Deni kirjoitti:Mun vanhemmat on edelleen naimisissa, mikä tuntuu nykyään olevan enemmän poikkeus kuin sääntö. Muistan kyllä, että ajatus vanhempien erosta oli tosi pelottava lapsena, kun vanhemmat riiteli - vanhemmiten on vasta ymmärtänyt, että riitely oli ihan normaalia ja parisuhteeseen kuuluvaa, eikä nuo koskaan ole tosissaan edes olleet eroamassa, vaikka äiti sillä aina joskus isää on uhkaillutkin (mun äidillä on tosi epäreilu tapa käyttäytyä riidellessä, myönnetään.)
Munkin vanhemmat on vielä naimisissa. Lapsena oli niin kamalaa, kun vanhemmat riiteli. Meidän isä on aina ollut auktoriteetti meidän perheessä, eikä kukaan koskaan uskaltanut sanoa isälle vastaan. Muistan niin elävästi vieläkin, kuinka rakensin Susikoira Roi-palapeliä olohuoneessa, kun äiti ja isä tappeli keittiössä suljettujen ovien takana. En varmaan ollut enempää kön 5-vuotias ja kyllähän se sattui pieneen sydämeen, kun äiti itki, isä huusi ja minä vain kuuntelin. Isoveljen kanssa vielä silloin oltiin ko paita ja peppu, joten isoveljelle purin aika paljon, mitä nyt pieni lapsi osaa purkaa.
Yhtenä kertana äiti pakkasi kimpsut ja kampsut ja sanoi, että äiti lähtee nyt. Isä vielä ajoi äiteen mummilaan ja me lapset jäätiin kotiin miettimään, että mitä nyt tapahtuu. Mutsi tuli kuitenki takaisin, kun olivat saaneet puhuttua/riideltyä asiat halki, poikki ja pinoon. Kaipa siinä osansa oli mummillakin (äidin äiti), joka sai taottua järkeä molempien päähän.
Kas sitten tuli päivä, jolloin äiti ja isä sanoivat, että nyt puhutaan. Isoveli ja minä, äiti ja isä, me kaikki istuttiin vanhempien makuuhuoneessa ja puhuttiin. Äiti ja isä kertoivat, että aikuiset joskus riitelee niin paljon, ettei ne tajua, kuinka paha on lapsien olo. Joten me saatiin kertoa, mikä meitä pelottaa, miten me nähdään asia ja sitten keskusteltiin siitä, onko meidän mielestä hyvä, jos äiti ja isä eroaa. HERRANJUMALA! Eihän kukaan kysy lapsiltaan, pitäisikö niiden erota! Mutta meistä (isoveljestä ja minusta) se oli hyvä asia, että meidätkin otettiin huomioon ja meidän toiveet, halut, ajatukset oli äidille ja isälle tärkeitä. Muistan, kuinka puristin isoveikan kättä ja sanoin, etten halua, että äiti ja isi eroaa. Isoveli sanoi samaa ja sitten me itkettiin. Se on ainoita kertoja, kun olen nähnyt isoveljeni itkevän.
Aivan yhdessä me sitten päätettiin vielä kokeilla. Ja kokeillaan edelleenkin. Äiti ja isä asuu nykyään 11 km päässä Sodankylän keskustasta, omassa kodissa. Ja ne on onnellisia. Kyllä ne vieläkin riitelee, muttei se ole enää sellaista kun silloin kerran. Se muutti paljon, kun vanhemmat rakensi mökin, jonka jälkeen ne rakensi tuon talon. Jotenki ne kai löysi paikkansa tässä maailmassa ja toistensa elämässä.
Ja tästä pääsemmekin sitten minuun. Uskon avioliittoon, enhän muuten olisi naimisissa. Uskon siihen, että kaksi ihmistä voi löytää toistensa kautta sen oman paikkansa, vaikka ymmärrän senkin, että riitely ei kyllä auta asioihin, mutta se on kuitenkin osa sitä parisuhdetta tavallaan. Se, että olen luvannut elää myötä- ja vastoinkäymisissä Pojan kanssa merkitsee mulle paljon. Mutta ymmärrän senkin, että joskus se avioero vaan on ainoa oikea ratkaisu. Toivoisin vain, että omalla kohdallani osaisin ratkaista asiat muuten, puhumalla, halaamalla ja muistuttamalla toista ja itseäni siitä, että rakastan, tykkään ja arvostan.