forde.munfoorumi.com

Voiko pettämistä antaa anteeksi? Voiko pettämisen jälkeen jatkaa suhdetta normaalisti? Mitä kokemuksia sulla on pettämisestä, syitä ja seurauksia? Voiko pettämiselle mielestäsi olla jotain hyviä syitä?

Ei ole yksiselittäistä vastausta. Riippuu niin tilanteesta. Pettäminen yleensä on oire jostain, joko parisuhteen ongelmista tai ihmisen omista henkilökohtaisista issues:sta, kuten vaikka sitoutumisenpelko tms. Tästä syystä itse ajattelen, että jos pettää, ei kunnioita toista. Tämäkin toisaalta voi olla melko ankara näkökulma, mut eniveis. Itselle ajatus petetyksitulemisesta on ihan käsittämättömän kamala, en osaa edes kuvitella miten itse suhtautuisin siihen. Toisaalta olisi vaikea unohtaa sellainen asia ja toisaalta ei ehkä vihantunteista huolimatta pystyisi vielä luopumaan rakkaastaan.

Anteeksi voisin varmaan antaa siinä tilanteessa, että kumppani katuisi ihan vilpittömästi ja ehkä kokisi jotenkin "valaistuneen". Vaikka on sekin aika kauheaa, että tarvitsisi pettämistä tajutakseen, että olisin hänen elämänsä nainen tms. Mutta ehkä kuitenkin ainakin yrittäisin antaa toisen mahdollisuuden.

Nykyiseni exä petti, sai anteeksi ja petti uudestaan. Tässä oli ainakin ihan selvää kunnioituksen puutetta. Toki siihen liittyi kaikenlaista, mikä hankaloitti välien selvittelyn kahdenkesken, mutta kuitenkin. Itse petin saadakseni itselleni varmuuden, että silloinen suhde ei ollut minua varten, parisuhde päättyi enkä koskaan kertonut pettäneeni. Ystävälleni kävi jotakuinkin samoin.

Hankala asia. Toivottavasti minua ei koskaan petetä. Itse en ainakaan enää lähde siihen, oli tilanne mikä hyvänsä. Se oli kamalaa kaikinpuolin.

Muoks. Normaaliksi suhde ei varmastikaan palaudu heti. Luottamus pitää rakentaa uudelleen, eikä se ole helppoa. Voi tulla niin vainoharhaiseksi, että epäilee toista kaikesta. Enkä usko, että suhde koskaan palautuisi ennalleen, siitä voi tulla vielä hyvä, mutta uskoisin, että jokin muuttuu. Hyvässä tai pahassa.

Jos pystyy jatkamaan parisuhdetta vielä pettämisen jälkeen, niin täytyy ainakin olla huomattavasti mua parempi ja fiksumpi ihminen. Anteeksi voi antaa, mutta unohtaminen ja sen taakseen jättäminen on oikeasti niin vaikeaa, että se tulee jollain tapaa esille vielä pitkien aikojen jälkeenkin. En mä ainakaan pystyisi enää luottamaan enkä oikeastaan koe, että petetyksi tultuani mun tarvitsisi sellaista yrittääkään. Syitä voi olla monia, osa niistä voi olla hyviäkin mutta en kyllä keksi yhtäkään. Musta pettämiselle keksityt syyt ovat aina tekosyitä ja pettäminen itsessään on raukkamaisuutta, kun ei uskalla sanoa suoraan, jos joku mättää.

En pysty ajattelemaan asiasta kovinkaan objektiivisesti. Raivohulluus iskee, kun yritän.

Mulla on ollut aina kovin rauhallinen asenne pettämiseen. En toivoisi omalle (tai oikeastaan kenenkään muunkaan) kohdalle, mutta jos sattuisi niin en pysty hiiltymään kamalasti. Olen aikoinani naureskellut, että kysyisin varmaan vain "oliko kivaa?". Noh, en kysynyt, tulihan se vähän puun takaa. Pari kolme päivää olin hirveän vihainen, töissäkin teki mieli vain huutaa työkavereille, että se s*atanan paskiainen on maannut eksänsä kanssa. Mutta puhuttiin ja mun mielestä kyllä pettämiseen johtaneet syyt oli ihan järkeviä. Ei siis niin, etteikö tilanteesta olisi voinut selvitä myös ilman seksiä, mutta sellaisia ymmärrettäviä. Eri asia jos olisi lähtenyt baarista jonkun tuntemattoman matkaan seksi mielessään.

Luottamus palautui melko nopeasti. Tai oikeastaan en missään vaiheessa uskonut, että se voisi oikeasti tehdä sitä uudestaan. Järkytys lie itselleenkin. Koskaan en pelännyt (ennen enkä jälkeen), että se poikien kanssa remutessaan päätyisi naisiin. Saatoin kyllä ajatella, että tilaisuuksia varmaan on, mutta luotin. Ainakin siihen, että jos se jotain töhöää niin varmasti kertoo. Sitten pystyn tekemään omat ratkaisuni, mitä ne sitten olisivatkaan olleet. Noh, suhde päättyi, mutta ainakin uskon että aivan eri syistä kuin yhdestä hairahduksesta. Nyt kun ajattelen taaksepäin, niin en pysty muistamaan sitä pettymystä ja kiukkua. Muistan siis ajatukset, mutten enää sitä fyysistä tunnetta.

Olen siis pystynyt jatkamaan pettämisen jälkeenkin. En varmasti pystyisi joka suhteessa enkä joka tilanteessa, mutta mun mielestä joskus noillekin virheille on ihan ymmärrättävät syyt. Ei sillä, että hyväksyisin, toivoisin tosiaan etten joudu tilanteen eteen enää ikinä, mutta pystyn ymmärtämään että näin kävi. Myös toisen osapuolen asenne vaikuttaa paljon.

Pettäminen on yksi tapa selviytyä. Se ei monenkaan (lopulta varmaan kenenkään?) mielestä ole se järkevin ratkaisu, mutta on sekin ratkaisu. Kaikessa on kuitenkin kyse selviytymistä. Radikaali esimerkki on itsemurha. Läheiset ihmettelevät kuinka niin voi tehdä ja olisivat he voineet auttaa jne. Mutta siinä tilanteessa henkilö näkee sen ainoana/parhaana ratkaisuna selviytyä.

Pettämistä on ihan todella vaikeaa antaa anteeksi ja vielä vaikeampaa unohtaa, mutta joissain tilanteissa sellaisen ratkaisun voisi kuitenkin ikään kuin hyväksyä. Jos toisen kerran pettäisi, niin sitten saisi kumppani kyllä kenkää. Jos sen vain itsestäni löytäisin, niin haluaisin antaa uuden mahdollisuuden.

En ole tätä ennen harrastanut parisuhteilua, joten en ole kerinnyt tulla petetyksi enkä toivottavasti tulekaan. Tai oikeastaan en edes usko, että tulisin.

Joskus olen miettinyt, että mitä jos vain joku päivä päässä napsahtaa ja pistän kaiken palasiksi. Jotenkin kun mikään ei ole ikinä kestänyt eikä kukaan ole pysynyt, niin joskus on vaikea uskoa että tästäkään mitään tulisi, pilaan kaiken kuitenkin. En ole kyllä vähään aikaan miettinyt tuollaisia, enkä oikeasti tahdo satuttaa toista niin kamalalla tavalla. Tyypin entinen tyttöystävä nimenomaan petti sitä ja sen on joskus kamalan hankalaa uskoa siihen, etten tekisi samalla tavalla. Kyllä se oikeasti luottaa, mutta huonona päivänä se ei osaa ajatella muuta kuin pahinta mahdollista Itse en osaa olla luottamatta, en itsekään ymmärrä miksi, kun alussa kuitenkin kaikki oli kamalan hankalaa. Yritin kyllä monta kertaa, mutta en nyt osaa tähän selittää sen tarkemmin, kuin että seurustelua edeltävän käytöksen perusteella voisi uskoa Tyypin pettävän, mutta en usko kuitenkaan. Aika jännää.

Mutta mitä sitten, jos pettäisi? Voisin ehkä antaa anteeksi, riippuu tilanteesta. Ehkä. Riippuu siitä, kenen kanssa se pettäisi ja saisiko kukaan muu selville. Jostain syystä itseäni hävettäisi kamalasti, jos tulisin petetyksi ja joku saisi kuulla siitä, ihan kuin se olisi minun vikani, tai jokin todiste arvostelukykyni puutteesta. Tyyppi taas on sanonut, että jos pettäisin sitä, niin kaikki olisi ohi sillä sekunnilla, en saisi edes tilaisuutta selittää, mikä on ihan ymmärrettävää.

Olikohan tässäkään mitään sisältöä

Mikä teidän mielestä luokitellaan pettämiseksi?

Klassikkokysymys, tiiän, mutta koska tällä hetkellä fiksaan oman, uudehkon parisuhteeni "rajoja", niin se kiinnostaa.

Mä olen aika kriittinen tän kanssa, tai siis, oikeastaan ahdasmielinen.

Pahinta on ajatukset ja toisen ihmisen, jonka tuntee ja jonka kanssa on tekemisissä, haluaminen yli kaiken. Tai siis vain jos on tunteita (,pitkäkestoisia tunteita).

Pikkuihastukset on "normaaleja", en tarkoita että ei saisi katsella muita ollenkaan tai muutakaan, tietenkin saa.

Jos seurustelisin, en kauheen hyvällä katsoisi uusien tuttavuuksien halailua tai baari-hitaita. Puhumattakaan pusuista tai "pahemmasta"... Tietenkin kaveritytöt on kavereita, ja kyllä niitä saa halailla (ja ehkä pussailla, silleen kaverimaisesti). Koska kyllä mä halailen ja pussailen omia kavereitani.

Se, mitä toiselle ei vaan voi kertoa (kun tietää että siitä loukkaannutaan) on mulle pettämistä.

Mutta, toisaalta, kaikki on määriteltävissä. Jos sovitaan nimenomaan ne rajat - kyllä mä ymmärrän tunteettoman seksin ja suutelun ja muunkin.

UGH.

Jokainen taitaa määritellä pettämisen omalla tavallaan. Mun mielestä näistä(kin) asioista kannattaa kuitenkin jutella sen oman kumppanin kanssa, että mitkä on suhteen pelisäännöt. Mitkä asiat loukkaisivat sitä toista ja mitkä itseä. Minkä asian tekemisen jälkeen siitä toisesta tuntuisi niin pahalta, että kotiovesta on lukot vaihdettu ja kamat heitetty käytävään. Neuvottelukysymyksiä sanoisin minä. Itse olen ainakin aina käynyt jossain vaiheessa vaikka vaan "leikkimielisen" keskustelun miehen kanssa siitä, että "mitäs jos kävis näin..." tai "mitä sä ajattelisit siitä..".

Tai sitten kun tapahtuu "jotain", niin neuvotellaan taas. Että tuntui aika pahalta se, kun halailit koko illan baarissa sitä heppua. Pelottavintahan tässä on mun mielestä kanssa se, että toisen ajatuksiin ei voi päästä. Ei voi tietää, onko se nyt rakastunut johonkin toiseen jos se ei kerro.

Tuskin tähän mitään yhtä oikeaa vastausta on.

Pettäminen on vähän vaikea määritellä. Itse en edelleenkään elä varsinaisessa seurustelusuhteessa, vaan tapaillaan tässä toisiamme kohta jo neljättä kuukautta. Miehen kanssa puhuttiin kyllä, että ei tässä muita tapailla samalla ja siinä vaiheessa jos alkaa muiden kanssa pelehtiä niin koko jutusta menee idea.

Itselläni on paha tapa halailla ja pussailla kavereitani aika useinkin, ilman sen suurempaa seksuaalista merkitystä. Toisaalta en minä kauhean hyvällä katsoisi jos mies suutelisi tuolla toisia naisia, joten pitäisi kai alkaa miettiä asiaa omaltakin kannalta niin, etten tuolla suutele edes kavereitani.
Hitaita tulee myös tanssittua kaveripoikien kanssa useinkin, enkä osaa ajatella että se toista loukkaisi. Samaten kaveripoikien kanssa tulee nukuttua samassa sängyssä jos ollaan vaikka viihteellä oltu ja päädytään nukkumaan jonnekkin, missä tilaa on niukasti. Mies- ja naispuoliset kaverit on minulle yhtä läheisiä sukupuolesta riippumatta ja olisi vaikea alkaa erotella niitä niin, että vain naispuolisten ystävieni kanssa voin pussailla, tanssia, nukkua, halailla jne, mutta kaveripoikiin en voi koskeakaan. Vieraiden miesten kanssa en kyllä mielellään mitään noista tee, enkä tunne mitään halua lähteä muiden miesten matkaan, kun tykkään tuosta yhdestä niin paljon . Oletan myös että mies arvostaa minua sen verran, että osaa itse järjellä miettiä keiden kanssa tekee mitäkin. En edes tällä hetkellä tunne montaakaan sen naispuolista kaveria ja tiedä kuinka läheisiä ne on. Pettämisen raja menee varmaan sitten siinä, että mitä ei toiselle voi kertoa, on pettämistä.

damn kirjoitti:Pettämisen raja menee varmaan sitten siinä, että mitä ei toiselle voi kertoa, on pettämistä.

Itse taas olen sitä mieltä, että kaikkea ei toisen tarvitse tietää. Muutenhan olisin petturi jo tällä fordeillessani - enhän tästä mitään ole kertonut.

Mitä ahdasmielisempi ja mustasukkaisempi kumppani on, sitä enemmän häneltä pitää salata. Jos toinen on sitä mieltä, että hitaita ei muiden kanssa saa tanssia, niin en jätä sen vuoksi tanssimatta, vaan jätän kertomatta tanssineeni. Enkä nyt koe mitenkään erityisen petturi olevani näine ajatuksineni.

DarkSide kirjoitti:

damn kirjoitti:Pettämisen raja menee varmaan sitten siinä, että mitä ei toiselle voi kertoa, on pettämistä.

Itse taas olen sitä mieltä, että kaikkea ei toisen tarvitse tietää. Muutenhan olisin petturi jo tällä fordeillessani - enhän tästä mitään ole kertonut.

Toisaalta sulla ei ole parisuhdetta meidän kanssa. Ei meidän tarvitse tietää kaikkea, mitä on tapahtunut. Tää on taas näitä määrittelyjuttuja. Mikä on pettämistä? Jos jokin asia on toisen mielestä pettämistä, miten asiaan tulisi suhtautua, jos sitten jotain pettämiseen viittaavaa tapahtuu? Mistä kaikesta pitää kertoa?

Pettäminen on nimenomaan sellainen määrittelykysymys, jonka vastaus täytyy selvittää jokaisessa suhteessa erikseen. Edellisessä suhteessani olisin luokitellut monet asiat pettämiseksi, mutta nyt en luokittele. Nykyisessä suhteessani molemmat saavat tiettyyn rajaan asti tulla ja mennä melko vapaasti. Kyllä mä kuitenkin haluan kertoa ja toisaalta haluan kuulla häneltä, jos (...tai siis kun) jotain kertomisen arvoista on.

Lähinnä meillä taitaa olla keskustelun paikka siitä, miten paljon toinen haluaa tietää. Oon aina ollut todella avoin omista asioistani hänelle, mutta sinäänsä en edes tiedä, onko asioita, joita hän ei halua tietää, vaikka ne olisivat tapahtuneet. Ja sitten on asioiden toinen puoli. Miten paljon minä haluan tietä? Sanoin jossain vaiheessa, että haluan kyllä tietää, jos jotain tapahtuu. Poika kysyi: "Haluatko oikeasti?" Tuohon kysymykseen en ole vielä osannut kunnolla vastata. Tietyt asiat haluan kyllä tietää, mutta tietyt pikkujutut haluan ehkä jättää kuulematta.

DarkSide kirjoitti:Itse taas olen sitä mieltä, että kaikkea ei toisen tarvitse tietää.

Niin no totta tuokin. Olisi pitänyt vähän tarkentaa lausetta. Lähinnä tarkoitin kuitenkin sitä, että mitä ei toiselle voi kertoa, koska se satuttaa/loukkaa toista kunnolla. Ja se riippuu kyllä siitä kuinka mustasukkainen toinen on. Jos toinen olisi hillittömän mustasukkainen ja ahdasmielinen niin kaikkia asioita ei ehkä tulisi kerrottua yhtä avoimesti, kun toinen loukkaantuisi vähäisimmistäkin asioista. Pohdin asiaa lähinnä omalta kohdaltani. En tapaile ahdasmielisiä tai kamalan mustasukkaisia ihmisiä, koska minä en jaksaisi sitä, että joutuisin jatkuvasti salailemaan asioita, joiden tiedän loukkaavan kumppaniani. Se on ihan oman harkinnan varaista ja täysin riippuvainen suhteesta, että mitä kumppanilleen kertoo.

DarkSide kirjoitti:Mitä ahdasmielisempi ja mustasukkaisempi kumppani on, sitä enemmän häneltä pitää salata.

Ja sitä enemmän ahdasmielinen ja mustasukkainen kumppani miettii, että mitäs häneltä nyt salataan.

Juu. Ymmärrän kyllä tämän oikein hyvin. Mutta tämä on kuitenkin niitä asioita, jotka saa mut ahdistumaan parisuhteessa olemisesta suunnattomasti. Jos tarvii salailla asioita toiselta, tulee vähän tunne, että voiko olla täysipainoisesti siinä suhteessa? Mitä enemmän sitä joutuu siinä jokapäiväisessä elämässä toiselta salaamaan, niin onko suhde sen arvoinen? Jos ei voi täysin olla oma itsensä?

elegia kirjoitti:Jos tarvii salailla asioita toiselta, tulee vähän tunne, että voiko olla täysipainoisesti siinä suhteessa? Mitä enemmän sitä joutuu siinä jokapäiväisessä elämässä toiselta salaamaan, niin onko suhde sen arvoinen? Jos ei voi täysin olla oma itsensä?

Okei, jos niitä parempia suhteita on jonossa odottelemassa, voi toki yrittää hakea sitä täydellistä (itselleen arvoista), mutta itse olen hyvin tyytyväinen tähän vähemmän täydelliseen, jossa on erimielisyyksiä eikä kaikkea kerrota, mutta johon kuuluu paljon hyviäkin hetkiä ja ennen kaikkea sitä kaikkein tärkeintä - rakkautta.

DarkSide kirjoitti:

elegia kirjoitti:Jos tarvii salailla asioita toiselta, tulee vähän tunne, että voiko olla täysipainoisesti siinä suhteessa? Mitä enemmän sitä joutuu siinä jokapäiväisessä elämässä toiselta salaamaan, niin onko suhde sen arvoinen? Jos ei voi täysin olla oma itsensä?

Okei, jos niitä parempia suhteita on jonossa odottelemassa, voi toki yrittää hakea sitä täydellistä (itselleen arvoista), mutta itse olen hyvin tyytyväinen tähän vähemmän täydelliseen, jossa on erimielisyyksiä eikä kaikkea kerrota, mutta johon kuuluu paljon hyviäkin hetkiä ja ennen kaikkea sitä kaikkein tärkeintä - rakkautta.

Ymmärrän kyllä sen, että täydellisyyden tavoittelu parisuhteessa on aika epärealistinen utopia. Mutta kun sitä kun on vielä siinä vaiheessa, että parisuhteet ovat niin omien kuin yhteistenkin siipien kokeilua, pohtii sitä väistämättäkin että mikä lopulta on sen suhteen arvoista. Mitkä asiat ylipäätään on sellaisia, että niissä menee se raja.

Tiedän, ettei suhteessa voi aina olla hyvä olla, kummallakaan. Mutta missä menee se raja, että olisi parempi olla vaikka yksin. Ajattellen näissä asioissa niin itseä kuin toistakin. Tiedän, että en itsekään halua että mulle kaikkea kerrottaisiin. Mutta miten paljon se vaikuttaa siihen toiseen ihmiseen, ettei se voi kertoa kaikkea vaikka ehkä haluaisi. Joutuuko se jättäämään itsestään jonkun osan kokonaan, koska ei uskalla näyttää sitä..

Mulla kyllä tosin on vielä paljon opittavaa ja omia solmuja avattavana parisuhdeasioiden suhteen. Kunhan pohdin...

Mä en kyllä hirveesti enää mieti tällaisia asioita. ...Tämä tosin tuli itselleni ihan järisyttävänä shokkina eilen, kun asiaa pohdiskelin tämän ketjun takia

Ehkä me ollaan paremman puoliskon kanssa sitten tätä jauhettu jo niin paljon, ja niin kauan ollaan tunnettu, että luottamus on kasvanut suhteen mukana sellaiseksi, ettei tarvitse miettiä. Jauhettu ainakin ollaan, tai minä olen jauhanut, ja joutunut painiskelemaan pelkojeni ja siitä johtuvan käytökseni kanssa. Joku saattaa jopa muistaa, kun avauduin vanhalla fordella aiheesta. Pettäviä kumppaneita löytyy menneisyydestä useampiakin, ja muutenkin tuli nähtyä ihmismielen rumempia puolia vähän liikaa, mikä aiheutti melkoista (aiheetonta) uskonpuutetta nykyiseenkin suhteeseen.

Mikä sitten on muuttunut? Minä. Olen käsitellyt menneisyyden kipupisteet niin, ettei niitä kolota enää. Samoin olen tietoisesti pyrkinyt kouluttamaan itseäni pois niistä ikävistä käyttäytymis- ja ajattelumalleista. Eipä tuo helppoa ole ollut, mutta oli aika huikaiseva tunne, kun yks kaks kesken kauppareissun tajusin, että luotan toiseen kuin kallioon. Ei niin, etteikö toinen voisi tehdä virheitä, vaan niin, että kaikki pystytään selvittämään.

Outoa tästä tekee sen, että mulla on ollut erittäin jyrkkä kanta pettämiseen niin kauan kuin muistan. Nyt kuitenkin, kun kumppanina on ihminen, johon oikeasti luotan (myös siis niin, etten usko hänen pettävän), niin sitten pettäminen ei olisikaan enää niin iso kynnyskysymys. Saako tästä mitään selvää?

Eli siis luotan, ettei hän petä, mutta jos näin kuitenkin kävisi, luotan myös siihen, että me pystyisimme sen selvittämään. En väitä, ettäkö se olisi helppoa, varsinkin kun luottamus on niin hauras ja helposti särkyvä asia, ja sen takaisin saaminen pitkä prosessi. En vain olisi valmis luopumaan tästä suhteesta yhden virheen takia. Tietenkin, jos selvittelyssä kävisi ilmi vaikka toisen haluttomuus jatkaa suhdetta tai jotain muuta järisyttävää, niin asia on sitten erikseen. Mutta jos molemmat haluavat asian selvittää ja yhdessä jatkaa, niin uskoisin sen onnistuvan.


Mikä sitten on pettämistä? Vaikea selittää, mutta intiimi toistensa koskettelu voisi kuvata sitä parhaiten. Halailut ja suukotkin läheisten ystävien kesken on ihan normaalia, mutta kun siinä on tunnelatausta mukana, niin sen voisin laskea pettämiseksi, joskaan en mitenkään vakavaksi. Vällyjen jakaminen sen sijaan on sitten vakavampi paikka. Pahiten mua pystyy loukkaamaan pettämällä ja peittelemällä sitä, varsinkin valehtelemalla, jos saan selville sen jotain muuta kautta. Valehtelua en siedä, ja isosta asiasta valehtelu ja kiinni jääminen olisi fyysistä pettämistäkin pahempi asia. Kaikkea ei tarvitse kertoa, mutta valehdella ei saa.

Mielenkiintoinen keskustelunaihe tämä, että mitä kerrotaan kumppanille ja mitä ei, onko se hyvä vai huono jne. Itse olen aika hermoheikko mitä tulee pettämiseen ja onkin käynyt älyttömän hyvä tuuri, että olen löytänyt sellaisen ihmisen vierelleni, jonka kanssa ei ole tarvinnut pelisääntöjä vääntää. Meillä molemmat tietää molempien menemiset ja tulemiset, eikä siinä ole mitään kummallista tai ahdistavaa. Ja se mitä siellä menossa sitten tapahtuu, ei sekään ole salaisuus. Kyllä ihan avoimesti puhutaan mitä on tapahtunut, mutta paljonko kumpaakaan kiinnostaa kaikki yksityiskohdat? Ei niin yhtään. Koska kumpikaan ei kuitenkaan tekisi mitään, mikä loukkaisi toista, ja molemmat tietää missä se raja menee. Pointti on tässä ehkä se, että en koe, että meillä kumpikaan salailisi mitään. Kaikki on yhtä avointa kirjaa, jos vaan sattuu kiinnostamaan. h

Molemminpuolista luottamusta löytyy, ei ole ikinä tarvinnut epäillä toista mistään tosissaan. Mua loukkaisi poskipusuttelutkin ja jatkuva halailu ja kaulailu tai muu sellainen tietynlainen koskettelu. En ole koskaan pitänyt sitä mukavana, että poikaystävä toimisi edellä mainitulla tavalla, koska en itsekään sitä tee, mutta nyt olen sitä vastaan vielä enemmän. Tämä johtuu siitä, että avokkini ei ole yhtään sellainen. Edes naiskavereitaan hän ei halaile, mitä nyt joskus todella harvoin onnitellessa (silloinkin se on ihme vaikeilua). Eikä ole mikään sellainen kännisekoilija/-halailija/-pusuttelija. Kaikinpuolin todella rauhallinen riippumatta promilleistakaan. En nyt osaa selittää, se pitäisi itse nähdä Pointtini on siis kuitenkin se, että jos avokkini yhtäkkiä alkaisi poskipusutella tms. muita naisia tai miehiä, se olisi todella epäilyttävää. Siksi se satuttaisi ihan älyttömästi.

Ääh. En yhtään tiedä miksi tämän nyt postaan. Ei ole oikeastaan mitään järkevää sanottavaa keskusteluun. Jokainen suhde on erilainen, mutta kaikissa pitää jollain tavalla sopia säännöistä. Oli se sitten se, että sääntöjä ei ole. Molempien kuitenkin pitää tietää siitä.

Toisaalta, onko kyse niinkään siitä, mitä saa ja mitä ei saa tehdä? Ehkä joissain suhteissa sekin on tarpeellista, mutta kyse on henkilökohtaisesti ollut pääsäntöisesti siitä, mitä haluaa tehdä ja mitä ei. Meillä ei kumpikaan ole sanonut, ettei saa pussata muita, koska molemmat ovat itse sanoneet, ettei halua pussata muita. Tämä yksi riittää. Välittämistä osoitetaan kavereille sitten jollain toisella tavalla. Mutta meille tämä onkin niin selvää, koska ei ole ennenkään ollut tapana tehdä mitään sellaista, tai että ei ole tarvinnut muuttaa tuollaisia tapoja. Jos alkaa tehdä mieli tehdä jotain sellaista, mikä on tähän asti ollut vain meidän välistä, jonkun toisen kanssa, niin siitä puhutaan ensin toisen kanssa. Voi itku miten turhaa ja jäsentämätöntä sekoilua ja tajunnanvirtaa nyt tulee. Lopetan heti ja silti postaan tämän Hähää!

Joo - samoilla linjoilla. Olis syytä kutsua valkotakkiset hakemaan, jos minut tai Mies tavataan vieraita miehiä/naisia halailemassa. Silloin on varmaan verisuoni puhjennut tms... Tällainen käytös ei siis meillä aiheuta mitään syvällisiä keskusteluja. Muutenkin olemme molemmat yhtä tiukkoja siitä, mikä on sallittua ja mikä ei. Molemmille tärkeintä on rehellisyys ja se, että tekemisistään pitää aina pystyä kertomaan. Varsinaisia salaisuuksia ei siis ole ollenkaan. Nettielämistäkin voidaan puhua normaalisti ja molemmilla on ne omilla tahoillaan - ei käydä kurkkimassa mitä toinen on missäkin sattunut kirjoittamaan. Itsenämme jupistaan niin netissä kuin kotisohvallakin, joten mitään paljastuksia ei löytyis kuitenkaan. Tosin nettielämien alussa ei vielä oltu niin avoimia. Molempia taisi vähän hävettää nördeytyminen, kun reaalimaailman kaverit eivät netistä mitään tajunneet. Nyt sitten nekin ovat löytäneet tiensä samoille kulmille.

Meillä työporukalla halaillaan. Tuolla yhdellä osastolla jopa ihan viikoittain, selvin päin ja konttorilla kaikkien nähden Viihteelläkin on usein jotain halirinkejä, ja joskus norkoillaan toiseen nojaten. Paljon myös tanssitaan, ja usein naisia on niin vähän, että joutuu koko illan olemaan tanssilattialla, kun vientiä riittää Kyllä soffaperuna noista tietää, kun raportoin aina varpaille tallojat ja kännisimmät koheltajat, mutta eipä tuo ole edes kovin kiinnostuneen oloinen (heh, kummallista) Pitäisin kyllä aika outoa, jos hän tuollaista alkaisi vaatia rajoittamaan.

Noin muuten ei tulisi mieleenikään edes poskisuukot. Silti pystyisin hyväksymään, jos esim. paremman puoliskon työ- tai kaveripiirissä sellainen olisi tapana. Ei ole, enkä oikeasti pysty kuvittelemaan jäyhää pohjalaistani edes halailemaan ketään, mutta sellainen ei mua haittaisi.

Mun nettielämästäkin tuo tietää käytännössä kaiken, ollaan ihan avoimesti nörttejä Saattaapa tuo joskus täälläkin vilahtaa

Aurora B. kirjoitti:Outoa tästä tekee sen, että mulla on ollut erittäin jyrkkä kanta pettämiseen niin kauan kuin muistan. Nyt kuitenkin, kun kumppanina on ihminen, johon oikeasti luotan (myös siis niin, etten usko hänen pettävän), niin sitten pettäminen ei olisikaan enää niin iso kynnyskysymys. Saako tästä mitään selvää?

Saa, ja mä ajattelen ihan samalla tavalla. Musta olisi hirveää haaskausta heittää hukkaan muuten loistava ihmissuhde vain sen takia, että toinen sattuu tekemään virheen.

Mutta toisaalta taas on tämä asia:

Aurora B. kirjoitti:Pahiten mua pystyy loukkaamaan pettämällä ja peittelemällä sitä, varsinkin valehtelemalla, jos saan selville sen jotain muuta kautta. Valehtelua en siedä, ja isosta asiasta valehtelu ja kiinni jääminen olisi fyysistä pettämistäkin pahempi asia. Kaikkea ei tarvitse kertoa, mutta valehdella ei saa.

Sama taas mullakin. Voisin kestää kännisen typeröinnin, mutta jos siippa pettäisi mua pidemmän aikaa jonkun kanssa selän takana, sitä tuskin pystyisin antamaan anteeksi. Valehteleminen on pahinta, mitä voi tehdä. En mäkään jokaista liikettäni siipalle selosta (eikä niissä kyllä ole hirveästi selostamistakaan ) enkä oleta senkään kertovan mulle ihan kaikkea. Sen sijaan oletan, että se kertoo kaiken, minkä tietää mun haluavan tietää ja kertoo muustakin, jos suoraan kysytään.

Aurora B. kirjoitti:
Outoa tästä tekee sen, että mulla on ollut erittäin jyrkkä kanta pettämiseen niin kauan kuin muistan. Nyt kuitenkin, kun kumppanina on ihminen, johon oikeasti luotan (myös siis niin, etten usko hänen pettävän), niin sitten pettäminen ei olisikaan enää niin iso kynnyskysymys. Saako tästä mitään selvää?

Eli siis luotan, ettei hän petä, mutta jos näin kuitenkin kävisi, luotan myös siihen, että me pystyisimme sen selvittämään.

Musta toi on ihan loogista. Jos luottaa toiseen sen verran, että uskoo sen pysyvän uskollisena, niin miksei luottaisi siihenkin, että ongelmat pystytään selvittämään, jos sellaisia tulee. Mulle ainakin pahinta parisuhteessa on se epävarmuus, mitä tapahtuu, jos tulee paha tilanne. Epävarmuus siitä, ettei pysty enää uskomaan toiseen eikä edes halua. (No, mun kokemukset parisuhteista on jostain muinaishistorialta.. nykyään jopa ajattelen, että jooku saisi musta mahtavan tyttöystävän, vaikka totuus taitaa olla aika toinen...)

Mä olen dilemmaisessa kohdassa. Ei, en ole parisuhteessa, enkä ole pettänyt.

Olen hyvin jyrkkä sen suhteen, että pettäminen on väärin. Pettämisen rajat pitää mielestäni määritellä parisuhteen mukaan, mutta seksi toisen kanssa on pettämistä. Piste. Siihen onko se tunteetonta tai ei, ei vaikuta mitenkään. Eri asia voiko sen antaa anteeksi yms. Mutta se ei ole nyt pohdinnassa.

Törmäsin sellaiseen jamppaan joku aika sitten ja juteltiin, vaihdettiin numeroita ja viestiteltiin sen jälkeen jonkin verran. Pari kertaa piti nähdä, mutta sitten meni aikataulut ristiin ja hommat puihin. Välillä mietin missä mättää, kun viestit oli täynnä kirjoitusvirheitä ja tulivat aika harvakseltaan. En kuitenkaan antanut sen vaivata millään lailla - sattuuhan sitä.

Näimme tässä viikonlopun aikana ja jamppa oli aika tuhannen tuiterissa ja alkoi sitten avautua. Sieltähän sitten tuli tarinaan mukaan kesken kaiken vaimo ja lapsi. Hetken aikaa olin ällikällä lyöty ja tivasin että kusettaako se, vai onko sillä oikeasti perhe jossain ja se istuu pokerilla mun sohvalla. Näytti oikein kuvat ja kaikki niiden hyvin pienestä lapsesta. Ja mua alkoi saman tein ahdistaa aivan valtavasti. Mutta känniääliö vain jatkoi juttuaan, että hän haluaisi jatkaa suhdetta minun kanssani ja pitää sen salassa ja ja ja. Kaiken huippu oli, etten saisi valittaa mistään . Ja sitten kaiken avautumisen jälkeen se kokeili iholle. Hyi saakeli. Ihmetteli vielä kun heitin sen ulos ja käskin painua kotiin vaimon viereen. Lähti vasta kun uhkasin poliiseilla.

Siitä asti mulla on ollut kamala morkkis ja moraalisaarna itselleni. Olen kokeillut puolustaa itseäni sillä, että missään ei näkynyt sormusta, eikä edes sormuksen rajaa. Mistään ei arvannut että hyvin varattu tyyppi siinä heiluu. Ottaa pikkuisen aivoon.

Jampalla oli kuitenkin tarina valmiina oikeuttamaan hänelle itselleen tämän vieraissa hyppäämisen. Oikein huolella valehteli itselleen. Liekö sitten taksissa tulomatkalla keksinyt "näin lohkee"-stoorin . Joo, ei lohjennut.

Jo pelkästä ajatuksesta tekisi mieli mennä taas suihkuun.

Kibaya, mulla oli aika samanlainen tilanne joskus parisen vuotta sitten. Tutustuin baarissa yhteen tyyppiin, tavoistani poiketen vähän ihastuin siihen, ja sekin sitte muhun. Viesteiltiin ja soiteltiin, ja tilanne oli niinku nyt yleensä on ku kaks ihmistä haluaa toisiinsa tutustua. Tyypillä oli lapsi, minkä se kyllä kertoi varhaisessa vaiheessa, vaimosta ei puhuttu juurikaan mitään, se kuitattiin luontevasti jollain ihan tavallisella syyllä. Ihan normaalilla naamalla kertoi asioistaan, ja ajattelin että olivat eronneet ja näin, tyyppi oli mua vähän vanhempi kuitenkin. Oltiin varmaan pari kuukautta seurusteltu, ku kävi ilmi, että ne on vielä hyvinkin naimisissa, ja että mun luona yöpymiset on selitetty yövuoroilla sun muulla.

Olin raivona, ja suhde meni katkolle välittömästi, mutta jostain syystä tyyppi ei ollenkaan sitä ymmärtänyt, nimitteli vaan tiukkapipoksi ja muuta yhtä aikuista. Ei vissiin jotenkin tajunnut, että meikäläisen historialla ei toiseksi naiseksi aleta, eikä sellaisia myöskään siedetä. (Pettäjiä on tullut ennenkin vastaan, ja isä oli/on myös melkoinen naistenmies, eli sitä draamaa on kuunneltu ja koettu ihan riittävästi.) Yhä edelleenkin tyyppi välillä soittelee ihan selvinkin päin, ja kyselee että voidaanko palata yhteen, ku me oltiin niin hyvä pari. Tyyppi ei vaan ymmärrä, että mie en todellakaan halua yhtään mitään sellasesta nilkistä, joka voi noin pokerilla ja puolihuolimattomasti pettää toista, koska eihän se kerro mistään muusta ku siitä, että sama homma se olis muakin vastassa myöhemmin. Mulla ei ole mitään harhaluuloja siitä, että osaisin jonkun vaimonhakkaajan/ pettäjän/ juopon parantaa tavoistaan ja muuttaa unelmien kumppaniksi.

Mut jotkut on vaan niin rajoittuneita ja edesvastuuttomia, että eivät vaan osaa asettua toisen ihmisen asemaan, ja ajatella että miltä joku omasta mielestä normaali juttu voi toisen mielestä tuntua. Tai yleensäkään ymmärrä mitään normaalista sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Kolmidraamameiningit on olleet tänä kesänä mielessä, kun eräs mies
määritteli minut naiseksi, joka saa miehet unohtamaan moraalinsa.
Sinäänsä moisen tuntemattoman ihmisen letkautuksen olisi voinut
jättää omaan arvoonsa, mutta jokin siinä kolahti ja jäi mietityttämään.

Ei ole ihan vain kerran tai kaksi kun olen ollut tilanteessa, jossa tyttö-
ystävällinen tai vaimollinen mies/poika on lähestynyt minua hempeissä
tunnelmissa. Voi olla että muistoni ovat nyt tätä pohtiessa väristyneet,
mutta mielestäni näitä varattuja tapauksia on tullut kohdalle enemmän
kun vapaana kirmaavia miehiä.

Ei voi olla oikein, että minun pitää toimia koko ikäni jonain siveyspoliisina.
Ei ole onnellinen elämä semmoinen. Minullakin pitää olla oikeus saada
ottaa vastaan ihastelu ja rakkaus.
Tyhmää tämmönen!