Joo, ei tässä enää mitään turhia jarrutella.
Ainoastaan siinä kohti, kun yötä myöten kirjoittelu haittaa muuta elämää, pitää yrittää hieman rajoittaa.
Tilanne siis oli se, että ensimmäisellä tapaamisella kumpikin oli aika humalassa, joten se tietyllä tavalla suodatti joitain asioita pois ja korosti toisia. Ei silloin vielä varmasti tiennyt, miten helppo sitä toisen kanssa onkaan olla, kun ollaan tunteja kahdestaan. Tai että meillä on yllättävän paljon yhteistä ja samanlaisia ajatuksia. Toki eroavaisuuksiakin on, mutta tällä hetkellä tuntuu, että ei rasitteeksi asti. Sitten alkoi tekstareiden vaihto ja alkoi tulla sellainen tunne, että toisen kanssa voisikin olla kiva käydä treffeillä. En kuitenkaan osannut olettaa ihastuvani. Eikä se ole ihme. Hän oli totaalisen kyllästynyt naisiin/parisuhteisiin (mikä tavallaan ekana iltana hieman huokui läpi) ja mä kammosin ajatusta parisuhteesta. Tuntui, että halusin lähinnä olla yksin. (Suruajan suhteen ajattelin lähinnä, että suruaika alkoi paljon ennen kuin muutettiin ex-Miehekkeen kanssa erilleen ja että mulle se on lähinnä itseni löytämistä. Ei niinkään vanhan märehtimistä. Mä oon kiitollinen vanhasta, mutta toiveikas tulevasta.) Kumpikaan ei varsinaisesti siis halunnut parisuhdetta. Sitten oli yhdet treffit ja tilanne muuttui aika totaalisesti.
Kumpikin tiesi jo silloin treffien jälkeen, että on vain ajan kysymys, koska alamme kutsua tätä ihan virallisestikin seurusteluksi. Että muuta suuntaa ei ole.
Ja kyllähän sellainen voimakas tunne vaati pientä pysähtymistä. Sitä pohdintaa, että onko tässä mitään järkeä. Ja yllättävää kyllä, siinä on hyvinkin paljon järkeä.
Elämän realiteetit (mm. hänen lapsensa) on ollut hyvin paljon helpompi hyväksyä, kun on kuullut niistä pikkuisen enemmän ja on ollut aikaa ajatella.
Epäjärkevästä aikataulusta huolimatta oli pakko nähdä seuraavana iltana uudelleen, koska ei vaan halunnut missata viimeistä hetkeä olla yhdessä ennen lomamatkaani.
Nyt kirjoitellaan internetsissä vähintään kerran päivässä...tunteja. Murskaava, suloinen kaipaus.
Vanhat suhteet tosiaan jättävät jälkensä ihmiseen ja hyvä niin. Ainakin mulla on sellainen olo, että olen oppinut paljon itsestäni ja parisuhteista tuon 8 vuoden parisuhteen aikana, joka ex-Miehekkeen kanssa oltiin yhdessä. Olen tehnyt virheitä ja niin teki ex-Miehekekin, mutta olen myös oppinut niistä. Jo senkin takia tällä suhteella on paljon parempi todennäköisyys onnistua. Mutta mistä sitä ikinä tietää. Voi vain yrittää olla parempi toiselle - ja itselle.
Ja kaiken sen puheen keskellä on ollut mahtavaa se, miten paljon merkityksellisistä asioista puhutaan. Kuten sitä, että olen ihmisrakas introvertti. Eli tykkään kovasti olla ihmisten kanssa, mutta
tarvitsen myös aikaa yksin. Ja juteltiin tavoista reagoida tunteisiin ja osoittaa rakkautta.
Tiedättekö, mulla on oikeasti sellainen olo, että tää suhde saadaan toimimaan, koska puhutaan asioista niin avoimesti.