Re: Levottomat tai levolliset unet
Lähetetty: Su 15 Tammi 2012 22:19
Mä näin viime yönä unta, joka ei ollut mikään... helppo.
Jotenkin tämä on taas niitä unia, jotka jäävät pyörimään koko päiväksi ja sitä on varonut niitä ihmisiä jotka siinä unessa esiintyivät. Tosi jipii
Seassa on ehkä vähän töi-juttuja, mutta myös asioita jotka eivät todellakaan ole töi-juttuja.
Alkuun.
Olin töissä, meidän pomon puheilla hänen huoneessaan, joka kuitenkin oli todella kaunis toimisto. Ihan erinäköinen kuin nykyinen. Punaiset verhot, kauniit tuolit ja harmoninen olo. Kerroin hänelle, että joudun poistumaan hetkeksi töistä, kun pitää käydä kampuksen toisella puolen. Se oli ihan ok ja vaihdoin omat vaatteet päälle työvaatteista.
Tässä kohtaa katselin paljon kelloa ja hermoilin.
Kävin lääkärissä, joka oli hermostunein käynti pitkään aikaan. Tärisin, jännitin, pelkäsin ja sain lopuksi kuulla, että kun "kuvista ei näkynyt kunnolla" ja ennen kuin mitään varmaa voidaan sanoa, täytyy minun käydä ultraäänessä iltapäivällä.
Joo. Pelkäsin kuollakseni. Itketti ja palasin töihin. Siellä oli nyt joka puolella hienoa ja tyylikästä. Piileskelin niissä omissa vaatteissa meidän liinavaatevarastossa ja itkin. Yksi työkaveri oli lähdössä jakkupuvussa lounaalle ja hän tuli kysymään oliko kaikki ok. En kertonut mitään, mutta sanoin että joudun nyt poistumaan.
Meidän taloon oli tullut lasihissit ja olimmekin kerroksessa 9. Hississä minua oli vastassa eräs kaveri, jolle en kuitenkaan kertonut kauhusta. Ei, olin ihan hiljaa vain.
Hän saattoi minut autolle ja kysyi mikä on hätänä. En kertonut vieläkään, joten hän lähti kuskiksini. Autolla ajoimme täydessä hiljaisuudessa jollekin oudolle teollisuusalueelle. Olimme menossa hakemaan "poikia". Nämä "pojat" olivat siellä uimassa. Korostan edelleen, että oli talvi. Autoon pölähti kaksi poikaa, siis lapsia! Ahaa! Jotain alle kouluikäisiä nassikoita, jotka olivat uikkarit päällä ja aivan märkinä. Nostin mekkalan, vaatteettomuudesta pakkasessa ja missä ihmeessä pipot on! Tämä miespuolinen kaverini vain naureskeli. Suutuin hänellekin. Kun poistuimme teollisuusalueelta kerroin että minut pitää viedä takaisin työpaikalle, koska siellä oli vielä asioita kesken. En kertonut siitä ultrasta mitään. Tuijotin vain peloissani kelloa ja sitä, etten ehtisi sinne ajoissa. Oli aivan sysipimeää. Tämä kaveri ajoi minut sinne töihin ja oli hämmentynyt vihastani. Yritti kovasti keskustella, mutta toivotin "kaikki ajattelemattomat vitun kusipäät" (siis myös ne pojat) helvettiin
Menin töihin omissa vaatteissa ja vain tuijotin puhelinta. Kun se soi, siis että sinne ultraan sai mennä, olin aivan varma tulevasta kuolemasta ja siitä, että siellä ultrassa löytyisi jotain ikävää. Siihen heräsin. Varmuuteen, että ultrassa löytyisi syöpä
Siitä jäi kyllä tosi paska fiilis.
Halasin tänään kaikkia rakkaita ihmisiä tosi kovaa.
Sen kaverimiehen kiersin kaukaa. Teki mieli vain huutaa vasten sen kasvoja "miksi kiusaat mua unissa!".
Edelleen itkettää. Värit ja tunnelma oli tosi ahdistava.
Jotenkin tämä on taas niitä unia, jotka jäävät pyörimään koko päiväksi ja sitä on varonut niitä ihmisiä jotka siinä unessa esiintyivät. Tosi jipii
Seassa on ehkä vähän töi-juttuja, mutta myös asioita jotka eivät todellakaan ole töi-juttuja.
Alkuun.
Olin töissä, meidän pomon puheilla hänen huoneessaan, joka kuitenkin oli todella kaunis toimisto. Ihan erinäköinen kuin nykyinen. Punaiset verhot, kauniit tuolit ja harmoninen olo. Kerroin hänelle, että joudun poistumaan hetkeksi töistä, kun pitää käydä kampuksen toisella puolen. Se oli ihan ok ja vaihdoin omat vaatteet päälle työvaatteista.
Tässä kohtaa katselin paljon kelloa ja hermoilin.
Kävin lääkärissä, joka oli hermostunein käynti pitkään aikaan. Tärisin, jännitin, pelkäsin ja sain lopuksi kuulla, että kun "kuvista ei näkynyt kunnolla" ja ennen kuin mitään varmaa voidaan sanoa, täytyy minun käydä ultraäänessä iltapäivällä.
Joo. Pelkäsin kuollakseni. Itketti ja palasin töihin. Siellä oli nyt joka puolella hienoa ja tyylikästä. Piileskelin niissä omissa vaatteissa meidän liinavaatevarastossa ja itkin. Yksi työkaveri oli lähdössä jakkupuvussa lounaalle ja hän tuli kysymään oliko kaikki ok. En kertonut mitään, mutta sanoin että joudun nyt poistumaan.
Meidän taloon oli tullut lasihissit ja olimmekin kerroksessa 9. Hississä minua oli vastassa eräs kaveri, jolle en kuitenkaan kertonut kauhusta. Ei, olin ihan hiljaa vain.
Hän saattoi minut autolle ja kysyi mikä on hätänä. En kertonut vieläkään, joten hän lähti kuskiksini. Autolla ajoimme täydessä hiljaisuudessa jollekin oudolle teollisuusalueelle. Olimme menossa hakemaan "poikia". Nämä "pojat" olivat siellä uimassa. Korostan edelleen, että oli talvi. Autoon pölähti kaksi poikaa, siis lapsia! Ahaa! Jotain alle kouluikäisiä nassikoita, jotka olivat uikkarit päällä ja aivan märkinä. Nostin mekkalan, vaatteettomuudesta pakkasessa ja missä ihmeessä pipot on! Tämä miespuolinen kaverini vain naureskeli. Suutuin hänellekin. Kun poistuimme teollisuusalueelta kerroin että minut pitää viedä takaisin työpaikalle, koska siellä oli vielä asioita kesken. En kertonut siitä ultrasta mitään. Tuijotin vain peloissani kelloa ja sitä, etten ehtisi sinne ajoissa. Oli aivan sysipimeää. Tämä kaveri ajoi minut sinne töihin ja oli hämmentynyt vihastani. Yritti kovasti keskustella, mutta toivotin "kaikki ajattelemattomat vitun kusipäät" (siis myös ne pojat) helvettiin
Menin töihin omissa vaatteissa ja vain tuijotin puhelinta. Kun se soi, siis että sinne ultraan sai mennä, olin aivan varma tulevasta kuolemasta ja siitä, että siellä ultrassa löytyisi jotain ikävää. Siihen heräsin. Varmuuteen, että ultrassa löytyisi syöpä
Siitä jäi kyllä tosi paska fiilis.
Halasin tänään kaikkia rakkaita ihmisiä tosi kovaa.
Sen kaverimiehen kiersin kaukaa. Teki mieli vain huutaa vasten sen kasvoja "miksi kiusaat mua unissa!".
Edelleen itkettää. Värit ja tunnelma oli tosi ahdistava.