forde.munfoorumi.com

Ajattelin pistää tuntemuksille pystyyn ihan oman ketjunsa, sillä en ainakaan itse välttämättä halua ilmoitusluontoisiin omiani purkaa.

Valivalit ja hehkutukset - tervetuloa!

---

Nyt ollaan taas aika pohjilla. Mikään ei tunnu onnistuvan, pää on samaan aikaan sekä tyhjä että täynnä ajatuksista ja tuntuu, että välitän vuorotellen joko kaikesta tai en mistään.
En kai vain osaa rakastaa itseäni oikein. Aina vain liikaa tai liian vähän.

Ympärilläni tapahtuu kaikenlaista, enkä oikein osaa vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Hauras unirytmin alkukin on jälleen hajonnut palasiksi lattiaa vasten. Ihmissuhteitanikaan en oikein hallitse. Taidan itse asiassa olla aika kömpelö niissä.

Valivalilla päätin siis potkaista tämän käyntiin.

Mua ahdistaa. Varsinkin töissä. Kirjoitan tämän nyt
tähän ketjuun enkä työvalivaliin, sillä itse töissä ei
välttämättä ole mitään vikaa, mä vaan olen niin jär-
kyttävän saamaton tällä hetkellä. Tuntuu että aina
pitempien viikonloppujen/lomien jälkeen on tosi
vaikeeta saada itselleen mitään tolkkua, töissä pyö-
rittelen vaan hommia pöydältä toiselle ja suunnitte-
len tekeväni ne ihan kohta. Sitten huomaankin,
että viikko on kulunut eikä homma ole vieläkään e-
dennyt.

Tää viikko vapun jälkeen on ollut aivan järkyttävä,
tuntuu että mä oon vaan tuijottanut töissä näyttöä
8 tuntia päivässä ja ollut tyytyväinen kun pääsen läh-
temään kotiin päivän päättyessä. Mitään en saa ai-
kaan ja ahdistus kasvaa kun mikään ei etene. Hyvä
minä, oikein kunniakas ja hyödyllinen työntekijä. Not.

Muoks:
Aamuinen avautuminen ja itseruoskinta auttoi - olen
saanut tänään tehtyä kaikki rästityöt ja vähän enem-
mänkin. En mä sittenkään taida ihan p*ska olla

Minulla on ollu koko tämä kevät semmosta ylämäkialamäki-rallia että heikompia hirvittää Lopulta kaverit kyllästy siihen, että kerran viikkoon kehitän mielettömän riidan jostain ja itken ja nauran ja suutun vuorotellen, että pakottivat koululääkärille kertomaan. Verikokeista ei mitään löytyny, että kai on sitten hormoonit liikkeellä tavallista runsaammin taikka oikeesti vaan pään sisällä jokin sekaisin. Eilen sitten kouluterkkarin tykönä mietittiin, että jonnekin psykologille ois hyvä päästä. Jonot on niin pitkät, että menee varmaan syksyyn ennen kun pääsen mihinkään. Nyt oon ihan hyvällä tuulella itse asiassa, mutta eilen kyllä oli vaikee päivä. Koulussa sain ahdistuskohtauksia ja en kestänyt itseäni. Vaikee suhtautua mihinkään. Minun elämä on nykyään niinku Susan Ruususella: "Pysyvä tila on muutostila". Joo ja kun tarkastin edellisestä sitaatista kielioppivirheitä, luin että puutostila Siitäkö se johtuuki?

Nää tuntemukset taas heittelee ihan tajuttomasti. Enimmäkseen nyt on blaaah-fiilistä, kun ei ole mitään mitä odottaa. Päivästä toiseen menee vaan tylsästi.

Varsinkin viikonloput pojan kanssa sekoittaa tätä elämää just sopivasti liikaa, sen luona, sen ja sen kavereiden kanssa on niin tajuttoman kivaa, että tää normielo ei tunnu juuri miltään. Tosi outoa, että toisen kanssa voi olla niin kivaa - vaikka elämä onkin ns. normaalia hengailua, ehkä se on sen uuden paikan viehätys. Minä kun en koskaan ole pienellä paikalla (...) asunut, oon niin kaupunkilaistyttö että tuollainen 'maalaiselämä' on uutta ja erilaista. aina ne päivät, kun tuun takaisin, on vaan sellainen tyhjä, tylsä olo. Olisi jäänyt niin paljon sanottavaa, niin paljon tehtävää.

Ja kun on ikävä! tyhmä, tylsä, sisälmyksiä kovertava ikävä. ja tuntuu välillä, että toisella ei. joka ahdistaa sinänsä. että onkohan se nyt kuitenkaan tässä niin mukana kuin minä. ja sitten mietin ja vatvon ja ahdistun ja epäahdistun ja... enkä osaa edes puhua.

mur.

en tiedä. hirveä vuodatus taas.

Hitto tää elo on välillä rasittavaa. Meinasin kirjoittaa, että raskasta, mutta ei kai tää tällä hetkellä juurikaan raskasta oo. Mielessä pyörii miljoonat huolet, joihin en voi vaikuttaa ja joista mun ei oikeestaan tarttis ees välittää. Ahistavat kuitenkin. Tekis mieli paeta töistä kotiin peiton alle. Jotenkin odottaisin, että saisin lukea uuden Potterin, mutta eihän niitäkään enää tule. Tarvinee ottaa töitten jälkeen työn alle uusintakierros. Taas.
Olis jo kesäloma.

Ahdinkotila tulee usein jossain vaiheessa päivää. Ei välttämättä kestä kovin kauaa, mutta ne ovat sellaisia toivottomuuden hetkiä, kun tuntuu, että kaikki lähtee käsistä eikä tämä tästä koskaan muutu hyväksi.

Mutta onneksi se menee sitten ohikin taas.

Ärh. Nyt suoraan sanoen vituttaa ja rankasti.

Kävin lääkärissä edelleen jatkuneiden nukahtamisvaikeuksien takia. Lääkäri tuntui päättäneen jo valmiiksi, mikä minua vaivaa ja kertoi, että hänen mielestään olen masentunut. Minut määrättiin nappikerhoon.

Siis mitä?
Minäkö muka masentunut? Enpä usko.

Lääkärisetä teetti testin masennuksen oireista. Miltei jokaiseen kohtaan ruksini meni ruutuun "Ei lainkaan".
Tähän lääkärisetä sanoi tuloksen nähtyään, että "No, tämä testi ei olekaan kovin hyvä", ja oli jo varaamassa mulle aikaa psykologille. Sanoin, että mielestäni tälle ei ole tarvetta, sillä en koe olevani lainkaan masentunut, ja että kaikilla niitä huonoja päiviä mahtuu elämään. "Voi olla, että masennuksesi on tiedostamatonta", sanottiin.

No voi nyt helvetti.
Saatanhan minä siinä tapauksessa olla myös hullu sarjamurhaaja. Mistä minä tiedän. Voihan se olla tiedostamatonta.

Nyt on sitten resepti kourassa.
Resepti, jota en varmasti käytä.

Pitäkööt masennuksensa, saatana.
Yrittäisivät auttaa niitä, jotka oikeasti kyseisestä sairaudesta kärsivät.

Anteeksi vuodatus, mutta nyt ärsyttää liikaa.

Sekaiset fiilikset. Toisaalta oon ihan liekeissä äskeisestä Dillinger Escape Planin keikasta, toisaalta taas on ihan "olen kamala ihminen" -olo.

Maija kirjoitti:Lääkärisetä teetti testin masennuksen oireista. Miltei jokaiseen kohtaan ruksini meni ruutuun "Ei lainkaan".
Tähän lääkärisetä sanoi tuloksen nähtyään, että "No, tämä testi ei olekaan kovin hyvä", ja oli jo varaamassa mulle aikaa psykologille. Sanoin, että mielestäni tälle ei ole tarvetta, sillä en koe olevani lainkaan masentunut, ja että kaikilla niitä huonoja päiviä mahtuu elämään. "Voi olla, että masennuksesi on tiedostamatonta", sanottiin.

No jo nyt on!
Vinkkasin tästä kaverilleni, joka opiskelee lääkiksessä, ja se kommentoi mesessä:

no höh, olipa straight-forwardia diagnosointia... lääkärit sortuu siihen niin helposti

päättää diagnoosin ja ahtaa potilaan oireet siihen tiukkaan kehykseen

nukahtamisvaikeuksiinkin on niin monia syitä: stressi, hormonit, opittu tapa, kilpirauhasongelmat, psyykkiset häiriöt (ei pelkkä masennus), alkoholi jne jne
todennäköisesti henkilö ei kyllä ole masentunut, jos ei tunne olevansa eikä koe mitään masennuksen oireita (ja niitäkin on kaikilla joskus, myös "terveillä")

Mä oisin varmasti aivan raivona.

No juu, en kyllä kovin rauhallisella mielellä tällä hetkellä ole.

Ja saanen kysyä, millainen lääkäri määrää suoralta kädeltä 18-vuotiaalle, muutoin terveelle tytölle masennuslääkkeitä?
Kyseessä on kaiken lisäksi koululääkäri.

En enää ikinä mene samalle ihmiselle. En ikinä.

Mulla taitaa olla hienoinen stressinpoikanen.
Muutto on tulossa ja rahat finito. Rahavarannot ovat tyrehtyneet Lapin reissuihin ja muihinkin, mahdollisesti ei niin tärkeiksi sijoituskohteiksi luettaviin asioihin. Kauheat määrät olisi hankittavaa ja kaikki hiillostaa jollain tupareilla, antaisivat mun olla, mokomat pyrkyrit. Tulossa on valmistujaisia ja juhlia ja syntymäpäiviä, mutten nää kuin oman muuttoni, joka sekin varmaan kohta menee pieleen hermoiluni takia. Öisin ei tule uni ja päivisin kuukahtelen punkkaan lehtiä lueskellessani. Argh. Jostain varapäreitä halvalla ?

Tiedättekö kun joskus vitutus humahtaa päälle kuin aalto?

Tänään on keikka, jonka ehdottomasti haluaisin nähdä, mutta en näe. 30 Seconds to Mars on Helsingissä, minä en. Aamulla jätin niitten levyn hyllyyn, että eipä kiusata itseä yhtään enempää, kuunnellaan työmatkalla jotain muuta. Kun tulin foorumille, Ilta-Sanomien banneri kuuluttaa "Jared Leton fanit nukkuivat ulkona kaksi yötä." Radiossa Juuso kertoi hauskan tarinan Letosta helsinkiläisellä terassilla. Silloin se iski. Humm. Niin ankara vitutus, että vesi kohosi silmiin ja pää pamahti kipeäksi.

Suloistahan tässä on sekin, että en ostanut lippua kun olisi ollut niin hankala säätää työasiat. Viime viikolla selvisi, että mulla onkin huominen etäpäivä. Äsken sain valmiiksi tämän päivän tärkeimmän homman. Että se niistä hankalista työasioista.

Syö päätä niin että tekisi mieli itkeä tai imuroida.

Ekaa kertaa tää mun ihastumisdraamailuni tuntuu oikeastaan ihan kivalta. Käytiin kakkukahvilla ja oli tarkotus ottaa esille omat epävarmuudet ja ahdistukset, vaikka epäsuorasti oikein kysyttiinkin, mutta eihän siitä mitään tullut. Eikä jostain syystä harmita yhtään.

:hymyhymiö:

Lähetämäsi lomake oli epäkelpo. Yritä lähettää lomake uudelleen.

Tuli taas ikävä mun parasta kaveria. Ja vaikka itkettääki, oon onnellinen,
että mulla on ainaki yks ihiminen, johon voi luottaa, ja joka ei häviä mihinkään
(ainakin toivon niin), vaikka onki kaukana. Oishan mukavaa, jos kaveri ois vähän
lähempänä niin, että jos toinen tarttee halausta voin sen antaa ja jos ihte tarttee
niin toinen on siinä vieresä... Ihania ihimisiä on oikiasti niin harvasa...

Shay kirjoitti:Tuli taas ikävä mun parasta kaveria.

Tiedän tunteen. Minullakin paras ystävä asuu sen verran kaukana, ettei nähdä kovin usein. Kaipaan aikoja, jolloin asuttiin lähellä toisiamme. Ei sitä päivittäistä kasvottain juttelua ja tekemistä voita mitkään puhelut tai sähköpostit. Aika useasti ennen tän ystävän näkemistä on pikkuisen ahdistanut, että vieläkö mie tunnen sen ja osaan sille jutella. Aina oon kuitenkin osannu.

Väsyttää ja sekainen olo.
Piti mennä porukoiden kanssa teatteriin, mutta mä olen kertakaikkisesti niin unen tarpeessa ettei kykene valvomaan yhtään ylimääräistä. Päätin siis jäädä kotio. Mutta ku vähä harmittaa. Näytös ois ollu kiva ja olisin varmasti nauttinut, mutta mitä mä siellä teen, kun pilkityttää ja on niin hidas olo, että tulee varmaan naurettua väärissä kohdissä. 5 min vitsin jälkeen. Ja lujaa ihan vain varmuuden vuoksi, että kaikki ymmärtää, että ymmärsin vitsin.

Mut silti harmittaa.

Tietenkin, jos liput olisi tarvinnut ostaa ennen näytöstä, olisin piheydessäni mennyt kaikesta huolimatta. Rahaa tuhlata.

En mä edes tiedä mitä tuntea. Ärtymystä, vitutusta, helpotusta, riemua, surua. Joo ei yhtään sekavaa.

Mä olin niin pitkään tosi zen, ajatukset ja tuntemukset oli tasapainossa. jos ketutti, sain sen ihan vaan ajattelemalla positiivisemmin pois. Nyt ei oo toivoakaan. ARGH!!

Jotenkin on viime päivinä ahdistanut välillä aika pahasti. Kavereitten kanssa ollessa on mukavaa, mutta kun oon yksin, surumieli valtaa mut täysin. Ihan pienet asiat leffaa katsoessa itkettää ja mulla on hirvittävä ikävä ihastustani.

Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja lopettaa tämä itsesäälissä rypeminen. Pitäisi vain hyväksyä se tosiasia, ettei musta ja ihastuksestani tule koskaan enempää kuin kaverit. Vaikka järki sanoo, ettei musta ja ihastuksestani tule mitään sen enempää, jokin mussa uskoo kuitenkin siihen pikkuruiseen mahdollisuuteen, että meistä voisi tulla jotain enemmän. Argh. Mä haluaisin vain unohtaa hänet, mutta en pysty.

Ahdistaa. Sain huomiseksi pitää ansaitun vapaapäivän etu-ajassa, mikä on mukavaa, sillä näin kykenen hoitamaan eräitä asioita pois päiväjärjestyksestä. Mutta kun. *sniif* Tuntuu että olen täysi laiskimus ja mahoton tapaus kun näin herrasiunaa mun jee menen noin vaan vapaata pyytelemään ja sitä vielä annetaan ilomielin no proplemos, eli mitään ongelmaa ei pitäisi olla. Kaikki on hyvin. Rauhoitu Nugat, rauhoitu.

Mulla on joku kamala päähänpinttymä, kun tuntuu, että jos olen poissa töistä tai jostain, vaikka kipeäkin, että siellä töissä ajatellaan poissaolosta kaikenlaista typerää ja katsotaan pitkään kun töihin saavutaan taas. Mutta tiedän, ettei se niin ole. Mutta miksi pitää ajatella? Nyt vielä suht uusi työ, niin nämä asiat painaa mieltä enemmänkin, kun ihmisiä ei vielä täysin kunnolla tunne, eikä osaa luottaa vielä.



Ei oo ees suklaata.

Nugat

Tiedän tunteen. (Eikä mulla siksi valitettavasti ole tarjota ohjetta miten tunteesta pääsee eroon...vaikka todennäköisintä totisesti onkin ettei kukaan ajattele siitä välttämättä yhtään mitään, tai jos ajattelee niin mitä väliä.)

Mulla on melko koomaolo. Oli hilpeää herätä töihin varsin vajaiden yöunien jälkeen. Nyt en saa taas yhtään ajatusta valmiiksi, tätäkin viestiä olen istunut tuijottamassa varmaan puoli tuntia. Ehkä tympein väsymyksen olomuoto.

Haluan hypätä järveen ja upota pohjaan.

Mikkään ei oikein nappaa eikä taas jaksais mittään. Itkettää,
muttei oikein napeksi itkeminenkään. Loma on perseestä.

Menen syömään matoja...

Shay kirjoitti:
Mikkään ei oikein nappaa eikä taas jaksais mittään. Itkettää,
muttei oikein napeksi itkeminenkään.

Jänskää, että mulla oli viime viikolla aivan samanlainen olo, kun vietin kaikki päivät kotona. Ja tänään, kun on ollut vapaapäivä, sama olo on taas yritellyt. Työpäivinä ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia.

Mistähän se johtuu? Tunnenko itseni alitajuisesti tarpeettomaksi, kun vain olen?

Millään ei oikein tunnu olevan mitään väliä. Siksi ei jaksa tehdä mitään. Olo meni ohi, kun pakotin itseni pesemään pyykkiä. Nyt ei tunnu mitenkään erityisen pahalta enää.

Jotenkin tekisi mieli huutaa. Montaa asiaa voisi alkaa, mutta minuutin jälkeen kyllästyttää jo. Jalkapalloa katselin, vaikka kiinnosti yhtä paljon kuin tokallinen poroja.

Kylmä koura kaivaa rintakehää... Muttei sielä muuta oo ku tyhyjää nii ei väliä...

Tänään loppuu koulu ja huomenna lennän itään
Riemua siis rinnassa, mutta vain kohtuudella, koska jossain vaiheessa päivää tulee kuitenkin Vituixmän kylään.
Eipähän tarvi sitten tippua ihan niin kamalan korkealta


Lähetämäsi lomake oli epäkelpo. Yritä lähettää lomake uudelleen.