaveri jne totes vaan "vittu mitä paskaa oikeesti".
Totesin perään vain että ehkä mäkin sitten olen paskaa heille, joten antaa olla.


Tekisi mieli verrata että ite on valkoinen lammas ja muut on mustia tai toisinpäin.

Kibs Onneksi sulla on ympärillä paljon muita jotka ymmärtävät.

Itse olen näköjään kehunut omaa sukuani tuolla kuusi vuotta sitten, ja olen kyllä edelleen samaa mieltä, mutta jos nyt mielipiteitä alan miettiä, niin joillain sukulaisilla on kyllä vähän vanhahtavia mielipiteitä, muun muassa juuri sukupuolen moninaisuus tuntuu olevan kovin vaikea käsite ymmärtää, kuten äskettäin eräässä keskustelussa huomasin. Omat sukulaiseni ovat kuitenkin yleensä hillittyjä eivätkä ala kiroilla tai muuta inhottavaa, ja kiistanalaisista asioista keskustellaan harvoin. Yritän itsekään olla tuomatta sellaisia asioita keskusteluun, ettei tarvitse vääntää. Omien sukulaisteni kohdalla yritän ymmärtää, että jos he nyt ovat kuusikymppisiä tai vanhempia, niin heidän nuoruudessaan ei tietysti tällaisista asioista ole puhuttu, mutta tämä ei taida päteä Kibsin sukulaisten tapauksessa.

Juuei, ei ollut kuuskymppisiä, vaan parikymppisiä ja mun ikäisiä.