Mun kaikki isovanhemmat on jo kuolleet. Viimeinen, isänäiti, meni kaksi vuotta sitten 92-vuotiaana.
Kaikkiin isovanhempiin on aina ollut hyvin läheiset välit, paitsi isänisään, jota en muista nähneeni elossa kuin kerran. Hän kuoli, kun olin 5- tai 6-vuotias. Muistan sanoneeni tarhassa kaverille jotain tyyliin, "mun Pappa on varmasti vanhempi ku sun, kun se on jo kuollu!"
Äidin vanhempia tuli aikoinaan nähtyä enemmän ja useammin, koska asuivat lähempänä. Silti myös isänäiti oli aina läheinen. Papan (siis isänisän) muisti meni varsin aikaisin (jotain kuuskymppisenä), joten hän vietti aikansa vanhainkodissa, jossa muistan käyneeni häntä kerran katsomassa.
Lapsena ja teininä vietin ihan hulluna aikaa äidin puolen mummulassa. Siellä leikittiin navetassa tallia ja kirmattiin pelloilla ja syötiin mannapuuroa ja mummin taivaallista makkarakastiketta ja satumaisen pehmeää pullaa ja hapanleipää. Ja keittiön kaapissa oli aina karkkia. Joulun aikaan haettiin aina kuusi mummulasta, kun Ukki haki kipeän jalkansa kanssa niitä metsästä koko suvulle.
Äidin puolen mummi kuoli, kun olin yläasteella. Keuhkosyöpä vei. Mummi kuihtui silmissä. Se oli muutenkin hirveää aikaa. Äitini nuorin veli kuoli yllättäen sydänkohtaukseen muutama kuukausi ennen mummin kuolemaa. Mummi-raukka joutui hautaamaan poikansa, kirkossa oli happipullo matkassa. Mummin kuoleman jälkeen Ukki ei koskaan enää palannut entiselleen. Siitä meni sitten pari-kolme vuotta, niin Ukki seurasi perässä. Luulen että kaipuu oli suurin syy, miksi Ukkikin alkoi haipua. Muistan aamun, kun Ukki kuoli - mulla oli matematiikan ylioppilaskirjoitukset sinä päivänä. Äiti ei millään olisi halunnut kertoa uutisia ennen kuin lähdin kirjoittamaan, mutta puristin sen äidistä puoliväkisin ulos. Arvasin kyllä mitä oli tapahtunut, ja epätieto olisi haitannut keskittymistä enemmän.
Isän puolen mummi tosiaan oli viimeinen lähtijä, pari vuotta sitten. Hänkin kuoli syöpään, ja olihan sitä ikääkin jo karttunut melkoisesti. Pitkään hän silti jaksoi sitä syöpää vastaan tapella. Melkein vuoden verran - vaikka syövän löytyessä kasvain oli melkein tukkinut henkitorven kokonaan.
Onhan niitä kaikkia kovasti ikävä välillä. Pappaa en ehtinyt tuntemaan ollenkaan, ja kovasti olisin halunnut. Omat isovanhemmat ovat aina olleet hurjan läheisiä ja rakkaita. Niin rakkaita, että suhtauduin aiemmin heihin ja koko isovanhemmuuteen hurjan naiivisti. En
oikeasti meinannut uskoa korviani kun entinen kämppikseni avautui omasta noita-akkamummostaan ja hänen tavastaan pistää lapset paremmuusjärjestykseen ja tulehduttaa kaikkien välit toisiinsa. Reaktioni oli luokkaa "eihän tuollaista voi olla olemassakaan!" Mutta joo, jos vanhemmat voivat kohdella lapsiaan huonosti, niin miksei sitten isovanhemmat lapsenlapsiaan.. Noita juttuja kuunneltuani tajusin, kuinka onnekas olenkaan ollut.
Isovanhemmat
Voi kun niitä saisi jostain lisää.