Mulla on isovanhemmista enää elossa isän äiti, mummu.
Ensimmäisenä isovanhemmista kuoli äidin isä, 90-luvun alkupuolella. Muistan joitain juttuja
lapsuudesta pappaan liittyen, mm. sen kerran kun hän sanoi sormissani olevan verta vaikka
se oli ihanata punaista kynsilakkaa. Pappa oli aika jämäkänoloinen mies, tiukkasanainen ja
-tekoinen. Syöpä vei papan aika nopeasti, vajaa puoli vuotta siihen meni.
Pari vuotta myöhemmin menehtyi isän isä. Hän oli isokokoinen ja pelottava mies, vaikka
muistankin hänen aina oletetun nukahtamiseni jälkeen vetäneen peittoa paremmin päälleni
kun olin yötä mummulassa. Oli se aika herkkis, siis. Pappa sai sydänkohtauksen nukkues-
saan omassa sängyssään, ja isäni oli kantanut hänet aamulla ambulanssiin. Onneksi en ol-
lut näkemässä sitä.
Sitten menikin monta vuotta, kunnes seuraava isovanhempi menehtyi. Äidin äiti kuoli syö-
pään toukokuussa, kolmen viikon sairastamisen jälkeen. Tai no, olihan syöpä tietysti ollut
olemassa jo pitempään, mutta oireita ei tajuttu yhdistää syöpään. Mummun kuolema on
koskettanut kaikkein syvimmin, johtuen varmasti omasta iästäni. Vaikka en pahemmin
ole ollut tekemisissä mummun kanssa viime vuosina, niin silti tuntuu pahalta ettei hän näe
ensimmäisen lapsenlapsensa häitä.
Näin mummun viimeisen kerran 4 päivää ennen hänen kuolemaansa, äitienpäivän aattona ja
silloin sovimme näkevämme seuraavan kerran elokuussa. Hän oli silloin jo tositosi huonona,
mutten halunnut nähdä nykykuntoa tai tiedostaa sitä. Hautajaiset oli tosi kova paikka, mutta
nyt mummusta jutellessa tulee sellainen lämmin fiilis. Mummu oli tosi topakka täti, joka ker-
toi mielellään miten asioiden tulee hoitua. Mikäli näin ei tehty, niin sitten oltiin nokka pystys-
sä
Mummu löysi miehensä kuoleman jälkeen uuden puolison, ja on hienoa tietää, että hän
vietti elämänsä viimeiset vuodet kaikkein onnellisimpina.
Viimeisinä sanoinaan minulle mummu sanoi jotain, jota tulen itkemään ensimmäisenä äitien-
päivänäni.
Elossa on siis vielä isän äiti, 82-vuotias loistavan huumorintajun omaava mummeli, joka edel-
leen pyöräilee muutaman kerran viikossa 5 kilometrin matkan kylälle kauppaan ja osallistuu kai-
kenlaisiin eläkeläisten rientoihin. Pää leikkaa kuin partaveitsi ja juttuja saa tosiaan nauraa oi-
kein kunnolla. Yritän käydä moikkaamassa häntä niin usein kuin mahdollista, mutta useamminkin
tietysti voisi käydä.