Isovanhemmat

[marenkienkeli]

Wildis, osanottoni!

[Kibaya]

Voi Wildis!

Paljon voimia jaksamiseen!

[Dnd]

Wildchildille

[Wildchild]

Kiitos kaikille. Tämä päivä on mennyt sumussa ja asian ymmärtämisessä. Päivällä kävin kävelyllä ja vain itkin. Helpotti.

Hautajaisetkin mietityttää koska ne on Ivalossa ja minä olen täällä etelässä. Miten saada asiat järjestettyä niin että pääsen mukaan?

Ja taas muistan rakastaa jäljellä olevia äidin puolen isovanhempia vähän enemmän, ja olla kiitollinen että minulla on vielä heidät.

[skray]

Läheisen hautajaiset taitaa onneksi olla palkallinen vapaapäivä jos hautajaiset osuu työpäivälle? Tosin sulla on aika pitkä matka vaan yhdeks päiväks lähteä, mutta luulis, että työpaikalla joustetaan.

[Maija]

Halit kaikille läheisensä menettäneille. Meitä tuntuu fordella olleen valitettavan paljon viime aikoina.

Niin. Papan hautajaiset on huomenna. Reilu viikko sitten näin unen, jossa pappa kävi halaamassa minua ja sanoi minulle näkemiin. Aamulla minulla oli jotenkin kummallinen olo herätessäni ja vähän ajan kuluttua isäni ilmoitti, että pappa oli kuollut yöllä nukkuessaan. Tähän olin osannut varautua jo pitemmän aikaa, mutta jotenkin sinä aamuna ennen ilmoitusta vain... tiesin. Kuulostaa tosi hörhöltä, mutta tuona kuolinyönä, jona minä näin uneni, myös setäni oli nähnyt papasta unta. Unessa setäni oli tekemässä pihatöitä ja oli yhtäkkiä huomannut papan seisovan hänen vieressään mukanaan kolme jo edesmennyttä sukulaistamme. Pappa oli sanonut, että vaikka nyt hänen kuntonsa olisi hyvä, hän ei voi auttaa. Pappa oli näyttänyt onnelliselta ja käskenyt setäni sanoa mummulleni, että rakastaa tätä.
Onhan nämä tällaisia henkimaailman uskomuksia, mutta... "Näkemiin", pappani sanoi unessani. Ei hyvästi.

Tilanne oli siis tiedossa jo kauan. Mitään ei ollut tehtävissä. Viimeinen tapaamiseni papan kanssa terveyskeskuksessa oli rauhallinen ja lämmin. Juttelimme niitä näitä ja lähtiessäni laskin käteni papan olkapäälle. Hän painoi kätensä kädelleni ja sanoimme heipat hymyissä suin. Koska asun sen verran kaukana, tiesin jo tuolloin, että se oli viimeinen kerta, kun näimme.

Päällimmäisinä tunteina on haikeus ja ikävä, mutta myös helpotus, sillä sairauden tuottamat kivut olivat kauheita. Pappa ei kuitenkaan luovuttanut eikä koskaan puhunut kuolemasta. Vielä viimeisinä päivinäänkin hän selitti, mistä kannattaa perunat ottaa serkkuni häihin kesällä. Kyllä hän silti tilanteensa tiesi: vaikka kroppa ei jaksanutkaan, viimeiseksi jäi vielä järki ja huumori. Huomisiin hautajaisiin minun piti kirjoittaa runo papasta. En halunnut tehdä siitä mitään synkkää, sillä ei hän sellainen ihminen ollut. Katsotaan, pystynkö lukemaan sen ääneen.

Voi pappa. Ikävä.

(Anteeksi pitkä avautuminen aiheesta. Minun vain piti päästä purkamaan tuntojani myös kirjallisessa muodossa.)

[marenkienkeli]

Maija. Jaksamista.

(Eikä ole ollenkaan liian pitkä kirjoitus. )

[Dnd]

Maijalle

[Nugat]

Voi meitä kaikkia. Kylläpäs näitä nyt lakoaa täällä fordelassakin.

Iso-enon menetys tuntuu vieläkin aika pahalta.

[skray]

Mä kävin tänään mummun haudalla viemässä kynttilän. Sinne oli jo tuotu kivikin.

Maija.

[Kibaya]

Kävin tänään Mummilla.
Hänellä on tässä kuussa synttärit. Täyttää 80.
"Mä en halua mitään rojua lahjaksi. Enkä mitään hierontoja, hyi. Enhän mä koskaan edes kuvitellut eläväni näin vanhaksi"
Tämän jälkeen puhuimme sodasta, sukuhistoriasta, politiikasta ja lopuksi kevensimme aihetta tutkimalla hänellä hyllyssä olevia vanhoja raamattuja. Paatuneella ateistilla Hänen sukunsa vanhat katekismukset vuodelta 1882-1907 - ruotsiksi.

Kaikesta huolimatta mummi on kuitenkin niin hauska tapaus

[Nugat]

No niin. Menihän tässä pari kuukautta ettei kukaan kuollut. Nyt tuli vuoro isäni sedälle 90v. Rauha hällekkin. Pitkä elämä ja loppuun asti jaksoi pajassaan puuhastella.

Hän ei ollut henkisesti mulle niin tärkeä kuin äidin-eno, mutta nyt hävisi tärkeä lenkki sukututkailun kannalta. Me ei vain oltu niin läheisiä, vaikka lähellä asutaankin, että olisin koskaan mennyt häneltä juttuja utelemaan. Isän kautta sitten, mutta eihän se nyt sitä tivaamista kunnolla osannut....

[Lyyra]

Nugaa

Mää en oo tainnut edes raportoida tänne, kun äitini täti kuoli joskus joulun tai vuodenvaihteen tienoilla. Asuivat Ruotsissa, joten en edes varsinaisesti tuntenut häntä. Äitihän siitä oli vähän surkeana, kun hänet nakitettiin ajamaan äitinsä sisaruksia sinne hautajaisiin, ja lisäksi harmitteli ettei me lapset sitten koskaan oikeen tunnettu isotätiämme.

Minkäs teet, kun kylässä ei koskaan käyty puolin eikä toisin.

[marenkienkeli]

Nugat ja Lyyrakin.

Soittelin juuri mummalle äitienpäiväonnittelut. Niin silläkin on vielä kovasti pilke silmäkulmassa. Totesi naureskellen, että lähde nyt tänne kahville, kun pannu on kerran lämpimänä. Joo, en nyt tällä kertaa kuitenkaan luvannut lähteä useamman sadan kilometrin päähän kahvittelemaan.

[urakka]

Mun mummu on aina ollut terävä ja hyväkuntoinen, mutta viime aikoina on alkaneet painaa mittarissa olevat melkein 90 vuotta. Toinen puhuu juttuja kahteen kertaan, ei aina muista mitä ollaan sovittu ja tuntuu muutenkin olevan jotenkin erilainen kuin ennen, tuntuu aika omituiselta. Toivottavasti ei ala mitenkään sen pahemmin heittämään vielä hetkeen, fyysinen puoli on kuitenkin ihan kunnossa ja toinen elelee yksin omassa talossa, ettei vaikka eksy kauppareissulla tai jotain vastaavaa. Mummu kun on aina ollut itsenäinen ihminen, pahinta olisi joutua johonkin hoitokotiin sutimaan pyjamassa pitkin käytäviä hoitajien tarjoillessa lisää rauhoittavia ja suolatonta kaurapuuroa, kuten hän itse asian jokin aika sitten ilmaisi.

Mummu on ainut elossa oleva isovanhempi, toinen pappa kuoli kun olin muutaman vuoden ikäinen ja muut jo vuosia aiemmin. Mummu on aina ollut mulle hirvittävän tärkeä ja huomattavasti läheisempi kuin vaikka isäni, jonka kanssa ei juuri säätä kummemista asioista voi ääntä korottamatta puhua. En oikein edes tiedä miten suhtautua siihen mahdollisuuteen, että mummun mieli rappeutuu ja hän muuttuu toisenlaiseksi ihmiseksi, joka vain sattuu näyttämään samalta kuin mummu. Hän on kuitenkin kaikkein läheisin sukulaiseni, sisaruksia ja äitiä lukuunottamatta ainut johon tulee pidettyä säännöllisesti yhteyttä. Siitä olen kuitenkin iloinen, että ollaan aina pystytty puhumaan elämästä ja kuolemasta, sekä ahdistavista että hyvistä asioista, eikä mummun luona käyminen ole ikinä ollut vastenmielistä tai tylsistyttävää.

Huolettaa mummun oman jaksamisen puolesta, kun näyttää tietävän itsekin, ettei aina mene ihan putkeen.

[Lyyra]

Urakka.

Mummosi iässä on ihan normaalia, että lähimuisti alkaa pätkimään ja samoja juttuja tulee kerrottua moneen kertaan. Oma mummoni teki sitä jo kymmenisen vuotta ennen kuolemaansa (hän kuoli 92-vuotiaana). Tätini (74 v) on myös alkanut tekemään sitä nyt viimeisen vuoden sisällä. Ei sen silti pitäisi tarkoittaa, että mummosi persoonallisuuskin muuttuu. Jos näin on, kyse voi olla jostain hankalammasta muistihäiriöstä.

Jos kauppareissun reitti on muuttunut, niin eksymistä saattaa tulla, mutta pääsääntöisesti lähimuisti on se, joka pettää ensin. Vanhat asiat ja reitit kyllä muistetaan ja lempiruoat syntyvät käden käänteessä, vaikka ei välttämättä muistaisikaan, mitä juuri 10 minuuttia sitten tuli sanottua.
Ja voittehan te jutella niistä vanhoista ajoista, jotka mummusi varmasti muistaa vielä. Ne ovat varmasti sinullekin kiinnostavaa tietoa omasta taustastasi. Mulla ei koskaan niin läheistä suhdetta isovanhempiini ollut, että olisin voinut kysellä sellaisia asioita, ja nyt sitten harmittaa, kun en tiedä.

Kannattaahan sinun sanoa mummullesi, että muisti on alkanut vähän pettämään silloin tällöin ja ehdottaa, että kävisitte lääkärillä juttelemassa. Jospa siellä vaikka testattaisiin, onko kyse vain iän myötä tulevasta muistin heikkenemisestä vaiko jostain vakavammasta. Itse ainakin toivoisin, että mulle sanottaisiin heti, kun oireita alkaa näkyä, koska suvussani on Alzheimerin tautia.

Mun eräs entinen työkaverini kertoi, kun vanhempansa alkoivat olla jo melko pahasti dementoituneita, että siihenkin tottuu. Isänsä muistaakseni oli silloin jo siinä kunnossa, ettei edes lapsiaan tunnistanut. Mutta sekin oli vain sellainen asia, joka pitää jotenkin käsitellä ja hyväksyä. Vanhuus ei tule yksin, ja jossain vaiheessa roolit vaihtuvat ja jälkipolvet alkavat huolehtimaan vanhemmistaan ja isovanhemmistaan.

Kyllä se siitä.

[urakka]

Lyyra.

Luulen ettei mummu ole varsinaisesti muuttunut, mutta miettii nykyään paljon enemmän sanomisiaan ja tekemisiään, ettei satu mitään ns. lipsahduksia, kun jokainen kahvinkeittimen päällelaittamisen unohtaminen tuntuu olevan iso juttu. Varautunut olisi varmaan oikea sana. Eikä minua haittaa, vaikka mummulla alkaakin ikä näkyä, se vaan surettaa, kun hän itse ottaa tilanteensa oletetun kehittymisen niin raskaasti, en oikein tiedä miten lohduttaa, ja osaisinkokaan. Mummu vaan tuntuu pelkäävän koko ajan pahinta, välillä kuulostaa että hän uumoilee heräävänsä jonain aamuna ihan täysin hokarana, tajuamatta tuon taivaallista mistään. Mummu kyllä elää tosi terveellisesti, seuraa aktiivisesti maailman tapahtumia ja kehittää itseään edelleen, eli on mun käsittääkseni aika epätodennäköinen "uhri" muistisairauksille, mutta mistä sitä koskaan tietää. Pelottaa vaan, että toinen alkaa keskittyä liikaa siihen, että unohtaa pikkuasioita ja lopulta onnistuu psyykkaamaan itsensä huononmpaan kuntoon. Tulee vähän sellainen olo, että mummu saattaa itse huonontaa omaa elämänlaatuaan kyttäämällä unohtamisiaan ja ehkä suurentelemallakin asioita omassa mielessään, tekemällä kärpäsestä härkäsen. Selitinköhän yhtään ymmärrettävästi?

Onneksi meitä on useampi, jotka tapaa säännöllisesti käydä mummun luona piipahtamassa, niin voidaan pitää tilannetta vähän silmällä vaivaannuttamatta häntä. Kyllä tämmöiset silti huolettaa, mummu on kuitenkin ollut aina olemassa, ja mummulle on aina ollut kunnia-asia olla paikalla silloin kun tarvitaan ja auttaa siinä missä voi.

[Kibaya]

Mummi täytti tänään 82.
Hän halusi paeta sitä ja tuli mun luo kylään.

No, vähän joutui kiertämään Riihimäen kautta, kun ei muistanut että Hyvinkäällä pitää jäädä pois. Lähimuisti ei ihan taida enää pelata. Muutos on ollut todella nopeaa ja hän sanoi itsekin että nyt talven aikana tapahtui selkeästi jotain, kun ei oikein enää muistanut ihan niin tarkasti joitain asioita.

Mutta me puhuttiin tänään enemmän historiaa. Tein meille ruokaa ja siinä oli hänen helppo puhua ja mun kuunnella. Kysyin aina kysymyksen, käännyin tekemään ja kun käännyin ympäri, mummi vaihtoi aihetta. Niin helppoa se sodasta puhuminen.
Sain kuulla siitä isäni isästä, josta en ole oikein aiemmin saanut kuulla mitään. Hän oli ollut sodassa etulinjassa, mutta ilman asetta ja ollut se joka vetää haavoittuneet ja vainat pois "tieltä". Tai mikä se ikinä onkin. Sodan jälkeen oli mennyt ihan kohtuullisesti, mutta sitten 60-luvun lopulla oli joku vaan napsahtanut päässä ja sota tuli uniin ja aiheutti mitä aiheutti. Lopulta isovanhempien ajautumisen eroon 70-luvulla ja vielä siitä eteenpäin koko miehen tekemään epätoivoisen teon. Apua hän ei missään nimessä saanut, mikä nyt ei jotenkin yllätä yhtään. Surullista.
Oli aika shokeeraavaa kuunnella sitä juttua jollain tapaa. Se oli ensimmäinen kerta kun mummi puhui mulle mitään noista asioista. Kuten siitä miten hän oli asunut isovanhemmilla, kun äiti oli kuollut eikä hänen isänsä suostunut siihen että mummi olisi sisarensa kanssa laitettu sotalapseksi Ruotsiin tai Tanskaan. Hänen sisarensa oli 3-vuotias.

Kieltämättä aika karuakin.

[Kibaya]

Musta tuntuu että mummin aika lähenee loppuaan.
"Tää oli nyt viimeinen kesä kun menen mökille koko kesäksi" . Mökillä oleminen on ollut mummin tärkein asia varmaan viimeset 20 vuotta. Niin kauan kuin se rakennus on ollut olemassa, se on ollut tärkeä ja merkityksellinen asia. Puhuin äsken puhelimessa ja kaiken kaikkiaan se ihminen tuntui antaneen periksi aivan kaikelle. Mutta silti samalla myös itse tiedosti, että aivoissa on joku vikana. Tai hänen sanojaan lainaten, ratas pielessä.
Sukulaisten nimet meni väärin. Usein.
Mökille menon lopetus on kuitenkin se ratkaisevin tekijä.
Kyllä, murehdin etukäteen ja mietin että kaikesta muusta luopuminen on huomattavasti helpompaa kuin mummista. Tai no, melkein.

Ehkä ne muutkin asiat vaikutti kokonaisuudessaan. Niinkuin että miksei meillä sallita eutanasiaa yli 80-vuotiaille ja että vanhana oleminen on tässä maassa kielletty.

Oonhan mä kesästä asti miettinyt että pitäis puhua setien kanssa siitä että miten mummia vois tukea arjessa.
En silti ole saanut aikaan mitään.

[marenkienkeli]

Mulla on vähän sama tunne mun mummasta. Ehkä se nyt vielä keväällä olevat 80-vuotispäivänsä näkee, mutta muuten voi olla vähän heikkoa. Muisti ei meinaa enää pelata ja omituisia asioita unohtaa. Kuten sen, että veljeni on 10 vuoden sisällä käynyt armeijan. Mumma oli aikoinaan siitä niin ylpeä, kun pääsi samaan kuvaan armeijavaatteisen veljeni kanssa. Eikä se meinaa millään tajuta, että äiti opiskelee eikä ole siis töissä. Unohtaa myös laittaa meille ainaiset ruokalähetyksensä ja unohti siellä käydessäni päivitellä, kun ei ole antaa rahaa. Tota ei ole muuten viimeisen 10 vuoden aikana tapahtunut ennen tätä kertaakaan. Niin ja unohtelee myös syömisen. Kun ei kotisairaanhoito ja isä naisystävänsä kanssa kerkeä syömistä koko aikaa vahtia.

Paappa porskuttaa hyvin, mutta kuollee sitten jossain kohdassa saappaat jalassa, kun sydän pettää tai jotain. Varautuu kyllä kuolemaansa pitämällä asiansa tarkasti järjestyksessä, mutta kai (toivottavasti) hän saa siitä lähinnä turvaa. Olivat ne asiat jo ennen mumman kuolemaakin hoidettu paapan osalta järjestykseen. Ja mumma sentään kuoli 11 vuotta sitten.

[theia]

Kuinka "kovaa" voi sanoa surevalle mummille? Ukkihan kuoli syksyllä, ja edelleen (ymmärrettävästi) on mummi todella surullinen. Nyt ollaan menossa sukulointireissulle, ja kun sanoin tästä mummille, hän vain totesi että no katotaan myöhemmin, ei hän tiedä haluaako hän ottaa vieraita vastaan. Kuitenkin on valitellut yksinäisyyttään ja sitä ettei ole tekemistä. Miten voin sanoa hänelle, että me ollaan edelleen elossa ja että Pötkylä on enää hetken vain vauva? Sanoin toki, ettei me vaadita tai pyydetä muuta kuin hetki aikaa (yleensä siis tehnyt lounasta yms kun on heillä käyty).

Osaksi haluttomuuteen nähdä meitä saattaa olla toki mummin & mun äidin (perintö)riita...

En tiedä mitä tehdä.

[L-S]

Ehkä olet jo yrittänyt tätä, mutta itse en tiedä osaisinko lähteä tuollaiseen muuta kuin positiivisen kautta - että teillä on ikävä häntä ja olisi ihana nähdä vaikka vain hetkisen. Voihan siihen tarjota myös, että jospa vaikka Pötkylän näkeminen piristäisi (en tiedä piristääkö kaikkia, mutta mua vauvojen näkeminen ainakin ilahduttaa ).

[theia]

Lapsen isovanhemmat

Juhannuksena sain vihdoin sanotuksi lapsen toisille isovanhemmille, että olisin toivonut heidän olevan enemmän lapsen elämässä, kun asuvat tuossa 3 km päässä kuitenkin. Sain paljon erilaisia selityksiä "olemme investoineet mökkiin, joten haluamme viettää siellä kaikki lomat" "lapsi on niin äidissä ja tississä kiinni, joten emme ole voineet olla lapsen kanssa" "on niin kiire/väsy/yms ei ehdi". Pyysin siis lähinnä sitä, että ilmoittelisivat enemmän meille kun ovat maisemissa, koska me emme voi tietää, milloin ovat kaupungissa yms. Ja siis toiveissa oli, että viettävät lapsen kanssa aikaa, vaikka sitten vanhemman kanssa, jos eivät koe oloansa mukavaksi olla lapsen kanssa ilman meitä vanhempia.
Keskustelu tuntui siinä hetkessä rakentavalta ja isovanhemmat lupasivat että tilanne muuttuu, nyt kun he tiesivät ongelmasta. Seuraavana päivänä kuitenkin riideltiin anopin kanssa - en tiedä, jäikö se sitten hiertämään, mutta minkäänlaista muutosta ei tapahtunut. (Yritin sopia riitaa kyllä, ensin viestein, sitten sovittiin, että kasvotusten. No, anoppi kuitenkin käyttäytyy, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut, enkä osaa ottaa asiaa puheeksi, joten käyttäydyn asiallisen [?] viileästi häntä kohtaan.)
Nyt, kun mökkikausi on ohi, näyttävästi haluaisivat olla joka viikonloppu lapsen kanssa. En tietenkään voi olla heidän yhteistä aikaansa vastaan tai asettua poikkiteloin, mutta voi, tekisi mieli. Mua harmittaa, kun tuntuu, että tytön elämässä on ok olla kun ei ole parempaa tekemistä. Ei kiinnostais niin yhtään mennä sinne jouluna käymään, mutta pakko on.

Ahdistus

[Emilia]

^ Eivät ilmeisesti ole kovin hyviä konfliktitilanteissa?

Pomppiksen faijaa ei tunnu myöskään meidän poika kauheasti kiinnostavan. Sanovat kyllä ottavansa pojan hoitoon arki-iltaisin, jos halutaan jotain tehdä ilman pojua mut eipä oikein ole tullut sellaisia iltoja vielä. Muuten eivät juurikaan soittele tai tule käymään. Vauva-aikaan saattoivat tulla kyläilemään useinkin mutta sitten se vaan jäi. Omapa on häviönsä.

[marenkienkeli]

Mulla on vähän sama tunne mun mummasta. Ehkä se nyt vielä keväällä olevat 80-vuotispäivänsä näkee, mutta muuten voi olla vähän heikkoa. Muisti ei meinaa enää pelata ja omituisia asioita unohtaa.

Nykyään mumman muisti on kyllä jo tosi huono. Välillä unohtaa esim. nuorimman pikkuveljeni nimen. Mä olin kuvitellut, että heppulainen on niin ihana ja kiva (niin kuin se toki onkin), että mumma ei enää kaipaa ex-Miehekettäni seurustelukumppanikseni. Nyt selvisi kuitenkin, että ei se edes muista häntä. Puhuttiin mun väitöskirjasta ja sanoin, että en mä esim. ex-Miehekkeen gradusta paljon ymmärtänyt, vaikka ollaan samalta alalta. Kysyi, että kuka se on? Kerroin, että henkilö, jonka kanssa aiemmin seurustelin. "Mä en sitten vissiin koskaan tavannutkaan sitä?" "Kyllä sä sen tapasit." "Jaa. En mä ainakaan muista." Niin siis kevät 2009 - kevät 2017 seurusteltiin, mutta en sitten viitsinyt asiaa täsmentää. Mumma tapasi ex-Miehekkeen monta kertaa, piti tästä kovasti ja vielä vuosi sitten oli sitä mieltä, että meidän pitäisi palata yhteen, vaikka mä aina sanoin, että mä en sitä halua. Viimeistä exääni hän ei ollenkaan ottanut huomioon, vaan puhui aina vain ex-Miehekkeestä. Puhe ex-Miehekkeestä loppui kuin seinään, kun oli tavannut heppulaisen. Sen jälkeen jaksoi (ja jaksaa edelleen) joka puhelulla sanoa, että kyllä se heppulainen vaan on niin kiva.