forde.munfoorumi.com

...puhetta nimistä, koska ilmari. Sinne voi tulla uusiakin tyyppiä jutteleman. Ei kaikki siellä ole pelkkää digimonia ja hörhöyttä.

Oletko tyytyväinen etunimeesi? Mitä muita vaihtoehtoja nimeksesi oli?

Omaan nimeeni en ole aivan tyytyväinen. Se on kuin kesken jäänyt, edestä puutuu tärkeitä kirjaimia. Nyt vanhemmiten olen sitä enemmän alkanut arvostaa, onhan siinä sentään hivenen jotain erikoista. Vasta aikuisiällä äitini totesi valittaessani taas asiasta, että olisinhan voinut käyttää kutsumanimenä toista nimeäni mikä on mielestäni ihan kiva. Mut en mä enää osaa.

Muuten musta olis melkein tullut tullut Pirkko.

Nykyään olen ihan tyytyväinen nimeeni, mutta nuorempana vihasin nimeäni ja olin ihan varma että vaihdan vielä nimeäni. Aika tavallinen suomalainen nimi kyseessä, kersana meillä oli futisjoukkueessa kolme ellei neljäkin samannimistä tyttöä. Tällä hetkellä mulla ei kyllä ole yhtään kaveria tai tuttua, joka ois samanniminen. Viha nimeäni kohtaan lähti siitä, että nimestäni saa lähinnä yhden lempinimen väännettyä ja kyseinen nimi on kauhea, kuullostaa venäläiseltä huoralta. Joten tuttuni jotka tämän tietää, ei onneksi käytä minusta mitään lempinimeä.

Jos olisinkin ollut poika, niin nimeni olisi ollut Santtu.

Nugat kirjoitti: Sinne voi tulla uusiakin tyyppiä jutteleman. Ei kaikki siellä ole pelkkää digimonia ja hörhöyttä.

En uskalla Sitäpaitsi olen jo koukussa irciin

Jostain syystä en lapsena pitänyt etunimestäni. Nykyään se on ihan jees. Nimeni on aika tavallinen, mutta ei kuitenkaan niin yleinen että koulussa luokalleni olisi koskaan sattunut kaimaa. Lapsena vanhempani kutsuivat minua nimestä väännetyllä lempinimellä, mutta en koskaan tykännyt siitä. Niinpä jossain vaiheessa päätin, että nyt riittää, ja siitä lähtien minulla ei lempinimiä ole ollut. Kaverini eivät koskaan tuota lempinimeä käyttäneet.

Sukunimeni on vähän tylsä, mutta ihan OK. Tuntuisi todella oudolta sitä vaihtaa. Toista nimeäni taas olen aina inhonnut. Olen perinyt sen äidiltäni ja olen varma, että hän halusi vain laittaa vahingon kiertoon. Olen monesti pohtinut sen vaihtamista, mutta mihin sen sitten vaihtaisi. Olisi jotenkin hassua valita itselle nimi, jota ei kuitenkaan koskaan käytä. Ja joutuisi kaikki viralliset paperitkin laittamaan uusiksi. Joten näillä mennään.

Sukunimi. Mä tykkään mun sukunimestä. Se on harvinainen ja saman sukunimen omaavat ovat aika varmasti ainakin tässä maassa jotain sukua. Siinä on jotain ylhäistä, mitä tässä suvussa ei muuten olekkaan. ( ) Siitä nimestä voi myös ajatella, että siinä on kaunis tai synkkä sanoma.

Päätin jo aika nuorena, että sukunimeäni tuskin tulen ikinä vaihtamaan. Vaikka ei sovi sanoa ei ikinä, voihan tulevan siipan nimessä olla von-liite tai jotain muuta aatellista jota olisi hauska käyttää. Vaikka yhdistettynäkin.

Etunimeni olivat vanhempani päättäneet jo vuosia ennen syntymääni. Että ensimmäisestä tytöstä tulee sitten marenki. Mä en ole oikein koskaan kyseenalaistanut etunimeäni. Olen aina ajatellut, että ihan kiva. Joskus nuorena yritin varta vasten miettiä itselleni nimen, jonka olisin halunnut mieluummin kuin oman etunimeni. En keksinyt mitään.

Toinen nimeni on äitini toisen nimen (yhdysnimi) alkuosa, edesmenneen mummani etunimi ja toisen mummani toinen nimi. Sukurakkaana ihmisenä olen tästä asiasta melkoisen fiiliksissä.

Kolmas nimeni on myös ihan kiva.

Sukunimi ei ole minulle mitenkään erityisen rakas. En minä tunne suvusta saman sukunimisiä kuin mumman (jolla on toki ollut oman suvun kautta eri sukunimi) ja meidän perheen. Ei ole sellaista oloa, että kyseinen nimi olisi millään tavalla osa mun identiteettiä tai mitään. (Ehkä toinen nimeni on ottanut tavallaan sukunimen aseman, kun sen koen olevan "meidän suvun nimi". ) Isän isän kuolemasta on kuitenkin jo kohta 50 vuotta ja sen puolen sukuun mulla ei ole mitään yhteyksiä. Eli ei tee tiukkaakaan vaihtaa sitten joskus itselle Miehekkeen sukunimi. Varsinkin kun hänen sukunsa on mulle jo melkein niin kuin oma suku.

Otat pelkän von-liitteen

Mun etunimi on sellainen kaksiosainen hirviö. Vihasin sitä lapsena. Kaikenlisäksi sen nimet on vanhoja.
Ensimmäinen nimi tässä yhdistelmässä oli vuoteen 2000 asti poissa kalenterista, mutta nykyisellään meitä on jo jotain 3000. Nimen toinen osa on taas tavallisempi. En silti koskaan oppinut kutsumaan itseäni sillä nimellä, kun ei kukaan muukaan tehnyt niin. Kouluaikoinan kiusaamisen seurauksena väänsin itselleni lempinimen, jota käytin kouluissa ja työpaikoilla. Lopetin tuon vuonna 2006. Se ei vaan enää tuntunut omalta ja siitä asti olen ollut omalla nimellä liikkeellä. Tai sen nimihirviön ensimmäisellä nimellä.

Se ensimmäinen nimi on peritty isoisoäidiltä, toinen isoäidiltä ja kolmas isotädin määräämä. Isotäti oli paukannut sairaalaan seuraavana päivänä ja ilmoittanut, että musta tulee "X", kun olen sen päivänä syntynyt. Äiti epäili, että tämän taustalla olisi se, että enostani piti tulla tyttö ja hänelle oli kaavailtu tätä nimeä. Oikeen perintönimien sarja.

Sukunimi menee Nugsun kanssa samaan, että jos törmää toiseen tämän nimiseen, se on varmasti sukulainen.
Meitä on 9 kappaletta joista osalla on eri nimi. Ei siis todellakaan montaa.

En tiedä mikä musta olisi tullut, jos en olisi tämä.
Systeristä muistan että siitä piti tulla joko se mikä se on tai Anni. Anni taas oli liian lähellä mun isäpuolen äitiä, joten se jäi sitten siihen

Mulla on ihan tavallinen nimi. Etunimet toimii sekä suomeksi että ruotsiksi, sukunimi on ruotsinkielinen. Monesti mua luullaankin kokonaan ruotsinkieliseksi, esim. jos menen hammaslääkäriin, niin ne alottaa aina ruotsiksi.
Mun toinen nimi on yhden i:n lisäämällä muokattavissa suomenkieliseksi versioksi, enkä itsekään vielä kymmenen vuotta sitten ollut varma, kumpi on oikea kirjoitusasu. Vasta henkkarin hankittuani on nimen ruotsinkielinen kirjoitusasu jäänyt mieleeni.
Ollessani lapsi, mun nimestä käytettiin sellasta pari kirjainta lyhyempää versiota, joka siis on ihan tavallinen nimi sekin. Joskus 8-vuotiaana kilahdin, että ei mun nimi ole se ja sit mun oikeeta nimeä alettiin käyttää. Joskus ala-asteella eräs kaveri keksi mulle lempinimen joka vielä tänäkin päivänä on käytössä niin töissä kuin muuallakin. Tosin töihin se tuli käyttöön vasta kun mun pari parasta kaveria tuli samaan työpaikkaan ja ne oli tottunu kutsumaan mua mun lempinimellä. En varmaan pääse siitä eroon muuta kuin työpaikkaa vaihtamalla.

Äiti kertoi joskus, että jos musta ei olis tullu tää mikä nyt, niin mä olisin Caroline. Onneks en oo, ei se sopis mulle.

Etunimestäni olen aina pitänyt ja sen olen osittain siksi saanut, että ottamalla siitä viimeisen kirjaimen pois tulee siitä kansainvälinen ja ulkomailla käyvä nimi. Toinen nimi on sama kuin isän toinen nimi ja pidän sitä sellaisena välttämättömänä toisena nimenä, joka ei herätä sen kummempia tunteita.

Jos olisin ollut tyttö, olisi nimeni kuulemma Sonja.

Sukunimeni on -la/-lä-päätteinen talonnimestä johdettu nimi, joka on Länsi-Suomessa ja etenkin omalla kotiseudullani yleinen, vaikka sen kantajat eivät yleensä ole sukua keskenään; ovat vaan olleet lähtöisin samannimisistä taloista. Itä- ja Etelä-Suomessa sukunimeni on harvinaisempi, ja se joskus kuullaan tai kirjoitetaan väärin joiksikin toisiksi samalla kirjaimella alkaviksi sitä muistuttavaksi -la/lä-nimiksi.

Muutama täyskaimakin minulla Suomessa on.

Mun etunimet ovat kivoja. Niistä tulee kesä mieleen. Sain aika selkeästi nimeni siitä, että synnyin kesällä. Muita vaihtoehtoja en ole kuullut, paitsi jos olisin ollut poika, minusta olisi ehkä tullut Toivo tai Topi. Aikaisemmin olin ihan tyytyväinen, ettei minusta tullut Toivoa, mutta itse asiassa Toivo on aika kiva nimi...

Siskosta oli aluksi tarkoitus tulla Ulla, mutta ei tullutkaan, eikä veljestänikään tullut Topia tai Toivoa. Topi ja Ulla päätyivät sittemmin undulaattiemme nimiksi.

Inhosin pitkään sukunimeäni. Siitä oli muiden aina tosi "hauskaa" vääntää juttuja. Nykyisin olen oppinut elämään sukunimeni kanssa, enkä välttämättä haluaisi vaihtaa sitä, jos sattuisin menemään naimisiin. Sukunimeni ei ole mikään hirveän yleinen, mutta yleensä kun joku kysyy, onko joku toinen saman sukunimen omaava sukua minulle, niin yleensä ei ole.

Työpaikalla etunimeni ja sukunimeni yhdistelmästä (joka on käyttäjätunnukseni useisiin firman ohjelmiin) on tullut kätevästi lempinimeni.

Joskus lapsena en ollut oikein varma tykkäänkö etunimestäni, mutta en mie sitä mihinkään vaihtaisi. Nykyisin oon sitä mieltä, että se on ihan hyvä ja minulle sopiva. Saman nimisiä ei tule kovin usein vastaan ja monesti ihmiset on kutsuneet minua yleisemmillä samankuuloisilla nimillä. Hieman ärsyttävää ja toisaalta huvittavaa, onpahan monta aliasta valmiina, jos joskus sellaisen tarvitsee.
Toinen etunimi vaan roikkuu mukana, ei minua olla koskaan sillä nimellä kutsuttu ja sen olemassaolon muistaa lähinnä vain jotain virallisia kaavakkeita täyttäessä.

Sukunimi on perinteinen ja varsin yleinen -nen-loppuinen ja siihen olen kiintynyt. Jos tulisi mentyä naimisiin, en yhtään tiedä malttaisinko luopua omastani ja ottaa miehen sukunimen.

Meikäläisen etunimet on tavallisia suomalaisia nimiä. Lapsena tykkäsin enemmän toisesta nimestäni kuin etunimestäni,
johtuen varmaan siitä että lapsena etunimelläni löytyi lähinnä vanhempia naisihmisiä. Ja toisekseen yleensä ihmiset
kuulivat nimeni aina väärin jättäen ensimmäisen kirjaimen pois ja saaden siitä aivan toisen nimen.
Olen kerran kysynyt äidiltäni mitä nimiä he isän kanssa miettivät minulle. Vaihtoehdot olivat joko nykyinen tai Tea. Onneksi
ei tullut Teaa, en haluaisi olla Khalifan kaima.

Nykyinen sukunimeni on tullut mieheltäni, naimisissa kun olen. Sukunimi on ruotsalainen, mutta sen verran helppo ettei
kenelläkään ole ollut ongelmia sen kirjoittamisen kanssa. Toisin kuin tyttönimeni kanssa, joka on perus inarinsaamelainen
sukunimi ja jota sai täällä pk-seudulla asuessa vähän väliä tavata kirjain kirjaimelta. Siitä ehti tulla ainakin kymmenen eri
versiota ennenkuin sukunimi vaihtui.
Minulle oli jotenkin aina selvää että kun menen naimisiin, sukunimeni vaihtuu miehen sukunimen mukaan. Paitsi jos se olisi
ollut joku tyyliin Virtanen tai Korhonen. (Tästähän kävin naimisiin menon jälkeen keskustelun miehen veljen kanssa
jonka mielestä vaihdoin sukunimeni vain siksi että sain harvinaisemman sukunimen käyttöön. Öh, tyttönimeäni on käytössä
alle 200 kun nykyistä on lähes 500.) Jälkeenpäin olen kyllä miettinyt, olisiko sittenkin pitänyt ottaa yhdistelmä-sukunimi. No,
mennyttä mikä mennyttä. Nyt kuitenkin oltu sen verran pitkään naimisissa ettei yhdistelmä tuntuisi enää omalta.

Vanhalla etunimi-sukunimi -yhdistelmällä minulla ei ollut kaimoja, nykyisellä löytyy toinen saman niminen toiselta puolen Helsinkiä.

Nugat kirjoitti:Omaan nimeeni en ole aivan tyytyväinen. Se on kuin kesken jäänyt, edestä puutuu tärkeitä kirjaimia.

Ai niinkö P?

Mie tossa kymmenen vuotta sitten suurinpiirtein mietin, että ois ollu parempi jos miusta ois sittenkin tullu Mikko. Mut sit taas parempihan tää on kun on vähemmin kaimoja. Sukunimikaimojakaan ei paljoo ole kun nimi on aika harvinainen. Tosin sitä kirjotetaan jonkin verran väärin, mut ei se yleensä haittaa. Saapahan lukea aina uusia väännöksiä

Mut toiseks nimeks antoivat miulle Kalervo Oliks pakko?

Kuolo kirjoitti:

Nugat kirjoitti:Omaan nimeeni en ole aivan tyytyväinen. Se on kuin kesken jäänyt, edestä puutuu tärkeitä kirjaimia.

Ai niinkö P?

Tai V?


Mää oon ihan tyytyväinen nimeeni. Etunimeni jatkaa ainakin isän suvun puolelta jo pitkään voimassa ollutta E-nimien perinnettä (Ellen, Elisabet jne.). Toinen nimeni on äidin äidiltä ja kolmas on vaan semmonen perusgeneerinen, kovin raamatullinen kolmas nimi. Sukunimestäni en hevillä luopuisi. Siitä olen jotenkin todella ylpeä.

Äitini on kertonut, että hän harkitsi minulle etunimeksi Pipsaa.
Mulla tulee väkisin siitä nimestä mieleen sellainen ylipirteä, yltiösosiaalinen jokapaikanhöylä, joka ei ole koskaan pahalla tuulella. Ja no, mää en oo sellainen, vaan kaikkea muuta.
Kaikki kaverinikin ovat suurin piirtein räjähtäneet nauramaan, kun olen tästä nimiehdotuksesta heille kertonut..

Australiassani väännyin usein venäläiseen muotoon, ja sitten hieman yllättäen Liaksi. (Siis ei lika, vaan Lia. )

Jos se olis M, olis meillä sama nimi

Tuli vielä mieleen, että ainakin itseäni puhuteltiin lapsena molemmilla etunimillä silloin, jos tein jotain torumisen aihetta antavaa. Silloin huudettiin "Etunimi Toinennimi!" Sitä kautta joskus vieläkin tulee sellainen tietynlainen olo, jos näen molemmat etunimeni peräkkäin jossain.

päivänpolttaja kirjoitti:Tuli vielä mieleen, että ainakin itseäni puhuteltiin lapsena molemmilla etunimillä silloin, jos tein jotain torumisen aihetta antavaa. Silloin huudettiin "Etunimi Toinennimi!" Sitä kautta joskus vieläkin tulee sellainen tietynlainen olo, jos näen molemmat etunimeni peräkkäin jossain.

Teen tuota samaa Temppu-Moukarille.

Mua ei ole muistaakseni komennettu koko nimellä, mutta olen kuullut muiden tekevän sitä. Mua äiti kutsui monesti meidän koiran nimellä: "Musti! Eiku Lyrtsi! Tuu avaamaan mulle jääkaapin ovi!"

päivänpolttaja kirjoitti:Tuli vielä mieleen, että ainakin itseäni puhuteltiin lapsena molemmilla etunimillä silloin, jos tein jotain torumisen aihetta antavaa. Silloin huudettiin "Etunimi Toinennimi!"

Jostain syystä vihasin tuota koko nimellä puhuttelua, joten olen unohtanut sen omien lasteni kohdalla. Heitä sitten huudellaan
Vaahteranmäen Eemeli-tyyliin "Eeeemeeeeliiiiii".

Lyyra kirjoitti:

Kuolo kirjoitti:

Nugat kirjoitti:Omaan nimeeni en ole aivan tyytyväinen. Se on kuin kesken jäänyt, edestä puutuu tärkeitä kirjaimia.

Ai niinkö P?

Tai V?

Tästä mulle tehtiin ala-asteella jopa tosi kiva loru.

Sit on vielä vaihtoehto K, N, L, jo mainittu M, F, T... plus paljon muita kirjaimia yhdisteltynä.

Tätä ketjua on tosi kummallista lukea, kun ei oikeasti tiedä juuri kenenkään nimiä. Tosin "suvi":n etunimestä on aika vahva veikkaus...

Toisinaan mä pidän mun nimestä ja toisinaan taas inhoon sitä. Nykyään paljon vähemmän kuin aikaisemmin.

Mun nimi on tosiaan yhdysnimi ja ilman viivaa. Porukat ei olleet osanneet päättää kumpi musta tulee, niinpä sain molemmat nimet.
Ja äiti oli kans aatellut, että onhan se helpompi ilman sitä viivaa. No ei oo. Joka ikinen kerta saa sanoa, että ei tule viivaa eikä mitään siihen väliin.
Ja tosi usein kaikkialta kaikki tulee takaisin niin, että nimessä on viiva. Ja rippikoulussa pappi huusi mulle, että mun nimi on laiton ja se ei vaan sais olla niin, ihan niinkuin se ois mun vika, ettei siinä ole sitä viivaa
Ja molemmat osat mun yhdysnimessä on tosi tavallisia naisten nimiä, molempien osien kaimoja löytyy kavereista vaikka kuinka monta.

Harvemmin kukaan tosin kutsuu mua mun oikeella nimellä, koska se on kuitenkin aika pitkä. Mä oon tottunut olemaan yli puolet elämästäni Annis (en tosin yhtään enää muista, että mistä se oikein tuli, on se melkein loogisesti johdettu mun oikeesta nimestä, mut ei ihan) ja perhe ja kaverit kutsuu mua niin. Töissä kutsutaan ärsyttävästi tällä hetkellä molempien nimien alkukirjaimilla, mutta aika äkkiä mä siihenkin oon tottunut, vaikkei kukaan oo ennen niin kutsunut. Äiti kutsuu aina välillä sillä jälkimmäisellä nimellä ja siihenkin mä osaan reagoida.
Jossain vaiheessa mietin, että oisin vaihtanut nimeni ihan virallisesti Annikseksi, mutta jotenkin se jäi ja nykyään en oikeestaan koe enää tarvetta siihen, kun ei se oikee nimi nyt niin kauhee kuitenkaan ole, paitsi se viivasta jankkaaminen.

Toinen nimi on sama kuin mummon toinen nimi ja se on ihan kiva, vaikka aika turhahan tuo toinen nimi on.

Sukunimestä tykkään, koska se on aika erikoinen. Kaikki samannimiset ei ole sukua, mutta aika moni. Ja sit kun se on vielä normikäytössä oleva sana, niin se on aika hauskaa aina välillä, kun sitä näkee mm grilliruokalistoilla aika usein
Harmi et miehekkeen nimi on aika tylsä -nen loppuinen nimi, mutta kaipa mä sen otan sit joskus kun päästään naimisiin asti, kun muksullakin on se. Ja yhdysnimi kuulostais tösi törpöltä, että sitä ei oikein voi eees harkita.

En erityisemmin tykkää mun nimestä, sattuu olemaan siitä suosituimmasta päästä (ellei suosituin, top-3 joka tapauksessa) omana syntymävuonna, niin aina on samalla luokalla ollut joku kaima, ja olenkin oppinut inhoamaan sitä sukunimen ensimmäisen kirjaimen avulla tehtävää erottelua. Toinen nimi taas on yksi muunnelma äidin suvussa ties kuinka monta sukulpolvea kulkeneesta nimestä, siitä olen ylpeä ja jonkin version laitan myös omalle lapselle jos saan joskus tytön. Pentuna olisin mieluummin halunnut tulla kutsutuksi toisella nimellä, ensinnäkään ei olisi tullut joka käänteessä kaimaa vastaan ja toiseksi olisi ollut helpompi tämmöisen puhevammaisen lausua sukunimen kanssa. Toinen nimi ja sukunimi olis kyllä melko koominen yhdistelmä, etunimi ja sukunimi passaa huomattavasti paremmin yhteen, mutta se kai siinä on vähän ideanakin?

Etunimen vaihtamista en kuitenkaan ole ikinä harkinnut vakavasti, tuntuisi vähän hullulta päättää itse omasta nimestä. Sukunimi sen sijaan menee vaihtoon joko avioliiton kautta tai sitten otan joskus äidin tyttönimen käyttöön, koska oma sukunimi ei ole minulle mikään sukunimi, en tunne isän puolen sukua yhtään. Kerran olen sukukokouksessa käynyt ja muutamaan kertaan joitain sukulaisia muuten tavannut, ja todennut että on sellaista sakkia, etten välttämättä halua tunteakaan, joten nimeen ei mitään kovin lämmintä tunnesidettä ole päässyt muodostumaan. Äidin puolen suvun sen sijaan tunnen tarkkaan ja sukulaisten kanssa ollaan tekemisissäkin, niin tuntuisi paljon luontevammalta kuulua siihen porukkaan myös nimen perusteella.

Äiti väittää kivenkovaan, ettei muista mikä mun nimeksi olis tullut jos olisin ollut poika, mutta pikkuveljien nimiä miettiessä olen tullut siihen tulokseen, että etunimeksi olis tullut joku maailman tavallisin nimi ja toiseksi nimeksi jokin perintönimi.