forde.munfoorumi.com

Mitkä leffat/ohjelmat saavat sinut itkemään? Entä mitkä raivon partaalle? Kuinka herkkä olet leffoja/tv:tä katsoessasi?

Aihe tuli mieleen Teho-ostasto ketjussa, jossa Sippura mainitsi itkeneensä eräässä jaksossa, jossa kun Mark ja Elizabeth menivät naimisiin. Olin sanomassa, että niin minäkin! ja samassa totesin, että näistä tunnelatauksista voisi hyvinkin tehdä ketjun.

Ihmisille saa tapahtua ihan mitä vaan ja kuinka kauheata vaan, niin sen vielä kestää hyvin. Mutta jos eläimelle sattuu jotain, niin se on takuu kyyneleen paikka.
Itse rupean itkemään tosielämässä jos näen jonkun toisen itkevä ja sama pätee hyvin näytellyissä tunnelatauskohdissa.

Leijonakuningas ja Mufasan kuolema kuuluu "aina-pakko-tirauttaa-kyynel"-kohtauksiin. Samoin Bambin äidin kuolema. Laukauksen jälkeen rupeaa lunta satamaan hiljalleen Bambi huutaessa äitiään. Voi sitä surkeutta.

Kylmiä väreitä ja kauhua saa aikaan tilanne, jossa joku meinaa tökkiän neulalla ihmistä silmään. En kestä sitä. Joku hyvä leffa jäi kerran katsomatta kun siirryttiin silmä aluelle. Muuten en ole kovin säikky kauhuleffoissa. Yllätyin tosin, kun Hannibal leffoja näytettiin telkkarissa jonkin aikaa sitten. Ensimmäistä kertaa vuosiin oli pelottavaa mennä nukkumaan. Muistaakseni olin nähnyt niitä leffoja ennenkin, joten en nyt ymmärrä minkä herkkyyskohtauksen se nyt sai aikaseksi. Tästä järkyttyneenä lisäsin tuskaa ja ostin kaikki leffat. En ole tosin vielä katsonut niitä uudestaan.

Televisiossa harvoin tulee sarjoja, jotka saisivat itkemään. En tiedä pitäsikö olla nolostunut vai ei, mutta Hovimäki kun tuli aikoinaan ensimmäistä kertaa itkin melkein joka jaksossa. Magnuksen kuolema: Saman saa aikaseksi McLeodin tyttärissä. Nämä uudet jaksot eivät ole niin hyviä, mutta silti. Onhan siellä eläimiä ja kaikkea.

Varmaan niitä on enemmänkin nyyhkytystä aikaansaavia ohjelmia, mutta ehkä muistan ne myöhemmin. Nyt siirrän puheenvuoron teille!

Ääneen itkeminen on aika harvinaista, samoin kyyneleet, mutta kyllä sitä aika usein herkistyy elokuvia katsoessa. Viimeisin, jonka helposti muistaa on Elephant Manin "I am not an animal! I am a human being!" kohtaus. Muutenkin David Lynch on eniten erilaisia voimakkaita tunnetiloja aikaansaava ohjaaja, olkoon ne sitten ahdistusta, herkkää kauneutta tai säikähdystä. Samoin Ystävät hämärän jälkeen elokuvassa oli itku aika lähellä, lopun uima-allaskohtauksessa, tosin vähän epäkorrektisti sen ratkaisusta. Epätavallisempia on ehkä A Better Tomorrown loppukohtaus ja Tarkovskin Stalkerin mustavalkoisesta värilliseksi vaihtuminen. Chaplinin Diktaattorin "I am not an emperor..." -puhe on aika voimakas kans. Tänään telkustakin tulevan loistavan Hedwig and The Angry Inch elokuvan Origin of Love esitys. Blade Runnerin lopussa "Tears in rain..." ja "It's too bad she won't live.." kohtaukset aina säväyttävät. Brazilin enkelikohtaus itkettää kans, ku se on niin kaunis. Harvemmin ne laskelmoidun itkettävät kohtaukset minua sitten lopulta itkettävät, niinkun Casablancan (joka on kuitenkin maailman paras elokuva) loppu tai Titanicin surkuhupaisan pateettinen loppu.

Tv-sarjoista kovin harvat onnistuvat liikuttamaan millään tavalla, vaikka niistä pitäisikin paljon. Tässäkin Lynchin Twin Peaks ja Laura Palmer -teemamusiikki on poikkeus. West Wing saa liikuttumaan myös parhaimpina Martin Sheen hetkinään.

Pahat krapulapäivät onkin sit erikseen, silloin itkettää Batman-piirretyt ja Helmut Lotti.

SisterRay kirjoitti:
Pahat krapulapäivät onkin sit erikseen, silloin itkettää Batman-piirretyt ja Helmut Lotti.

Krapula on kyllä hyvin jännä yhdistettynä telkkariin. Kerrankin sunnuntaiaamupäivänä katselin krapulassa NHL-ottelun Ottawa-Montreal jatkoaikaa ja tosin meinasi kyyneleet virrata jo ihan siitä liikutuksesta, että molemmat joukkueet niin tosissaan yrittivät voittaa ottelun. Peli aaltoili puolelta toiselle ja itse läheni jotain hurmostilaa, vaikkei lopputuloksella ollut mitään merkitystä eikä joukkueista kumpikaan ole toista enemmän suosikki.

Mä oon aika herkkä yleensä, mutta en oo pitkään aikaan itkenyt leffan tai tv:n takia. Usein, jos katotaan vaikka kämppiksen kanssa jotain "eeppistä draamaa" niin kämppis itkee vuolaasti ja mä pidättelen räkänaurua. Yksin katsoessa yleensä keskittyy paremmin, niin saattaa herkistyäkin, mutta harvemmin enää tulee itkettyä ihan kurkku suorana. Aikoinaan kyllä Titanicin näytöksestä kaveri joutui taluttamaan mut ulos, kun itkin niin vuolaasti, etten nähnyt eteeni.

Huonot elokuvat / ohjelmat saa raivoihinsa. Niin huonot, ettei niille pysty enää edes nauramaan. Semmoisia tulee kyllä nähtyä harvoin, tuskin koskaan. Enemmän mun tunteisiin vaikuttavat tunnelmat, musiikki ja tekninen työskentely, kuten näyttely tai ohjaus kuin aihe.

Kauhujutut on asia erikseen. Mä pelkään vähän pimeää enkä katso kauhujuttuja kuin päivällä ja silloinkin usein äänettömällä tai kädet silmien edessä. Näin säilytän yöuneni. Krapulassa ei katsota kauhua, koska darrapelkotilat on jotain maailman kauheinta.

Krapulassa tosiaan on joskus mainoksetkin itkettäneet. Se Soneran yli-imelä mainos, jossa soi Pieni ja hento ote, on ainakin sellainen jota ei kerta kaikkiaan pysty dagen efterinä katsomaan. Niin, ja Pieni talo preerialla tuli kivasti viikonloppuna aamupäivisin, harmi kun loppui. Kanuunassa itketti aina.

Leffoista tosiaan tuo Leijonakuningas on sellainen, jota ei pysty itkemättä katsomaan.

Dancer in the Dark sai minut myös vollottamaan hysteerisesti, lisäksi olin koko seuraavan päivän ahdistunut. Ei tee mieli katsoa uudestaan, vaikka hyvä olikin.

Muutenkin olen hyvin herkkä ohjelmia silmäillessäni. Kauhuleffoja en katso ollenkaan, koska tiedän menettäväni yöunet. Idols-tyylisiä ohjelmia en pysty katsomaan, koska koen todella voimakasta myötähäpeää kilpailijoita kohtaan. Muutenkin on vaikeaa katsoa sellaisia ohjelmia, joissa joku nolaa itsensä. Juuri vähän aikaa sitten jouduin skippaamaan jonkun Frasierin jakson, koska siinä oltiin ajautumassa niin noloon tilanteeseen. Myötähäpeä voitti.

Niin joo, ja noita Idols-tyylisiä ohjelmia en katso myöskään sen takia, että yleensä ajaudun niiden kanssa raivon partaalle. Samoin skippailen MTV3:lta tulevia jenkkikomedioita, koska yleensä ne vain ovat kerta kaikkiaan niin luokattomia, että raivostun. Oikeastaan aika suuri osa maikkarin ohjelmista saa minut suuttumaan. Mistä lie johtuu.

Olen hirveän herkkä itkemään elokuvien ja tv-sarjojen vaikutuksesta. Ja kirjojen ja musiikin. Mitä enemmän vuosia kertyy, sitä herkemmin myös kyynelkanavat aktivoituvat. Darrassa tosiaan sitä itkee vaikka mainoksille, yksi pahimmista on se Rakkautta ennen aamua -henkinen pätkä, Fonectanko se nyt oli? Sille herkistyy jo normitilassakin.

Myös yksi takuuvarma itkettäjä on Brokeback Mountainin loppukohtaus. Kyyneleet virtaavat ja kylmät väreet kulkevat kropassa.

Maija kirjoitti:Olen hirveän herkkä itkemään elokuvien ja tv-sarjojen vaikutuksesta. Ja kirjojen ja musiikin. Mitä enemmän vuosia kertyy, sitä herkemmin myös kyynelkanavat aktivoituvat. Darrassa tosiaan sitä itkee vaikka mainoksille, yksi pahimmista on se Rakkautta ennen aamua -henkinen pätkä, Fonectanko se nyt oli? Sille herkistyy jo normitilassakin.

Maija!
Fonectan mainos kyllä herkistää aina!

Mä itken tv-sarjoille, elokuville ja kirjoille. En voinut katsoa Sairaalan sykettä, koska lähes joka jaksossa näytettiin synnytystä, joka sai mun kyynelkanavat välittömästi aukeamaan. Joskus itseäkin hävettää, kun vollotan Armageddonin jäähyväiskohtaukselle tai sille, kun joku menee naimisiin.
Tästä pääsenkin sopivalla aasinsillalla siihen, että häissä häämarssi vaikuttaa muhun aina niin voimakkaasti, että kyyneleet nousevat heti ekoilla sävelillä silmiin. Oon ehkä turhankin herccis.

Ei nyt itkettänyt ole, mutta ainakin kahden leffan loppukohtauksissa on mieli hieman herkistynyt. Kyseiset elokuvat ovat Braveheart ja Schindlerin lista.

SisterRay kirjoitti:Pahat krapulapäivät onkin sit erikseen, silloin itkettää Batman-piirretyt ja Helmut Lotti.

Jälkimmäinen itkettää muutenkin


Mä pillitän aika herkästi leffoja sekä tv-sarjoja. Yleensä naimisiinmenokohtaukset
ja vauvojen syntymät saa kyynelhanat auki, otaksun sen johtuvan niistä mahtipon-
tisista musiikeista. Liikutun myös yleensä eri artistien ja bändien livemusiikkivide-
oista, Take Thatin Never Forgetiä en pysty vieläkään katsomaan itkemättä.

Leffoista pahin kyyneleidennostattaja on ollut ehdottomasti Happy Feet. Itkin ensi-
katsomisella sen alusta loppuun, kun se oli niin surullinen. Ensin isä-pingu tiputtaa
munan, sitten Mumble ei osaa laulaa ja kaikki syrjivät sitä ja sitten se vielä joutuu
lopuksi sinne eläintarhaan ja luulee näkevänsä vanhempansa siellä Ja sitten
ihmiset laittavat sille vielä jonkun jäljittimen selkään. Karmeeta

Ja tietysti Maijan mainitsema Brokeback Mountainin loppukohtaus. "Jack, I swear"
repliikkiin on ladattuna niin paljon tunnetta, että kyyneleet nousevat väkisinkin sil-
miin.

Kuvotuksen tunteen saan helposti pintaan katsomalla luontodokkareita tai mitä tahan-
sa ohjelmia, joissa näytetään käärmeitä. Silloin on pakko katsoa hetki poispäin ja nos-
taa jalat sohvalle. Iyh.

Miksi täällä puhutaan vain itkemisestä? Itse muistan yhtenä voimakkaimmista elokuvan aiheuttamista tunnetiloistani sen silmittömän raivon, jota tunsin Jake LaMottaa kohtaan Raging Bullia katsoessani. Toinen hyvä esimerkki on se pelon ja vihan sekainen täydellinen hurmio ja retkahtaminen Stanley Kowalskiin A Streetcar Named Desiressa. Robert DeNiro ei ollut Robert DeNiro ja Marlon Brando ei ollut Marlon Brando. Ei sitä touhua oikein muuten voi kuvailla.

Ainoat itkut, jotka muistan tirauttaneeni leffaa tai televisiota katsoessani, sattuivat Six Feet Underin viimeisen kauden loppupuolella, ja se viimeisen jakson loppukohtaushan oli ihan pelkkää vetistelyä. Ekan kerran tirautin leffalle Dancer in the Darkin jälkeen, heh, joten sitä ei lasketa.

Lyyra kirjoitti:Miksi täällä puhutaan vain itkemisestä?

Mulle ainakin ne itkukerrat jää paremmin mieleen kuin ne, jolloin olen tuntenut
leffan/sarjan vuoksi iloa, ahdistusta tai raivoa. Itkeminen on konkreettisempaa.

Dnd kirjoitti: kahden leffan loppukohtauksissa on mieli hieman herkistynyt.

Ajat käsijarru päällä?

Monikin leffa on itkettänyt ja tv-sarjatkin joskus. Rimiksien loppu erityisesti. Uusintaa en edes halunnut katsoa.

Parhaiten olen nauranut jollekin hölmölle leffalle vahvan lääkityksen alaisena. Erikoinen kokemus, kun ihan kaikki vitsit saivan kieriskelemään naurusta. Pystyisipä siihen ilman kemiaa.

Maija kirjoitti: Mitä enemmän vuosia kertyy, sitä herkemmin myös kyynelkanavat aktivoituvat.

Sama täällä. Ja minä olen kuitenkin aina ollut suht herkkä itkemään elokuville ja kirjoille. Jos kehitys jatkuu samanlaisena, itken viisikymppisenä kaikki leffat alusta loppuun.

Siis, kuten sanottua, itken aika herkästi elokuville ja tv-ohjelmille. Ääneen en muista itkeneeni lapsuuden jälkeen, mutta kyyneliä kyllä valuu. Itse asiassa elokuvat saavat minut paljon helpommin vuodattamaan kyyneliä kuin nauramaan ääneen. Voin olla hyvinkin riemastunut ja huvittunut, mutta se ilmenee yleensä jonkinlaisena sisäisenä kuplintana ja leveänä hymyilynä - harvemmin nauruna.

Mutta ne itkut. Elokuville itkeminen on suorastaan nautinnollinen kokemus. Puhdistavaa itkua ilman oikeaa pahaa oloa. Elokuvan jälkeen on voipunut ja hiukan epätodellinen olo.

Joitakin suurimpia itkettäjiä on täälläkin jo mainittu. Brokeback Mountain ja juurikin se loppu. Dancer in the Darkista minulla on aika samanlaiset kokemukset kuin friikkisellä:

Dancer in the Dark sai minut myös vollottamaan hysteerisesti, lisäksi olin koko seuraavan päivän ahdistunut. Ei tee mieli katsoa uudestaan, vaikka hyvä olikin.

Myös Breaking the Waves oli rankka ja itkin siinäkin ihan hirveästi, mutta sen olen pystynyt katsomaan toiseenkin kertaan.

Jane Campionin Piano! Ihana, ihana elokuva, joka saa pelkällä kauneudellaan itkemään. Musiikki, värit, näyttelijät - kaikki vetoaa suoraan tunteisiin.

Once Were Warriors oli sellainen elokuva, jossa ääneen itkeminen oli todella lähellä. Siinä elokuvassa oli vähän siinä rajoilla, oliko itkeminen enää edes nautinnollista: olin ihan repaleina elokuvan jälkeen. Dead Man Walking kasvaa loppua kohti myös sellaisiin tunnelatauksiin, että minun on ihan mahdoton katsoa sitä itkemättä.

Huomaan, että nämä suuret itkettäjät ovat kaikki vähän uudempia elokuvia. Vanhemmat klassikotkin saavat kyllä itkemään, mutta ne ovat enemmänkin sellaisia hillittyjä liikutuksen kyyneleitä - eivät mitään räkä poskella vollotusta.

Kauhuelokuvia en tykkää katsoa ihan siitä syystä, että pelkään niitä ihan liikaa. Enkä ainoastaan elokuvan aikana, vaan olen ihan vainoharhainen pitkään elokuvan katsomisen jälkeenkin.

Sitten on paljon elokuvia ja sarjoja, jotka eivät ehkä itketä tai pelota tai naurata, mutta jotka aiheuttavat muuten niin suuria tunnetiloja, että katsomisen aikana ja sen jälkeen jokainen lihas on niin jännittynyt että koko ruumis tärisee. Esimerkiksi Reservoir Dogs oli ensi näkemällä sellainen kokemus, josta voi tosiaan käyttää kulunutta sanontaa "räjäytti tajunnan". Luc Bessonin Tyttö nimeltä Nikita ravisteli minua niin, että hyvä kun selvisin elokuvista kotiin. TV-sarjoista tulee mieleen Twin Peaks ja aivan erityisesti Cracker eli Fitz ratkaisee, jossa vähän jokaisen jakson katsominen tuntui siltä kuin tunteet olisi laitettu tehosekoittimeen.

Ja uusin suosikkisarjani, Buffy! Olemme poikaystävän kanssa katsoneet sitä koko muusta maailmasta jälkijunassa (neljä tuotantokautta on katsottu), ja siinä on muuten sarja joka aiheuttaa kyyneleitä ja ääneen nauramista ja tärinäkohtauksia. Vihdoinkin sitä tajuaa, miksi tämänkin foorumin jäsenet ovat kyseistä sarjaa niin hehkuttaneet.

Ihana aihe - voisin jauhaa tästä varmaan loputtomasti.

DarkSide kirjoitti:

Dnd kirjoitti: kahden leffan loppukohtauksissa on mieli hieman herkistynyt.

Ajat käsijarru päällä?

Siinä oli kyllä se "ainakin" sana ennen tuota. Nuo kaksi tuli mieleen äkkiseltään. En elokuvan katsomisesta muistaakseni ole tainnut koskaan kyllä varsinaisesti itkemään ruveta. Naurupuolta on kyllä tullut harrastettua enemmänkin, mutta nauru ei ole kuitenkaan mielestäni samalla tavalla niin vahva "tunnetila", kuin tuo toinen.

Lyyra kirjoitti:Miksi täällä puhutaan vain itkemisestä?

Mun oli kyllä tarkoitus kertoa jotain niistäkin hetkistä, kun on tuntenu iloa, mutta se näköjään unohtui muun ajattelun lomassa. Nykyään ei kyllä tehdä paljoa iloisia juttuja. Pushing Daisiesistä tulee aina hyvälle tuulelle ja viimeisin hyvää tuulta aiheuttanut elokuva, jonka näin, oli Juno.

Raivoa tuntee harvemmin mitään elokuvia/tv-sarjoja kohtaan. Ahdistus voi joskus olla kova. No Country for Old Menin jälkeen oli monta päivää vähän semmonen wtf-fiilis. Raivo ja ahdistus liittyy usein dokumentteihin, mutta nykyään en oikeastaan katso semmoisia kovin paljon eli ei tule just mieleen kuin se koiranjalostusdokkari.

Minä en oikein osaa itkeä leffoja tai tv-ohjelmia katsoessa. Kyllä jotkut hiljaiseksi vetää ja herkistyn, mutta en osaa itkeä. Johtunee varmaan siitä, etten itke kovin usein muutenkaan ja tunteiden näyttäminen on ollut aina vaikeaa. Esimerkiksi Brokeback Mountainessa ja Finding Neverlandissa on itku ollut lähellä.

Pahaa oloa aiheuttavat huonosti tehdyt ohjelmat ja muiden ihmisten nöyryyttäminen. Jos vaikkapa tv-sarja keskittyy vain ihmisten pahalla ololla mässäilyyn, en pysty katsomaan sitä. En voi myöskään kuunnella/katsoa huonoa laulua.

Hyvä fiilis tulee puolestaan hyvin tehdyistä ohjelmista. Tykkään nerokkaista käsikirjoituksista, hyvistä näyttelijöistä ja onnistuneista lavastuksista. Sarkasmi ja ironia kolahtavat myös kovaa. Onnistuneen elokuva/tv-kokemuksen jälkeen minulla on onnellinen(ehkä jopa hieman tyhmä)hymy naamalla pitkäänkin .

Aasialaiset leffat ovat vaikuttaneet suuresti tunnetasolla. Niissä ei harrasteta yleensä näitä länsimaalaisille leffoille tyypillisiä "helppoja ratkaisuja" tai edes häpy endejä. En nyt sano että olisin kyynelehtinyt ruudun edessä niitä katsellessa, mutta suunnilleen joka kerta on tullut vaihtelevasti joko "ei ei ei ei EI!"-, "voi laupias xenu"- tai "wtf?"-tunnelataus eteen ja toisinaan kaikki, kun kaukomaan leffoja olen katsonut.

Ja VOI olla että Rautajättiläistä katsellessa, siinä lopussa kun jättiläinen uhraa itsensä pommin uhatessa pikkukaupunkia, MAHDOLLISESTI silmässäni oli useampikin roska jotka piti saada pois, mutta en tunnusta mitään...

Vihreä maili.

Sekä kirja että leffa: Delacroix'n ja Coffeyn teloitukset.

Mr. Smith kirjoitti:En nyt sano että olisin kyynelehtinyt ruudun edessä niitä katsellessa, mutta suunnilleen joka kerta on tullut vaihtelevasti joko "ei ei ei ei EI!"-, "voi laupias xenu"- tai "wtf?"-tunnelataus eteen

Mulle on tullut vastaavanlainen fiilis The Shield (Lain varjolla) -sarjaa katsoessa.
Toisaalta haluaa olla täysillä "different kind of cop" Vic Mackeyn puolella, mutta
omat moraalikäsitykset huutaa pään sisällä vastaan - eihän tämä voi olla oikein!
Upea sarja, jokatapauksessa.

Sippura kirjoitti:Mulle on tullut vastaavanlainen fiilis The Shield (Lain varjolla) -sarjaa katsoessa.
Toisaalta haluaa olla täysillä "different kind of cop" Vic Mackeyn puolella, mutta
omat moraalikäsitykset huutaa pään sisällä vastaan - eihän tämä voi olla oikein!
Upea sarja, jokatapauksessa.

Toisaalta sitä tahtoo hurrata Mackeylle, mieshän yrittää pitää oikeuden puolta ja pelastaa viattomia, mutta toisaalta kyseessä on murhaaja joka ei pelkää tappaa jos tarve vaatii. Kauhean ristiriitaista, mutta loistava sarja joka tapauksessa, tai ehkäpä juuri sen takia

Eilen hämmästyin melkein itsekin kun katselin Jim:iltä Uskomattomia selviytymistarinoita, tuli niin kamala video että pillahdin ihan kunnolla itkuun. Siinä turkkilainen nainen jäi auton alle kadulla niin että jäi puskurin alle jumiin ja auto liikku lumessa monta metriä. Järkyttävintä siinä oli ehkä se että sen naisen lapsi oli keretty kiskasta kantokoppineen alta pois just ajoissa. Tuli ihan kamala olo kun aattelin miltä siitä naisesta on tuntunu kun se on varmaan luullu et se lapsi jäi sinne auton alle. Onneks oli avokki paikalla lohduttamassa. Ei miun kannata muutenkaan kattoa koskaan mitään tommosia, tai "hauskoja" kotivideoita joissa jotakuta sattuu, saati sitten jotain vapaapainia. Tulee vähintäänkin paha olo semmosista.

Mä olen hyvin vahva eläytyjä aitoihin tai aidontuntuisiin ohjelmiin ja leffoihin. Mä olen joskus keittiöpsykologisoinut tuon ja muuten melko vakaan ja järkiperäisen elämänkatsomukseni suhdetta Siitä enempi ehkä jossain toisaalla, sen verran kuitenkin mainittakoon, että nykyään moinen herkistely aiheuttaa itsessänikin huvittumista. No ainakin jälkikäteen Kyseisessä tilassa suutun salamannopeasti, jos vähänkin kuuluu kuittailua. Ex aina nauroi, jos esim. itkin jonkun herkän kohtauksen takia. Todella ärsyttävää, ja vei leffafiilisten lisäksi luontevuuden osoittaa vahvoja tunteita toisen edessä. Onneksi armas soffaperuna ymmärtää olla häiritsemättä mua herkistellessäni, korkeintaan ojentaa nessua apuun, jos oikein pahasti niiskutan


Itku tulee kaikkein herkimmin. Saatan vuodattaa kyyneleitä ihan käsittämättömän typeristäkin pikkuasioista Ja jos en kyynelehdi, niin ainakin pala on kurkussa. Itku tulee herkimmin surusta ja pakahduttavasta onnesta. Tyyliin "vihdoinkin he saivat toisensa". Kerran katsoin jonkun ohjelman, missä Mirja Pyykkö haastatteli Karin Ehrnroothia, olin pala kurkussa koko haastattelun ajan. Se vain oli niin herkkä ja koskettava, tunnelma niin lämmin ja rauhallinen, ettei voinut mitään.

Vastapainoksi nauran kyllä myös paljon. Ja olen huomannut, että jos nauraa ääneen, niin huvittava asia on paljon hauskempi kuin sisään päin nauraessa Komediat on muutenkin lähellä sydäntä, ja englantilainen huumori uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Samoin on tiettyjä "hyvän tuulen elokuvia", jotka ei useinkaan aiheuta mitään itkuja tai nauruja, mutta tuo silti :n huulille. Parhaimpia tällaisia on Pixarin piirretyt

Kauhuleffoilla saa sitten pulssinkin nousemaan niin, että joskus on pakko lähteä hetkeksi kävelemään pitkin kämppää rauhoittuakseen. En tiedä, mikä on, mutta näin vanhemmiten kauhuleffojen katselunautinto on hiipunut ihan mitättömän pieneksi. Nuorempana tuli katsottua ties mitä kaikkea sen kummemmin edes silmää räpäyttämättä, nyt ei meinaa pystyä kunnolla edes katsomaan. Toki olen ollut aina herkkä säikkymään, mutta nyt ei meinaa pystyä edes sellaista piinaavaa jännitystä/kauhua katsomaan, säikyttely"kauhusta" nyt puhumattakaan. Silti jostain syystä illan leffaa etsiessä kaupasta/vuokraamosta/omasta hyllystä useimmiten kouraan tarttuu joku jänskän näköinen kauhu Sitten pitää toppuutella itseään, ettei semmosta, kun joku vähän leppoisampi... Joskus, onneksi harvoin, näen jopa painajaisia kauhuleffojen jälkeen.

Vihaiseksi mut saa lapsiin ja naisiin kohdistuvalla väkivallalla. Varsinkin seksuaalinen väkivalta pistää otsasuonen tykyttämään. Esimerkiksi just katsottiin oikein mainio vankilaleffa Felon, jossa massamurhaaja kertoi kostaneensa tyttärensä ja vaimonsa brutaalin väkivallan ja tapon ne tehneille miehille. Parilla sanalla ko. murhaaja sai aikaan verenhimoisen vihan tekijöitä kohtaan, ja oudosti sympatiat puolelleen, vaikka itsekin oli syyllistynyt melkoisiin tekoihin. Leffan loppu taasen aiheutti ärsytystä sen typeryyden takia, mutta ei siitä sen enempää juonipaljastusten välttämiseksi. Muutenkin ärsytystä aiheuttaa pääosin a) huonosti ja epätodentuntuisesti tehdyt leffat, b) epäloogisuus ja väärät faktat, c) jos eri kuvakulmissa kuvattava kohde näyttää erilaiselta, kännykkä väärässä kädessä tms., d) ameriikkalaisten hinku saada liki kaikkiin leffoihin onnellinen loppu

Noin muuten irtoraajat ja peräsuolenpätkät ynnä muut gore-efektit aiheuttavat korkeintaan ehe ehe, kato, siltä räjähti pää, yääääk, ehe ehe -tyyppisen hörhötyksen, ja Rambo IV:n tyyliset elokuvat ovatkin oikein mainiota viihdettä Kai siinäkin tulee joskus raja vastaan, kuinka veristä leffaa viitsii katsoa. Vielä ei ole tullut.


Juupati juu. Kovin laaja-alaisia tunneskaaloja käyn läpi töllöä tuijottaessani, paljon riippuu kyllä seurasta, yleisfiiliksistä ja katsottavasta ohjelmasta. Leffateattereissa en kehtaa ihan niin kovasti niiskuttaa kuin kotona

Aurora B. kirjoitti:Noin muuten irtoraajat ja peräsuolenpätkät ynnä muut gore-efektit aiheuttavat korkeintaan ehe ehe, kato, siltä räjähti pää, yääääk, ehe ehe -tyyppisen hörhötyksen, ja Rambo IV:n tyyliset elokuvat ovatkin oikein mainiota viihdettä

Tuo kyseinen Rambo on muuten ainoa leffa, josta poistumista olen pohtinut
elokuvasalissa ihan tosissaan. Yhtä kuvottavaa ja järkyttävää leffaa en ole
varmaan koskaan nähnyt, ja siitä avauduinkin silloin tänne (tai vanhalle For-
delle). Ehkä se ei olisi niin paha leffa kotitelkusta katsottuna, mutta leffassa
kaikki se tappaminen ja veri tuli ihan liikaa päin kasvoja. Katsojan tunnetila
ei ollut silloin ihan ylimmillään.

Aurora B. kirjoitti: Siitä enempi ehkä jossain toisaalla, sen verran kuitenkin mainittakoon, että nykyään moinen herkistely aiheuttaa itsessänikin huvittumista. No ainakin jälkikäteen Kyseisessä tilassa suutun salamannopeasti, jos vähänkin kuuluu kuittailua.

Kaikenlaiset sivuivailut ovat muutenkin hel-ve-tin ärsyttäviä. Että jos yksi yrittää jotain katsoa, niin toinen tulee paikalle luettelemaan kyseisen ohjelman epäloogisuuksia tai mitä tahansa selkeästi ei-eläytyvää kommentointia. Tämän vuoksi pyrin katsomaan kaikki "herkät" elokuvat kuten ruotsalaiset teinidraamat mahdollisimman tyhjässä tilassa.

Urheilua katsoessa olen opetellut sellaisen Paasikiven-Kekkosen-linjan, että tunnereaktiot mahdollisimman minimissä, kun yleensä hihkuminen tai huudahtelut ruokkivat sivuivailun määrää. Vaikka sisällä kuinka kuohuisi, niin kaikki itselle, jos on sivuivailutilanne päällä.

Pascal Lemoix kirjoitti:Urheilua katsoessa olen opetellut sellaisen Paasikiven-Kekkosen-linjan, että tunnereaktiot mahdollisimman minimissä, kun yleensä hihkuminen tai huudahtelut ruokkivat sivuivailun määrää. Vaikka sisällä kuinka kuohuisi, niin kaikki itselle, jos on sivuivailutilanne päällä.

Tästä tulee mieleen pari vuotta nuoremman veljeni kommentti, kun olin viimeksi kotikotona ja katsoimme jääkiekkoa. "Mä olin jo unohtanut, kuinka ärsyttävää sun kanssa voikaan olla katsoa urheilua." Asiaan oli tosin osuutta sillä, että hän oli vieressäni ja taisin huutaa muutaman kerran liian lujaa hänen korvansa juuressa. Mä en osaa vain pitää tunnereaktioita sisälläni, jos kyse on esimerkiksi jääkiekosta tai jalkapallosta (paitsi jos kyseessä ovat mulle yhdentekevät joukkueet).

Harvemmin itken leffoja tai tv-sarjoja katsoessani, mutta välillä toki niinkin käy. Juuri sellaiset "noin olisi voinut käydä mullekin" -jutut koskettavat. Riippuu toki myös henkilöistä, kuinka vahvoja tunteita he aiheuttavat. Jos näen leffan elokuvateatterissa, jollain tavalla pidän tunteita sisälläni. Kaksi kertaa olen tainnut leffateatterissa itkeä - Titanic ja Taru sormusten herrasta - Kuninkaan paluu -leffojen aikana. Kovin montaa koskettavaa leffaa en ole tosin käynyt leffateatterissa katsomassa.

Sade kirjoitti:Mutta ne itkut. Elokuville itkeminen on suorastaan nautinnollinen kokemus. Puhdistavaa itkua ilman oikeaa pahaa oloa. Elokuvan jälkeen on voipunut ja hiukan epätodellinen olo.

Tämä on niin totta. Joskus on vain pakko saada itkeä ja elokuvat ovat oiva apu niissä tilanteissa.

Melko harvoin nauran ääneen tv-sarjoja tai leffoja katsoessani, sillä monesti niiden huumori ei oikein kolahda muhun. Mutta toki sellaisiakin poikkeuksia löytyy, että nauran vedet silmissä.