Mun ihmissuhdesotkut ystäväpojan kanssa on selvitetty.

Tai hänen puoleltaan asiassa ei ollut mitään sotkua ja hän luuli, ettei minunkaan puoleltani ole. Kesti eilen kauan ennen kuin sain otettua asian puheksi. Alku oli kyllä vaikea. Ensimmäinen ajatus hänet nähdessäni oli, että olisin halunnut suudella häntä.

Hän oli luullut mun tajunneen jo ennen tapahtunutta, että hän haluaisi. Mä taas en ollut asiaa tajunnut. En edes siinä vaiheessa, kun hän aamulla kysyi, saako tulla viereeni. Vielä siinäkin vaiheessa luulin, että hänellä ei ole mitään taka-ajatuksia. Luulin vain kuvitelleeni hänen vihjeensä (Tämän tajusin, kun poika kysyi asiasta.) ja välillä ajattelin hänen vain kiusaavan. Poika kun on sellainen, josta ei aina oikein tiedä, onko hän tosissaan.
Mulla on todella helpottunut olo. Ystäväpoikani on kyllä todella hyvä kuuntelija (kuuntelija, joka ei pelkästään kuuntele vaan myös kysyy oikeassa kohdassa tarkentavia kysymyksiä ja kertoo omia mielipiteitään ja spekulaatioita oikeaan aikaan).

Sain vuodattaa hänelle kaikki mieltäni painaneet asiat ja yhdessä ruodittiin asiaa. Pohdittiin myös sitä, miksi mulla on tietynlaisia tunteita. Välillä jutut luisui sivuraiteille, mutta sitten taas palattiin asian pariin. Ja jos hänellä jäi jokin asia epäselväksi, hän kyllä kysyi. Kyseinen keskustelu auttoi mua todella paljon ja löysin jopa selityksiä joillekin tunteille, joita en ollut pystynyt ymmärtämään.
Ja auttoi myös, että sai käpertyä toisen kainaloon, olla lähellä ja itkeä muutaman kyyneleen. Ja kun asiat oli lopultakin saatu selvitettyä, makasimme vain lattialla vierekkäin ja puhuimme aivan muista asioista. Lopulta jäin hänen luokseen yöksi ja nukuin kiltisti patjalla.
Ystävinä jatkamme edelleen. Niin on hyvä. Hän kun on yksi rakkaimmista ystävistäni.
