Rakkaus.
Lähetetty: Su 15 Marras 2015 20:05
Käytiin eilen Suvion kanssa irssissä keskustelua rakkaudesta ja siitä onko mahdollista rakastaa kaikkia ja riittääkö rakkaus, kuten laulussa sanotaan.
Itselle tämä aihe on edelleen, kolmenkymmenenkolmen ikävuoden kohdalla mysteeri ja kysymysmerkki. Että mitä se on? Rakkaus on niin monimuotoinen käsite, että mitä se oikein on? Ei se ole pelkästään romanttista, kahden ihmisen välinen jaettu tunnekokemus ja päätös olla yhdessä, vaan se on enemmän. Se, minkä alle mahtuu niin vanhempien rakkaus lapsiin, kumppaneiden puolisoon ja ihmisen rakkaus jotain kohtaan.
Onko rakkauden vastakohta pelkästään viha?
Voiko rakastaa ilman vihaa?
Minkälainen ihminen on se, joka väittää että rakastaa kaikkea ja onko se edes mahdollista.
Jossain sisimmässäni olen ehkä ruvennut hahmottamaan että miltä rakkaus tuntuu, missä se tuntuu kun rakkaus koskettaa ja miten iso asia tämä oikeastaan edes on.
Tänään pohdin pitkin päivää sitä miten mun elämässä rakkaus on ilmennyt. Enemmän se on ollut semmoista, että on helpompi sanoa missä sen puutetta on ollut ja miten se on ilmentynyt, mutta eihän se ollut se pointti. Tietyllä tavalla ajateltuna rakkaus on myötäelämisen kykyä ja lempeyttä. Sitä multa ei puutu. Eikä sitä, ettenkö tunnistaisi rakkautta muissa ihmisissä ja elämässä yleensä.
Itse uskon siihen, että rakkaus vie ihmistä eteenpäin enemmän kuin viha. Rakkaus tuottaa energiaa, kun viha syö sitä. Joku hippi tai hippadullapuoli minussa uskoo myös siihen, että tulee olemaan aika jolloin ihmiset rakastavat toinen toisiaan, luontoa ja elämää enemmän kuin tällä hetkellä ja se riittää. Silloin rakkaus on kaikki mikä tarvitaan. Se ei ole meidän aikana, eikä vielä meidän lasten aikanakaan, mutta se tulee. Ei ole sotia, ei uskontoja, vaikka onkin olemassa rakkauden vastavoima, mutta se ei ole niin voimallinen mitä nyt.
Tässäkin aiheessa tasapaino vaikuttaa. Eikä rakkaus ole tässä semmoista hattaraa ja vaaleanpunaisuutta, vaan enemmänkin tapa elää. Se on rauhaa, luottamusta ja täynnä sitä mitä tässä ajassa loistaa poissaolollaan. Ei ole pelkoja, vaikka onkin valkoisen vastapainona mustaa. Mutta kuten ying-yang - merkissäkin, ei ole ääripäitä, eikä musta ole mustaa ilman valkoista. Sen tavoittaminen tässä ajassa voi tuntua mahdottomalta, mutta uskon että jokainen pystyy saavuttamaan rakkaudellisen tilan omaan elämäänsä. Eihän sekään ihan tuosta noin vain tapahdu, vaan se vaatii halua tehdä sen eteen asioita.
Rakkaus on myös oman vajavaisuutensa hyväksymistä. Sen sietämistä, että ei ole täydellinen ja omien pimeyksien hyväksymistä. Ei se, että hyväksyy oman pimeytensä tarkoita että on jotenkin epäkelpo tai että pitäisi arvostella hyvä - paha-akselistolla itseään (tai muita). Kaikessa yksinkertaisuudessaan se pitää vain todeta että se on ja antaa olla. Ei sitä, että sitä pitäisi tuomita tai vältellä, tai pahimmassa tapauksessa kieltää. Jokaisella on omat pimeytensä, ilman niitä ei ole ihminen.
En tiedä onko tässä nyt enää mitään järkeä.
Voiko tästä keskustella?
Itselle tämä aihe on edelleen, kolmenkymmenenkolmen ikävuoden kohdalla mysteeri ja kysymysmerkki. Että mitä se on? Rakkaus on niin monimuotoinen käsite, että mitä se oikein on? Ei se ole pelkästään romanttista, kahden ihmisen välinen jaettu tunnekokemus ja päätös olla yhdessä, vaan se on enemmän. Se, minkä alle mahtuu niin vanhempien rakkaus lapsiin, kumppaneiden puolisoon ja ihmisen rakkaus jotain kohtaan.
Onko rakkauden vastakohta pelkästään viha?
Voiko rakastaa ilman vihaa?
Minkälainen ihminen on se, joka väittää että rakastaa kaikkea ja onko se edes mahdollista.
Jossain sisimmässäni olen ehkä ruvennut hahmottamaan että miltä rakkaus tuntuu, missä se tuntuu kun rakkaus koskettaa ja miten iso asia tämä oikeastaan edes on.
Tänään pohdin pitkin päivää sitä miten mun elämässä rakkaus on ilmennyt. Enemmän se on ollut semmoista, että on helpompi sanoa missä sen puutetta on ollut ja miten se on ilmentynyt, mutta eihän se ollut se pointti. Tietyllä tavalla ajateltuna rakkaus on myötäelämisen kykyä ja lempeyttä. Sitä multa ei puutu. Eikä sitä, ettenkö tunnistaisi rakkautta muissa ihmisissä ja elämässä yleensä.
Itse uskon siihen, että rakkaus vie ihmistä eteenpäin enemmän kuin viha. Rakkaus tuottaa energiaa, kun viha syö sitä. Joku hippi tai hippadullapuoli minussa uskoo myös siihen, että tulee olemaan aika jolloin ihmiset rakastavat toinen toisiaan, luontoa ja elämää enemmän kuin tällä hetkellä ja se riittää. Silloin rakkaus on kaikki mikä tarvitaan. Se ei ole meidän aikana, eikä vielä meidän lasten aikanakaan, mutta se tulee. Ei ole sotia, ei uskontoja, vaikka onkin olemassa rakkauden vastavoima, mutta se ei ole niin voimallinen mitä nyt.
Tässäkin aiheessa tasapaino vaikuttaa. Eikä rakkaus ole tässä semmoista hattaraa ja vaaleanpunaisuutta, vaan enemmänkin tapa elää. Se on rauhaa, luottamusta ja täynnä sitä mitä tässä ajassa loistaa poissaolollaan. Ei ole pelkoja, vaikka onkin valkoisen vastapainona mustaa. Mutta kuten ying-yang - merkissäkin, ei ole ääripäitä, eikä musta ole mustaa ilman valkoista. Sen tavoittaminen tässä ajassa voi tuntua mahdottomalta, mutta uskon että jokainen pystyy saavuttamaan rakkaudellisen tilan omaan elämäänsä. Eihän sekään ihan tuosta noin vain tapahdu, vaan se vaatii halua tehdä sen eteen asioita.
Rakkaus on myös oman vajavaisuutensa hyväksymistä. Sen sietämistä, että ei ole täydellinen ja omien pimeyksien hyväksymistä. Ei se, että hyväksyy oman pimeytensä tarkoita että on jotenkin epäkelpo tai että pitäisi arvostella hyvä - paha-akselistolla itseään (tai muita). Kaikessa yksinkertaisuudessaan se pitää vain todeta että se on ja antaa olla. Ei sitä, että sitä pitäisi tuomita tai vältellä, tai pahimmassa tapauksessa kieltää. Jokaisella on omat pimeytensä, ilman niitä ei ole ihminen.
En tiedä onko tässä nyt enää mitään järkeä.
Voiko tästä keskustella?