Kibaya kirjoitti:Ei elämä ole kivaa, se on aika usein tosi ankeeta ja harmaata ja perseestä. Mutta eikö nimenomaan silloin kun se on erityisesti sitä, meidän ns. hyvinvointiyhteiskunnan pitäisi voida olla sen ihmisen apuna. Vieläpä niin, että se apua tarvitseva ei joutuisi stressaamaan siitä, toimiiko järjestelmä varmasti.
Juurikin näin.
Enkä usko, että kukaan tässä ketjussa on vaatimassa, että töissä pitäisi olla aina superkivaa, tai että ihmiset yleisesti olettaisivat niin. Jotkut toki varmaan olettavatkin, mutta kuitenkin.
Mutta ongelmaksi näissä asioissa muodostuu aina mihin se raja vedetään. Esimerkiksi kuka päättää kuka on riittävän masentunut ja kuka vaan ruikuttaa? Kuka päättää kuka on hyväksytystä syystä tekemättä jotain työtä, jota olisi saatavana? Lääkärit ja vastaavat toki, mutta itsestäänselviä eivät ole kaikki diagnoositkaan, ja monesti näissä keskusteluissa (en tarkoita välttämättä juuri tätä keskustelua mutta esim. julkista keskustelua yleisesti) oletetaan, että sen mitä toisen kannattaisi tehdä tai miten se toinen voi näkee päältä tai oletetaan automaattisesti joku joukko, joka esim. lorvailee vaan huvikseen. Mutta asiat ovat harvoin yksinkertaisia ja mustavalkoisia. Varmasti niitäkin on, jotka tosiaan eivät vaan viitsi tehdä mitään, eivät halua valita, pohtia tai yrittää, mutta jos joku ei ole motivoitunut, mistä se sitten johtuu? Onko se automaattisesti tai aina ihmisen oma vika? Tai kuka päättää sen milloin ihmisen on syytä lakata nirsoilemasta ja ottaa vastaan työtä, joka ei vastaa esimerkiksi omaa koulutusta, tähänastista uraa tai muuta vastaavaa? Kuitenkin hyvinvointiyhteiskunnassa ihmisellä pitäisi olla itse oikeus tehdä nämä päätökset.
Kuten totesin aiemmin, uranvaihtokaan ei ole välttämättä mikään läpihuutojuttu, eikä siihen välttämättä kannata kevyin perustein ryhtyä. Kun ihminen vaihtaa alaa, siinähän saattaa mennä kallis koulutuskin hukkaan, johon on myös yhteiskunnan varoja käytetty, tai hukkaan taitoa ja tietoa, josta olisi yhteiskunnalle hyötyä, jos ihminen voisi käyttää niitä valitsemiinsa asioihin. Tai jos jää omalta alaltaan työttömäksi ja ottaa saman tien vastaan jonkun koulutusta vastaamattoman työn, ehkä sitten ei olekaan enää energiaa hakea niitä oman alan töitä, kun iltaisinkin vaan väsyttää. Tai ehkä kohta oman alan työnantajat katsovat, että työntekijä ei olekaan enää motivoitunut tälle alalle, kun tekee kaikkea muuta eikä ole viime vuosina kehittänyt ammattitaitoaan pätemällä alansa työtehtävissä, joten ei sitä kannata jatkossakaan palkata, ja tsäänssit meni sitten siinä. Tarkoitan siis - missä näissä kaikissa asioissa menee se raja, koska pitäisi lopettaa nirsoilu tai muu vastaava? Sitä ei vaan ole helppo määrittää, joten siksi valinnanvapauksia on oltava, siksi tarvitaan paljon inhimillisyyttä ja ymmärrystä, tajua siitä, että Kiban mainitsema joustamattomuus ei asenteena kanna pitkälle.
Marengin ennen omaa edellistä viestäni tullut viesti meni multa aiemmin ohi, mutta olen samaa mieltä siitä, että olisi hyvä jos voisi helpommin tehdä vähemmän töitä, jos haluaisi. Ihannetilanteessa silloin riittäisi töitä useammallekin, mutta tietenkin käytännössä työajan lyhennykset johtavat usein vain siihen, että joko työntekijä itse tai joku muu tekee enemmän vähemmässä ajassa.
Omaan työhöni moinen ei taitaisi sopia
. Niin, ja vaikka puhunkin pitkälle kouluttautumisesta, ja vaikka olen itse pitkälle kouluttautunut, en tarkoita sanoa, etten itse olisi valmis tekemään jotain sellaistakin, mihin ei suorittamaani tutkintoa vaadita, jos sellainen tarve tulisi eteen tai se olisi mahdollista. Mutta sellainen vaatii silti harkintaa, omien valintojen pohtimista, sen pohtimista mitä on järkevää tehdä, mihin raja kannattaa omalla kohdallaan vetää.
Ei mulla ole tarjota mitään vastauksia mihinkään, saati ehdotuksia poliittiksi toimenpiteiksi, kunhan pohdin.