forde.munfoorumi.com

Yhdessä asumisen ihanuus, inhottavuus, raastavuus ja edut. Suhdesäätämöön siksi, että toisen ihmisen kanssahan sitä hynttyyt yhteen laitetaan, pariudutaan tai känppistellään. Raastaako toisen tavat, miten mukaudutaan toiseen ihmiseen? Millainen kanssaeläjä itse olet? Oletko mielummin yksin vai yhdessä ? Oma tupa oma lupa. Pilaako känppissuhde ystävyyden?

Minä muutin kotoa kaverin nurkkiin aikoinani. Silloin oli johonkin päästävä pesiytymään ja kaveri tarjosi apua. Meistä tuli sitten känppikset. Se asetelma oli vinksahtanut monelta kantilta, minun käydessäni töissä (osan aikaa kahdessakin) toinen kävi silloin tällöin koulussa vanhempien maksaessa kaiken. Eräänä kauniina päivänä, kuusitoistatuntisen työpäivän jälkeen meikäläiseltä repesi päästä joku suoni; känppä oli sekaisin, ei ruokaa kaapissa eikä kattilassa. Räjähdin, laitoin känppäpaperit vetämään ja kahden viikon päästä asuin omillani. Kannatti, tuollainen asetelma olisi varmaankin tuhonnut kaverisuhteen kokonaan. Puolisentoista vuotta kuitenkiin nukuttiin samassa makkarissa .

Entisen kundikaverin kanssa sitten lyötiin hynttyyt yhteen aika äkkiä, kyllähän me tunsimme toisemme entuudestaan, siltä edelliseltä seurustelukerralta. Tuolloin oli kundi vailla kunnon kotia eli minä olin siinä pelastajan roolissa. Kyllähän se toimi niin pitkään kuin muukin yhdessä oleminen.

Yhdessä asumisen tärkein kulmakivi, ainakin minulle, on menoista ja niiden jakamisesta sopiminen. Yhteiset pelisäännöt lienevät kaiken A ja O. Rahasta ei tarvitse riitoja rakentaa, kun menojen ja kulujen jakamisesta sovitaan etukäteen. En halua enää ikinä ryhtyä kenenkään muun kuin omien lasteni äidiksi .

Miksikö tämä aihe pulpahti mieleeni pieneen? Saan kesäksi känppiksen. En tunne tyyppiä ihan täysin, mutten pane pahakseni osan vuokrasta maksavaa seuraa. Hippasen jännittää, olen kuitenkin tottunut nyt hetken touhuamaan ihan oman mielen mukaan ja miten huvittaa

shaana kirjoitti:Yhdessä asumisen ihanuus, inhottavuus, raastavuus ja edut. Suhdesäätämöön siksi, että toisen ihmisen kanssahan sitä hynttyyt yhteen laitetaan, pariudutaan tai känppistellään. Raastaako toisen tavat, miten mukaudutaan toiseen ihmiseen? Millainen kanssaeläjä itse olet? Oletko mielummin yksin vai yhdessä ? Oma tupa oma lupa. Pilaako känppissuhde ystävyyden?

Olen joskus naissen kanssa elänyt saman katon alla. Opinpas sen itestäni, ettei minusta ollut kanssaeläjäksi kenellekään. Ainakaan vielä puolitoista vuotta sitten. En vain oppinut kestämään tyttöystäväni erilaisia tapoja. Hänen tapansa eivät olleet huonoja tai kummallisia, vain erilaisia kuin omani. Tai no hän oli sotkuisempi kuin minä ja kun tästä mainitsin, niin sain lentävästä harjasta otsaan . En siis ole kovin mukautuva ihminen. Tämä mahtoi olla todella raskasta myös hänelle! Toki jossain vaiheessa oli pakko ruveta miettimään, mihin asentoon se vessan kansi sitten jätetäänkään..

Enpä tähän elämänvaiheeseen haluaisikaan ketään, kun prioriteetit juuri tällä hetkellä minulla on matkustaminen, työ ja minäminäminä. Tosi huono omatuntokin, kun elän niin itsekästä elämää . Ja kun viihdyn yksin ja jos aina on joku vieressä niin menee hermot. Alkaa ahistamaan. Toisaalta se on myös paras osa jonkun kanssa asumisessa, että aina on joku vieressä. Mutta mulla pitäis olla sitten niin, että aina kun alkaa ahistamaan niin vois laittaa sen naisen sitten aina kaappiin

Mä asuin puolisen vuotta kahden muun tytön kämppiksenä. Sääntöinä meillä oli, että jokainen siivoaa oman vastuualueensa vähintään kerran viikossa sunnuntai-iltana mennessä ja että jokainen tiskaa omat tiskinsä joka päivä iltaan mennessä. Näitä sääntöjä tosin noudatti ainoastaan minä, mistä olin hyvin nyreissäni. Mua ei haittaa pieni sekaisuus, mutta likaisuutta en voi sietää. Muutamaan kertaan siivosin käytännössä yksin koko huushollin, kun hermot vain menivät.

Muuten elo näiden tytskien kanssa sujui ihan mukavasti. Rauhassa sai olla niin halutessaan, mutta myös jutteluseuraa ja tukea oli aina tarvittaessa tarjolla. Aluksi kyllä vähän pelotti, miten sopeutuisin yksin asuttuani yhteiseloon, mutta siivousta lukuunottamatta kaikki sujui oikein mainiosti. Siitä huolimatta, että mä tartten aika paljon omaa tilaa ja rauhaa.

Nykyisen kämppiksen kanssa tulee varmaan eniten kränättyä siivoamisesta. Ei jaksaisi. Ekan kämppiksenkin (poikaystävä) kanssa väännettiin siivousasioista. Ei jaksanut silloinkaan. Kun on se kumma, miten joku tuntee aina tekevänsä enemmän kuin muut. [jupina ja avautuminen]Joo no.. jos sulla on pölisevä ja verta vuotava koira, niin ihan kohtuullista olis, että siivoat sen jäljet. Mielellään päivittäin. [/jupina ja avautuminen]

Kämppikset ovat noin yleensä ottaen kyllä kivoja. :D Asuin jossain vaiheessa vuoden verran yksinäni. Se oli mukavaa, mutta siihen elämäntilanteeseen aivan liian kallista ja kämppä sijaitsi aivan liian kaukana sivistyksestä. Yksinelon jälkeen asuin vuoden kahden kämppiksen kanssa. En tuntenut niitä ennestään, joten vähän jänskätti. Olivat kuitenkin mahtavia tyyppejä!

Mulla ei kimppa-asumisesta ole juurikaan pahaa sanottavaa. Toki joskus pinna kiristyy ja välillä tulee pitkäksikin aikaa sellanen olo, että on pakko päästä asumaan yksin. Siinä vaiheessa keksin yleensä jotain sellaista tekemistä, ettei tarvii toisen naamaa paljoa katella. Tän hetken kämppiksen kanssa se on toisinaan hankalaa, koska meillä on paljon yhteisiä kavereita, joten aika paljon tulee hengattua vapaa-ajalla samoissa piireissä. Mutta aina jonkun pakotien löytää.

Kuluista. Vuokra puoliksi, sähkö puoliksi. Kämppis maksaa netin, mä maksan tv:n (kanavapaketti, hankittu yhteisellä päätöksellä [Animal Planet ]). Jos joku jotain lehtiä tilaa, saa maksaa itse, mutta ovat luettavissa muillekin. Safkat on molemmilla omat, kuten myös kaikki tarvetavara. Huoletta lainaillaan toisiltamme esim. vessapaperia tai muita, ei ole niin justiinsa, mutta pääasiallisesti molemmat ostaa itse sen, mitä tarvitsee.

Meillä on muuten Söpö-pupu. Se on täysin yhteishankinta. Molemmat paapoo sitä kovaa vauhtia piloille. :D Ollaan päätetty, että muuttaessamme erilleen toinen voi ostaa toisen ulos Söpö-pupun omistuksesta. Mulle se varmaan jää sitten. Toivoisin ainakin, ettei tuo kämppis nyt innostu siitä.. Söpö.

Piti sanoa vielä jotain, mutta ajatus katkesi.. Illalla sitten uus yritys.

Reilu vartti vuosisataisen elämäni aikana olen ehtinyt asua kolmen tuntemattoman kämppiksen kanssa yksi kerrallaan, yhden hyvän ystävän kanssa ja miehekkäitäkin on kolmas menossa. Jonkinverran siis kokemusta asiasta on.
Hyvän ystävän kanssa ei ehditty riitaantumaan, kun ainoastaan kesä kämppää jaettiin ja silloinkin oltiin molemmat vuorotyössä ja vielä eri vuoroissa. Ei me siis juurikaan ehditty näkemään. Keittiö oli aivan hullun pieni koppi, joten tiskata piti usein. Kyllä se aina ärsytti, jos tuntui, että altaassa oli enemmän toisen tiskejä, ku omia, mutta ärsyttää se tiskaus muutenkin.
Opiskelija-asunnoissa asuessani matkalle ehti kolme täysin erilaista kämppistä. Yksi oli tosi ihQ hippityttö, joka oli kämpillä tosi harvoin, ei lainkaan ongelmia. Yksi oli tosi outo, pahalta haiseva hiippari. Koko meidän kämppä haisi. Muuten siittäkään ei ollut ongelmia, koska ruukasi istua huoneessaan ovi lukossa. Yksi oli sitten tosi mukava tyttö, joka muutti kaupunkiin opiskelemaan samaa alaa kanssani. Sen kanssa tuli jo ihan käytyä baareissa ja muuta. Ei ongelmia silloinkaan. Mä oon ilmeiseseti tosi hyvä asumaan ihmisten kanssa, kun ei ikinä ole oikeastaan ollut ongelmia.
Nyt kun ehdin asua ihan yksin useamman vuoden ennen nykyistä murua, mua ehkä eniten ärsyttää sen toisen tavarat. Ei niinkään tavat, mutta kaikki se ihme krääsä, mitä se ehdottomasti haluaa pitää näytillä. Kyllä se saa ne tietenkin siellä pitää ja kai se mun silmäkin jossain vaiheessa tottuu. Muut ärsytyksen aiheet on niin pieniä, että ehkä mä kestän rumat esineet.
Kavereiden juttuja kuullen ja omia kokemuksia hyväksi käyttäen voin yhtya Shaanan kommenttiin menojen jakamisesta. Itse en jaksa olla mukava, jos tuntuu, että elätän toista tai että joku elättää minua.

Ei hyvää päivää. Aloitin sitten ihan samasta aiheesta ketjun känpille.

Olin kyllä nähnyt tämän täällä aiemmin, mutta jotenkin kai ajattelin että tää on vaan joku "muutin yhteen poijankollini kanssa" -ketju.

Äh. Kopupastetanpa sen aloitukseni tähän, ja poistelen sen tuolta.

~~

Kämppikseni muutti tänään pois, ison draaman jälkeen. Vuokraisäntä/kämppis potki hänet ulos ilman syytä, eikä syystä tai toisesta halunnut palauttaa vuokratakuuta. Ongelma on se, että setä kiertää veroja keräämällä vuokrat käteisellä, eikä meillä ole mitään sopimuksia mistään. Jossain vaiheessa tappelua uhkailtiin jo lakimiehillä ja rta:lla (residential tenancies authority, jonka roolina olisi pitää takuurahat tallessa vuokrasuhteen ajan, jos siis sääntöjen mukaan pelattaisiin).

No, mutta minullakin on muuttokärpänen surissut korvassa jo monta kuukautta. Eniten siksi, että vuokra on kämpän laatuun nähden ihan liian jyrkkä, ja muutenkin mun budjetin ylärajalla (ja sen ylikin). Vuokraisännän kanssa meillä on ihan asialliset välit. Nyt vaan tuli ex-kämppikseltä semmosta sanaa, että huoneita on nuuskittu ja läpälää. Ei mua kiinnosta hiippailla täällä ja varoa jokaista tekemistäni. En oo ehtinyt hakemaan uutta kämppää koulukiireitten takia, ja nyt on varattuna viikon ulkomaan reissukin. Missä hemmetin välissä muka ehdin muuttamaan? Kiire olis jo melkoinen. Ja kun vuokraisännällä on nyt niin kitkerä maku suussa edellisestä, niin pystyykö se sitten suhtautumaan neutraalisti mun lähtöön? Kaverilla kun on tapana ottaa itteensä ja olla hankala.

Kotoa muutin pois vajaa vuosi sitten ja siiteä lähtien olen asunut kämppiksen kanssa (nyt on tosin jo kolmas kämppis menossa).

Ekan kämppiksen kanssa tulin kyllä toimeen, mutta ei sitä onneksi kovin usein nähnyt. Hän oli illat töissä ja minä päivät yliopistolla. Tuntui, ettei meillä ole yhtään mitään yhteistä, mutta ei mulla ollut valittamistakaan olostani.

Tuo vuokrasuhde oli määräaikainen ja mun piti etsiä uusi kämppä, joka löytyikin samasta talosta, mutta eri rapusta. Silloinen kämppikseni oli todella mukava tyyppi. Hänen kanssaan oli todella mukava jutella ja usein muun muassa katsottiin tv:tä yhdessä. Ei ollut ongelmia. Sitten hän muuttikin pois työn perässä muualle.

Sitten oli vuorossa uuden kämppiksen etsiminen. Nykyinen kämppikseni/alivuokralaiseni on mukava, mutta joskus jotkin pikkujutut ärsyttävät. Itse olen aika tarkka siitä, kuinka paljon ostan tavaraa jääkaappiin. Ärsyttää, kun mun tavarat vie ehkä neljäsosan jääkaapin tilasta ja loput on kämppiksen ruokia. Ja sitten se saa jatkuvasti heittää huonoksi meneviä ruokia pois. En vaan voi ymmärtää. Ja sitten ärsyttää se, kun hän ei laita lähes koskaan tuota sisäovea kiinni. En minä ainakaan tykkää, että kämpästä kuuluu äänet hyvin rappukäytävään ja vastaavasti rappukäytävän äänet tänne.

Kaikki kämppikseni ovat olleet minulle ennestään tuntemattomia ja tuntuu, että en kyllä haluais ystävän kanssa asua yhdessä. Ainakaan, jos kaveripiirikin ois sama. Ruuat ollaan ostettu itse, mutta esimerkiksi vessapaperit sun muut on olleet yhteisiä. Vuokra ja sähkö maksetaan puoliksi.

En ole koskaan asunut muutamaa viikkoa pidempään yksin, enkä ainakaan vielä kaipaa yksinasumista. Kämppikseni oltua viikon poissa, kaipasin häntä kyllä kotiin. Ahdisti, kun ei ollut ketään, jolle jutella.

Mä olen asunut yhden kerran hyvän ystävän kanssa, yhden kerran kahden kämppiksen kanssa ja nyt sitten miehen kanssa. Ystävän kanssa asuimme yhdessä vuoden kansanopiston asuntolassa, luukkumme oli vain pieni huone mutta kuitenkin. Se oli minusta ihan rentoa ja mukavaa. Kumpikin hoiti omat asiansa ja yhdessä siivoiltiin, kun siihen nähtiin tarvetta (eli ei kovin usein ).
Sitten muuttaessani kaupunkiin pääsin asumaan kolmen hengen soluun. Ihan ok. Kämppiksistä ei siellä juurikaan ollut harmia, eikä meistä koskaan tullut myöskään kovin läheisiä. Johtuen ehkä siitä, että se kämppis, joka suurimman osan ajasta siellä oli, oli ihan erimaata kanssani ja toinen taas viihtyi todella harvoin kotona. Yhteisiä siivousjuttuja ja vessapaperia osteltiin ja yhteiset tilat siivottiin yhdessä. Tosin tämä useammin kotona oleva tuntui olevan siivousintoilija ja siivoili usein yksinään koko kämpän. Varmaan sitä pänni, kun en omatoimisesti osallistunut aina siivoukseen hetisamantien ja pian se muuttikin sitten yksiöön asumaan.

Nyt sitten olen asunut miehen kanssa kaksi vuotta. Täytyy kyllä sanoa, että tässä on mennyt perinteistä kämppisasumista useammin hermo.
Siivoilut hoituu usein niin, että minä tartun imuriin, kun kämppä alkaa näyttää kaatopaikalta. Tiskaus hoituu vuorotellen, itselläni tosin alkaa pinna kiristyä usein siinä vaiheessa kun tiskipöytä lainehtii ja kaapissa ei ole ainuttakaan puhdasta astiaa. Siinä vaiheessa usein huomauttamisen jälkeen tiskaan itse, kun mitään ei tapahdu. Mutta kyllähän tuo sentään joskus ruokaa laittaa, ranskalaisia.
Mulle on seurustelukumppanin kanssa yhdessä elo joskus siksikin vaikeaa, kun joskus saa huolestua ja ahdistua toisen menoista. Eipä sillä kämppiksen kanssa ollut väliä tuleeko se kotiin aamulla viideltä vai vasta seuraavana aamuna, siitähän vain vitsailtiin. Mutta kun mies ei aamulla löydykään vierestä, alkaa ahdistus- ja huolestumismittarit repiä ylikierroksia.
Olenkin tässä pohtinut, että kuinkahan kauan mulla mahtaa kestää, että opin sopeutumaan tähän yhteiseloon. Tai kuinkahan kauan siihen menee, että opin tuntemaan tuon miehen ja vielä hyväksymään sen sellaisena, kuin se on. Varmaan ikuisuus.

Välillä mä kyllä mietin, olisinko enemmän kuitenkin yksineläjätyyppiä. Toisaalta on kuitenkin ihan mukava asua toisen ihmisen kanssa, on siitä paljon iloakin. Tärkeintä on kai oppia tuntemaan toisen tavat ja kehittää yhteiset pelisäännöt asumiselle.

Niin joo. Ekat kaksi kotikodin ulkopuoleista kämppää olivat kimppakämppiä. Kumpaankaan en saanut valita kämppiksiäni. Ekassa kämpässä istuskelin lähinnä omassa huoneessani masentuneena ja ahdistuneena ja vedin punaviiniä isosta kolpakosta. Kämppiksiä siinä ehti olla neljä: englantilainen n. 50-vuotias rouvashenkilö Pauline, joka oli päättänyt tulla Suomeen vaihtoon oli kiva. Hänen kanssaan olisin asunut mielelläni pidempäänkin. Hänen tilalleen tuli harmaatukkainen hiirulainen, jonka nimeä en edes muista. Toisessa huoneessa asui räväkämpiä persoonia. Eka tyttö oli perustyttö poppityttö, en perustanut. Toka tyttö oli venäläinen Elena, enkä perustanut siitäkään.
Eniten näistä ihmisistä juttelin Paulinen kanssa, jonka kanssa jopa tulimme toimeen. Muihin ei edes kiinnostanut tutustua.

Sen jälkeen menin kotiin vuodeksi lataamaan akkuja kunnon koitosta varten. Tampereelle muutin kämppää ja kämppiksiä näkemättä. Kämppiksiksi sattuivat veli ja sisko Kokemäeltä. Ihan mukavia, ja näitten kanssa asustelinkin kaksi vuotta. Siskolla oli vaan tapana puhua liikaa, ja molemmat olivat yökyöpeleitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Hankala siinä oli omia tapojaan muuttaa.

Eka kämpässä en tainnut ostaa vessapaperia kertaakaan. Ei kiinnostanut, joku sitä aina osti. Toka kämpässä vessapaperivuorot kiersivät. Jääkaapissa on aina ollut kullakin asukkaalla oma hylly, ja ovi on yhteinen ( tiedätte varmaan mitä tarkoitan). Silti omat on mielestäni hyvä nimetä.

Sitten asustin pari vuotta yksin kunnes tulin tänne.
Täällä asun kimpassa. Asiat vois olla miljoona kertaa paremmin. Talon meiningit ei ihan toimi halutulla tavalla. Talo on kiva, mutta omistaja on hankala. Omistaja siis asuu täällä. Se ei siivoa. Ja sen käsitys tiskaamisesta on "huuhtaisen astian ja laitan valumaan."
Sähkövesikaasuinternet kuuluvat vuokraan. Vessapaperit, siivousvälineet ja pesuaineet ostaa myös omistajakämppis, mutta kun se ostaa p*skaa. Imuri on huono, moppi on pesusieni, luutut on sieniä, jne. Hajustetusta vessapaperista oon sentään saanu sen luopumaan.

Ja tämä talo on liian hiljainen. Mitään ei uskalla tehdä, kun kaikesta tulee ääni. Mun läppärin näppis on varmaan liian äänekäs.

Muuten on ihan kivaa. Sijainti on kiva. Toinen kämppis on ihan kiva.

Joo anteeksi avauduin taas vähän. Draamaa takana ja ahistaa kaikki muutkin asiat.

Sitten vanhempien helmoista lähdettyäni mulla on ollut vain kaksi asuinkumppania, (silloinen) paras ystävä ja Mies.

Bestiksen kanssa muutettiin yhteen kun elämäntilanteet loksahtelivat sopivasti kohdilleen. Kotina oli tilavasti kolmio, joten kenenkään ei tarvinnut nukkua olkkarissa tai jakaa makkaria. Etukäteen en keksinyt mitään mikä olisi voinut mennä pieleen, oltiinhan me kämppiksen kanssa tunnettu toisemme käytännössä koko elämämme ajan.



Alkuun se olikin hauskaa. Kunnes kävi ilmi, että minun suurempituloisena meistä kahdesta erittäin pienituloisesta olisi pitänyt avustaa kämppistäkin sen jälkeen kun hänen rahansa olivat kuluneet turhuuksiin. Minun ruokani oli hänenkin ruokaansa, koska vastavuoroisesti hän lupasi että saan syödä hänen ruokaansa. Harmi vaan ettei hänen hyllyillään oikein koskaan ollut mitään. Oli virhe sopia, että ostetaan tiettyjä asioita vuorotellen yhteiskäyttöön. Jako kääntyi usein kannaltani epäedulliseksi. Kämppiksen isosta sukulaislaumasta joku oli jatkuvasti kylässä. Muutama jopa asui meillä väliaikaisesti. Erilleen muuttaessamme laskimme, että kuudesta yhdessä asutusta kuukaudesta asuimme oikeasti kahdestaan alle puolet.

Oli meillä toki hauskaakin välillä, mutta tuosta muutamaan kuukauteen jääneestä kämppistelystä ystävyytemme ei oikeastaan koskaan palautunut ennalleen. En ymmärtänyt etukäteen, kuinka vaikeaa noin läheiselle ihmiselle on sanoa, että en halua jatkuvasti antaa omastani, kun toinen kuvitteli kaiken menevän ihan reilusti. Tai etten jaksa sitä jatkuvaa vieraitten tulvaa, kun kyse oli minullekin tutuista ihmisistä.

Nyt Miehen kanssa asuessa kaikki on onneksi mennyt hyvin. Rinnakkaiselo on soljunut luonnostaan. On mahtavaa, että on noin upea tyyppi omassa kodissa! Kotitöistä ja esineiden (kuten likapyykin) sijoittelusta on välillä napinaa, mutta se on aika pientä. Muodostimme jo ennen muuttoa konsensuksen siitä, että minä huolehdin sisustamisesta, joten siitäkään ei ole tullut kiistaa.

Se känppis tuli sitten toissapäivänä.

Olen edelleen varautunut. Hällä piti olla punkka itsellään, mutta nukkuukin nyt sohvalla. Mun sohva on vähän sellainen, ettei sitä ole tarkoitettu nukkumiseen. Muutenkin mulla on nyt jotenkin vaivautunut olo, kun jostain asioista hän kuitenkin ajattelee mun olevan nipottaja kun sanon. Mun koti se kuitenkin on kans, ja pääasiassa kait mun, kyllä mä saan sanoa jos mua vaivaa joku juttu - ja sanonkin. Ja eilen illalla kun yritin nukkua, hän huudatti kissoja ja oli ruokkinut niitä Mun kissat vastaa kun kysytään ja syövätkin niin paljon kun ruokaa annetaan Ruokinnasta olisi voinut edes kysyä.

Muistaakseni vanhalla fordella aika moni oli sitä mieltä, että kannattaisi aina asua jonkin aikaa yksin ennen kuin muuttaa poika- tai tyttöystävän kanssa yhteen. Ja toki aika moni mun irl tuntemistanikin ihmisistä on sitä mieltä. Pitäisi oppia tuntemaan itsensä jne. Meidän oli kuitenkin oikeastaan pakko muuttaa tuon kanssaeläjän kanssa heti yhteen, muissa vaihtoehdoissa ei vaan ollut mitään järkeä. Etenkään, kun aluksi ei ollut ihan varmaa, miten tuo poika aikoi elättää itsensä Suomeen muutettuaan.

Ja oikein hyvin meillä on mennytkin. En ole oikeastaan koskaan ajatellut, että olisipas kiva kokeilla yksin asumista. Pelkäisin varmaan mielenterveyteni puolesta, kun hiipparoisin yksikseni päivät pitkät. Olen niin huono ottamaan kavereihini yhteyttä vapaa-ajalla. (Aina tuntuu, että häiritsen.) Tykkään olla yksin kotona aina, kun siihen on mahdollisuus, mutta tässä kuitenkin aina tietää, että toinen on tukena ja turvana.

Me ollaan aika huonoja riitelemään. Minä lähinnä mökötän ja pidän mykkäkoulua, jos täällä on mielestäni hirvittävän sotkuista ja likaista. Aika nopeasti toinen sitten yleensä huomaakin, että tarttis tehdä jotain. Heppua puolestaan harvemmin edes häiritsee pieni sotkuisuus, eli ilmeisesti minä olen meistä se siistimpi. Ruokaa meillä laittaa yleensä se, kumpi on ensiksi kotona. Tämä kirjoittamaton sääntö pätee useimmiten. Viikonloppuisin ikään kuin kisaillaan siitä, kumpi jaksaa pidempään olla syömättä - ruuanlaitto ei ole kummankaan lempihommaa.

Ehkäpä toisen ihmisen täyspäiväinen läsnäolo ei häiritse senkään vuoksi, että me osataan hyvinkin olla "yksin vaikka yhdessä". Usein menee tunteja ilman, että puhutaan toisillemme tai mitenkään muuten huomioidaan toistemme olemassaoloa. Omaa rauhaa pitää olla.

Eli pointti oli varmaan, etten kadu mitään.

Minäkin muutin Vanillan tapaan silloin aikoinani porukoiden kotoa suoraan yhteen silloisen poikaystäväni kanssa. Yhdessä asuminen ei tuottanut mitään ongelmaa, jos ajattelee asiaa siltä kantilta, kuin olisimme olleet kämppiksiä. Kumpikin hoiti oman osuutensa kotitöistä. Ja meillä oli selkeä sopimuskin siitä kumpi tekee mitkäkin hommat. Tämä siksi, koska sattui niin hyvin, että juuri ne hommat joita itse vihasin olivat exän lempikotiaskareita ja toisinpäin. Miksipä sitä sitten tekisi jotain, mitä inhoaa, jos toinen haluaa tehdä sen puolestasi.

Arki siis sujui ihan mainiosti. Ainut ongelma olikin sitten se, että parisuhde kävi myös hyvin arkiseksi ja emme enää vaivautuneet pitämään siitä edes huolta. Koska aina pystyi mennä minne halusi, kun tiesi, että kyllä me kuitenkin illalla viimeistään nähdään. Mutta tämä ajattelu ei ollut suhteen kannalta kovin kannattavaa, koska vaikka asuimmekin yhdessä, emme oikeastaan loppuaikana enää viettäneet aikaa yhdessä.

Tällä hetkellä tykkään asua yksin. En haluaisi ketään kaveria sotkemaan tuttuja kotikuvioitani. Suurimmaksi ongelmaksi yhdessä asumisessa näen sisustuksen. Itse olen siitä aika tarkka, vaikka joku voisi kämppäni nähdessään toisin väittääkin. Ja jos joku tulisi ja sanoisi, että hänen sininen maljakkonsa on pakko laittaa omien vihreiden maljakodeni joukkoon, en kestäisi sitä ollenkaan. Exän kanssa asuessa tätä ongelmaa ei juuri ollut, sillä sain aika vapaasti itse päättää, miten kämppä sisustetaan.

Vanhempien luota muutettuani asuin vain muutaman hassun kuukauden opiskelijasolussa ennen kuin yhdistettiin voimamme miekkosen kanssa saman katon alle. Kämppiksenä olin varmasti miellyttävää sorttia: en juurikaan ollut paikalla solukämpässäni, sillä aika meni niin mukavasti miekkosen luona.

Muuttaminen yhteen sujui melko kivuttomasti. Kummallakaan ei ollut älytöntä määrää tavaraa vaan kaikelle löytyi helposti paikka ja mikä puuttui, ostettiin. Olihan siinä vähän totuttelemista toisen tapoihin ja muutamaan otteeseen räjähdeltiin puolin ja toisin, kun toinen otti pattiin. Enää ei räjähdellä yhtä herkästi. Miekkosessa ärsyttää eniten pienet asiat. Kuten se, että se voileipiä tehtyään jättää ruokatarpeet pöydälle sille varalle, että tahtoo tehdä muutaman lisää ensimmäiset syötyään. Eikä se muista laittaa levitettä, juustoa ym. takaisin jääkaappiin ilman, että minä sille siitä sanon.

Minä itse olen tietenkin mitä ihanin ja helpoin asuinkumppani. Mitä nyt olen hermostuttanut miekkosta muutamalla pikkupikkuseikalla. Levittelen tavaroitani ympäri asuntoa ja raivaan ne pois vasta sitten, kun en itsekään muista mistä olen ne alunperin esille ottanut. Saatan aloittaa vaikka tiskaamaan, mutta hetken tiskattuani jätän altaan täyteen likaisia astioita ja pesuvettä ja menen makuuhuoneeseen pyyhkimään pölyjä. Leivon, mutten pyyhikään jauhoja keittiötasolta tai pese taikinanteossa likaantuneita kulhoja.

Vaikka joskus potuttaa, niin en minä silti missään nimessä yksin haluaisi asua. Näin on hyvä.

Mä muutin omilleni 19-vuotiaana, kun lähdin opiskelemaan Helssinkiin. Muutin
olosuhteiden pakosta solukolmioon, ja olinkin ihan tyytyväinen siihen järjestelyyn.
Kaikilla kolmella oli omat ruokansa, astiansa ja tarvikkeensa keittiössä ja vessassa,
eikä muitten kamoihin koskettu lupaa kysymättä. Jokainen muikki siivosi omat
sotkunsa ja huolehti yhteisistä tiloista. Sitten kun koulun loppumisen jälkeen oli
aika muuttaa Avokin kanssa yhteen, niin tein sen kyllä ilolla - soluasumistakin kes-
tää aikansa mutta ei yhtään kauempaa.

Joskus teininä halusin paeta sen hetkistä kaoottista tilannetta kotona muuttamalla
silloisen poikkiksen kanssa samaan yksiöön, mutta se oli tuhoon tuomittu ajatus jo
alusta alkaen No, siinä ainakin huomasi että meitä ei oltu tarkoitettu yhteen.

Oltiin Avokin kanssa päätetty yhteistuumin, että muutetaan yhteen vasta, kun olin
saanut kouluni päätökseen. En halunnut riskeerata valmistumista sillä, että olisin
ruvennut lusmuilemaan ja jättänyt ONT:n tekemättä. Se kannatti, ja valmistumisen
jälkeen oli hienoa päästä muuttamaan yhteen kun ei ollut koulujuttuja mietittävänä

Avokin kanssa yhteisasumista on nyt takana aika tarkkaan 4 vuotta, ja pieniä päi-
denkolisteluja lukuunottamatta asiat on sujuneet mallikkaasti Jos jompaa kum-
paa pännii joku tietty toisen tapa, niin siitä sanotaan (pääasiassa) heti. Yleensä
ne ovat niin pieniä juttuja ettei tavan muuttaminen tuota ongelmia. Ja huom: mi-
näkin olen muuttanut tapojani, eli ei meillä ainoastaan mirkku motkota

Yksi tärkeimmistä asioista parisuhteessa on imo se, että arki sujuu. Jos ei arki
suju, niin sitten ollaan jo aika k*sessa.

Harrastin soluasumista noin kolme vuotta hyvin samantapaisissa merkeissä kuin Sippura tuossa ylhäällä. Olin järjestelyyn oikein tyytyväinen, mutta kämppikseni eivät olleet. Jokainen heistä oli hakenut asumaan yksiöön, mutta saaneet sen mitä oli tarjolla, joten eivät he sitten kauan viihtyneet. Jatkuva trafiikki ja uusiin kämppiksiin tutustuminen alkoi vähitellen kyrsimään ja muutin sitten itse vuorostani yksiöön. Uudessa yhteiskeittiöllisessä kortteerissa asustelin taas kolmisen vuotta, jona aikana löysin myös Isännän. Elämäntilanteet oli kuitenkin sillä tavalla erilaiset, että miehen oli pakko muuttaa työn perässä Helsinkiin ja minä jäin ihmettelemään opiskelupaikkakunnalle. Mies tuli käymään kuitenkin melkein jokainen viikonloppu, joten paljon oltiin yhdessä.

Sitten yks'kaks yllättäen sairastuin ja havahduin miettimään, mitä sitä oikeasti elämältä haluan. Sairaus motivoi kummasti muuttamaan, kun tiesi saavansa hyvää hoitoa HYKSillä, mutta sairaala uhkasi lähettää hoidettavaksi kotikuntaan. Päätimme etsiä Helsingistä kämpän ja muuttaa yhteen ilman sen suurempia ihmettelyjä. Parina olimme jo täysin vakiintuneet, joten muutto oli muuten ollut vain ajan kysymys. Sairauskin tuli hoidettua nopeasti ja elämä asettui omaan uomaansa.

Nyt on kulunut seurustelun aloituksesta jo 9 vuotta, yhdessä on asuttu 7 ja naimisissa oltu 3 vuotta. Viime kesänä ostimme oman kämpän, joten yhteiselo jatkuu tasaisesti. Välillä vähän sanaillaan, mutta mitään todella isoja suhdetta uhkaavia riitoja meillä ei ole ollut. Kämpässä olisi tilaa myös nyytille, mutta lykkäisin sitä projektia vielä pari vuotta. Isäntä olisi valmis Isäksi vaikka heti...

Vanilla kirjoitti:Muistaakseni vanhalla fordella aika moni oli sitä mieltä, että kannattaisi aina asua jonkin aikaa yksin ennen kuin muuttaa poika- tai tyttöystävän kanssa yhteen. Ja toki aika moni mun irl tuntemistanikin ihmisistä on sitä mieltä. Pitäisi oppia tuntemaan itsensä jne.

Varmaan se yksin asuminen olisi hyväksi, mutta mä en usko että se on itsensä tuntemisen / aikuiseksi kasvamisen kannalta mitenkään välttämätöntä. Kyllä ne siinä tulevat toisenkin kanssa.

Mä olen asunut kotikotoa muutettuani yhdessä tasan kahden ihmisen kanssa, eksän ja siipan. En usko, että olisin missään vaiheessa pystynyt asumaan kimppakämpässä kenenkään kanssa. Tämä siksi, koska niin lähekkäin oleminen saa aina väistämättä aikaan skismaakin enkä usko, että pystyisin pidemmän päälle sietämään toisen ärsyttävyyksiä, jos se toinen ei olisi ihminen jota rakastan. Jos nyt kukaan ymmärsi mitä tarkoitan.

Miulla jatkuu tymäkkä kämppisputki. Asun siis solukämpässä hyvän ystäväni kanssa, kummallakin oma huone, suihku ja hyyskä. Keittiö ja "olohuone" on yhteiset. Meillä on aina ollut sellainen periaate, että kaikki (ruokaa lukuunottamatta) kotona yhteistä - telkkaa saa katsoa, netissä roikkua jne. Lieviä siivoustappeluita huolimatta kaikki on mennyt aika mellevästi, kunnes..

Kämppikseni tyttöystävä muutti meille kesäksi. Mukava tyttö, hyvin tullaan toimeen, mutta silti riipoo. Ehkä siinä on se, että he hyvin usein valtaavat olkkarimme iltaisin, katsovat leffaa tms. En viitsis häiritä niitä omalla kolistelullani keittiössä. Lisäksi rouvalla on helkkaristi tavaraa ja taipumusta sotkea - kaikki jää siihen, mihin kädestä tippuu.

Mie en oo luonteeltani niuho, mutta tykkäisin perussiisteydestä. Kämppikseni neito ei myöskään maksa vuokraa, mutta on luvannut hoitaa tiskit koko kesän. Mie ymmärtäisin sen niin, että kerran päivään tiskataan - hän ei. Huomautuksista huolimatta. Kesän lopulla vaihdan paikkakuntaa ja asun taas kämppiksen kanssa. Ollaankin pyritty sopimaan ja keskustelemaan jo etukäteen tämmöisistä, ettei tuu toiselle yllätyksenä.

Nyt kilahtaa päässä kohta. Voi näitten v***n kiinalaisten kanssa!
JOKU ON JÄTTÄNY PEKONIT TISKIALTAASEEN! MIKSI?!

Mitä ihmeen tarkoitusta tuo voi palvella? Pekonia muovikassissa, tiskialtaassa, vettä kassissa pekonin kanssa. Tai tarkemmin ajateltuna en edes halua tietää..

Enkä todellakaan ala siivoamaan enää toisten jälkiä. Minä haen pizzan tai jotain tikkuruokaa tänään.

Ja ok, pitäis ehkä raivota suoraan niille eikä teille. Ei vaan kiinnosta tarpeeksi.


Listasin jo kaikki muutkin pikkuärsytyksen aiheet, mutta päätin antaa olla. Ei tässä oo enää ku pari kuukautta jäljellä.

Kuulostaa ihan siltä, että ne pekonit makaa altaassa viikon, kaksi, minkä jälkeen niistä tehdään makoisaa kiinalaista ruokaa. (Kiinalainen, yök )

Nyt kun tulin tähän ketjuun, niin voin kertoa samalla "hauskan" jutun. Kämppikselle tuli liikenneministeriöstä kirje, että tekevät jotain tutkimusta. Pyydettiin tutustumaan kirjeen mukana oleviin kysymyksiin ja soittavat sitten perään. Kirjeessä oli mainittu MUN puhelinnumero, johon aikovat soittaa. Sitten kun soittivat kämppis joutui pariin otteeseen tarkentamaan minkälainen asumisjärjestely on kyseessä.

Lyyra kirjoitti:Minä haen pizzan tai jotain tikkuruokaa tänään.

Mitä on tikkuruoka?

Anteeksi, kiinnitän huomioni epäolennaisuuksiin (niin kuin aina).

Lumikki75 kirjoitti:

Lyyra kirjoitti:Minä haen pizzan tai jotain tikkuruokaa tänään.

Mitä on tikkuruoka?

Anteeksi, kiinnitän huomioni epäolennaisuuksiin (niin kuin aina).

Tikkuruoka on aasialaista ruokaa, jota syödään puikoilla eli tikuilla

En todellakaan ole mikään siivousnatsi, mutta tässä talossa musta on kovaa vauhtia tulossa sellainen. Siivosin juuri tiskipöydällä varmaan viikon lilluneen alkuliemen. Kenenkään muun mielestä ei ole tarpeellista, että pöytä pyyhitään ja kuivataan tiskirätillä kun se kastuu. Hyi saasta. Saa nähdä mitä muuta nurkkien takaa paljastuu kun alan seuraavaksi siivoamaan yhteiset tilat, kun siivoojaa ei oo tällä viikolla näkynyt, ja ketään muuta ei kiinnosta.

Yritin saada siirron toiseen taloon, mutta joku oli napannut huoneen ennen mua. Kimppa-asuminen saa riittää kyllä tämän jälkeen - ellen sitten satu löytämään jotain täydellistä kimppaa, jonka kaikilla on jonkinlainen käsitys yleisestä siisteydestä, pöytätavoista, vessatavoista, ja muiden huomioon ottamisesta. Tämä kaikki yhdistettynä reiluun ja rehtiin vuokraisäntään, joka ei asu kanssamme, ja mielellään viihtyisään taloon viihtyisällä seudulla.

Alkuliemi

Ja loppukevennykseksi jonkun kämppikseni käsitys hammasharjan (ja tiskisienien) hygieenisestä säilytyksestä.



Keittiö
Tänäänkin syödään ulkona, maksoi mitä maksoi.

Mulla alkaa kans tulla raja vastaan kimppakämppäkuvion kanssa. Kämppis on kyllä kiva ja osaa siivota omat jälkensä (varmaan toivois multa samaa ) eikä tyypissä siis mitään, mutta ei tää nyt ihan putkeen mene, kun eniten päivässä vituttaa kotioven avaaminen.. En vaan viihdy täällä. Tuntuu kuin olisi vieraana omassa kodissaan. Toinen osapuoli on onnistunut tavaroillaan valtaamaan sen verta hyvin kaikki paikat. Noi kaks muuta (eli elukat) vie kyllä järjen. Koirakin on aina haukkumassa kun tulee ovesta sisään. Niistä karvoista en nyt edes ala... Kanikin ottaa niin isosti hermoon. En vaan tykkää enää asua täällä. Paikka on hyvä ja kämppä ok, mutta naapurit ja kanssa-asukkaat ahdistaa vaan niin liikaa.

Haluan tehdä omia juttuja, olla himassa alasti ilman, että persvako on täynnä koirankarvoja , jättää tiskaamatta jos siltä tuntuu, pestä pyykkiä sillon kuin haluan ilman että toisen kolme päivää koneessa seisoneita (märkiä) tarvii ensin laittaa kuivumaan..... Mä olen 25 vuoden aikana asunut vain vuoden yksin. Nyt vois ottaa tähän väliin sen toisen.

Hammasharjan ja tiskisienen yhdistelmä on kyllä jotain ennen näkemätöntä! Vau!
Sen tiesin etukäteen, että ihmiset oikeasti tiskaa sienellä. Mikäs siinä... se ei
vaan oikeen ikinä pääse kuivimaan, paitsi tietenkin jos ei tiskaa, ja pöpöset saa
kivan kodin ja säännöllistä ruokaa tiskivesistä.
Ja jos sitten haluaa siedätyshoitaa itseään erinäisillä bakteereilla, niin tottahan
hammasharjaa kannattaa säilöä sen sienen alla. Ihan loogista, minusta.
---
Mä haluaisin asua ihmisten kanssa... oonkohan jo valittanut asiasta tänne?
Mua ehkä vähän pelottaa erakoituminen ja että en sitten joskus, jos jotain
tulee vastaan, osaakaan olla muiden kanssa.