Ihmisiin tutustuminen.

[Kibaya]

Päätinpä perustaa kerrankin ketjun, kun tää aihe pyörii aina välillä keskusteluissa siellä ja täällä.
Nyt hesarikin on tehnyt aiheesta jutun.

Luin tuon ja mietin että totta tuossa on ainakin se, että jos pelottaa niin tee päinvastoin.
Helppo viisastella, mutta sen pelon yli pitää vain mennä ja ottaa riski.

Itse en allekirjoita sitä etteikö sielunkumppaneita ole olemassa, koska on niitä. Tälläkin foorumilla koen että mulla on sielunkumppaneita ja semmoisia joiden kanssa ei aina tartte selitellä mitään. Rakkaita ystäviä

Mulla ei ole sosiaalisia silloin, kun se koskee vain puhumista tai jotain tekemistä. Jos siihen liittyy tunteita, niin sitten se vähän rupeaa jäkittämään.
Yksi mikä tähän on auttanut, on kyllä improvisaatio. Siinä pitää unohtaa itsensä ja kuunnella vain muita. Vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta eihän se sitä todellakaan ole. Miten helppoa sen on ruveta samalla kuuntelemaan ajatuksiaan ja sitten yhtäkkiä unohtaakin kuunnella vain sitä toista, kun miettii että mikähän nyt ois fiksua sanottavaa ja nolaankohan mä itteni ja muuta semmoista millä ei ole mitään väliä.
Jännittämällä vielä usein tulee hermostuneemmaksi ja aremmaksikin.

Olen nyt tutustunut kuin huomaamattani uusiin ihmisiin.
Enkä edes tajunnut sitä aluksi, sen kuin vain kivojen tyyppien kanssa on sovittu tapaamisia ja muuta tämmöistä.

Muistatteko miitit? Niitä järjestetään edelleen! Nykyisin niiden alustana vaan on fb-ryhmät.
Miten kätevää on sitä kautta lähteä kokeilemaan vieläkö se miittailu onnistuu. Ainakin mulle se on ollut kuin paluuta vanhoihin aikoihin Se pieni kihelmöivä jännitys uusista ihmisistä ja siihen syvään päähän hyppäämistä.

Onko helppo tutustua?
Ärsyttääkö tuntemattomat?
Onko ihanaa kun tutustuu uusiin ihmisiin?

[damn]

Minä olin nuorempana tosi ujo ja huono tutustumaan uusiin ihmisiin. Elin paikkakunnalla, jossa oli tosi masentava ilmapiiri, eikä kukaan halunnut tutustua kehenkään, joka ei jo kuulunut kaveriporukkaan. Pari hyvää ystävää oli teini-iässä ja lukioikäisenä kävi paras tuuri ikinä ja samalle luokalle tuli läheiseltä paikkakunnalta kaksi tyttöä, joista tuli mun läheisiä ystäviä ja meillä oli neljän tytön porukka, joka vietti lähes kaikki päivät yhdessä. Nämä tytöt ovat edelleen ne läheisimmät ystävät ja nyt kaksitoista vuotta myöhemmin en voisi edelleenkään kuvitella elämääni ilman heitä.

Yhdeksän vuotta sitten muutin uudelle paikkakunnalle, josta en tuntenut ketään muita kuin siskoni ja hänen miehensä. Vietin välivuotta ja olin sen ajan puhelinmyynnissä. Siellä oli tosi sosiaalista porukkaa ja olin ensin todella epäluuloinen, kun ihmiset halusivat tutustua ja jutella. Tulin maailmasta jossa kukaan ei halunnut tutustua minuun. Se vuosi oli todella opettavainen, jouduin olemaan sosiaalinen ja puhelias työssäni ja jouduin tutustumaan uusiin ihmisiin ja hankkimaan uusia kavereita. Parhaat ystävät muuttivat eri paikkakunnille opiskelemaan, nähtiin kyllä monina viikonloppuina ja silloin kokoonnuttiin aina juhannuksena, uutena vuotena ja synttäreillä. Pikkuhiljaa se näkeminen on harventunut pariin kertaan vuodessa joittenkin osalta, mutta edelleen ollaan sama hyvä ystäväporukka.

Opiskeluaikoina en tutustunut kovinkaan moniin oman linjan opiskelijoihin, oltiin niin erilaisia. Rinnakkaisluokilla oli mukavia ihmisiä ja jokuseen tutustuinkin sitten. Jotain tätä kautta tapasin yhden nykyisen ystäväni. Ja me taas tutustuttiin muutamaan muuhun ja kappas, nyt nelisen vuotta myöhemmin meillä on sellainen tosi tiivis noin kymmenen hengen kaveriporukka. Eipä juuri koskaan tarvitse itsekseen olla. Keskiviikkonakin lähdin viihteelle yhden ystäväni kanssa, ja ennenkuin huomasinkaan, niin siinähän meitä oli joku kymmenkunta taas ilman että oltiin edes sovittu näkevämme. Nämä ihmiset on todella ihania ja sosiaalisia ja niiden kautta koko ajan tutustuu vieläkin uusiin ihmisiin.

Uusiin ihmisiin tutustuminen ei enää ahdista. Muutamia huonoja kavereita on matkan varrelle mahtunut, joku on puukottanut kunnolla selkään ja loukannut pahasti, mutta niistä olen onneksi päässyt eroon ja on sen verran valinnan varaa nykyään noissa kavereissa, että ei tarvitse liikkua sellaisten ihmisten seurassa, jotka aiheuttaa pahaa oloa. Välillä mietityttää miten käy, jos muutan toiselle paikkunnalle. Haaveissa, joskin kaukaisissa ja ehkä epärealistisissakin on muutto Savonlinnaan. Siellä on mun perhe, mun lapsuudenmaisemat, ihana maaseutu ja meidän mökit. Tai jos haluan opiskella vielä jonkin ammatin niin pitää ehkä vaihtaa kaupunkia. Mutta jos olen täällä onnistunut saamaan näin paljon uusia kavereita ja ystäviä, niin miksen muuallakin? Suurimpaan osaan olen toki tutustunut kavereitten kautta, en sitten tiedä miten se onnistuu taas jos on paikkakunnalla jossa ei ole yhtään kaveria aluksi. Olen kuitenkin siinä iässä jo, että ihmisillä alkaa olla perhettä ja kiinnostuksen kohteet ja harrastukset alkaa olla eri, kuin silloin kun 19-vuotias damn muutti yksin tuntemattomaan kaupunkiin ja tutustuttiin muihin parikymppisiin sinkkuihin ja oltiin baarissa harva se ilta ja siellä oli niin helppoa tutustua. Uskon kuitenkin siihen, että jos on avoin ja sosiaalinen, niin kyllä niitä tuttuja jostain tulee. Kerranhan tutustuin esimerkiksi tyyppiin, joka tuli aina iltapäivällä vastaan minua samassa kohtaa kun tulin töistä. Joskus alettiin jutella ja siitähän sekin tuttavuus lähti. Pitää vain uskaltaa avata suunsa ja alkaa jutella. Ei siinä mitään menetä. Toisaalta elän nykyään hetkittäin muutenkin elämää asenteella, että enhän minä mitään menetä jos jotain teen ja kokeilen, eikä pidä turhaan nolostella. Olin niin monia vuosia ujo ja rajoittunut, etten jaksa sitä elämää enää. Uudet tuttavuudet ja kaverit ovat aina tervetulleita. Ei kaikista tule sydänystäviä eikä tarvitsekkaan, mutta kiva se on aina tuntea erilaisia ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia.

[Suvi]

Tosi hyvä ketjunaihe kyllä.

Mä oon ihan järjettömän huono tutustumaan ihmisiin. Voin kyllä ns. heittää läppää jos mun joku mun hyvä kaveri on läsnä ja sitten jotain sen kavereita, mutta auta armias, kun jään kahden sen kaverinkaverin kanssa, niin tulee niitä ns. kiusallisia hetkiä, enkä osaa sanoa mitään. Muutenkin tykkään usein enemmän olla hiljaa ja tarkkailla sivusta muiden keskusteluja, enkä osaa tuoda itseäni muutenkaan kovin helposti esille, joten musta tuntuu, että muille tulee sellainen fiilis, että mua ei vaan kiinnosta, niin en ehkä jää ihmisten mieleen muuten kuin negatiivisessa mielessä.

Oon miettinyt viime aikoina, että mitä sitten kun "kaikki" muut mun ystävät/kaverit on siinä tilanteessa, että heillä on mahdollisesti lapsia tai ovat esim. muuttaneet toiselle paikkakunnalle. En usko, että todellisten ystävien/kavereiden kanssa yhteydenpito mihinkään katoaa, se ehkä vain muuttuu ja vähenee. Itsekkäästi mietin, että kuka lähtee silloin mun kanssa spontaanisti kaljalle tai vaikkapa leffaan tai keikalle, museoon tms.. En mä kyllä nykyisinkään saa ketään katsomaan mitään random-bändiä, mutta olisihan se kiva, jos joku lähtisi, tai vaikka siellä keikalla tutustuisi johonkuhun.

Mä tykkään kyllä siitä tunteesta, kun jonkun kanssa "synkkaa", mutta en mä osaa sopia tapaamisia tai mitään kenenkään kanssa. Yleensä se on se toinen osapuoli, joka tekee jonkinlaisen aloitteen. En mä osaa "markkinoida" itseäni IRL, enkä edes netissä. Ette usko, kuinka kauan mulla kesti entisellä YleX-foorumillakin ilmoittaa, että ylipäätään olen olemassa (tai ehkä uskotte, koska oon tainnut kertoa siitä usein muualla ).

Tästä tuli vähän negatiivisen oloinen ja sekavakin viesti (ainakin itsestäni tuntuu, etten saanut ajatuksia kasaan). Kai se päällimmäinen ajatus oli, että olisi kiva tutustua uusiin ihmisiin (ja tarvitsisinkin niitä uusia, samanhenkisiä ihmisiä), mutta en osaa.

[L-S]

Mulla on aika sama kuin Suvilla, voisin allekirjoittaa tosta suurimman osan.
Varsinkin juuri tuo, että ihmisille varmaan tulee vaikutelma, että mua ei kiinnosta tms.

Varsinkin nuorempana mulla oli jossain vaiheessa melkoisen vähän kavereitakin, nykyään on sentään ihan omasta mielestäni hyvä määrä, niin että tekemistä riittää. Ja toisaalta mulla on kavereita ympäri maailman, joitain joita en ole taas vuosiin nähnytkään mutta tavalla tai toisella on tullut pidettyä yhteyttä. Ja jotkut ihmiset on sellaisia, että vaikka ei näkisi pitkään aikaan, juttua voidaan koska vaan jatkaa jostain.

Kibsin kanssa oli toisaalla aiemmin puhetta tosta sielunkumppani-aiheesta, ja taisin sanoa, että suhtaudun epäilevästi ko. termiin, koska mulle tulee siitä vaan mieleen Kauniit ja rohkeat ja "oh Ridge, you're my soulmate", ja sitten seuraavalla viikolla erotaan. Mutta tarkemmin ajateltuna ymmärrän toki paremmin mitä sillä voitaisiin tarkoittaa, ja kyllähän mä itse asiassa itsekin pystyn nimeämään sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on vaan helppo tulla toimeen.

Mitä yleisesti ihmisiin tutustumiseen tulee, tiedän toki, että paljon on kiinni omasta asenteesta ja niin edelleen, mutta joskus vaan silti ärsyttää ne jutut, missä kerrotaan kuinka avoimuudella ja rohkeudella saa kavereita ja niin edelleen. Mutta se on joillekin hirveästi helpompaa kuin toisille. Toki nykyään mäkin osaan paremmin, olen opetellut (sekin muuten ärsyttää, jos joku antaa kavereiden hankkimiseen sellaisia neuvoja, että pitää vaan panostaa, ikään kuin oletus olisi, että kuulija ei ole koskaan yrittänytkään muuttaa itseään ). Ja olen kokenut senkin, että olen muuttanut ulkomaille ja saanut sieltä kavereita, mutta joskus nuorempana oli aika hankalaa, kun ei se sosiaalinen oleminen tullut mitenkään luontevasti. Enkä edelleenkään täysin luota siihen, että osaisin, mietin, että mitä jos joudun muuttamaan töiden perässä johonkin kauas, löydänkö enää ympärilleni ihmisiä. Siihen vaikuttaa niin paljon sekin, että millaisissa olosuhteissa lähtee johonkin. Jos lähtee vaikka työn perässä, saattaa alkuun tavata lähinnä vain työkavereita, joilla taas on helposti jo omat perheet ja omat menot eivätkä etsi uusia kavereita.

Varsinkin nuoruudesta muistan tilanteita joissa katselin vierestä kun muista tuli keskenään kavereita ja itse jäin helposti vaan ulkopuoliseksi, kun olin kai jotenkin luotaantyöntävän oloinen. Tämä päti itse asiassa fordeporukoissakin alkuaikoina, kävin miiteissä, mutta en oikein kunnolla tutustunut kehenkään. Vasta tässä viimeisen viiden vuoden aikana olen löytänyt täältäkin ihmisiä, joita pidän ystävinäni.

[Emilia]

Mulla on aika sama kuin Suvilla, voisin allekirjoittaa tosta suurimman osan.
Varsinkin juuri tuo, että ihmisille varmaan tulee vaikutelma, että mua ei kiinnosta tms.

Samikset
Mun baby showerin jälkeen jengi oli kysellyt, tykkäsinkö ollenkaan, kun ei musta ota oikein selvää. Ite olin ihan innoissani ja juhlat oli ihanat ja vieraille sen kerroinkin. Hämmennyin tosta tiedustelusta. En oikein tiedä, miten sitten olisi pitänyt olla.

Puhelimella on vaikea kirjoittaa, joten palaan aiheeseen tarkemmin myöhemmin.

[Shay]

Mä oon ihan järjettömän huono tutustumaan ihmisiin. Voin kyllä ns. heittää läppää jos mun joku mun hyvä kaveri on läsnä ja sitten jotain sen kavereita, mutta auta armias, kun jään kahden sen kaverinkaverin kanssa, niin tulee niitä ns. kiusallisia hetkiä, enkä osaa sanoa mitään.

Itse olen sivustahuutelija. Kuuntelen muiden juttuja ja heitän joskus jotain ehkä väliin, mutta muuten olen hiljaa. Kahdestaan on tosi vaikea olla kenenkään sellaisen kanssa, jota ei oikeasti tunne. Ahdistaa, kun pitäisi keksiä jotain sanottavaa. Sitten kun sattuu jopa keksimään jotain, niin toinen ei jatka siitä mihinkään...

Mulla ei oikeastaan ole ollut oikeaa kaveria yläasteen jälkeen. Vaihto-oppilasvuonna oli mahtava porukka, mutta niihinkään en osaa pitää enää yhteyttä. Ne porukat, joissa nykyään liikun tuntuvat olevan niin erilaisia kuin minä. Osalla on samoja mielenkiinnon kohteita, mutta maailmankatsomus tai muuten vaan ajatusmaailma on kovin erilainen. Osaan voisi tutustua, mutta ne lähinnä kaveeraa keskenään ja minä jään ulkopuolelle, kun en osaa kai olla samalla lailla sosiaalinen. Olen paikalla, mutta mua ei noteerata samalla tavalla kuin muita. Tuntuu, että en osaa samaistua niihin ihmisiin, joita tapaan. Olenko liian omituinen sitten...

Ennen oli helppo tutustua ihmisiin, kun heilui kännissä joissain miiteissä. Nekin ihmiset asuu toisella puolella Suomea ja selvinpäin olen niin tallero, että en osaa puhua mitään ja ahdistun... Nykyään ei tule enää oikein lähdettyä spontaanisti mihinkään, kun on mies.

[theia]

Hmm. Mä oon aika sosiaalinen eläin. Alunperin kuvittelin että se on lähinnä humalasta johtuvaa, mutta raskausaikana huomasinkin että eihän sillä alkoholilla olekaan osuutta asiaan Tai siis toki on, mutta ei niin paljon kun luulin.
Ja aikuisikä on paljolti mennyt baareissa, ja siellä tutustuminen on ollut jokseenkin helppoa Siihen vaikuttaa myös se, kun on tuttu kantispaikka ja kaikki istuu aina siinä tietyssä pöydässä, ja jengi vaan vaihtuu - ja siihen tulee sitten kaverin kaverin kavereita...

Porukassa oon kuitenkin sellainen, että tuntuu että on pakko päästä sanomaan. En vaan osaa olla hiljaa. (Paitsi silloin jos loukkaannun. )

Uusien ihmisten tapaaminen jännittää kuitenkin tosi paljon, mutta on sitten palkitsevaakin omalla tavallaan. Mulla ne uudet ihmiset on monesti netistä tuttuja, mutta silti vaikka "tuntee" toisen on se livenä näkeminen ihan uus ja eri juttu.

Mietin, että tässä aikuisiällä kavereita on saatu töistä (1 sydänystävä, pari ystävää, muutama kaveri), yhteisten tuttujen kautta ja netistä (Forde ja FB).

Ja nyt vauvan myötä sitä löytää "uudelleen" vanhoja kavereita, jotka on itse vauva/lapsimaailmaan uponneet ennen meitä

Onpa katkonaista tää ajatus. Puuh.

[Kibaya]

Mulla puuttuu varmaan joku semmoinen osa päästä mikä miettii että mitähän ne muut ajattelee. Tai siis, että on puuttunut ja sitten olen sen sinne rakentanut (tyhmä!) ja monta vuotta antanut muiden ajatuksille liikaa valtaa.

Oon lapsena mennyt meidän yläkerrassa asuvalle naapurintytölle esittäytymään "Moi, mä oon Kibs. Kuka sä oot? Leikitäänkö?" ja meidän ystävyys oli sillä selvä. Me ollaan ihan hiton erilaisia ja eri ikäisiä, mutta oltiin lapsina tosi hyvät ystävät. Sama se oli myöhemminkin. Oon koulun pihalla leikkinyt muiden kanssa, kun mun nykyinen ystävä on pistänyt merkille että mun kanssa leikkii kaikki ja siten uskaltautunut siihen mukaan. Toki oon ollut myös tosi ärsyttävä kun oon ollut niin suora ja saanut siten kiusaajat kimppuuni.

Moni on sitä mieltä että oon välitön ihmisten kanssa. Ehkä olenkin. Itse ajattelen että olen vain läsnä ja kuuntelen mitä ihmiset puhuu, miten ne liikkuu ja mitä niiden kasvoissa tapahtuu kun puhutaan asioista. Seuraan aika paljon sanatonta viestintää ja pyrin tietoisesti peilaamaan tuntemattomien ihmisten kohdalla vastareaktioita heidän reagointiin. Usein se rentouttaa jännittyneitä ihmisiä. En osaa selittää sitä, sillä se tulee niin selkärangasta ja sen mukaan mitä havaintoja teen ihmisistä. Uskon, että joidenkin mielestä se on tungettelevan oloista ja ärsyttävää, mutta samalla ite saan pidettyä sen tuntemattoman ihmisen niin ettei se tule liian lähelle mua itseäni. En tiedä kuulostaako tää ihan pöljältä tai semmoiselta mitä on vaikea tajuta.

[Suvi]

Tiedättekö, joskus on tosi kivaa jutella tuntemattomien ihmisten kanssa ilman sen kummempia taka-ajatuksia. Olen huomannut kuitenkin, että se vaatii yleensä, että joku ulospäinsuuntautunut ihminen tekee minua kohtaan aloitteen ja saa minut ulos kuorestani. Tänään kun menin yksin leffaan, eräs vanhempi nainen alkoi jutella kanssani, ja mistäs muusta keskustelimmekaan kuin kissoista. Aika kului siinä mukavasti leffan alkamista odotellessa. Vähän harmi, että tällaista tapahtuu harvoin.

[Kibaya]

Tiedättekö, joskus on tosi kivaa jutella tuntemattomien ihmisten kanssa ilman sen kummempia taka-ajatuksia. Olen huomannut kuitenkin, että se vaatii yleensä, että joku ulospäinsuuntautunut ihminen tekee minua kohtaan aloitteen ja saa minut ulos kuorestani. Tänään kun menin yksin leffaan, eräs vanhempi nainen alkoi jutella kanssani, ja mistäs muusta keskustelimmekaan kuin kissoista. Aika kului siinä mukavasti leffan alkamista odotellessa. Vähän harmi, että tällaista tapahtuu harvoin.

Arvaa miksi mä hölisen kaikille ja usein?