Elokuvakriitikon painajainen - elokuva-arvosteluketju

[Kibaya]

Morbius

Laitan arvion tähän heti. **
Kaksi tähteä viidestä.

Saattaa sisältää spoilereita, joten jos haluat mennä katsomaan ilman mitään etukäteistietoa, kannattaa lopettaa lukeminen nyt.

Morbius on MCU:n uusin tulokas. Morbius ei kuitenkaan ole supersankari perinteisessä mielessä kuten Iron Man tai Captain America. Tai edes Spiderman. Spideyn kanssa yhtäläistä kuitenkin on elokuvan oikeudet. Ne on Sonylla. Sony yrittää ilmeisesti epätoivoisesti kammeta itseään mukaan MCU ja DCU franchise-kisaan. Morbius ei kuitenkaan ole se elokuva millä ihan hirveästi kannattaa yrittää ratsastaa. Tai lentää.

Stoori on sinänsä simppeli. Se on Marvelin versio Batmanista, tavallaan. Batman ei itse ole lepakko, tosin ei Morbiuskaan ole, sinänsä. Morbius on hirviö. Pahis, kamala ja inhottava ja sit ihmisiä kuolee. Jared Leto ottaa paidan pois ja yleisössä joku saattaa kuolla. Pitkin leffaa tulee lisää hengenvaarallisia tilanteita, kun naurulta ei meinaa tulla loppua.

Leffa on tosi tökerö. Se on saanut ympäri maailmaa murska-arviot ja on synnyttänyt muutaman meemin. ("Kaikki mihin Jared Leto koskee, muuttuu kasaksi paskaa.")
Enkä voi moittia niitä. Jared vetää niin yli. Eikä mitenkään hyvällä tavalla. Sen mahdollistaa jotenkin överikeijo käsikirjoitus.
Kuvailin leffan jälkeen, että jos normaalisti käynnistetään auto ja sitten lähdetään rauhallisesti liikkeelle, niin tossa käynnistetään auto silmät kiinni ja sit lähdetään täysiä ja vedetään lujaa. Koko ajan. Eikä kenelläkään oo hajuakaan mitä tapahtuu. Ainakin se tuntuu siltä. Mitään ei tunnuta selittävän ja sitten kun selitetään, sekin tehdään puolihuolimattomasti.

Olen Itiksessä katsomassa, salissa on max 10 ihmistä, istun ihan takimmaisella rivillä yksin. Puolessa välissä on pakko kaivaa puhelin ja pelata bricks and balls-peliä että jaksan katsoa leffan loppuun. Kaikki on vaan jotenkin tosi tyhmää. Jaahas, nyt se on hirviö, jaahas, nyt toi kuoli, jaahas, nyt se pakenee, jaahas nyt se hyppäs katolta, jaahas... jne. Jaahas poliisit. Jaahas rakkaustarina. Jaahas.

Tätä kestää ihan loppuun asti. Lopun ratkaisut eivät kerro mitään ja end credit scenes on paremmin tehty kuin suurin osa elokuvasta. Lisäosia on varmasti kehitteillä, ellei sitten ne hautaudu vähin äänin huonojen arvostelujen ja huonon menestyksen vuoksi. Ei haittaisi yhtään, koska tässä ei ollut mitään. Käteen jäi sentään kivat keskustelut niiden muiden katsojien kanssa ja parikymppiset tyypit tuli siihen mun viereen naureskelemaan kun odotettiin tekstit loppuun. Käytiin tyyppien kanssa hyvää sanavaihtoa leffasta ja ei se oikein ollut kenenkään suosikkilistoille päässyt.

Morbius on lapsesta asti sairas, mutta sairaudelle ei anneta nimeä. Hänet on laitettu laitokseen asumaan missä hän saa toistuvasti hoitoa. Siellä asuu muita sairaita, ilmeisesti pelkästään poikia? Mutta vain yksi toinen poika saa elokuvassa tilaa. Tietenkin on myös kiusaamista jne. Sitten yhtäkkiä he ovat aikuisia ja alkaa tämä sekoilu. Morbius yrittää kehittää lääkettä ja tämä kaveri sieltä lapsuudesta rahoittaa tutkimuksia. Tutkimuskeskus on hulppea ja sielä myös hoidetaan lapsia. Se on kai samalla sairaala?
Mutta kokeilut menee pieleen ja syntyy hirviö, joka on kirous ja elää verellä. Vanpyyri! Eikun... ei. Eikun joo, ei, joo, ei? Häh? Sitten joku kuolee ja Morbius päätyy linnaan, mutta sitten karkaa sieltä ja onkin syntynyt vihollinen jota vastaan tapella. Vihollinen on kuitenkin sitä mieltä että Morbiuksen pitäisi hyväksyä itsensä.
Tässä kohtaa mä tipahdan.
Että ensin ne on molemmat sairaita ja vammaisia, eivätkä halua olla, vaan haluavat parantua ja sitten kun ovatkin verellä eläviä mörköjä, joilla on yliluonnollisia keinoja selvitä, niin se pitäisi hyväksyä? Mitä helmettiä? Toinen ei halua olla ihmisille taakka ja heitä syövä olento (let's go vegan!) ja toisen mielestä se on tekopyhää ja itsensä pitää vain katsos hyväksyä sellaisena kuin on? Mutta ei, jos on kuolemansairas ja vammainen? Aaargh. Jaahas.
Nii että joo. Sitten juoksentelua, lentelyä ja sinkouilua pimeässä pierukaasujen tai muiden sellaisten harry potterista varastettujen savuverhojen ympäröiminä. Sanoinko jo, etten jaksa keskittyä? Loppu tulee kuin seinään. On lopputaistelu ja sitten jotain ihmehetkiä ja outoja kuvia ihmisistä ja sitten lopputekstit.

SELVÄ!

En suosittele tätä oikein kenellekään. Läpällä voi kattoa sitten porukalla kun tämä tulee johonkin streamauspalveluun. Ei tule disneylle, koska sony ei heille tuotantojaan anna

[Kibaya]

70 on vain numero

Kotimainen, ennen koronaa paljon puhetta ja huomiota saanut elokuva. Johanna Vuoksenmaan ohjaus ja käsikirjoitus, pääosassa Hannele Lauri, muissa rooleissa Misa Palander, Mikko Nousiainen, ja Marja Packalén.
Palander on Vuoksenmaan vakkareita, oli kyse sitten tv-sarjasta tai leffoista, joten se ei yllätä, mutta vähän ehkä kyllästyttää. Palanderin tyyppi on jotenkin liian karikatyyri, vaikka tämän tyylilajin elokuvissa karikatyyreille on tilaa. Muutamissa kohdissa tulee mieleen että nyt näytellään näyttelemistä ja se on jotenkin tylsää.

Olen pitänyt Hannele Laurista lapsesta asti. Hynttyyt yhteen-sarjan jälkeen hänelle vain ei ehkä ole osunut sellaisia tv- tai elokuvarooleja joiden myötä olisi saanut toisenlaisia ulottuvuuksia. Lisäksi on ehkä ollut muita tekijöitä joista Lauri on ollut esillä työuran sijasta. Mikä on vienyt sitten taas huomiota toisaalle.
Hannele Lauri on erinomainen näyttelijä. Hänen roolityönsä on tarkkaa ja hienoa ja välillä mietin että tuleeko ylähuulen vapina vahingossa vai tarkoituksella. Seija Kuulan rooli on myös erittäin sopiva. Ikääntymistä vastaan kaikin keinoin taisteleva artisti, joka kavahtaa kaikkea vanhenemiseen liittyvää. Koska kyseessä on komedia, niin vitsiksihän se vedetään. Ihan hyvin jopa.
Myönnän nauravani ikääntymisvitseille ihan suoraan, koska kyllähän ne tässä omassakin elämässä on läsnä, vaikka ihan eri tavalla vielä tässä hetkessä.
Tilastoja luetteleva lääkäri osuu aivan suoraan siihen hermoon mikä arjessa ottaa päähän, ei kuunnella sitä henkilöä, vaan tarjotaan vastaus tilastoista ja puhutaan vastapuoli pyörryksiin.

Viihdyin tämän elokuvan ääressä erittäin hyvin. Käänteet oli aika yllätyksettömiä, mutta kuvaus hienoa ja tyyliteltyä. Lokaatiot mainioita ja huumori kevyttä, muttei niin kevyttä etteikö se olisi jättänyt tilaa pohdinnalle esimerkiksi erilaisten rakkauden muotojen tarpeesta.

Eniten kuitenkin jäin kiinni Seija Kuulan hahmoon. Seija välttelee vaikeita asioita viimeiseen asti. Asiat kääntyvät salamannopeasti päälaelleen vain siksi että hän kääntää ne niin. Äkkipikainen, arvaamaton, mutta samalla läheisyydenkaipuinen ja yksinäinen. Yksinäisyys on varhaisesta asti rakennettua ja opittua ja uusien toimintamallien oppiminen on aivan hirveän vaikeaa. Mutta vanhoista tavoista päätyy aina lööppiin.
Seija ei ylianalysoi, vaan vetää ne omat aivan väärät johtopäätökset puolikkaasta lauseesta ja sitten siitä lauseesta tulee totuus, jonka jälkeen siitä kärsii jokainen osapuoli. Samaa kaavaa on ilmeisesti toistettu vuosikaudet, mutta vähän turhan nopeaan se tässä elokuvan kaaren aikana sitten muuttuu. Ainakin osittain.

Elokuva on hyvä elokuva. Se on monitasoinen, siinä on monia aiheita, vaikka kuitenkin vain muutama aihe.
Siinä on Vuoksenmaan maneereita kuvauksessa ja komediassa, osa toimii ja osa pistää silmään.
Suosittelen silti, vaikka ilmeisesti elokuvateatterissa näytökset alkaa vähentyä.

[L-S]

Mulla oli selvästi jotain ennakkoluuloja 70 on vain numero -elokuvasta, koska ajattelin viestin otsikon nähdessäni, että Kibs haukkuisi tämän täysin.

Mutta tuon arvion perusteella ehkä voisin jopa katsoa sen sitten kun se tulee telkkarista tai jostain suoratoistopalvelusta. Pidin myös Hannele Laurista Hynttyyt yhteissä (hieno taivutus, eikö).

En nyt sitten oikein tiedä mistä olen ennakkoluuloni muodostanut.

[Kibaya]

Sen trailerin perusteella voi kyllä muodostaa sellaisen ennakkoluulon. Se jää aika hengettömäksi elokuvan rinnalla.

Suosittelen ehkä jostain suoratoistopalvelusta, kun telkkarista voi viedä aikaa. Älä pidättele hengitystä odotellessa

[L-S]

Joo, en aio pidätellä hengitystä. Mutta usein tuollaiset kotimaiset elokuvat tulevat kohtuullisen ajan sisällä johonkin suoratoistoon, joten saa nähdä tuleeko sellaiseen mikä mulla sattuu olemaan tilauksessa.

[L-S]

Olen katsonut viime aikoina pari Roy Anderssonin elokuvaa. Niitä on Areenassa, vielä jonkin aikaa ilmeisesti. En tiedä miten en ole aiemmin nähnyt näitä, mutta vahva suositus (kuten nykyään tavataan sanoa - omaan suuhuni sopisi paremmin Kannattaa katsoa!).

Aiemmin katsoin Kohti ääretöntä, sitten Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien. Roy Andersson on Ruotsin Aki Kaurismäki. Pidän kovasti Andersonin tyylistä, se on tavallaan hyvin koominen ja pohjimmiltaan traaginen. Kohti ääretöntä oli tunnelmallinen, siinä oli hienoja kohtauksia, Kyyhkynen (jne.) puolestaan koomisempi (huolimatta siitä että alussa nähdään kolme kohtaamista kuoleman kanssa). Siinä pääosassa oli kaksi kiertävää kauppamatkustelijaa, jotka yrittivät myydä pilailutarvikkeita (vampyyrin hampaita ja Setä Yksihampaisen naamaria esimerkiksi ). Miehet näyttävät siltä ettei heillä ole lainkaan hauskaa, vaikka he vakuuttavat haluavansa auttaa ihmisiä pitämään hauskaa. He tapaavat monenlaisia ihmisiä erilaisissa oudoissa kohtauksia. Eräässä hienossa kohtauksessa lauletaan Halta Lottas krog i Göteborg -kappaletta baarissa, jota Lotta pitää. En ole ihan varma onko tämä jokin ruotsalainen perinnekappale, sävel kuulostaa samalta kuin silloin kun lauletaan "Tepsi tekee kohta maalin" (jota on esittänyt Seitsemän seinähullua veljestä).

SPOILER ALERT


Erästä parhaista kohtauksista nähtiin elokuvan lopussa, jossa ihmiset seisovat bussipysäkillä (edelleen jatkuu sama harmaanruskea väritys kuin koko leffassa) ja takana olevasta polkupyöräkaupasta tulee ulos mies, joka sanoo, että "jaaha, taas on keskiviikko". Ihmiset kääntyvät katsomaan häntä, mutta kukaan ei vastaa. Kuin suoraan omasta elämästäni! Nimittäin tavallaan rakastan tällaisia latteuksia ja toistelenkin niitä usein puoli-ironisesti. Oikeasti tämä ei ollut kummoinen spoiler alert, mutta jos joku ei halua spoilaantua lopusta... Pohjimmiltaan elokuva kertoo olemisen ja elämisen outoudesta, siitä miten tavallista ja silti kummallista kaikki on ja siitä miten kliseet ja latteudet pitävät yllä elämäämme, suorastaan kannattelevat sitä (joten syytäkin on niitä rakastaa!). Tämä nyt ei ole kummoinen tulkinta, mutta paljon ajatuksia elokuva joka tapauksessa herättää.

SPOILER ALERT päättyy.


Toinen mainitsemisen arvoinen elokuva jonka olen viime aikoina katsonut on 007 No Time to Die. Tämä katsottiin siksi, että piti löytää jotain sopivaa katsottavaa, joka kiinnostaisi myös isääni, ja jotenkin päädyttiin tähän, kun se löytyi Viaplaysta. Oli kyllä aivan hitokseen keijo elokuva suurimman osan ajasta, paitsi lopussa mentiin vähän syvemmälle ja dramaattisempiiin kohtauksiin. Leffan alkuosa oli hirveää kohellusta, ensimmäinen takaa-ajo käytiin jo ennen varsinaisia alkutekstejä. Kaikenlaista autolla kaahailua ja moottoripyörällä pitkin kapeita teitä ja yli muurien italialaisessa pikkukaupungissa. Naureskelin tälle aika paljon. Juoni oli tosi sekava ja en meinannut millään pysyä kärryillä. Ilmeisesti olisi pitänyt tuntea taustatarinaa aiemmista leffoista, tässä keskeisessä osassa oli Spectre, joka oli tätä edeltävän Bond-leffan nimi, mutta sitä en ole nähnyt.

SPOILER ALERT





Loppukohtaus oli kuitenkin yllättävä - en tiennyt etukäteen mitä lopussa on tulossa, mutta kannatti tämä katsoa ihan siksi, että näki näinkin dramaattisen käänteen James Bondin elämässä. Bond sai tietää, että hänellä on tytär rakastamansa naisen kanssa (josta hän oli ollut viisi vuotta erossa), mutta sitten vihollinen (Safin, jota esittää Rami Malek) ruiskutti Bondiin jonkinlaisen nanobotin, joka oli biologisesti ohjelmoitu niin, että se ei vaikuttanut Bondiin itseensä, mutta jos hän koskisi perheeseensä, he kuolisivat. Bond soitti sitten rakastetulleen ja kertoi rakastavansa tätä ja jäi räjähtävään biologisten aseiden tehtaaseen, jonne sitten menehtyi. Jotenkin mielessäni ne nanobotit yhdistyivät joihinkin nykyajassa kuultaviin salaliittoteorioihin. Katsovatko ihmiset liikaa elokuvia...

SPOILER ALERT päättyy.

[Kibaya]

Tár

Tár on elokuva, mikä ei ole helppo katsojalle.
Jos elokuvakirjastoon kuuluu kevyet hömpät tai pimpelipompeli-hupailut, ei varmasti saa tästä elokuvasta kuin pään kipeäksi.

Pääosassa Lydia Tár, kapelimestari, tai "maestro", kuten läpi elokuvan kutsutaan. Tár on ehdolla oscareissa mm. naispääosasta, käsikirjoituksesta ja kuvauksesta (cinematography). Cate Blanchett on Tár. Elokuvan alkuvaiheella mietin sopisiko rooli kenellekään toiselle. Sitten Blanchett katsoo vastapuolella istuvaa henkilöä, hymyilee ja silmistä iskee niin pistävän hyytävä katse, että nauliinnun penkkiini. Ei, kukaan muu ei todennäköisesti saisi Lydia Tár'in hahmosta yhtä monimuotoista ja kompleksista mitä Blanchett lopulta saa. Fyysinen, mutta samalla pikkutarkan pidättyvä roolityö saa pidättelemään muutamissa kohdissa henkeä.

Tár ei ole mikään hyvänmielen elokuva, mikä tuntuu olevan myös tänä päivänä reitti oscareihin. Katsoja joutuu epämukavuuteen melkein kolmeksi tunniksi, eikä salista poistuessa voi olla varma mikä oli alku ja mikä loppu, mutta tarina on olemassa. Tár'ia on kuvattu Berliinissä, New Yorkissa ja Thaimaassa.

Lydia Tár ei ole mukava, samaistuttava päähenkilö. Hän on inhottava, egoistinen, narsistinen ja jopa ajoittain vastenmielinen. Mutta silti samalla hän on intohimoinen, tavallinen, ehkä jopa empaattinen halutessaan ja inhimillinen.
Elokuva ei suinkaan ole mustavalkoisuuden äänitorvi, vaan harmaalla on monia sävyjä.
Lydia Tár elää Berliinissä kumppaninsa ja lapsensa kanssa. Hän vetää Berliinissä sinfoniaorkesteria, toimii nuorten kapelimestarien säätiön johdossa ja on uransa kanssa hyvässä putkessa. Hän matkustaa, opettaa, säveltää ja elää omaa arkeaan. Samalla toisena linjana kulkee se, mitä kameran ulkopuolella tapahtuu. Kuka seisoo hotellin nurkalla kun avustaja juoksee sisään? Kuka jättää infoon mystisen kirjan? Mistä outo vinkuva ääni tulee?

Elokuvassa sanattomalla dialogilla on yhtä iso rooli mitä puhutullakin. Siinä Blanchett on erittäin suvereeni ja ylivoimainen, tosin ei Nina Hoss kalpene sille ollenkaan. Hossin ja Blancetin yhteispeli myös on kameralle kuin leikkiä. Katseet, ilmeet, eleet ja puhe kietoutuu yhtenäiseeksi kuvioksi, jonka tulkinta ei ole mitenkään yksiselitteinen.
Nina Hoss esittää elokuvassa Lydia Tár'n kumppania Sharonia.

Vaikka jossain kohtaa mietin että onpa kyllä tavallaan ilmeistä miten Tár on oscar-ehdokkaana. Siinä on tunnelmallisesti samankaltaisuuksia viime vuosilta esim. Three Billboards outside Ebbing, Power of the Dog ja Parasite.

Siitä huolimatta, että välillä ja hämmensi katsoa elokuvaa, siinä on mukana myös aivan mahtavaa absurdia tilannekomiikkaa. Haitarinsoitto naapurin kunniaksi varsinkin, missä tuntuu että Blanchett on saanut irroitella oikein kunnolla.
Blanchett myös laulaa itse elokuvassa, samoin kuin soittaa haitaria, pianoa ja oikeasti ohjaa sinfoniaorkesteria. Hän puhuu lisäksi sujuvasti ranskaa ja saksaa. Saksaa vieläpä ihan kohtuullisesti, mikä näin vanhana saksaa lukeneena saa multa pisteitä. S-kirjainten ääntämisen ollessa hemmetin veemäistä harjoitella, nostan näkymätöntä hattuani.

En taida sanoa elokuvasta tämän enempää. Me jäimme seurueeni kanssa keskustelemaan mm. taiteen elitismin havainnoinnista, raadollisuudesta taidealoilla, cancel-kulttuurista ja somen vaikutuksesta elokuvassa. Että olihan siinä.

Toivon tämän tulevan johonkin suoratoistopalveluun että voin katsoa sen rauhassa kotona uudestaan.

[L-S]

Tár
Tár on elokuva, mikä ei ole helppo katsojalle.
Jos elokuvakirjastoon kuuluu kevyet hömpät tai pimpelipompeli-hupailut, ei varmasti saa tästä elokuvasta kuin pään kipeäksi.

Nooh, eiväthän nämä sulje toisiaan pois. Itse katson sujuvasti kevyttä hömppää ja taide-elokuvia ja kaikkea siltä väliltä. Varsinaiset pimpelipompeli-hupailut jätän kyllä välistä, sikäli kuin tämä tarkoittaa jotain Luokkakokous-tyyppisiä leffoja.

Näin myös jokin aika sitten Tárin. Vaikuttava elokuva kyllä. Tosiaan Blanchettin roolisuoritus osui nappiin ja muutenkin elokuvassa oli kiinnostava tunnelma.

Lydia Tárin hahmo oli kiinnostava, todella ristiriitainen. Suutahdin hänelle siinä vaiheessa, kun hän soitti haitaria naapuria kiusatakseen. Joo, se oli koomista, mutta samalla myös osoitus jonkinlaisesta kyvyttömyydestä asettua toisen asemaan. Tár on jotenkin ulkoisesti itsestään varma ja toisaalta samalla hyvin epävarma (tavalla, joka ärsytti mua usein) ja kaltevalla pinnalla.

Näin myös Tytöt tytöt tytöt (joo, mulla oli ilmaiseksi saatuja leffalippuja käyttämättä... ). Mielenkiintoinen elokuva sinänsä, vaikka mun oli ajoittain vaikea samastua näiden naisten elämään. Ei mun nuoruus ollut yhtään tuollaista, siis siinä mielessä että se olisi ollut esim. ihmissuhteiden vaikeutta ja itsensä etsimistä, mun nuoruus oli jälkeenpäin ajateltuna vakavaa ja varovaista. Mutta nuorten naisten elämän kuvauksena tämä oli varmasti toimiva ja sinänsä koskettava. Näyttelijät esittivät roolinsa kyllä varsin onnistuneesti, pidin erityisesti Linnea Leinosta.

[Kibaya]

Oppenheimer

Oppenheimer ei sinänsä olisi kiinnostanut, ellei sillä olisi ollut ensi-ilta samaan aikaan Barbien kanssa.
Ydinaseet ei kuulu mun fanituksen kohteisiin, eikä ihan hirveästi se taustatarinakaan.

Oppenheimerin kohdalla on kuitenkin käytetty uusia tekniikoita, mm. mustavalkoinen IMAX-filmi piti tehdä itse, kun ei sitä ollut edes olemassa. Kuvaus onkin mainitsemisen arvoinen. Kuvaus on erilaista, se saa katseen vangittua just siihen mihin halutaan ja sulkee pois taustaltakin kaiken turhan. Mustavalkokuvat ovat myös mielenkiintoisia, mikä mulle ei yleensä ole oletuksena.

Tarina ei ole kovinkaan kaksinen. Nolanin naiskuvaa on kritisoitu ja ihan aiheesta. Florence Pughn roolin tarkoitus jää ohueksi kuin riisipaperi.

Vaikka juoni ei ole vetovoimainen, eikä tarina jaksa pitää otteessaan, silti kolmituntinen hujahtaa ohi. Vain kerran haluaisin vilkaista kännykkää. Se on eniten kuvauksen ja scoremusiikin ansiota.

Annan 3/5 kuitenkin. Pöllömpiäkin nähty, mutta ei sitä uusiksi jaksa katsoa.


Barbie

Onnistuin välttelemään Barbien arvioita ja kommentteja etten spoilaantunut ennen leffaa.
Toimi! Leffa toimi mulle erittäin hyvin.
Värimaailma ja kontrastit, musiikki, leffaviitaukset, jopa tarina oli toimiva.
En pääse täysin sisälle kaikkeen Barbieen kohdistettuun kritiikkiin, vaikka ymmärrän sen lähtökohdat ja tarpeet.

Silti pastellimaailma tempisi minut mukaansa.
Kiitos Barbie!

I'm Kenough.

[L-S]

Olen myös nähnyt Barbenheimerin.

Muakaan ei olisi kiinnostanut Oppenheimer välttämättä hirveästi, ellei nyt olisi ollut niin, että on ollut tämä hype, että Barbenheimer pitää käydä katsomassa, ja ellei kaveri olisi halunnut mennä katsomaan sitä (koska oli jo nähnyt Barbien ). Toisaalta sinänsä pidän elämäkertatyyppisistä elokuvista. Tästä tuli jotenkin mieleen esimerkiksi Imitation Game, joka tosin oli parempi.

Tosiaan tarina ei sinänsä ollut kummoinen. Mielestäni elokuva oli ylipitkä, yhden tunnin olisi voinut karsia pois ja lyhentää sitä osiota, jossa Oppenheimer esitettiin suurena sankarina, joka kehittelee jotain mullistavaa. Kiinnostavin oli viimeinen tunti, jossa vyörytettiin päälle kaikki ongelmat. Toki olen ymmärtänyt joistain arvioista, että juuri tämä sankariaspektin korostaminen oli pointti, koska sillä kuulemma tuotiin esiin juuri ristiriitaisuutta, mutta olen silti sitä mieltä, että alkupuolelta olisi voinut karsia tunnin. Viimeinen tunti oli kiinnostavin, mutta valitettavasti kävi myös niin, että kolmannen tunnin alkaessa aloin pilkkiä ja jokin pätkä meni ohi kun taistelin pysyäkseni hereillä. Näyttelijäntyö oli kuitenkin onnistunutta ja varmasti kuvaus myös, vaikka en sellaisen hienouksia osaa niinkään arvioida, katsoa vain.

Barbie oli huomattavasti parempi leffa. Rakastin sitä, että siinä oli ajatusta, vaikka tarina sijoittui vaaleanpunaiseen höttömaailmaan, jollaista yleensä parjataan turhanpäiväiseksi. Ja sitä paitsi rakastin lapsena barbejakin. PIdän myöskin vaaleanpunaisesta, eikä ollut vaikeuksia löytää kaapista vaatteita leffakäyntiä varten. Elokuvan huumori toimi ja näyttelijävalinnatkin olivat toimivia. Todella huolella toteutettu leffa. Aion katsoa uudestaan, kunhan tulee suoratoistoon tai jotain. En ole ihan varma mitä kritiikkiä tähän on kohdistettu, mutta mielestäni naisten ja miesten roolien pohtiminen toimi tässä joka tapauksessa ihan hyvin.

[L-S]

Niin joo, olen kyllä tietoinen siitä kritiikistä, jossa pidetään ongelmallisena, että elokuva liittyy kaupallisen lelufirmaan, että voiko sitä kautta nyt esittää uskottavaa kritiikkiä mitään kohtaan. No, mutta ainakin elokuvassa Mattel oli pahis! Jos on jotain muutakin, siitä en sitten tiedä.

[Kibaya]

Barbieta on kritisoitu elokuvan pinnalisuudesta ja sitten tietysti siitä, että se vihaa miehiä. Ainakin somemaailmassa on muodostunut myös jo vitsimeemiksi ne itkevät miehet, joiden mielestä Barbie ilkeilee miehille ja siten myös loukkannuttu kun se on "vain" tytöille. Mutta siinä on myös ongelmana kyseisten kritisoijien oma sisäistetty naisviha ja se alentava puhe naisia kohtaan on muutenkin läsnä heidän jutuissaan ilman Barbie-elokuvaa tai lelua.
Mutta myös osittain on kritisoitu sitä ettei tämä Barbie ole lapsille suunnattu.

Ehkä niistä kritiikeistä kertoo myös miten konservatiivimaat ovat laittaneet koko elokuvan boikottiin. Ainakin algeriassa ja kuwaitissa elokuvaa ei voi nähdä laillisesti.
-

Rouva Harris lähtee Pariisiin

Viime päivien tapahtumat ovat kuormittaneet hermostoani ja kaipaan jotain kevyttä höttöä ilman pakkoromanttisia liirumlaarumeita.
Rouva Harris lähtee Pariisiin on tähän täydellinen valinta. Harmittelin aiemmin etten nähnyt tätä leffassa, sillä Lesley Manville on ihana.

Manville esittää rouva Harrisia, englantilaista tavallista työläistä, siivoajaa ja taloudenhoitajaa. Ajassa ollaan 50-luvun loppupuolella. Raha on tiukassa ja kirjanpitokin on kynällä ja paperilla pienessä vihossa.
Yksinkertaistettuna elokuvassa Harris haluaa toteuttaa unelmansa; Diorin puvun. Se maksaa 500 puntaa.
Mutta koska mikään ei ole kuitenkaan niin yksinkertaista tässäkään elokuvassa, vaikkei se draamaelokuva olekaan, päästäkseen siihen mekkoon asti on tehtävä asioita. Olisi tylsää jos rouva Harris ei pääsisi Pariisiin, joten spoilaan sen nyt tässä että Pariisiin hän pääsee. Muutoin elokuvan nimi olisi kai Rouva Harris haluaa Pariisiin.

Pariisissa kaikki pyörii mekon ympärillä. Mikä on ihanaa. Elämäkin on siellä ihanaa, ainakin ajoittain. Rouva Harrisilla siis.

Sen enempää spoilaamatta on pakko sanoa, että oma tilateeni heijastuu elokuvaan. Odotan koko ajan pahinta, jotain helvetillistä vastoinkäymistä; lentokoneen putoamista, Diorin tuhoutumista, rouva Harrisin rahojen varastamista, jotain mikä toisi tilanteen aivan totaaliseen epätoivoon. Niin ei käy. Ehkä se siellä 50-luvulla oli sitten sillä lailla helpompaa, ettei rahoja viety edes nukkuessa juna-asemalla.
Vastoinkäymisiä tietysti on, mutta jos olen odottanut jotain katastrofaalista, jää ne pienemmät vastoinkäymiset ihan siedettäviksi ja rouva Harris on loppua kohden vain suloisempi ja suloisempi.

Se elokuvasta kuitenkin jää päällimmäiseksi, että liian kilttejä ihmisiä ei ehkä nähdä tai kuulla ja joskus ihmisten kovuuden takana voi olla jotain muita syitä kuin vain ilkeys. Se tekee roolihahmoista inhimillisiä ja kokonaisia ihmisiä. Muutama vähän tyhjäksi jäänyt hahmo on, mutta ne ei haittaa muiden ollessa kokonaisia tarinoita.

Rouva Harris on oikein kiva elokuva. Kliseetkin menee, eikä positiivisuus ole väkisin päälle liimattua tai teeskenneltyä. Joskus sitä vain haluaa kivan mekon, tai haute cotourea sen suurempaa syytä.

[Kibaya]

Zone of Intrest

Zone of intrest voitti Oscareissa parhaan ulkomaisen elokuvan palkinnon ja äänisuunnittelun palkinnot.
Olin aiemmin miettinyt etten varmaan halua nähdä pätkää leffassa, mutta oscareiden jälkeen en muuta halunnutkaan kuin nähdä tämän elokuvan asap.

Zone of intrest kuvaa Hössin perheen elämää Auschwitzin muurin kupeessa. Jos ei Rudolf Höss soita kelloja, niin tyyppi oli se joka teki Auschwitzistä sen laajennetun Auschwitz-Birkenaun, mikä se lopulta oli. Kyseessä ei siis ole semmoinen kevyt sunnuntaipäivän elokuva, minkä äärellä rentoutua tai nautiskella.
Olin tietoinen elokuvan kuvaustavasta, mikä tekee elokuvasta vielä vähän hyytävämmän, jos mahdollista. Älä siis lue, jos et halua saada tätä tietoosi.

Elokuvassa ei kertaakaan näytetä mitä keskitysleirin muurien sisäpuolella tapahtuu. Kuitenkin katsoja on koko ajan täysin tietoinen mitä siellä tapahtuu. Tai on, jos on tietoinen historiasta. Äänisuunnittelu on leffassa kuin sivuroolissa oleva näyttelijä, ilman ääntä elokuvasta häviäisi iso tekijä pois.
Leffateatterissa itsessään oli ennen leffaa pieni humina, mikä kuului varsinkin täysin hiljaisten alkutekstien aikana. Ei voinut olla ihan varma onko humina salin omaa äänimaailmaa vai osa elokuvaa. Osa hiljaisemmista ja matalista äänistä vähän sekoittui huminaan, mutta ei liikaa.

Kun elokuva kuvaa toisen maailmansodan kamalimpia asioita, joissa ihmisyys näyttää oksettavinta puoltaan, ei katsojan osa ole helppo. Asioita ei selitetä, osa on täysin katsojan tulkintaa näyttelijän eleistä ja ilmeistä, puheesta ja äänensävystä. Ei riitä, että haastetaan sen kanssa ettet näe sitä mitä kuulet, mutta myös ettet tiedä mitä näet. Se vie lopulta kokonaisuudessaan jatkuvaan hämmennykseen, mikä kietoutuu tietoon tositapahtumista.

Suosittelen tätä elokuvaa kyllä, aivan ehdottomasti.
Mutta suosittelen myös puhumaan elokuvan jälkeen jonkun kanssa, vaikkakin olen sitä mieltä ettei tietyiltä asioita saa koskaan sulkea silmiään.

[Kibaya]

Napoleon

Käydessäni syksyllä leffassa törmäsin Napoleonin traileriin. Traileri itsessään näytti vaikuttavalta, mutten koskaan jaksanut lähteä elokuviin katsomaan kun mies sotii.
Tänään, hammaslääkärin jälkeen tarvitsin jotain mitä voi vain tuijottaa, eikä keskittyä ajattelemiseen tai siihen miltä naama tuntuu. Siihen Napoleon sopii erinomaisesti. Elokuvassa on pari visuaalisesti näyttävää hetkeä ja muuten se on aika tyhjää tai sotimista. Yhdessä kohdassa mietin näkeekö Napoleon unta siitä mitä tapahtuu, mutta ei kun olikin se sittenkin hereillä. Ehkä elokuva olisi vaatinut parempaa keskittymistä, mutta sitä ei nyt tänään ollut tarjolla. Pidin jopa pari taukoa kun huomasin että en ole varttiin katsonut telkkariin päin. Hupsis. Kahden ja puolen tunnin leffaan meni vähän päälle kolme tuntia .

Kuitenkin, vaikka oma katsomistilanne nyt oli mitä oli, en saanut kiinni miksi elokuva on tehty. Se ei sinänsä kerro mitään itse Napoleon Bonapartesta. Tai siis. En ole niin hirveän perehtynyt Bonaparteen että osaisin sanoa jäikö siitä puuttumaan jotain olennaista. Elokuva alkaa vallankumouksesta, joten Napsukka on jo aikuinen tai ainakin sen ikäinen, että voi tapella ja sotia. Ei mitään lapsuudesta, ei edes perinteisinä takaumina. Elokuva jättää täysin avoimeksi päähenkilöiden motiivit toiminnalle ja jäljelle jää vain kuva miehestä jonka elämä pyöri sotimisen ja oman egon ympärillä, mutta ajoittain pakkomielteisesti myös yhden naisen ympärillä. Silti pääparin suhde on valju ja jotenkin kädenlämpöinen. Yhteisissä kohtauksissa vaimo Josephinea tuntuu vituttavan koko jätkä ja Napoleon on kuin kiimainen koira joka nuolee emäntänsä kasvoja innostuksissaan. Silti mukana on parin kirjeenvaihtoa ja kommunikaatiota, mitä ei kuitenkaan yhtään näy kun hahmot tuodaan yhteen. Ihan kuin kirjeet olisi eri henkilöiden kirjoittamat.

En nyt tiedä voinko suositella tätä elokuvaa mitenkään. Joaquin Phoenix on vähän yhden ilmeen Napoleon, että sen takia ei ainakaan kannata. Puvustus on makee, syystäkin oscar-ehdokkaana, mutta visuaalisuus pettää sitten muulta osin. Kuvat on ajoittain tosi oudon hämäriä ja melkein pimeitä, öisiä taisteluita joutuu siristelemään.

Ehkä toimii krapulaleffana?