Avioero

[theia]

Mä aloin pohtimaan tossa Metroa lukiessani avioeroa ja muuta. Siellä oli kirjoitus tyyliin "ajatelkaa lapsia, on muitakin vaihtoehtoja!" - joo, mun porukat todellakin ajatteli lapsia ja erosi.

Eli, mitä kokemuksia teillä on ja onko, onko "stay together for the kids" oikea ratkaisu ja muuta keskustelua avioerosta.

--

Tosiaan, porukat erosi kun olin neljä vee, eli muistikuvia ei sinänsä kovin paljoa itse erosta ole. En kyllä muista kuulleeni mitään avautumista isän uudesta (ennen kun sitten olin teini-iässä), eikä muutenkaan negatiivisiä fiiliksiä jälkeenpäin ole ollut. Muksuna muistan kun brassailin muille kavereille että minullapa on kahdet synttärit ja kaksi joulua, saan lahjoja tuplamäärän! :D Isän luona käytiin joka toinen viikonloppu nelivuotiaasta varmaan kymmenen vuotta (vaikka välimatkaa olikin 250 km).

[Lyyra]

Mulla on vähän ristiriitaiset fiilikset avioeroasioista. Toisaalta pidän avioliittoa aika kulahtaneena instituutiona, ja mielestäni on mahdotonta ennustaa pysyvänsä kenenkään kanssa yhdessä ikuisesti. Toisaalta taas olen koko lapsuuteni ja nuoruuteni pelännyt sitä että vanhempani eroaisivat.

[Birk]

Näkökulma sinkulta, jolla ei ole lapsia ja jonka vanhemmat eivät ole eronneet.

Stay together for the kids ei mun mielestä ole hyvä syy pysyä yhdessä. Kyllä ne lapset jossain vaiheessa huomaa jos iskällä ja äitillä ei oo kaikki hyvin. Ja tähän lapset tulee reagoimaan tavalla tai toisella. Yleensä häiriökäyttäytymisellä yms. Onhan avioero hirveä asia myös lapsille mutta niin kuin theia ( näin ymmärsin, sano jos oon väärässä), he kyllä tottuvat siihen. Ja, että isä ja äiti ovat silti yhtä turvallisia ja rakastettavia isiä ja äitejä mutta asuvat vaan eri osoitteissa. Näin siis hyvässä avioerossa. Toki muitakin on. Voihan niinkin käydä, että ollaan yhdessä lasten takia ja vanhemmat löytää sen kipinän toisiinsa uudestaan.

Ja voisin kuvitella että stay together for the kids on äärimmäisen raskasta myös vanhemmille. Olla nyt saman katon alla vaikkei näin halua. Jaksaako silloin olla hyvä vanhempi? Jaksaako tai edes tarvitseeko silloin olla hyvä kämppis, koska kumppanuudesta ei varmaan voi puhua stay together for the kids-tilanteessa?

[LazyBastard]

Ehkäpä kyse on siitä, että kuinka kauan pysytään yhdessä. Joskus annetaan vaan kovin helposti periksi, vaikka vanhempien suhteella olisi edellytyksiä jatkollekin. Joskus taas pysytään härkäpäisesti yhdessä, vaikka minkäänlaisia edellytyksiä suhteen jatkolle ei ole. Jossain siellä välissä lienee se oikea aika erota.

Omat vanhempani eivät ole eronneet, mutta joidenkin läheisten tuttujen kyllä. Paljon on kiinni siitä, että milloin ero on tapahtunut ja miten se on tapahtunut. Jotkut ovat esimerkiksi katkaisseet täysin suhteensa toiseen vanhempaan ihan tietoisesti, toiset taas tulevat molempien kanssa toimeen. Ja tämä voi vaihdella ihan perheen sisälläkin.

Tietyn ikäisille lapsille vanhempien ero on siksi erityisen vaikea, että he syyllistävät itsensä siitä erosta. Sellainen on lapselle raskas taakka.

[Lumikki75]

Jotkut ovat esimerkiksi katkaisseet täysin suhteensa toiseen vanhempaan ihan tietoisesti, toiset taas tulevat molempien kanssa toimeen. Ja tämä voi vaihdella ihan perheen sisälläkin.

Niin voi. Mun vanhemmat erosi silloin, kun olin 9. Mä olen aina pitänyt yhteyttä iskään eronkin jälkeen - nuorempana enemmän ja vanhempana vähemmän, mutta sisko taas katkaisi suhteet täysin reiluksi kymmeneksi vuodeksi. Tämä saattaa johtua siitä, että sisko on mua 12 vuotta vanhempi ja siksi tajusi enemmän erotilanteesta tai sitten ihan vaan henkilökemioista. Mukavaa on se, että sittemmin ovat siskon ja isän suhteet lähentyneet.

Mä en itse muista kärsineeni erosta hirveästi, vaikkakin jälkeenpäin mulle on väitetty, että mm. koulunkäynti jonkun verran kärsi. Parempi se oli, että sekä isä että äiti olivat onnellisia tahoillaan kuin että olisivat olleet onnettomia yhdessä. Lisäksi sain vielä myöhemmin isäpuolen, josta tuli mulle ihan yhtä läheinen kuin biologisesta isästä. Aiheutankin usein hämmennystä, kun olen kertonut, että faija on kuollut mutta sitten kerronkin puhuneeni iskän kanssa puhelimessa. :D (Faija = isäpuoli ja iskä = biologinen isä.)

[Migreeni]

Tämä on tosiaan aika monimutkainen juttu. Pitäisikö lasten takia pysyä yhdessä vai ei?

Mikäli suhde on ainoastaan hieman kulahtanut ja ns. jännitys ja kipinä sammunut, voisi ainakin yrittää pysyä yhdessä lasten takia. Nykyään kun luovutetaan mielestäni vähän turhan helpolla. Mutta jos kaikkensa on jo suhteen eteen tehnyt, ei mielestäni kannata silti omaa elämäänsä pilata. Parempi sitten erota ystävinä ja antaa lasten reissata molempien luona. Tämä ei tietenkään aina onnistu, sillä toisella saattaisi vielä ollakin tunteita ja silloin ei ystävinä eroaminen ole niin helppoa.

Mutta jos on kyse päihteiden väärinkäytöstä, perheväkivallasta tms, silloin mielestäni olisi suorastaan typerää olla yhdessä lasten takia, sillä he varmasti kärsisivät tällaisessa perheessä elämisestä enemmän, kuin siitä jos vanhemmat olisivat eronneet.

Muoks. Ja lisäyksenä vielä. Se, miten hyvin lapset erosta selviävät, riippuu paljolti myös lapsen omasta persoonasta. Toiset selviävät paremmin, kuin toiset. Ja eihän sitä voi omastakaan lapsestaan varmuudella etukäteen tietää, miten hän erotilanteeseen reagoisi. Tärkeintä olisi selittää asia lapselle niin, ettei hänestä tunnu, että ero on hänen syynsä.

[shaana]

Hehei, avioerolapsukainen ilmoittautuu!
Enpä taida olla yksin asiani kanssa nykypäivänä. Meillä Äiskä ja Isi erosivat jo aikoja ennen minun kunnolisten muistikuvien kehitystä. Me lapset jäätiin Äiskän kanssa, Isi meni menojaan. Eron myötä Isistä on varmaankin piirtynyt todellisuutta romanttisempi kuva pieneen mieleeni, olihan hän päihteiden väärinkäyttäjä näin sanoakseni.

Minäkin näen avioliiton ehkä hieman rappeutuneena instituutiona, noin yleisesti ajateltuna. Ihmiset menevät niin herkästi jo kihloihinkin, useat minun mittapuun mukaan liian nopasti avioonkin. Itse ajattelen ja suhtaudun avioliittoon vakavasti.

Nykyajan elämäntyyli tosiaan antaa ihmisten luovuttaa liian helpolla, varmasti osa eroon päätyneistä liitoista voisi jatkua ja korjaantua, jos asian eteen urakoitaisiin. Väkisin ei kuitenkaan pidä yhdessä olla, molempien osapuolten tulee tehdä töitä ja haluta korjata asiat jos sille tielle lähdetään. Lasten takia ei mielestäni kannata pysyä yhdessä. Minulla on ystäviä, joiden vanhemmat ovat kaikista ongelmistaan huolimatta yhdessä, ja nämä nyt aikuisikäiset ystäväni tietävät, että lasten takia siinä suhteessa vanhemmat kituu ja samalla syrjähyppäävät omilla tahoillaan. Siinä vaiheessa, kun lapsi tajuaa vanhempien olevan yhdessä jälkikasvun vuoksi (no lapsi tuskin ymmärtää), on taakka myös kamala. Kumpi sitten on rankempaa, itsensä syyttäminen erosta pienenä vai itsensä syyttäminen vanhempien kärsimyksestä vanhemmalla iällä? Ei, eivät kaikki varmastikaan ajattele näin, mutta kärjistetysti.

Mielestäni lasten on parempi asua vaikka kahdessa emotionaalisesti ehjässä kodissa kuin yhdessä rikkinäisessä. Toivon omalta kohdaltani, mikäli joskus päädyn avioon ja saan jälkikasvua, järjenkäyttöä mahdollisen eron ollessa edessä - aikuiset ihmiset kun muuttuvat kakaroiksi ja lähdetään riitelemään siitä tärkeimmästä, lapsista, se se on sitä kärsimystä jokaiselle osapuolelle.

[kaneli]

Mun vanhemmat eivät ole eronneet, mutta viimeisten vuosien ajan, kun asuin kotona, toivoin sitä kovasti. Kyllähän nimittäin jo ihan pienetkin lapset aistivat, ettei kaikki ole ihan kohdallaan äidin ja isän välillä. Varsinkin, jos on vanhemmat, jotka riitelevät hyvin kovaäänisesti ja hyvin usein.
Vähän nuorempana muistan itkeneeni äidille, etteivät vanhempani saa erota. Touhua aikani katseltuani totesin kuitenkin, että ehkä se olisi kuitenkin paras ratkaisu.

Nyt kotoa muutettuani tuntuu siltä, että myös vanhempieni välit ovat parantuneet. Olen siitä todella iloinen, sillä eron sattuessa voisi hyvinkin helposti käydä niin, että yhteydenpito isään jäisi hyvin vähäiseksi. On myös hienoa huomata, että vanhemmillakin on parempi fiilis avioliiton suhteen. Tilannehan tosin saattaa vielä muuttua.

Mä itse haluaisin kovasti mennä naimisiin. Mä tahdon kuitenkin yrittää uskoa rakkauteen, vaikka olenkin varma siitä, että jokainen suhde kohtaa omat kriisinsä. Mut on semmosiakin pareja, jotka on niistä selvinny.

Möks: Lisäsin ison alkukirjaimen.

[Fantsu]

Meidän kotona asiat oli puitteiltaan ihan ok, mutta henkisellä tasolla hommat oli vuoskymmenet ihan kuralla... Itse lapsena ei sitä muuta voinut kuin kärsiä jatkuvaa henkistä väkivaltaa ja katsoa vierestä muille tehtävää henkistä väkivaltaa. Pahalta tuntui ja usein tuli itkettyä, mutta eipä ollut vaihtoehtoja, kun vanhemmat eivät saaneet aikaiseksi erota. Jonkinlainen, ei ihan terve, riippuvuussuhde niillä on selvästikin ollut johtuen omista lapsuuden kokemuksistaan. Nyt vanhempana isä on alkanut vähän tasoittumaan ja siksipä välitkin ovat pysyneet ihan hyvinä. En silti voi koskaan ymmärtää, miksi äiti ei ottanut aikanaan eroa. Ja näitähän asioista ei tietenkään koskaan puhuta.

Mutta semmosta. Ainahan olis voinut olla pahemmin. Traumat tietenkin jäi, mutta niidenkin kanssa on oppinut elämään.

[Kuolo]

Tjaa.. Tästä on nyt vissiin 12 vuotta tai jotain, kun mein porukat eros. Helpottava tilanne se kyl oli, kun pääs eroon siitä riitelystä. Ei oo nimittäin mitenkään mukava istua sängyssä ja kuunnella riitelyä.
Nykyään jos jostain satun kuulemaan riitelyä jostain vaikka naapurista, tekee mieli mennä hiljentämään ne. Keinolla millä hyvänsä.

Sitä aatteli joskus, ettei vanhempien ero ois jättäny juurikaan mitään jälkeä ja että miulla ois ollu toi varhaisnuoruus ihan ok aikaa, mutta tulee sitä haikee fiilis kun joskus näkee ihan kokonaisia perheitä. Meilläkin oli joskus semmonen.

Äitiin ei ihan hirveesti oo tullu yhteyttä pidettyä. Jotenkin sitä ei joskus aikanaan erityisemmin kaivannukaan ja nykyään taas mie en jaksa kuunnella sitä valitusta kaikesta mahdollisesta. Terveempää pitää vähän etäisyytta.

[Deni]

Mun vanhemmat on edelleen naimisissa, mikä tuntuu nykyään olevan enemmän poikkeus kuin sääntö. Muistan kyllä, että ajatus vanhempien erosta oli tosi pelottava lapsena, kun vanhemmat riiteli - vanhemmiten on vasta ymmärtänyt, että riitely oli ihan normaalia ja parisuhteeseen kuuluvaa, eikä nuo koskaan ole tosissaan edes olleet eroamassa, vaikka äiti sillä aina joskus isää on uhkaillutkin (mun äidillä on tosi epäreilu tapa käyttäytyä riidellessä, myönnetään.)

Toisaalta mun äiti on ehtinyt erota jo kerran ennen mun syntymää, mä olen siis sitä jälkimmäistä sarjaa pikkuveljen kanssa. Isoveljellä on eri isä, jonka luona se kävi toisinaan viikonloppuja, ja jonka kanssa äiti tappeli elatusmaksuista. Mulle asia jäi aina jotenkin tosi oudoksi, ei siitä tietenkään meille juuri haluttu puhua, vasta aikuisena oon kuullut yksityiskohtia isoveljeltä joka oli vanhempi ja ymmärsi paremmin. En mä tiennyt, että veljen isä oli lähtenyt kävelemään veljen ollessa taaperoiässä, toisen naisen perään, tai että se kieltäytyi maksamasta elatusmaksuja ja vetosi siihen että äiti oli naimisissa mun isän kanssa (tiedän, ei sen pitäisi vaikuttaa). Tai että isän suku oli ollut hieman vastaan sitä, että isä meni naimisiin äidin kanssa, vaikka äiti oli jo kertaalleen eronnut pienen pojan yh. Mulle mun perhe on aina näyttänyt ehjältä, enkä mä ole nähnyt sitä säröä joka on ollut olemassa, ja siitä mä olen iloinen. Ei kai ihan kaikkea lasten tarvitsekaan ymmärtää tai tietää.

[Shay]

Mun vanhemmat on edelleen naimisissa, mikä tuntuu nykyään olevan enemmän poikkeus kuin sääntö. Muistan
kyllä, että ajatus vanhempien erosta oli tosi pelottava lapsena, kun vanhemmat riiteli - vanhemmiten on vasta ymmärtänyt,
että riitely oli ihan normaalia ja parisuhteeseen kuuluvaa, eikä nuo koskaan ole tosissaan edes olleet eroamassa, vaikka äiti
sillä aina joskus isää on uhkaillutkin (mun äidillä on tosi epäreilu tapa käyttäytyä riidellessä, myönnetään.)

Tosin meillä ei avioerosta ikinä oo puhuttukkaan. Nähtävästi ainainen mekastaminen vaan kuuluu avioliittoon.
Sitäpaitti nuo kaks on niin jääräpäisiä, ettei ne kai ikinä ossais kangistuneista kaavoistaan luopua ja erota. Liikaa vaivaa.

Meijän suvussa ei avioeroja oo otettu oikiastaan yhtään, mutta kaverien kautta oon niistä jotain oppinu. Jotkut on selvinny
niistä ihan normaaleina toisille vanhempien keskinäiset riidat ja jopa kiistat biologisesta vanhemmuudesta ovat jättäneet
jälkensä. Ihtiä lähinnä pelottaa ikinä ees mennä naimisiin, koska ero, johon lähes puolet pareista päätyy, on semmonen mörkö,
jota en haluais ikinä joutua kohtaamaan.

[Mooch]

Mun vanhemmat on edelleen naimisissa, mikä tuntuu nykyään olevan enemmän poikkeus kuin sääntö. Muistan kyllä, että ajatus vanhempien erosta oli tosi pelottava lapsena, kun vanhemmat riiteli - vanhemmiten on vasta ymmärtänyt, että riitely oli ihan normaalia ja parisuhteeseen kuuluvaa, eikä nuo koskaan ole tosissaan edes olleet eroamassa, vaikka äiti sillä aina joskus isää on uhkaillutkin (mun äidillä on tosi epäreilu tapa käyttäytyä riidellessä, myönnetään.)

Munkin vanhemmat on vielä naimisissa. Lapsena oli niin kamalaa, kun vanhemmat riiteli. Meidän isä on aina ollut auktoriteetti meidän perheessä, eikä kukaan koskaan uskaltanut sanoa isälle vastaan. Muistan niin elävästi vieläkin, kuinka rakensin Susikoira Roi-palapeliä olohuoneessa, kun äiti ja isä tappeli keittiössä suljettujen ovien takana. En varmaan ollut enempää kön 5-vuotias ja kyllähän se sattui pieneen sydämeen, kun äiti itki, isä huusi ja minä vain kuuntelin. Isoveljen kanssa vielä silloin oltiin ko paita ja peppu, joten isoveljelle purin aika paljon, mitä nyt pieni lapsi osaa purkaa.

Yhtenä kertana äiti pakkasi kimpsut ja kampsut ja sanoi, että äiti lähtee nyt. Isä vielä ajoi äiteen mummilaan ja me lapset jäätiin kotiin miettimään, että mitä nyt tapahtuu. Mutsi tuli kuitenki takaisin, kun olivat saaneet puhuttua/riideltyä asiat halki, poikki ja pinoon. Kaipa siinä osansa oli mummillakin (äidin äiti), joka sai taottua järkeä molempien päähän.

Kas sitten tuli päivä, jolloin äiti ja isä sanoivat, että nyt puhutaan. Isoveli ja minä, äiti ja isä, me kaikki istuttiin vanhempien makuuhuoneessa ja puhuttiin. Äiti ja isä kertoivat, että aikuiset joskus riitelee niin paljon, ettei ne tajua, kuinka paha on lapsien olo. Joten me saatiin kertoa, mikä meitä pelottaa, miten me nähdään asia ja sitten keskusteltiin siitä, onko meidän mielestä hyvä, jos äiti ja isä eroaa. HERRANJUMALA! Eihän kukaan kysy lapsiltaan, pitäisikö niiden erota! Mutta meistä (isoveljestä ja minusta) se oli hyvä asia, että meidätkin otettiin huomioon ja meidän toiveet, halut, ajatukset oli äidille ja isälle tärkeitä. Muistan, kuinka puristin isoveikan kättä ja sanoin, etten halua, että äiti ja isi eroaa. Isoveli sanoi samaa ja sitten me itkettiin. Se on ainoita kertoja, kun olen nähnyt isoveljeni itkevän.

Aivan yhdessä me sitten päätettiin vielä kokeilla. Ja kokeillaan edelleenkin. Äiti ja isä asuu nykyään 11 km päässä Sodankylän keskustasta, omassa kodissa. Ja ne on onnellisia. Kyllä ne vieläkin riitelee, muttei se ole enää sellaista kun silloin kerran. Se muutti paljon, kun vanhemmat rakensi mökin, jonka jälkeen ne rakensi tuon talon. Jotenki ne kai löysi paikkansa tässä maailmassa ja toistensa elämässä.

Ja tästä pääsemmekin sitten minuun. Uskon avioliittoon, enhän muuten olisi naimisissa. Uskon siihen, että kaksi ihmistä voi löytää toistensa kautta sen oman paikkansa, vaikka ymmärrän senkin, että riitely ei kyllä auta asioihin, mutta se on kuitenkin osa sitä parisuhdetta tavallaan. Se, että olen luvannut elää myötä- ja vastoinkäymisissä Pojan kanssa merkitsee mulle paljon. Mutta ymmärrän senkin, että joskus se avioero vaan on ainoa oikea ratkaisu. Toivoisin vain, että omalla kohdallani osaisin ratkaista asiat muuten, puhumalla, halaamalla ja muistuttamalla toista ja itseäni siitä, että rakastan, tykkään ja arvostan.

[Vanilla]

Minunkin vanhempani ovat edelleen yhdessä, ja pakko myöntää, etten haluaisi muuten olevankaan. Toki vanhemmillani on riitansa, ja meilläkin on äiti muutaman kerran suuttuessaan uhannut erolla, mutta aina ovat saaneet lopulta sovittua. Se on tosiaan hirmuisen pelottavaa kuunnella, kun vanhemmat riitelevät Vaikka meillä siihen onkin aina kuulunut korkeintaan huutoa ja kiroilua.

Olen aina ajatellut, että perheeni on kokonainen, mutta on siinäkin itse asiassa eräänlainen särö - kuten Denillä, minullakin on isoveli äidin aikaisemmasta avioliitosta. Veljeni on minua 11 vuotta vanhempi, enkä ole oikein koskaan tiennyt, pitäisikö häntä kutsua isoveljeksi vai -velipuoleksi. Olin kuusivuotias, kun muutimme toiselle paikkakunnalle, ja veli jäi vanhalle paikkakunnalle opiskelemaan. Sen jälkeen emme ole asuneet saman katon alla. Kenties myös se vaikuttaa määrittelyn vaikeuteen, että olen aina ollut aika lailla isän tyttö, ja mulla oli monta vuotta sellainen käsitys, ettei isäni oikein pitänyt veljestäni, tai ainakin pelkäsi hänen antavan meille huonoja vaikutteita. Veljeni on oikeastaan vasta parin viime vuoden aikana saanut elämänsä järjestykseen ja alkanut käyttäytyä aikuisen ihmisen tavoin. Nyt hänellä on pieni vauva, ja isäni tuntuu kyllä olevan lapsesta yhtä innoissaan kuin äitinikin. Nykyään veli on kai minullekin enemmän oikea veli kuin velipuoli - etenkin, kun hän kysyi minulta viimeksi nähdessämme, miltä minusta tuntuu olla täti.

Avioero on ollut minulle aina jotain sellaista, mitä ei meidän perheessä voi tapahtua. Se on aina ollut aika pelottava asia. Toivon, etten koskaan joudu sellaiseen tilanteeseen, jossa ero näyttää ainoalta oikealta ratkaisulta, vaikka kyllähän sellainenkin umpikuja voi joskus tulla vastaan.

[skray]

Meilläkään ei porukat ole eronnu, enkä toivo niin koskaan tapahtuvankaan. Joskus pieni ollessani, muistan kuinka isi jä äiti riiteli jostakin, pahastikin välillä, ja isi saatto lähteä kotoa, mutta palas aina muutaman tunnin päästä takasin. Taisi vaan käydä vähän jossakin rauhottumassa (pyöräilemässä tms).

Joskus riidat oli mielestäni niinkin pahoja, että tuli mieleen, että voisivat vanhemmat erota, niin olisi kaikki asiat paremmin. Nyt kun miettii, niin ne riidat ei edes ollu oikeesti isoja, vaan minä olin pieni ja ne tuntuivat maailmanlopuilta.

Mun kavereiden vanhemmat on oikeastaan kaikki yhdessä vielä. Todella harvan vanhemmat ovat eronneet, mitä mä niistä tiiän. Pienenä mulla oli vaan yksi kaveri, jolla oli kaksi kotia. Ja hän vaikutti tyytyväiseltä tilanteeseensa. On kai parempi, että vanhemmat eroavat, jos eivät enää löydä syytä pysyä yhdessä. Ja hyvä syy ei ole lapset. Ja liian helpolla ei sais luovuttaa, niinkuin mun mielestä nykyaikana ehkä tehdään.

Ja muutenkin nykyään on jotenkin niin hepposta mennä kihloihinkin. Mun mielestä kihloihin meneminen on lupaus avioliitosta. Ja avioliitto on mulle pyhä asia. Naimisiin mennään kerran ja sillä selvä. Niin ainakin nyt ajattelen, kun en vielä ole kihloihin saatikka naimisiin päätynyt. Katsotaan sitten myöhemmin, jos ääni kellossa on muuttunut.

[Sippura]

Meidän porukat erosi mun ollessa 18-vuotias, eli 9 vuotta sitten.

Muistan sen, että porukat oli tositosi pitkään onnettomia ennen eroaan. En tiedä mikä oli
syynä että eron ottamiseen meni niin pitkä aika, olen vaan tyytyväinen että se tapahtui.
Olosuhteet kotona oli aivan sietämättömät vuosina ennen eroa. En pitänyt eroamista miten-
kään erityisen pahana asiana, sen jälkeen äiti ja isä on tulleet kaikkein parhaiten toimeen.
Äiti oli eron jälkeen ihan rikki pari vuotta, taisi olla pettynyt itseensä kun avioliitto ei toimi-
nut, vaikka hän itse oli erossa se liikkeellepaneva voima. Oikean ratkaisun hän silti teki, ja
kai hän sen tiesi itsekin jo silloin.

Mä olen mielestäni aika realisti, tiedän jo tässä vaiheessa että meidänkin avioliittoon tulee
vaikeita aikoja. Siis tottakai niitä tulee kaikille, mutta mulla ei alunperinkään ole ollut sel-
laista kuvitelmaa, että meidän avioliitto on pelkkiä ruusunterälehtiä ja shampanjaa. Varmasti
monet asiat on selvitettävissä puhumalla, siihen on vaan panostettava vaikka kuinka vaike-
alta se tuntuisi. Toivottavasti mä osaan ottaa opikseni omien vanhempieni virheistä. Katso-
taan uudelleen 30 vuoden päästä

[surunmurhaaja]

Miun vanhempien erosta on nyt... oisko 11 vuotta?
Olin siis... 13-vuotias, vaimitäseoli?
Kuitenkin. Joku vois ajatella, että paskin mahdollinen sauma murrosikineen ynnämuineen, mut ei se kyllä minnuu juuri koskettanut.

Miun porukat oli epäsopivin joukkue koskaan ja naimisiinkin menivät vaan yhen vahingonlaukauksen vuoksi, nimittäin allekirjoittaneen.
Ei ne koskaan mitään tapelleet, olivat vain onnettomia keskenään. Onneksi älysivät erota ja eron jälkeen muuttivat käytännössä naapureiksi. Mie muutin isän kans ja veljet äipän, mutta aina myö ollaan sujuvasti menty ristiin koko ajan. Eron jälkeen vanhempien välit oli nihkeät (osittain äidin uudesta suhteesta johtuen), mutta kyllä se siitä jotenkin lusiutui.

Tiivistettynä: lapset ei riitä, ainakaan miulle. Jokaisella on oikeus kuitenkin omaan onnellisuuteen ja vastuu siitä. En mie koe, että miun perhe on yhtään sen "hajonneempi" kö jonkun muunkaan, vaan että meidän perhe toimii parhaiten näin. Kaikki riippuu toki rajusti siitä, miten asiat hoituu: itse ero siis ja senjälkeinen elo.

[Aurora B.]

Kovasti mietin (ja mietittiin) aihetta edellisviikonloppuna.

Oli mun vanhempien 40-vuotishääpäivä. 40 vuotta ovat viihtyneet yhdessä. Vau.

Me lapset järkättiin pienet juhlat, äidin toivomuksesta ei isoja kemuja. Juhlissa tuli sitten tentattua, että kuinka vanhemmat ovat tuon kunnioitettavan saavutuksen tavoittaneet. Äiti sanoi, että "kompromisseilla". Toisen kunnioittaminen ja kiintymys/rakkaus jäi mainitsematta, meillähän ei tunteista hirveästi puhuta, mutta sen näkee ja aistii, kun heitä katselee.

Voin vain kuvitella, kuinka rankkaa heillä on ollut niissä pahimmissa vastamäissä. Itse asiassa pelkäsin jostain syystä vanhempieni eroavan, kun isä jäi eläkkeelle pari vuotta sitten. Isä oli kuitenkin siinä vaiheessa asunut satojen kilometrien päässä aiemmat 14 vuotta ja ollut kotona vain viikonloppuisin, ja shokki töiden lopettamisesta ja uudelleen yhteen muuttamisesta ravistelee varmasti vakaampaakin suhdetta.

Hyvinpä tuo näyttää menneen, siitä olen enemmän kuin onnellinen. Erityisesti, kun äiti vielä sairastui, ja on tarvinnut isän tukea ja apua. Se tosin tuntuu lähentäneen heitä.


Me pohdiskelimme myös avioeroja, mikä mahtava aihe toisten smaragdihääpäivänä Piti oikein miettiä, että kuka on eronnut. No, yhden kaverin aviomiehen vanhemmat. Ja veljen vaimon veli. Enempää en saanut kasaan, vaikka kuinka skannasin lähipiiriä ja vähän kauempaakin. No, töissä on pari tapausta. Sinänsä ihmeellistä, kun miettii, kuinka paljon erotaan. Tuntuu, ettei ilman omakohtaista kokemusta voi puhua aiheesta, kun ei siitä mitään tiedä. Kouriin-, tai oikeammin sydämeentuntuvammin avioeron synkät puolet sain kuitenkin kuulla kummipojan 6 v. suusta (erillinen keskustelu, ei aikuisten avioliitto/avioerokeskustelu, se käytiin lasten ollessa nukkumassa). Em. veljen vaimon veljen vanhempi lapsi, kummipojan serkku, ei ole enää kummipojan mielestä kivaa leikkiseuraa. Syyksi sanoi, että serkku haluaa nykyään leikkiä vain kakka- ja pissaleikkejä, piirtelee ulosteita, puhuu niistä jne. Veljen vaimon mukaan se serkku tosiaan oirehtii avioerosta niin. Teki pahaa, molempien lasten puolesta


Itselleni avioliitto noin yleensäkin on, jos ei nyt pyhä, niin taistelemisen arvoinen asia. Erityisesti siinä vaiheessa, kun kuvioissa on lapsia mukana. Tottakai, tapauskohtaista se on, kannattaako erota vai ei. Muutsikka sanoi sen niin kauniisti, joten toistan: Toivoisin vain, että omalla kohdallani osaisin ratkaista asiat muuten, puhumalla, halaamalla ja muistuttamalla toista ja itseäni siitä, että rakastan, tykkään ja arvostan.

[Aurora B.]

No *ttu

Ystävä on muuttanut pois kotoaan, eroa eivät ole vielä hakeneet, mutta se on mitä ilmeisimmin seuraava askel

Jos mun olisi pitänyt nimetä pariskunta, joka meidän kaveripoppoosta viimeisenä eroaisi, niin nuo. Nyt heillä ei kuulemma ole enää muuta yhteistä kuin lapset ja asuntolaina.



Mä olen niin pihalla. Mä en tiedä, mitä pitäisi ajatella, mitä sanoa kaverille, kuinka käsitellä tämä asia omassa päässä. Kuinka olla kaverin tukena, kun ainakin näillä tiedoilla on itse vakaasti sitä mieltä, ettei ratkaisu välttämättä ole oikea?

No, tyttöjen ilta tiedossa, ehkä siellä selviää enemmän...

[sybe]

Ollaan toimittu riitaisassa erossa lastenhoito apuna. Hyvä kamuni erosi. Kuuntelin kamun ahdinkoa ja pidin mielipiteeni ominani, niin taisi olla parasta.Asioissaoli monta näkökulmaa,kolikon toisia puolia,ikäviä tapahtumia jne. Lapset kärsii vissiin ero hetkellä aina.

[Niina-Maria]

Mjooh, tämä aihehan on ollut itselläni aika ajankohtainen, joskin on pikkuhiljaa siirtymässä jo takavasemmalle. (Tokihan sitä vieläkin jollakin
tavalla prosessoin.) Itse erosin vuoden 2010 ja 2011 vuosien taitteessa. Ero tuli aika puskista, vaikka toisaalta oli aikalailla aavistettavissa.
Itsehän yritin vielä puhua, että hankittais ns. ammattiapua, mutta toinen osapuoli ei siihen suostunut. Nyt jälkikäteen olen todennut, että se
tuskin olisi muuttanutkaan mitään. Meillä ei riidelty äänekkästi tms, joten lapset eivät joutuneet kärsimään.Tokihan lapsille täyty asiasta puhua niin,
että lapsi ymmärtää. Nuorempi tyttö oli kyllä sen verran pieni vielä, että tuskin edes muistaa aikaa kun koko perhe oltiin vielä yhdessä.
Ero näkyi lasten käytöksessä noin puoli vuotta. Ero oli kyllä täysin oikea ratkaisu, koska olen huomannut kuinka olen ihmisenä muuttunut eron myötä,
siis positiivisesti.

Olen myöskin eroperheen lapsi. Olin ensimmäisellä luokalla, kun vanhemmat erosivat. En muista, että vanhemmat olisivat riidelleet, mutta semmonen
inhottava ilmapiiri oli kuitenkin. Muutaman vuoden jälkeen muutettiin äidin kanssa toiselle paikkakunnalle ja se jätti suurimmat "jäljet" minuun, kun en
enää niin usein nähnyt isää. Monesti olen miettinyt, että minkähänlainen olisin ihmisenä, jos olisinkin jäänyt asumaan isäni luokse.

[Lyyra]

Usein tuntuu, että ihmiset menevät naimisiin häiden takia. Ei siis sen avioliiton.

Jäin miettimään omaa edellistä vastaustani tähän ketjuun. Olen tosiaan pelännyt vanhempieni eroa. Ja ihan syystäkin, ilmeisesti. Mutta sitä en tajua, että mikseivät vanhempani sitten eronneet, kun kerran aikoivat? Mitä tapahtui? Mikä muutti päätöksen?
Toisaalta kunnioitan heitä siitä, että ovat pitäneet kiinni liitostaan, eivätkä ole antaneet myrskyjen upottaa laivaa.. Mietin vain, että ovatko pitäneet siitä kiinni oikeista syistä? Toivottavasti eivät ainakaan enää, kun me lapset olemme aikuisia, pidä yhtä pelkästään lasten takia. Toivon, että siinä on jotain syvempää taustalla. Oikeasti en tiedä. Monesti vain tuntuu siltä, että molemmat olisivat onnellisempia, jos löytäisivät vertaisensa kumppanit. Ja silti, jos he eroaisivat, surisin sitä.


Näiden pohdintojen lisäksi olen pohtinut viime vuosina avioliittoa instituutiona, mutta ehkä se on eri ketjun keskustelu sitten...

[Aranwe]

Erosin itse pari vuotta sitten ja se on edelleen varmasti elämäni ikävin kokemus. Ero ei tullut yllätyksenä, vaan se oli pyörinyt mielessä jo jonkin aikaa. Naimisiin en mennyt avioliiton itsensä vuoksi. Ei siihen oikeastaan mitään erikoista syytä ollut ja vihkiminenkin hoitui maistraatissa hyvin nopeasti ja helposti.

En sinänsä tee mitään eroa avioliiton tai minkä tahansa vakavan parisuhteen välillä. Henkisesti ne on ihan sama asia ja eroaminen yhtä raskasta, mutta juridisesti avioliitossa on omat etunsa ja hyvät puolensa, kuin myös sitten vastuunsa. Meillä ei ollut mitään kiinteää omaisuutta jaettavaksi tai lapsia, joten sikäli homma sujui melko helposti irtaimen jakamisella, eikä suurempaa riitaa tullut oikein mistään.

Jälkikäteen tarkasteltuna ero oli äärimmäisen hyvä juttu molemmille. Kumpikin on oltu paljon paremminvoivia eron jälkeen. Väleissä ollaan edelleen, voisi sanoa että paremmissa kuin vuosiin ja baarissakin käyty kaksistaan ja on ollut erittäin mukavaa huomata miten ex-puolison voi nähdä nykyään juuri omana itsenään (molemmin puolin). Tietynlaista hajurakoa olen pitänyt kuitenkin, ettei vanha suola ala janottamaan, koska on helppo huomata nyt niitä piirteitä mihin aikoinaan on ihastunut.

Eron jälkeen en ole ollut pidemmässä vakavassa suhteessa, vain yksi lyhyehkö ja pari suhteen yritystä, mutta eipä tässä mihinkään kiire ole. Yksin on hyvä olla.

[Kibaya]

Meillä on keskusteltu avioliitoista pääsiäisen aikaan paljonkin.
Toinen veli ja sen tyttöystävä ovat ilmeisesti pistämässä pillejä pussiin ja toiselle tuleva perheenlisäys herättää tunteita.
Eronneen veljen tyttöystävä olisi halunnut naimisiin - joskus - mutta nyt tuli näitä mutkia matkaan. Toinen veli on aina ollut sitä mieltä, että avioliitto ei ole häntä varten. Ja nyt se on kihloissa.

Mun vanhemmat erosivat kun olin parin vanha. Kai niillä jotain riitaa oli ja ties mitä kaikkea sotkua silloin kun olin lapsi.
Mun isäpuoli tuli aika pian kuvioihin, mutta naimisiin ne meni vasta kymmenen vuoden styylaamisen jälkeen. Sittemmin ne on ehtineet erota ja mennä naimisiin uudestaan. Tämän hetken tieto on, että avioliiton pohjana on taloudelliset syyt. Isäpuolen valtasi kuolemanpelko ja "jos mä kuolen niin ei teidän äiti putoa tyhjän päälle". Ihan kiva idea, mutta samalla se puhuu mun siskolle ja veljelle ettei heidän avioliitossaan ole rakkautta. Mun mielestä se ei kuulu meille
Kyllä mua ystävien ja sisarusten parisuhde-jutut kiinnostaa ja niistä tulee oltua huolissaankin, mutta mulle tekee tosi vaikeaa puhua jostain vanhempien jutuista. Tokihan hekin ovat vain samanlaisia ihmisiä mitä mekin, eikä mitään tuntemattomia pökkelöitä. En mä kuitenkaan halua myöskään puhua omasta rakkauselämästä meidän vanhusten kanssa.
Mutta mä tunnen itseni välillä tosi, tosi vanhanaikaiseksi näissä jutuissa.