forde.munfoorumi.com

Millaiset suhteet sinulla on isovanhempiisi? Ovatko he läheisiä, ovatko joskus olleet jne? Keskustelua.

Idea lähti, kun huomasin Ilmoituksissa aiemmin, että muillakin on ns. ongelmia isovanhempiensa kanssa. Isän äiti on dementian kourissa, ja puhelut hänen kanssaan on tuskallisia - puhumattakaan tapaamisista. Se, mitä mummu muistaa, vähenee joka kerta. Joskus ei tunnista ollenkaan, ja kerrottaessa kyllä muistaa kuka on, mutta viiden minuutin päästä saa taas selittää uudelleen. Itsellä on paha olla, kun ei haluaisi edes nähdä mummua, koska jokainen tapaaminen tuntuu vain niin pahalta.

Sen sijaan isänisä ja äidin molemmat vanhemmat ovat hyvässä kunnossa ja heidän seurassaan on, ainakin aika ajoin, mukavaa olla. Mitä nyt välillä isovanhemmat yrittää painostaa opiskeluun ja muuhun, josta ei itse mieluummin keskustele, mutta se on pientä.

muks. tää on nyt Yleisessä, olis varmaan käynyt myös Suhdesäätämöön. Sormet kulkee nopeammin kuin ajatus.

Mulla on tosi hyvät välit kaikkiin isovanhempiini (kaikki neljä ovat vielä elossa ja pirteitä). Pyrin käymään vähintään kerran kuussa kattomassa heitä ja auttamassa ristikoissa ja pelailemassa ja jos tarttevat apua esim. siivoamisessa tai verhojen laittamisessa. Jutellessakaan ei tule koskaan sellasta fiilistä, ettei nyt jaksais tästä jauhaa.

Onneksi juuri vaikka tuota dementiaa ei meidän suvussa ole esiintynyt. Silloin tilanne olisi varmaan ihan toinen.

Mun isovanhemmat on tosi kivoja

Äitini puolelta isovanhemmat ovat vielä elossa ja hyvissä voimissa kumpikin. Isän isä on kuollut jo 60-luvulla, ja isän äitikin kuoli, kun minä olin ehkä viisi tai kuusi vuotta vanha. Harmittaa, etten koskaan oppinut tuntemaan isäni vanhempia. Mummosta on hyvin hämärät muistot, eivätkä isä ja tämän sisarukset oikein koskaan puhu siitä, mitä muistavat isoisästä.

Noh, äitini vanhempien kanssa olen nykyään tekemisissä paljon enemmän, kun asutaan samassa kaupungissa. Joitain vuosia sitten en osannut oikein arvostaa heitä, kun tuntuivat puuttuvan joka asiaan ikävällä tavalla ja arvostelevan tekemisiäni. Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt, että he tietysti yrittävät vain auttaa Ja paljon apua heistä on ollutkin. Kun talossamme tehtiin putkiremonttia, mummu pesi meille pyykitkin, kun meillä ei ollut pesutupa käytössä. Monta kertaa on oltu siellä syömässä, ja usein käyvät tuomassa meille kotona leivottua pullaa ja muuta vastaavaa.

Pappa on aina ollut oikein kiltti ja mukava. Muistan, kun lapsena pappa osti aina suklaata (Pätkistä!). Mummukin on toki mukava, mutta omaa suurehkon halun kertoa toisille, mitä heidän pitäisi tehdä (näin kauniisti sanottuna ). Edelleen mummu jaksaa aina kertoa, millaiset verhot minun pitäisi laittaa ikkunoihin ja miten pitäisi siivota.

Silti tuntuu, että olen tullut paljon läheisemmäksi isovanhempieni kanssa ihan viimeisen vuoden aikana. Se tuntuu kivalta.

Kaik isovanhemmat on jo mänt pois. Välillä harmittaa, ettei niitä oppinu tuntemaan kunnolla
ja ettei ne oo täälä seuraamassa mun elämää ja olemassa tukena sillon, kun vanhemmat ei oo.
Mummua mulla on eniten ikävä. Aina kun ajattelen sitä, rupiaa itkettään. Nuorempana en osannu
niin kaivata sitä, mutta nyt vanhempana toivois sen vielä olevan elossa. Mummu oli yks maailman
ihanimmista ihimisistä. Näin ainakin muistelen...

Oon silti ilonen, ettei niitten kenenkään tarvinnu maata sairaalassa vaipoissa ja mennä höperöiksi
ennen lähtöään.

Isovanhemmilla on aina ollut iso rooli elämässäni. Heidän tukeensa olen aina voinut turvautua ja välimme ovat todella läheiset.

Äidin isä kuoli ollessani hyvin pieni, ja valitettavasti minulla ei ole hänestä yhtäkään muistikuvaa. Olenkin oppinut tuntemaan hänet valokuvien sekä sukulaisteni kertoman perusteella. Hän oli kuulemma erittäin lapsirakas ja kiltti, ja hänen unelmanaan oli saada viedä lapsenlapsensa erilaisille luontoretkille ynnä muille hauskoille seikkailuille. Tämä unelma ei kuitenkaan valitettavasti minun ja siskoni kohdalla toteutunut, vanhempien serkkujen kanssa kyllä. Vaikka en tunnekaan pappaani, minulla on silti jotenkin häntä välillä kova ikävä. Olenkin monesti ajatellut hänen seuraavan jostain pilven reunalta elämääni, tai pikemminkin toivonut, että hän tietäisi, mitä minusta - siitä pienestä nyytistä, jonka hän ehti nähdä - on kasvanut.

Äidin äiti on todellinen mummu, sellainen ihminen, joka tulee mieleen sanasta mummu; pieni, pyöreä ja herttainen, hopeisilla hiuksilla varustettuna. Yli 80-vuotiaaksi mummuni, jota mammaksi kutsun, on todella pirteä ja hän on hyvin perillä ajankohtaisista tapahtumista. Pää on terävämpi kuin monella nuoremmallaan, vaikka mummumaisesti sortuukin usein hössöttämiseen ja paapomiseen. Hänellä itsellään on paljon lapsia, joten hän on itse nähnyt kaikki mahdolliset nuorten hölmöilyt, eikä sinisilmäisenä kuvittele lapsenlapsienkaan olevan aivan täysin kilttejä. Juhannuksenakin hän kehotti minua syömään aina välillä jotakin suolaista, jotta jaksaisin juoda enemmän kaljaa.
Mamma on myös innokas penkkiurheilija, joka voiton hetkillä huutaa reippaasti ja hiippailee kaapilleen napsaisemaan kulauksen konjakkia juhlan kunniaksi. Myös mamman ainainen sota mansikkamaata sotkevaa fasaania vastaan jaksaa aina huvittaa.

Isän äiti - jota myöskin kutsun mammaksi - on hieman eri maata kuin äidin äiti. Hän on perinteisiä arvoja kannattava ja ehkä hieman vanhanaikainenkin moottoriturpa. Vähän yksinkertainenkin hän saattaa olla, mutta en näkisi sitä huonona asiana. Hän on joka asiassa sataprosenttisesti aito, oma itsensä ja rankka menneisyys on kasvattanut hänestä selviytyjän. Hänellä itsellään on vain kaksi poikaa, isäni ja setäni, joiden hän uskoo olevan oikeita kiltteyden perikuvia. Totuus vain on kaukana siitä.
Mamma saattaa päästää suustaan pahoja sammakoita, mutta hän osaa myös sanoa todella nätisti ihmisistä - ja kun hän näin tekee, sen tietää olevan aitoa. Mamma on näyttänyt minulle ja siskolleni luonnon ihmeitä, käyttänyt metsissä ja ottanut mukaan maatilan töihin. On pitkälti hänen ansiotaan, että lapsuudessani riitti seikkailuja ja hän on ollut aina olkapää, jota vasten painautua.

Toinen pappani, isän isä, on ihan järkyttävän hauska mies! Hänen huumorinsa on vaivihkaista ja osuvaa, ja hänen seurassaan saa aina nauraa. Viime vuosina hänen terveytensä on kuitenkin heikentynyt huomattavasti - vaikka hän voittikin syöpänsä, se on jättänyt jälkensä. Pappa yrittää peittää heikkouttaan huumorinsa varjolla, mutta kyllä sen huomaa. Hän on ollut aina kova tekemään ruumiillista työtä, mutta ei enää nykyään pysty siihen. Pyrinkin viettämään mahdollisimman paljon aikaa papan kanssa, sillä jäljellä olevan ajan pituudesta ei voi olla lainkaan varma.
Lapsuudestani asti kuva papasta on ollut naurava, kiltti ja hiljainen mies, johon voi aina luottaa. Pienenä olin aina hänen kanssaan päiväunilla ja muistan ikuisesti ne lukemattomat kerrat, joina pappa luki minulle ja siskolleni tarinaa Mitä harakka näki?, kun itse emme vielä osanneet lukea. Jostain kumman syystä tarina päättyi joka kerta eri tavalla... Ja hauskaa oli.

Tämän mammuttimaisiin mittasuhteisiin kasvaneen viestin taustalla olikin pääpointtina se, että isovanhemmat ovat minulle erittäin tärkeitä. He kaikki ovat todella erilaisia, mutta jokainen heistä on minulle yhtä rakas.

Isovanhemmat.

Minulla on elossa enää vain äidin äiti, 86-vuotias tehopaukkaus. Hän myös aina ollut minulle se kaikkein rakkain ja läheisin mummu. Mummun kanssa on pienenä leikitty monet mielikuvitusleikit, on harjoiteltu kirjoittamista ja käyty yhdessä reissussa. Vielä kun asuin kotikotona, tuli mummua nähtyä joka päivä ja turistua pitkiä aikoja sekä touhuiltua kaikenlaista (hän asuu samassa talossa, mutta omassa huoneistoissaan). Nykyään tulee valitettavan vähän käytyä mummun luona. On muka aina niin kiirus kotikotivisiiteillä, ettei paljon ehdi kuin siinä meillä pirtin puolella pyöriä. Se on aika tyhmää kyllä se. Mummu on aina ollut varsinainen teräsmuori. Hän on lenkkeillyt viimeiseen asti, nykyään tosin tepastelee vähemmän vaan pihapiirissä koska alkaa olla kaikenlaista vaivaa hällä, ja matkustellut paljon, vieläkin hän tekee useita reissuja vuoden aikana. Minusta se on hienoa, että jaksaa ja kiinnostaa, eikä vaan jää kotiin makaamaan. Olen aina ollut mummusta todella ylpeä ja pidän hänestä kovasti.

Äidin isää en muista nähneeni ikinä, taisin olla vain niin pieni vielä kun hän oli elossa.

Isän äiti oli vähän rempseämpi tapaus. Ei yhtään niin läheinen kuin mummu, vaikka hänestäkin toki pidin paljon. Häneltä sain joka joulu joululahjaksi villasukat. Muistan vain hänet kiharatukkaisena, silmälasipäisenä hassuna mummona, joka keitti paljon mannapuuroa. Ja jolla oli kiva koti. Hänen kuolleessaan olin muistaakseni yläasteella.

Isän isä oli sodassa kuulonsa menettänyt pappa. Pieni kumara mies, joka piti lintujen syöttämisestä, kuunteli korva kiinni radiossa uutisia ja tarjosi lastenlapsille makeisia. Hänelle iski viime päivinään dementia ja hän kuolikin pian mummon jälkeen.

Isän vanhemmat yhdistivät myös sen puolen sukua mukavasti. Usein kaikki heidän lapset lapsenlapsineen osuivat vierailulle samaan aikaan, etenkin joulunpyhät ja äitienpäivä olivat tällaista aikaa. Minusta oli mukavaa, kun oli paljon sakkia koolla. Nykyään tulee isän puolen sukulaisia nähtyä todella harvoin. Muutama viikko sitten olin serkun rippijuhlissa, olin viimeksi nähnyt häntä seitsemän vuotta sitten. Vähän olimme molemmat siinä onnitteluvaiheessa, että "kuka sinä oot?"

Mun isovanhemmista elossa on kolme. Äitin puolelta mummu ja isän puolelta fammo ja faffa.

Mummu on aina asunut maalla ja eri paikkakunnalla (välimatka n. 180km), joten ei ole tullut niin läheiseksi, kuin fammo ja faffa, jotka on aina asunu samalla paikkakunnalla meidän kanssa. Mummun luona oli tosi kiva käydä sillon kun oli pieni ja siellä käytiinkin useimmiten kerran tai kaksi kuukaudessa viikonloppuvierailulla. Joskus teinivuosina en enää halunnut lähteä porukoiden mukana mummulle ja sitten en moneen vuoteen käynytkään mummulla, harmittaa näin jälkikäteen, koska sillon mummusta tuli vielä kaukaisempi kuin aiemmin. Viime vuosina olen ottanut asiakseni käydä useammin mummun luona, koska tiedän, että hän haluaa nähdä meitä kaikkia lapsenlapsia, onhan hänellä meitä vain 6.
Mummu on jo kohta 80-vuotias ja paappa kuoli sillon kun mä olin 8-vuotias, eli aika kauan sitten. Mummu uskoo ja käykin kirkossa joka viikko ja laulaa kuorossa ja on aktiivi seurakunnassa, vaikka ikää jo on. Mummu on mukana kaiken maailman kirkon/kuoron/jonkunmuunaktiivikerhon järjestämillä bussiretkillä ja reissuilla. Joskus jopa niinkin, ettei kukaan tiedä mihin hän on lähtenyt, hän vain ilmestyy takaisin muutaman päivän reissun jälkeen.
Mummu on aina välillä sairaana ja syöpä hänellä on tainnut olla (meidän suvussa ei koskaan kerrota mitään kellekään, ei mullekaan kukaan ole kertonu, mikä mummulla on tasan tarkkaan). En tiedä paljonko aikaa mummulla enää on, mutta toivottavasti kerkeän hänen luonaan käymään ennen kuin aika jättää.

Fammo ja faffa on ruotsinkielisiä ja heidän kanssaan tuleekin sitten ruotsiksi höpistyä. Fammo ja faffa on kummatkin hyvässä kunnossa ja asuvat kaupungissa. Kesät he viettävät suurimmaksi osaksi huvilallaan meren rannassa. Fammon ja faffan luona tulee käytyä joka kerta kun käyn kotikotona. Pelataan korttia ja kerrotaan kuulumiset puolin ja toisin. Fammo on kohta 80-vuotias ja faffa täyttikin jo keväällä 80. Molemmat ovat vielä skarppeja, mitä nyt faffan kuulo on huono ja fammo unohtelee nimiä, mutta se nyt on ihan normaalia, kun on kuusi lasta, heidän puolisonsa, 16 lastenlasta ja kolme lastenlastenlasta, jotka kaikki vierailevat tasaisin väliajoin. Fammo nimittää yleensä aina sen henkilön nimellä, joka viimeksi on käynyt vierailulla.. tai sitten sisarusten nimillä. Loppujen lopuksi päätyy aina kuitenkin oikeaan nimeen.
Kun olin pieni fammo tarjoili aina karkkia kun oltiin kylässä ja vieläkin hän joskus tarjoaa jotakin hyvää natustettavaksi. Aina juodaan pullakahvit kun kyläillään ja korttia on pakko pelata. Viime vuosina (eli viimesen 10 vuoden aikana) vasta mulle on valjennut kuinka hauskoja fammo ja faffa ovat. Pienenä sitä ei osannut käsittää tietenkään ja vasta nyt tajuaa kuinka hurtteja juttuja he välillä heittävät.

Mummu, fammo ja faffa.

Ei ole yhtään elossa, eikä ole ollut kolmeentoista vuoteen. Mummo mua on pienenä aina välillä hoitanut ja siellä käytiin myöskin vierailemassa usein. Mummolasta on elävästi jäänyt mieleen kesällä ullakolla nukkuminen, kauppa-auto ja valtaisat ruoan määrät. Muuten mummo oli hyvin vaatimaton persoona ja kauhean mukava. Isomummonkin olen pienenä nähnyt, mutta hänestä ei ole jäänyt minkäänlaista muistikuvaa.

Mun isovanhemmista on elossa enää yksi, isän äiti (jota kutsun mammaksi), ja hänkin on pahasti dementoitunut. Hän ei nykyään tunnista enää edes lapsiaan, saati miestään. Miehensä hoiti häntä pitkään kotona, mutta jokin aika sitten hänet taidettiin siirtää ihan kokoaikaisesti hoitokotiin. Mamman kanssa en ole koskaan ollut oikeastaan ollenkaan läheinen, ollaan nähtykin vain kerran tai kaksi vuodessa.

Toinen isoäitini, mummo, kuoli huhtikuussa. Ikää hänellä oli päälle 80, mutta hän oli varsinainen supermummo: harrasti paljon kaikenlaista, pyöräili joka paikkaan ja muutenkin oli jatkuvasti menossa. Mummo oli siis aktiivinen ja terveyskin oli hyvä, joten kuoleman oli aika shokki. Kuolema oli äkillinen, hän sai aivoverenvuodon yöllä ja seuraavana aamuna hänet löydettiin sängystä. Suru ja ikävä on kova edelleenkin, mutta toisaalta on hyvä että hän sai lähteä "saappaat jalassa", eikä esimerkiksi joutunut kitumaan sairaalassa vuodepotilaana pitkiä aikoja. Mummo oli minulle läheisin isovanhemmistani. Hänen luonaan oli aina mukava käydä ja jutella niitä näitä.

Isäni isä kuoli jo joskus 60-luvulla, joten häntä en koskaan edes tavannut. Valokuviakaan ei taida hänestä juuri olla. Äidin isä eli pappa kuoli ollessani 9-vuotias, ja häntä on toisinaan edelleenkin ikävä.

Isän isä tapettiin laipäveitsellä joskus kauan ennen miun syntymää ja isän äiti hirtti itsensä. Äidin puolelta siovanhemmat tuli kyl melko tutuiksi lapsena, kun mummo hoiti meidät päivällä, eikä mikään päiväkoti. Jossain vaiheessa kuitenkin kävi ahdistamaan kun pappa rupes juomaan vähän useemmin ja nyt se onkin ryypänny ittensä ihan nauriiks. Mummoakaan en nähny moneen vuoteen välillä kun sillä tuntu olevan vaikka mitä arvostelemista vaikka mistä. Totesin, ettei miun tarvii moista kestää.

Nykyään vois mummoa nähäkin vähän useemmin, mutta ei pappaa innostais nähä. Ei siis kovin läheiset välit.

Äidin puolelta ei elossa ja isän puolelta molemmat täysissä ruumiin ja sielun voimissa.

Äidin vanhempia en tuntenut juuri lainkaan, joitakin muistikuvia mummosta on, mutta pappaa en tiedä ainakaan edes tavanneeni. Äidin äiti nukkui pois kotonaan jo varmaan reilu viitisentoista vuotta sitten.

Isän vanhempiin minulla onkin sitten läheisemmät välit. Isäni taitaa kantaa suvun mustan lampaan leimaa vielä haudassaankin, vaikkei siitä kukaan koskaan puhukaan mitään.
Ukki on kovin suorasanainen ja -selkäinen, entinen laivaston komentajakapteeni, ja on sanonut minullekin joskus kovasti että tee sinä nyt toisin kuin isäsi ja muuta vastaavaa. Kuitenkin se on ihan leppoisa ukko, tuolla paahtaa menemään vaikka lasissa on jo 88 vuotta. Joskus aikoinaan, vauvaikäisenä, äiti oli uskonut minut hoitoon ukille, ja ukki oli päättänyt minusta huolimatta hoitaa asioitaan kaupungilla - niinpä minut jätettiin vaunuissani useaksi tunniksi Suomenlinnan lautalle seilaamaan edestakaisin lauttamiesten kanssa. Ukki paheksuu lävistyksiäni kaikista elollisista eniten, eikä hän myöskään ole tyytyväinen muihinkaan elämänvalintoihini, siskolle aiheista aina avautuu.
Mummi. Mummi on varmaan maailman ystävällisin ja sydemellisin ihminen, ja ehkä näin ollen ainut oikea ihminen ukille. Mummi on aina ollut kaikista sukulaisista minulle läheisin ja rakkain - jos noin nyt saa edes sanoa. Silloinkin kun äidin kanssa on meni joskus teini-iässä sukset erittäin pahasti ristiin, mummi auttoi ja kuunteli ja tsemppasi. Mummin pyytäessä minua seremoniamestariksi 80-vuotispäivilleen olin otettu Autoin myös lukuisat kesät mummia järjestämään perinteeksi muodostuneet kahvikutsut mummin vanhoille työkavereille - ja vaikka missä muussa, jos mummi vaan kehtasi kysyä apua johonkin asiaan. Mummi on samanikäinen kuin ukki ja nyt on muisti alkanut pettää. Kuultuani tästä itkin valtoimenaan useita tunteja. En kestä ajatusta isovanhempien poismenosta, he ovat kuitenkin ainoat sukulaiset joita vähintään mielelläni tapaan. Isän hautapaikka on myöskin ukin saaressa, jonne en ole nytkään päässyt pariin vuoteen.
Täytyykin mennä käymään, ehkä jo tulevana viikonloppuna. Mummi ja Ukki

Mulla on isovanhemmista enää elossa isän äiti, mummu.

Ensimmäisenä isovanhemmista kuoli äidin isä, 90-luvun alkupuolella. Muistan joitain juttuja
lapsuudesta pappaan liittyen, mm. sen kerran kun hän sanoi sormissani olevan verta vaikka
se oli ihanata punaista kynsilakkaa. Pappa oli aika jämäkänoloinen mies, tiukkasanainen ja
-tekoinen. Syöpä vei papan aika nopeasti, vajaa puoli vuotta siihen meni.

Pari vuotta myöhemmin menehtyi isän isä. Hän oli isokokoinen ja pelottava mies, vaikka
muistankin hänen aina oletetun nukahtamiseni jälkeen vetäneen peittoa paremmin päälleni
kun olin yötä mummulassa. Oli se aika herkkis, siis. Pappa sai sydänkohtauksen nukkues-
saan omassa sängyssään, ja isäni oli kantanut hänet aamulla ambulanssiin. Onneksi en ol-
lut näkemässä sitä.

Sitten menikin monta vuotta, kunnes seuraava isovanhempi menehtyi. Äidin äiti kuoli syö-
pään toukokuussa, kolmen viikon sairastamisen jälkeen. Tai no, olihan syöpä tietysti ollut
olemassa jo pitempään, mutta oireita ei tajuttu yhdistää syöpään. Mummun kuolema on
koskettanut kaikkein syvimmin, johtuen varmasti omasta iästäni. Vaikka en pahemmin
ole ollut tekemisissä mummun kanssa viime vuosina, niin silti tuntuu pahalta ettei hän näe
ensimmäisen lapsenlapsensa häitä.

Näin mummun viimeisen kerran 4 päivää ennen hänen kuolemaansa, äitienpäivän aattona ja
silloin sovimme näkevämme seuraavan kerran elokuussa. Hän oli silloin jo tositosi huonona,
mutten halunnut nähdä nykykuntoa tai tiedostaa sitä. Hautajaiset oli tosi kova paikka, mutta
nyt mummusta jutellessa tulee sellainen lämmin fiilis. Mummu oli tosi topakka täti, joka ker-
toi mielellään miten asioiden tulee hoitua. Mikäli näin ei tehty, niin sitten oltiin nokka pystys-
sä Mummu löysi miehensä kuoleman jälkeen uuden puolison, ja on hienoa tietää, että hän
vietti elämänsä viimeiset vuodet kaikkein onnellisimpina.

Viimeisinä sanoinaan minulle mummu sanoi jotain, jota tulen itkemään ensimmäisenä äitien-
päivänäni.

Elossa on siis vielä isän äiti, 82-vuotias loistavan huumorintajun omaava mummeli, joka edel-
leen pyöräilee muutaman kerran viikossa 5 kilometrin matkan kylälle kauppaan ja osallistuu kai-
kenlaisiin eläkeläisten rientoihin. Pää leikkaa kuin partaveitsi ja juttuja saa tosiaan nauraa oi-
kein kunnolla. Yritän käydä moikkaamassa häntä niin usein kuin mahdollista, mutta useamminkin
tietysti voisi käydä.

Mun isovanhemmat on kaikki elossa. Eivät ole mulle mitenkään erityisen läheisiä, mutta eivät etäisiäkään, heitä tulee nähtyä muutaman kerran vuodessa kuten muitakin sukulaisia. Yleensä vielä samalla kertaa, kun asuvat muutaman kilometrin päässä toisistaan.

Vaari halvaantui kun olin pieni, ja on ollut siitä asti pyörätuolissa ja kärsinyt sen sortin afasiasta ettei puhu kuin muutaman sanan, terve, kyllä ja ei, ja ehkä joskus jotain satunnaista, joten en ole vaarin kanssa puhunut kuin joskus polvenkorkuisena. Kyllähän hän puhetta silti ymmärtää, mutta en ole koskaan osannut oikein mitään vaarille jutella. Nykyään kuulo ja näkökin taitaa olla niin heikentyneet, ettei yhtään tiedä kuinka paljon hän maailmasta tajuaa. Olen aika varma ettei vaari muakaan ihan tunnista, mutta ilahtuu silti aina silminnähtävästi kun menee kädestä pitäen tervehtimään ja halaamaan. Mummi on vaaria hoitanut kotona koko ajan, minkä kuvittelisin olevan hirveän raskasta.

Mummo ja pappa on olleet aina suht terveitä, ja etenkin mummo on edelleen kovasti vauhdissa. Pappa on sikäli itsepäinen, ettei ole tainnut käydä lääkärissä moneen kymmeneen vuoteen, eikä kuulemma mene. Mummo taas on muuten vain oikukas. Viihdyn kyllä molempien seurassa.

Tuntuu vain oudolta, kun isovanhemmat ovat aina olleet jokseenkin terveitä ja reippaita (vaaria ehkä lukuunottamatta, mutta ei kuolemansairas hänkään), ja nyt ihan viime vuosina on alkanut huomata heissä vanhenemisen merkkejä, ja tajunnut että loppu saattaa lähestyä piankin. Niin se aika menee. :klisee:

Mullakin on enää vain yksi mummu, isän äiti. Mummu on maailman ihanin ihminen, ja se on aina ollut mun isovanhemmista mulle läheisin. Lapsena vietettiin kesiä niiden mökillä ja vierailtiin kaupunkikodissa talvisin, ja vieläkin mä pyrin käymään aina kun menen käymään kotona, ja jos on enemmän aikaa niin saatan olla pari päivääkin mummun luona. Mummulla on tapana tehdä hyvää ruokaa ylettömiä määriä, kun lapset ja lapsenlapset kyläilee, ja tarjota jätskiä jokaisessa käänteessä. Nyt aikuisena mummuun on päässyt tutustumaan paremmin, musta oli mielenkiintoista huomata että se esimerkiksi ottaa kaikenlaiset new age -teoriat aika tosissaan, ja tuntuu uskovan että mun vanhin serkku on uudelleensyntynyt naapurinemäntä.

Mulla on aina ollut myös "kolmas mummu", isän täti, joka ei koskaan itse mennyt naimisiin ja asuu nykyään samassa talossa mummun kanssa, eri kerroksessa vain. Muksuna en tainnut edes ymmärtää, ettei Aune oikeastaan ole mun isovanhempi, se tavallaan kuului aina pakettiin. Aune on ihailtavan vahva nainen, joka antaa hyvää perspektiiviä perinteisiin perhekuvioihin. Kosijoita ilmeisesti riittäisi vieläkin, mutta Aune karkottaa ne kaikki ja selittää meille ettei hän nyt enää viitsi miestä ottaa vaivoikseen. Viimeksi kun juttelin isän kanssa, se sanoi olleensa mummun ja Aunen kanssa reissussa jossain, ja kertoi, että niiden keskustelun seuraaminen on aika mielenkiintoista, kummallakin kun alkaa kuulo heiketä (mummulla aika pahastikin, itsas), ja molemmat pajattaa menemään vailla hajuakaan siitä mitä toinen on juuri sanonut.




Äidin äiti, mumma, jäi mulle aika vieraaksi, vaikka välimatkaa ei ollutkaan kuin kymmenisen kilometriä. Mä muistan mumman vähän sellaisena mummonheitukkana, joka tykkäsi käydä tansseissa ja jolla oli niin monta poikaystävää ukin kuoleman jälkeen ettei me enää jaksettu muistaa niiden nimiä vaan puhuttiin aina Uudesta Pentistä. Mumma kuoli syöpään joitakin vuosia sitten, ja mä olin aika hämmentynyt, kun mumman viimeisimmäksi jäänyt miesystävä nostettiin surevan lesken asemaan. Ensimmäisenä kuolinilmoituksessa oli sen muistovärssy, ja äiti on näin jälkeenpäinkin yrittänyt saada mua kyläilemään sen luokse - miksi hitossa mä sinne menisin, se ei ollut mun ukki enkä mä edes tuntenut sitä kunnolla. Mumma oli hirveän kätevä käsistään, ja sillä oli aina joku virkkaustyö kesken. Harmi, ettei sen sinnikkyys ja pikkutarkkuus tainnut periytyä mulle asti, mäkin tykkäisin tehdä käsitöitä mutta yleensä mielenkiinto lopahtaa aina kesken.

Ukkia mä en juuri muista. Ukki kuoli kesken pyörämatkan kun mä olin kuusivuotias, eikä se koskaan oikein tykännyt lapsista. Me asuttiin niiden naapurissa kun mä olin pieni, ja mä varmaan olen vilistellyt paljonkin siellä pihapiirissä, mutta silti ainoa tilanne, jossa mä muistan olleeni ukin kanssa, oli kun mä olin joskus sen ja mumman mukana saunassa, ja mut nostettiin pakastimen päälle kuivattavaksi, jolloin mun jalan alle jäi syystokkurainen ampiainen joka pisti mua suoraan jalkapohjaan. Ukki oli vanha mies jo kun mun äiti syntyi, ankara ja jäyhä maanviljelijä, ja suurin osa muistoista on muiden mulle kertomaa.

Pappa, isän isä, oli paljon mukana mun lapsuudessa. Serkkupojat oli kaikki ihan hulluina siihen, ja seurasivat sitä kaikkialle, mutta mä viihdyin paremmin mummun helmoissa enkä oikein ymmärtänyt papan viehätystä. Pappa kuunteli sotilasmarsseja autoillessaan, eikä ottanut uuden auton penkkien päältä suojamuoveja pois ennen kuin ne menivät riekaleiksi. Pappa sairasti diabetesta ja söi omia karkkejaan, joita me joskus salaa näpistettiin, ja meni aina aikaisin nukkumaan ja selvitteli iltapäivät kalaverkkojaan mökin seinustalla. Vasta aikuisena mä sain kuulla, että pappa kärsi pahoja traumoja sota-ajalta, ja oli vuosia riippuvainen jostain huumeesta, jota oli rintamalla saanut. Pappa kuoli sairaalassa jonkun perusleikkauksen aiheuttamiin sydänvaivoihin kun mä olin ala-asteella, ja se on ainoa kerta jolloin mä olen nähnyt isäni itkevän.

Mitenkä muuten te, joilla on isä- tai äitipuolia, ovatko heidän vanhempansa kuin omia isovanhempia? Vaikuttaako suhde isä- tai äitipuoleen tähän?

Mun ex-isäpuolen vanhemmat oli mulle joskus pienempänä melkein kuin omia isovanhempia, ja suhtautuivat muhun kai ihan samoin kuin muihin lastenlapsiinsakin. Isäpuolen kanssa en juuri tullut toimeen, mutta vanhempansa olivat ihan mukavia. Sen jälkeen kun äiti ja isäpuoli erosivat, en ole missään yhteydessä heihin ollut.

Isän avovaimon vanhempia en muista edes koskaan tavanneeni, tai ehkä joskus pienenä. Lienevätkö elossakaan, en tiedä, vaikka avovaimon kanssa olen aina tullut hyvinkin toimeen.

Mulla on elossa vain isän äiti, mummi.
Äidin isä kuoli kun olin 17, mutta en koskaan edes nähnyt sitä. Äidin ja isänsä välit oli lähes olemattomat ja äiti ei halunnut meitä lapsiaan sille esitellä. Ei sillä, en mä välttämättä olisi häntä edes halunnut tavata. Hän oli täysipäiväinen juoppo, joka oli osannut juoda omat ja muidenkin omaisuudet. Kuvia olen nähnyt ja hautajaisissakin olin.
Äidin äiti kuoli omakätisesti äidin ollessa 18. Tietysti sitä lapsena kiinnosti miksi mulla ei ole kuin yksi mummi, kun muilla on neljää. En tiedä minkä verran äiti väritti omien vanhempiensa viinan käyttöä, mutta tästä johtuen ei paljoa ole tehnyt mieli juoda. Olen nähnyt kuvia äidin äidistä nuorena ja vuotta ennen sen itsaria, viinan voima on tehnyt tehtävänsä.
Isän isä taas kirjaimellisesti juoksi järveen, mutta siitä ei ole koskaan puhuttu.

Mummi on aina ollut ihana. Yläasteen alkuaikoina se rupesi puhumaan mulle ruotsia, koska "eikös se seiskalla ala" . Mummi höpisi ruotsiksi ummet ja lammet ja mä en tajunnut mitään. Kyllä se sitten vähitellen uskoi, kun ei saanut kysymyksiinsä vastauksia. Siitä eteenpäin me ollaan kerran vuodessa pyritty käymään Svenskanilla kattomassa joku meille molemmille mieleinen näytelmä. Mummi on myös ottanut mukaan muihin ruotsinkielisiin tapahtumiin. Kuten sisarensa syntymäpäiville , kahvikesteille ja vastaaviin. Kerran oltiin jossain tansseissa .

Vauvana meillä oli mukana äidin täti, Impitäti. Impitäti toi mulle aina banaania, jotka isä joutui syömään, kun mun suuhuni ei laiteta banaania . Impitäti teki myös maailman parhaat letut ja keräsi kuminauhoja. Impitäti kuoli ennen sisareni syntymää. Häntä on välillä ikävä ja käyn silloin hänen haudallaan. Vaikken häntä hyvin muistakaan, muistan ne letut.

Kumkvatti kirjoitti:Mitenkä muuten te, joilla on isä- tai äitipuolia, ovatko heidän vanhempansa kuin omia isovanhempia? Vaikuttaako suhde isä- tai äitipuoleen tähän?

Vaikuttaa ja ei vaikuta. Isäpuoli ei lapsuudessa ollut mikään mun lempihenkilö, mutta sen isä oli ihan parhautta . Koskaan en kuitenkaan kutsunut heitä muilla kuin etunimillään. Ja vain tämä "pappa" oli kuin oma isovanhempi. Isäpuolen äiti taas ei ollut mitään. Toisaalta, en minäkään ollut hänelle mikään. Sisaruksille he olivat ihan verisukulaisia ja heidän huomioon ottaminen on ollut ihan erilaista. Minä vain en kuulunut sukuun.

Meillä oli näiden lisäksi vielä sellainen "setä". Hän asui reilu pari vuotta meidän silloisen omakotitalon alakerrassa ja auttoi äitiä ja isäpuolta asioissa. Hän oli meillä sellainen ns. talonmies. Meitä lapsia kohtaan hän oli aivan ihana ja vahti ja piti meistä huolta kun muu aikuisporukka oli jossain. Sitten kun muutettiin, joutui hän johonkin asuntolaan ja jossain vaiheessa kuoli. Kuulin vasta vuosien jälkeen hänen poismenostaan, kun isäpuolen kanssa tuli jotain puhetta. Sukulaiset olivat sentään ilmoittaneet meille siitä. Siskon kanssa hän oli läheinen ja siskon mielestä hän oli kuin toinen isoisä.

Minulla on elossa mumma (isän äiti) ja paappa (äidin isä). Isän isä kuoli isäni ollessa lapsi ja hänestä ei ole kuin yksi kuva. Muitakin oli joskus, mutta ne paloivat mumman entisen kodin mukana.

Isän äidillä on ollut kaksi kertaa aivoverenvuoto, mutta molemmilla kerroilla hän selvisi. Yritän parhaani mukaan käydä (näin kesällä) vähintään kerran viikossa hänen luonaan. Hän vain on sellainen huoppaaja, että meinaa mennä hermot. Joka ikisestä asiasta voi stressata ja mummohan stressaa. Oli kyse sitten lomamatkasta, tavallisesta arkielämästä tai minun kuukautisistani. Ja se, ett5ä aina olisi pakko syödä sitä, tätä ja tuota ja ottaa vastaan rahaa, karkkia, ruokaa, (hänen lahjaksi saamiaan) vaatteita jne. Mulla ei meinaa oikein hermot kestää. Yritän kuitenkin parhaani mukaan olla kiltti mummalle. Mumma

Äidin äiti kuoli muutama vuosi sitten syöpään. Kyseessä oli joku harvinainen syöpälaji, jota ei ole todettu suomessa kuin kymmenkunta. Mumma oli kuulemma sairastanut syöpää jo kymmenisen vuotta, mutta tuo syöpälaji ilmeisesti kehittyy aika hitaasti. Mumma oli sydämellisin ihminen, jonka olen koskaan tuntenut. Hän ei puhunut koskaan pahaa toisista ja aina hän oli todella ihana. Vaikka mumman kuolema ei tullutkaan täytenä yllätyksenä, se oli shokki koko pienelle lähisuvullemme. Myös isäni äiti ja serkkujeni toinen mumma olivat surullisia. Isäni äidillä kesti todella kauan toipua äidin äidin kuolemasta. Hän oli sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt kuolla äidin äidin sijasta.

Kesti yli pari vuotta ennen kuin pystyin kunnolla puhumaan mummani kuolemasta. Jotenkin vain suljin asiat sisääni, enkä pystynyt niitä käsittelemään. Viime säksynä pystyin kuitenkin puhumaan asiasta ystäväpoikani kanssa. Ja se todella helpotti. Edelleenkin mumman muistelu meinaa tuoda kyyneleet silmiin, mutta pahin tuska on helpottanut. Toisaalta olin helpottunut mumman kuoltua, sillä tiesin, ettei hänen tarvitse enää kärsiä. Ja tiesin, että jos taivas on, mumma pääsee sinne. Surua minun oli kuitenkin vaikea käsitellä.

Muistan mumman hymyilevänä mummona, joka leipoi mahtavia leivonnaisia ja oli todella taitava käsitöissä. Hän ei koskaan kritisoinut lastensa tai lasten lastensa tekemisiä vaan tuki parhaansa mukaan, vaikka ratkaisu olisikin ollut hänen mielestään väärä. Mumma oli käsittämättömän lämminsydäminen ihminen.

Äidin isän kanssa en ole mitenkään kovin läheinen näemme muutaman kuukauden välein, mutta siinä se. Hänen juttujaan on mukava kuunnella, mutta jostain syystä hän ei tunnu kovinkaan läheiseltä.

Niin, pitipä vielä tulla sanomaan että mulla oli 17 veeksi asti vielä äidinisänisä ja -äiti elossa, eli hekin olivat isovanhempien roolissa. Pienempänä pelotti kertomukset sodasta ja Karjalasta sun muista, mutta vanhemmalla iällä oppi kunnioittamaan. Vaikka nähtiinkin vain kerran tai kaksi vuodessa, molemmat tunnistivat ihan loppuun saakka, kenen lapsia (tai lapsenlapsia) oltiin.

Ja äitipuolen isä ja äiti on olleet tuttuja - ei läheisiä, mutta tuttuja. Äitipuolen äidin hautajaisissakin olimme. Sinänsä isovanhemmuussuhdetta ei ole syntynyt, tosin eipä sille ole oikein ollut sijaakaan. Niin harvoin tuli nähtyä. Tai näkee edelleen.

Mulla on loppujen lopuksi ollut harvinaisen rikas isovanhempi-elämä (parhaimmillaan kahdeksan isovanhempaa, äidin, isän, äidin isän ja äitipuolen vanhemmat)...

Minulla on elossa vain molemmat mummot. Isän-isä kuoli 91-vuotiaana, mutta en tiedä/muista mihin. Olin niin pieni vielä silloin, että muistan vain kun käytiin pappaa katsomassa sairaalassa. Äidin-isä kuoli yllättäen 60-vuoden iässä, vain kolme päivää isän-isän kuolemasta. Voi vain kuvitella kuinka raskasta tämä oli vanhemmilleni. Onneksi tosiaan olin niin nuori, etten asioista paljoa mitään ymmärtänyt. Äidin-isän hautajaisissa olin aivan kauhuissani kun äiti itki ja yritin lohduttaa, miten lapsi nyt osaa lohduttaa; *polvelle taputus ja aikuismaisella äänellä*: "Älä äiti itke." Sitten minuakin rupesi itkettämään.

Isän-äiti asuu samassa pihapiirissä kuin meidän perheemmekin. Hän on vanhalla iälläänkin (84) oikein reipas mummo. Mutta harvinaisen kova passauttamaan ihmisiä. Aina kun joku menee kylään, mummo pistää vieraan kantamaan mattoja vintille edes takaisin, kantamaan puita, pesemään katon, ravistamaan maton yms. Tottakai mummoa täytyy auttaa, mutta kun ei kylään voi mennä ilman että on varmasti työntouhussa. Tämä onkin karkoittanut monet sukulaiset käymään vain juhlapäivinä, ja se onkin ikävää, sillä mummo on oikein seurallinen ja kova juttelemaan. Hän käy myös kaikenlaisissa nuorioseurapiireissä ja tällaisissa. Kunhan joku kyytsää.

Äidin-äiti on vähemmän virkeämpi mummo (84). Tässä onkin selvä ero maalaiseen isän-äitiin ja kaupunkilaiseen äidin-äitiin. Äidin-äiti on jo vuosia sanonut, että seuraavaa joulua hän ei näe. Vaivojakin on, mutta niitä pystyisi lievittämään itseään hoitamalla. Esimerkiksi veden juominen. Vettä mummo juo aivan liian vähäsen, ja se todellakin näkyy kunnossa. Mummo varmasti tietää että täytyisi. Sama ruoan kanssa. Mummo syö niin hitaasti ja se häntä häiritseekin, joten hän ei viitsi sitten syödä ollenkaan. Tai vain pullaa ja karkkeja. Mummo tarvitsisi jonkinlaista hoitajaa arjen askareiden avuksi, mutta jostain syystä sitä ei ole saatu. Tätini onkin kovasti häntä auttanut.

Pappoja mietin usein, sillä heihin olisin halunnut tutustua, molemmat omanlaisiaan persoonia. Tosin täytyisi mummojen kanssa viettää enemmän aikaa ja kysellä kaikenlaista, sillä hehän ovat vielä elossa. Välit ovat molempiin kunnossa, mutta se ei ole niin sydämmellistä kuin voisi mummojen ystävyys olla.

Huolettaa mumman tila. Hän vaikuttaa masentuneelta ja pelkää koko ajan kuolemaa. Psyykkiset jutut muuttuu fyysisiksi ja sairaalaan on päästävä. Siellä on apu lähellä, jos jotain tapahtuu. Mummasta tuntui aamulla, että se kuolee. Ja suurin osa oireilusta taitaa kuitenkin johtua suurimmaksi osaksi pelkotiloista. Ja oireet taas saavat hänet pelkäämään entistä enemmän. Vaikeaa.

Vaikea käydä mummaa katsomassa, kun suurin osa jutuista liittyy siihen, kuinka hän toivoisi parantuvansa ja kuinka hän ei taida ikinä tästä toipua ja pääseeköhän hän enää seuraavalla kerralla sairaalasta pois. Ahdistavaa.

Olin eilen katsomassa mummaa sairaalassa. Voi, kuinka kuihtuneen näköinen hän onkaan. Ruoka ei vissiin oikein maistu.

Mummalla menee myös mielikuvitus ja todellisuus sekaisin. On pohtinut joitain asioita niin kovasti, että on alannut itsekin uskoa niihin. Että mun pikkuveljet on miettinyt, mitä niille tapahtuu, jos äiti ja isä kuolee. Tuollaisesta ei ole ollut mitään puhetta. Minä olisin halunnut juhannuksena mökille porukoitten kanssa, mutta mua ei otettu mukaan. (Vaikka asia oli oikeasti niin, että äiti ja isä molemmat pyysi mua mukaan, mutta en halunnut lähteä. Sanoin sen kyllä mummallekin.) Ja nyt en voinut mennä mökille, koska jonkun pitää käydä mummaa katsomassa. Oikeasti kyse oli siitä, että halusin rentoutua kunnolla. Ei oikein inspiroinut lähteä ajelemaan parin sadan kilsan matkaa ja tulla takaisin, kun siellä olisi kerinnyt olla vain kaksi yötä. Mieluummin olen kotona, kun kerrankin saa olla rauhassa kotona ilman, että pitäis välittää muiden aikatauluista.

Huolestuttaa mumman takia.

marenkienkeli &

En oikein löydä nyt oikeita sanoja lohduttaakseni. Mummasi on onnekas, kun hänestä välitetään noin paljon.

Kiitos, Maija!

Onneksi mummalla on myös parempia päiviä. Joka asiasta hän on ennenkin huolehtinut, joten ei tämä uutta ole. Nyt hän vain huolehtii myös joistain asioista, jotka ovat oikeasti hänen mielikuvituksensa tuotetta. Mumma on kyllä rakas.

Mulla ei ole mitenkään erityisen läheiset välit isovanhempiin. Isän vanhempien kanssa oon enemmän ollut tekemisissä kuin äidin, kun asuvat lähempänä ja heitä on nähnyt useammin. Äidin isää en ole koskaan tavannut, koska hän kuoli äidin ollessa teini-iässä. Mummu asuu Pohjois-Karjalassa, joten häntä tulee nykyään nähtyä ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. On siitäkin vähän huono omatunto. Kerran liikutuin kyyneliin, kun erosin exästä ja jouduin puille paljaille omaa kotia hankkiessa ja mummu (tai Muori niinkuin äiti ja veljensä kutsuvat) oli laittanut mun tilille monta sataa euroa rahaa. Mummu, jolla lapsenlapsia riittää useammalle parille käsiä ja jalkoja (omia lapsia kun on 10..). En unohda tuota ikinä. Mummu on nyt 82-vuotias ja alkaa olla aika raihnainen. Sydäntä siltä on leikattu ja liikkuminen alkaa olla hieman vaivalloista. Kuulemani mukaan pää kuitenkin toimii vielä.

Faffa ja fammo asuvat ihan tuossa lähellä, Vantaalla. Niillä on helkkarin iso omakotitalo ja vielä isompi piha, jossa saa todellakin olla katseilta piilossa. Itse asiassa niiden etupihalle varmaan mahtuisi toinen talo. Sillä pihalla on tullut vietettyä tuhansia tunteja leikkien ja huutaen. Joka joulu mennään faffan ja fammon luo syömään ja vaihtamaan lahjoja. Fammolla ei ole ollut pahemmin terveyden kanssa ongelmia, olkapää kai lähinnä on vihoitellut. Terävä pää ja vielä terävämpi kieli sillä naisella on. Faffa sen sijaan alkaa olla jo toinen jalka haudassa. Häneltäkin on sydäntä leikattu ja vaivoja on muutenkin. Molemmat lähentelevät 8-kymppiä, en nyt tarkalleen muista, minkä ikäisiä he ovat.

Olen iloinen, ettei mun isovanhemmilla ole mitään päävaivoja. Vaikka noita huolehtijoita ympärillä olisikin, niin olisi varmasti raskasta katsoa, kun isovanhempi haihtuu jonkin alzheimerin myötä. Voimia teille, jotka sellaisessa tilanteessa ootte. Itsekkäästi ajateltuna olen siksikin onnellinen, että todennnäköisyys sairastua itse vanhana johonkin tuollaiseen on hippasen pienempi, jos kellään sukulaisella ei ole moista ollut. (Voihan se käsittääkseni puhjeta ilman perinnöllisyyttäkin, mutta enikeis..)

Kyllä mä pidän mun isovanhemmista. Etenkin isän puoleisista, mutta mummusta myös hyvin paljon. Ja vaikka en osaa ukkia kaivata, niin olisi joskus mukava kuulla hänestä ja hänen elämästään enemmän. Jostain syystä äiti ei ole hänestä paljon kertonut.

Viimeinen isovanhempi kuoli 22 vuotta sitten, joten muistikuvat ovat enintään satunnaisia. Vaarit kuolivat kuitenkin jo ennen syntymääni, joten tiedän vain mitä minulle on kerrottu. Äidin äiti oli mummeista läheisempi, mutta sairastui dementiaan ja sen myötä käytös muuttui arvaamattomaksi: mm. portaista putoilun ja syömättömyyden vuoksi mummi siirrettiin vanhainkotiin ja sieltä viimeiselle matkalle. Seuraavaksi lähti sydänkohtauksella isän äiti, jolla oli myös jonkinlaisia mielenterveysongelmia. Niiden vuoksi sukumme on vieläkin ihan hajallaan - mummi myrkytti välit kaikkiin eikä niitä enää ole osattu korjata.

Joskus harmittaa, ettei ollut semmoista pullantuoksuista mummolaa, mutta minkäs sille mahtaa. Olisin mieluusti halunnut myös tavata molemmat vaarini. Lapsena taisinkin kysyä äidiltä, olisiko vaari tykännyt minusta.