forde.munfoorumi.com

Avasin pitkästä aikaa Urheilevat fordelaiset -ketjun ja huomasin, että keskustelu oli karannut koululiikunta-aiheeseen. Ajattelin, että ehkä tästä voisi ihan omankin ketjun perustaa.

Mie olen yksi niistä n. 0,1 prosentista, jotka eivät ole saaneet traumoja mistään urheilulajista koulussa. Olen aina viihtynyt kaikkien lajien parissa ainakin siinä määrin, että liikuntatunneilla on ollut kivaa. En nyt saa päähäni yhtään lajia, mistä en pitäisi. Tähän varmasti osin liittyy se, että olen koko elämäni harrastanut liikuntaa, joten uusien lajien omaksuminen on ollut mulle ehkä vähän helpompaa siinä mielessä.

Liikkaopet eivät jostain syystä koskaan ole pitäneet minusta. Se oli nuorelle mielelle paikoin hämmentävää, sillä annoin lähes aina kaikkeni tunneilla ja olin hyvällä fiiliksellä mukana. Mielestäni en myöskään ole missään lajissa ollut tolkuttoman huono, joten en tajua, mistä se nihkeä asennoituminen tuli. Mutta joka tapauksessa pyrin aina olemaan mukana ja tekemään parhaani. Sitä paitsi aika harva muukaan opettaja musta piti loppupeleissä, joten siihen asenteeseen olin tottunut.

Muistan joskus ihmetelleeni sitä jatkuvaa negatiivista otetta, mikä joillain oli siihen liikuntaan. Ymmärsin toki, että jotkut eivät vain pitäneet / osanneet tiettyjä lajeja. Sitä en kuitenkaan koskaan ymmärtänyt, miksi sitten piti lakata kokonaan yrittämästä. Kun niillä tunneilla kerran oli pakko olla, niin eikö se olisi ollut ihan sama vähän touhutakin siellä jotain? Aikakin olisi kulunut nopeammin.

--

No joka tapauksessa, tästä tänne!

Mä taas edustan niitä ihmisiä, jotka eivät viihtyneet tunneilla ja yrittivät aina päästä kaikesta mahdollisimman vähällä.

Minä en todellakaan yrittänyt tosissani mitään lajia. Ehkä siihen vaikutti se, että kun huomasin olevani jossain liikuntalajissa huono, ajattelin olevani kaikessa huono. Siitä tuli vähän sellainen oravanpyörä, enkä sitten jaksanut yrittää ollenkaan. Pelkäsin varmaan liikaa epäonnistumista; ajattelin, että mulle naurettaisiin, jos yrittäisin. Liikuntatunnit olivat kauheimpia tunteja koulussa aina. Tuntui aina siltä, että olen ihan huono ihminen. Tuntui, että paremmat liikkujat vihasivat mua, varsinkin jos jouduttiin samaan joukkueeseen.

En sitten tiedä, onko tuo vain minun syyni olla yrittämättä mitään liikuntaa, vai onko muillakin huono ihminen -kokemuksia...

Kaikista kauheinta oli mennä uimaan joskus yläasteella!Seiskaluokalla muistaakseni vielä kävin, sen jälkeen en. Valehtelin, että mulla oli menkat tai jotain, vaikkei ne olleet silloin vielä alkaneetkaan.

Sybe (muistaakseni?) puhui niistä koulujen suihkutiloista. Mä en ole varmasti käynyt liikuntatunnin jälkeen suihkussa ehkä tokaluokan jälkeen. Inhosin kehoani ihan liikaa. Uskon, että se johtui ihan vaan siitä, että olin paljon pienempi muita - kun ala-asteella vaihdoin luokka-asteelta ylemmälle, olin sitten aina reilusti kaikkia pienikokoisempi. Ja mulle tuli muutenkin murrosikä myöhässä

En halua vieläkään mennä minkäänlaisiin jumppiin tai aerobicciin, vaikka opiskelukaverit väittävätkin niissä olevan aivan erilaista. En vaan tykkää. Uskon, että ahdistuisin vieläkin. Kokisin edelleen olevani kaikista huonoin.

Vanilla kirjoitti:Minä en todellakaan yrittänyt tosissani mitään lajia. Ehkä siihen vaikutti se, että kun huomasin olevani jossain liikuntalajissa huono, ajattelin olevani kaikessa huono. Siitä tuli vähän sellainen oravanpyörä, enkä sitten jaksanut yrittää ollenkaan. Pelkäsin varmaan liikaa epäonnistumista; ajattelin, että mulle naurettaisiin, jos yrittäisin. Liikuntatunnit olivat kauheimpia tunteja koulussa aina. Tuntui aina siltä, että olen ihan huono ihminen. Tuntui, että paremmat liikkujat vihasivat mua, varsinkin jos jouduttiin samaan joukkueeseen.

Kyllä mullakin oli vähän samantapaisia tuntemuksia. Jos en nyt ihan uskonut muiden vihaavan itseäni, niin eivät ne ainakaan tykänneet. Kyllähän sen tiesi, kun valittiin joukkueita. Jos joskus tulikin valituksi ensimmäisenä eikä viimeisenä, sen saattoi arvata johtuvan vain siitä, että valitsija halusi vaikuttaa opettajan silmissä reippaalta ja sosiaaliselta liikkujalta, joka osaa ottaa heikommatkin huomioon.

Joka tapauksessa Vanilla taisi jo vastata tähän kysymykseen miksi jotkut eivät yritä lainkaan, juuri tuo epäonnistumisen pelko. Liikuntatunneilla jokainen suoritus on välittömästi muiden tarkkailtavissa, ei vaan opettajan vaan muiden oppilaidenkin, ja joukkuelajit kannustavat joitakuita kilpailuhenkisyyteen, jolloin huonoudesta saa kärsiä. On tietenkin paradoksaalista jos ei sitten yritä lainkaan, mutta eikö vaan olekin helpompaa joskus olla yrittämättä kuin pettyä itseensä, kun epäonnistuu. En kyllä tiedä onko tämä pelkästään koululiikunnan ongelma, varmasti sama ilmiö tulee vastaan muuallakin koulussa ja maailmassa.

Olen ehkä niin tunnollinen, etten nyt suoranaisesti lusmuillut, mutta en varmaan riittävästi yrittänytkään. Sain lähes järjestään arvosanaksi seiskan, mikä tunnollisen oppilaan todistuksessa muistutti huonoudesta eikä kannustanut yrittämään. Kaikissa pallopeleissä, joita suurin osa liikuntatunneista pelattiin, olin vaan huono, en saanut ikinä palloa kiinni tai heitettyä/syötettyä/lyötyä mihinkään järkevään suuntaan. Uskon, että se ei alun perin johtunut yrittämisen puutteesta, en vaan hahmota sitä hommaa. Liikuntatuntien tympeys ei innostanut liikkumaan vapaa-ajalla, joten en sitten pärjännyt muissakaan lajeissa.

Mutta koululiikunnasta vihdoin päästyäni olen onneksi huomannut, että ongelma ei ole liikunta vaan se "koulu-". Olen vieläkin kapea-alainen liikkuja, enkä missään tapauksessa halua esim. kokeilla mitään uusia lajeja . Enkä aio ikinä pelata koripalloa. Kuitenkin ainakin aerobicistä olen oppinut tykkäämään, ja nykyään kun olen tarpeeksi monta vuotta käynyt, menen mieluusti jo salissa eturiviin, kun siellä on enemmän tilaa ja tiedän jo pysyväni askelissa mukana, ja jos en pysykään, kukaan ei tule antamaan sitä seiskaa tai edes erityisesti välitä (tai jos joku kiinnittäisikin huomiota, niin se ei enää haittaa mua). Mutta kieltämättä joskus siellä eturivissä tunnen ylpeyttä itsestäni, kun en enää olekaan se liikuntaryhmän huonoin. Kamalan vapauttavaa.

Mutta niin, valitettavan monella on koululiikunnasta traumoja. En tiedä onko sille mahdollista tehdä mitään.

Laskettakoon lukion jälkeiset opinnotkin koululiikuntaan. Tekun järkkäämä ilmainen lliikunta etuisuus,sis. liikuntasali, punttisali ja uimahalli on ollut parasta koululiikunnan parasta antia. Peruskoulussa ja lukiossa 80 ja 90 luvulla liikunta oli usein tulosten kyttäämistä.Itse olen hiffanut 30v iässä kuinka paljon liikunta jeesaa esim. työelämässä jaksamista.

Mielestäni koululiikunnalla on suurempi merkitys kuin vaikkapa köksällä, kuviksella tai musiikilla. Jos ihminen on huono piirtämään, niin se on. En muista yhtään koulukiusaamistapausta, joka olisi liittynyt ensisijaisesti mainittuihin aineisiin. Kuviksessahan muutenkin on luokkaa kohden ne pari-kolme hyvää piirtäjää ja loput on sitten huonoja.

Sen sijaan liikunta edustaa koko kehollis-fyysis-seksuaalista ulottuvuutta, joka on vieläpä peruskoulun aikana kaikkein suurimmassa murroksessa. Kehot ovat muutenkin erityisessä vertailussa ja liikunnassa ne saadaan ihan numeraaliseen paremmuusjärjestykseen.

Itse olen saanut niin paljon matemaattista ja kielellistä lahjakkuutta, että kineettistä lahjakkuutta ei enää riittänyt. Olin kategorisesti luokan paskimpia liikunnassa läpi koko koulun. Pois lukien vain uinti, jota satunnaisesti harrastin ja kuulantyöntö, jossa silkalla massalla voitti itseä huomattavasti pienemmät ihmiset, joilla ei ollut lihaksia.



Opettajien suhteen ei tullut erityistä moitetta. Tein mitä käskettiin ja tulokset olivat surkeita. Ei niistä erikseen haukuttu. Verkkareilla sai sen, mitä sai, yleensä seiskan tai kasin. Ainoat komennot, jotka olivat vaikeita, olivat juuri nuo suihkukomennot. Niistä taisteltiin ala- ja yläasteella ja luistettiin heti, jos opettajan silmä vältti. Kerran oli ihan välttämätön suihkupakko ala-asteella ja opettaja tuli viereen vahtimaan, että kaikki käyvät. Yksi luokkakaveri ei mennyt sittenkään. Hänellä oli jotain iho-ongelmia ja niin pois päin. Opettaja sitten keksi repiä kaverilta paidan päältä. No paita lähti, kaveri jatkoi mykkää kieltäytymistään. Housuja ei revitty ja suihkuun hän ei lopulta mennyt.

Juuri tuollaiset pakottamiset ja käsiksikäymiset eivät ainakaan edistä liikunnan ilosanomaa. Myöhemmin kyseinen opettaja rupesi juomaan niin paljon, että oli välillä tunnillakin kännissä. Silmät punaisena pyöritteli luokan teroitinta ja hihitteli omiaan. Lopulta työsuhde katkaistiin.

Pascal Lemoix kirjoitti:Mielestäni koululiikunnalla on suurempi merkitys kuin vaikkapa köksällä, kuviksella tai musiikilla. Jos ihminen on huono piirtämään, niin se on. En muista yhtään koulukiusaamistapausta, joka olisi liittynyt ensisijaisesti mainittuihin aineisiin. Kuviksessahan muutenkin on luokkaa kohden ne pari-kolme hyvää piirtäjää ja loput on sitten huonoja.

Sen sijaan liikunta edustaa koko kehollis-fyysis-seksuaalista ulottuvuutta, joka on vieläpä peruskoulun aikana kaikkein suurimmassa murroksessa. Kehot ovat muutenkin erityisessä vertailussa ja liikunnassa ne saadaan ihan numeraaliseen paremmuusjärjestykseen.

Niinpä.
Kuinka surusllista onkaan se, että koulussa ei opiskella omaa itseään kokonaisuutena muuten kuin suoritusten kautta. Miten olis mahdolista opettaa lapsia ja nuoria liikkumaan, arvostamaan omaa vartaloaan, tutustumaan siihen ja sen tapoihin olla olemassa.
Stainerkouluissa opiskellaan eurytmiaa... josta minulla ei ole mitään hajua, muuta kuin olen nähnyt muutaman ystäväni muistelevan jotain nimiin ja kirjaimiin liittyviä liikkeitä. Ehkä jotain sen tapaista olisi hyvä saada kaikkien lasten ulottuville. Ihmisenä me emme ole vain päitä ja aivoja, vaan kokonaisuuksisa ajattelevia kehoja. Liikkeen kautta on mahdollista löytää tuntemuksia joihin ei osaa päästä käsiksi sanoin. Liikkuessa opiskelee koko ajan itseään ja kehittää hemoverkostoaan. Siten liike on tukena myös muiden aineiden oppimisessa.

Kuinka olisi mahdollista saada aikaan koululiikunnan uudistus urheilukeskeisessä kulttuurissamme? Liikunnan opettajaksi ei pääse, jos ei hallitse valtavaa määrää eilaisia urheilulajeja ja yksistään jo tämä stabiloi vallitsevan tilan. Ihmiset jotka tekevät tällähetkellä työtä liikunnan opettamisen parissa ovat valikoitu urheilullisuutensa perusteella... Mistä löytyisi mahdollisuus muutokselle?

Pascal Lemoix kirjoitti:Mielestäni koululiikunnalla on suurempi merkitys kuin vaikkapa köksällä, kuviksella tai musiikilla. Jos ihminen on huono piirtämään, niin se on. En muista yhtään koulukiusaamistapausta, joka olisi liittynyt ensisijaisesti mainittuihin aineisiin. Kuviksessahan muutenkin on luokkaa kohden ne pari-kolme hyvää piirtäjää ja loput on sitten huonoja.

[OT]
Varmaan riippuu koulusta, mutta meillä kuvaamataidossa, musiikissa tai (rätti)käsitöissä pärjääminen vaikutti olennaisesti sosiaaliseen asemaan siinä missä liikunnannumerokin. Pidän taitoa ilmaista itseään tärkeänä, vaikka koulujärjestelmässämme taitoaineet ovat tainneet jäädä pahasti paitsioon. En pidä siitä, että lapsille opetetaan asennetta, että toiset vaan osaa ja toiset ei, eikä sille sitten mitään voi. Aika paljon voi oppia tekemällä ja harjoittelemalla, eikä kukaan ole mikään mestari sillä sekunnilla kun tarttuu väriliituun. Ainakin meidän luokalla roolit siitä, kuka osasi mitäkin lyötiin lukkoon jo ala-asteella, eli aivan liian aikaisin. Miten muka niin pienestä lapsesta voi tietää, että osaako se vaikka piirtää tai tehdä käsitöitä? Noista roolituksista irti murtautuminen ei ole mitään helppoa puuhaa.

Minun kouluaikana kuviksen, musiikin ja käsityön tunnit olivat sitä, että koulussa lähinnä testattiin mitä oppilaat ovat itse oppineet vapaa-ajallaan. (Paitsi myöhemmässä vaiheessa kuviksen numeroon vaikutti myös kyky vaikuttaa tarpeeksi taiteelliselta ) Ehkä juuri ja juuri opetetaan perusasioita materiaaleista ja tekniikoista, mutta ei puhettakaan vaikka värien yhdistelemisestä, sommittelusta tai mistään muustakaan hyödyllisestä. Minun mielestäni sellaisen perusteella ei vielä kannattaisi alkaa päättämään, että kenellä on lahjoja ja kenellä ei. Tai ainakaan ei kannata heittää pensseliä tai neulepuikkoja nurkaan vaan yhden tai kahden opettajan mielipiteen takia. [/OT]

Aika yllättäen olen säästynyt pahimmilta traumoilta liikunnantunneilla, vaikka kaikki edellytykset olisi ollut. Joitain epäreiluuksia on kyllä ollut, mutta yleensä olen kuulunut liikunnassa neutraaliin keskikastiin. Isoimmat vääryydet olen kokenut muilla kuin liikunnantunneilla. Oikeastaan suhtaudun nuivasti koko koulukaitokseen ja opettajakuntaan, mutta se taas on oma asiansa.

Varmaan riippuu koulusta, mutta meillä kuvaamataidossa, musiikissa tai (rätti)käsitöissä pärjääminen vaikutti olennaisesti sosiaaliseen asemaan siinä missä liikunnannumerokin"

Heh, meidän porukassa sosiaalinen asema saavutettiin pitkillä hiuksilla, mustiin pukeutumisella ja stretch farkuilla.

Koululiikunta ei opastanut kuntoilemaan,ainoastaan kilapilemaan. Olin suht hyvässä kunnossa.Coooperissa juoksin aina hitusen yli 3 km ja 1000m juoksu oli mun heiniä. Hiihdossa luokalla aina kolmen kärjessä. Liikunta nro oli kasi. Ilmeisesti voimistelu ja muut lajit pudotti rajusti. Intissä vasta nolotti kun eka cooper jäi 2800 metriin.

Itselleni koululiikunta ei ollut mikään erityinen asia, eikä mulla ole oikein tunteita puolesta tai vastaan. Itse harrastin jalkapalloa aktiivisesti samalla, joten kunto oli yleensä hyvä. Joistakin lajeista en tykännyt (kuten pesäpallosta, jota en enää ylä-asteellakaan suostunut pelaamaan) ja kalliita harrastusvälineitä, joita en muuten käyttänyt (kuten luistimia), en viitsinyt enää peruskoulun jälkeen hankkia.

Lukiossa sain huonoja arvosanoja liikunnasta, vaikka kuntotesteistä tuli kymppiä ja ysiä. Kun tiedustelin tätä opettajalta niin hän kertoi, että minulla on väärä asenne. Niin varmaan, kun en ottanut joka lajia aivan tosissani. Liikunnasta numeron antaminen on aivan typerää muutenkin, mun mielestä koululiikunnan tarkoituksena pitäisi olla uusiin lajeihin tutustuminen eikä arvostelu.

Sääliksi kävi tyttöjä, jotka opettajansa mieltymyksien mukaisesti harrastivat varmaan puolet ajasta rytmistä kilpavoimistelua.

En tiedä tuosta sosiaalisesta asemasta, siihen tietysti vaikuttaa monikin asia koulussa, mutta ainakin omien kokemusten perusteella kotitalous, kuvaamataito, musiikki ja käsityöt olivat silti vähän eri asia kuin liikunta, koska ei niissä korostunut samalla tavalla kilpaileminen kuin esim. kaikissa joukkuepeleissä, joissa kuitenkin toinen joukkue yleensä voittaa. Kotitalouden tunneilla ainakin oli kovin leppoisaa, ei se ollut kovin suorituskeskeistä. Itse en ollut hyvä myöskään käsitöissä, mutta ei se ollut mitenkään samalla tavalla traumaattista. Koululiikunnan joukkuelajeissa korostuu pitkälti se, että oma huonous vaikuttaa muidenkin menestykseen. Jos vähintään sen yhdeksän vuoden ajan on se ihminen, joka ei pesäpallossa osu ikinä palloon eikä tiedä koska ja mihin pitäisi juosta ja kuuntelee kun muut huutavat, että juokse juokse miks et jo mee... niin ei se voi olla kovin hyväksi itsetunnolle. Ärsyttää kun ajattelenkin tätä, vaikka siitä on jo aika kauan.

Toki koulussa on hyvä harjoitella ryhmässä toimimista, mutta voisi sitä harjoitella muutenkin kuin pelaamalla koko ajan jotain joukkuepelejä. Edes enemmän valinnanvaraa ja omaehtoisen liikkumisen mahdollisuuksia saisi olla.

Liikunta oli minun suosikki aineitani koulussa. Vaikka olenkin pärjännyt ihan hyvin lukuaineissakin, niin olen aina tykännyt enemmän kouluaineista, joissa saa näyttää kunnolla näyttää kykyjään. Joten parhaat numeroni ovatkin tulleet aina liikunnasta, musiikista, kuviksesta ja käsitöistä.
Totta kai minullakin on jotain lajeja joista en erityisesti pidä. Olen ollut henkeen ja vereen joukkueurheilija, joten koin osan yksilöurheilusta aika tylsäksi ja mielenkiinnottomaksi. En tykännyt jumpista, tansseista, puhumattakaan uimisesta. En silti saanut varsinaisia traumoja edes niistä. Uiminen oli ainut laji, jota vältin parhaani mukaan ja siinä suurin syy oli huono itsetuntoni, koska vihasin kroppaani. Kaikilla muilla tunneilla olin kuitenkin mukana parhaan kykyni mukaan ja jos en jotain osannut niin halusin ainakin oppia. Positiivinen asenteeni liikuntaa kohtaan johtuu myös kavereistani, minulla oli aina samalla luokalla/ryhmässä hyviä kavereita, jotka olivat hyviä urheilemaan ja joiden kanssa oli hauskaa tunneilla. Vaikka itse olen kokenut liikunnan yhtenä vahvuutenani, en silti ole katsonut tunneilla pahasti niitä, jotka eivät osaa. Eivät kaikki ole hyviä kaikessa, en minäkään, mutta yrittää voi aina. Enemmän minua on ottanut päähän ne ihmiset jotka ovat valittaneet tunneilla kaikesta ja eivät itse tee mitään ja pitävät pahana sitä, että muut mahdollisesti tykkäävät liikkua tunneilla ilman, että kokevat sitä minään pakkoliikuntana. Sitä paitsi en ole kokenut koululiikuntaa kamalana kilpailuna, ei minulle ole ollut väliä kuka voittaa tai on paras, kunhan on ollut mukavaa liikkua.
Minulla on ollut aika hyvä tuuri liikunnanopettajien kanssa, melkein aina opettajat olivat nuoria naisia-tai miehiä, joilla oli hyvä fiilis tunneilla ja tulin niiden kanssa hyvin toimeen. Tykkäsin valita liikunnasta valinnaisia kursseja ja parhaita kursseja ovat olleet ne, joissa on ollut tyttöjä ja poikia sekaisin. Semmoisilla kursseilla oli hyvä tekemisen meininki ja urheilu on ollut mielekästä.

L-S kirjoitti:Liikuntatunneilla jokainen suoritus on välittömästi muiden tarkkailtavissa, ei vaan opettajan vaan muiden oppilaidenkin, ja joukkuelajit kannustavat joitakuita kilpailuhenkisyyteen, jolloin huonoudesta saa kärsiä.

Tai sitten saa kärsiä siitä onnistumisesta. Jos haluaa yrittää kunnolla, oppia uusia juttuja ja sattuu vielä onnistumaankin, on hikipinko(!) ja opettajan nuoleskelija.

Plein lailla olen niitä, jotka pitivät liikunnasta, en pitänyt mitään lajia tai tekemistä vastenmielisenä. Olin myös suht etevä pallopeleissä, pesäpalloa lukuunottamatta. Kaikille tämä ei sopinut. Ystäväni kanssa halusimme oppia lentopallossa erilaisia lyöntejä, yritimme tavoittaa niitä mahdottomiakin lyöntejä, yritimme oppia pelaamaan ei vain pallottelemaan. Pelasimme muiden mukana, mutta teimme myös erikseen kahdestaan joitakin harjoituksia. Joillekin tytöille se ei sopinut, vaan oli brassailua ja opettajan mielistelyä. Onneksi poikien opettaja pyysi meidät mukaan poikien ryhmään, pelasimme lentopallomme siellä. Pelkästään poikien kesken ilmapiiri voi olla toisenlainen, en pysty siitä todistamaan, mutta me saimme kannustusta ja rohkaisua. Epäonnistuminen ei ollut häpeä, vaan syy koettaa vielä uudelleen. Ja kun se iskulyönti osui kenttään, onnistumisen ilo oli yhteinen.

En väitä, että tämä pätee silloin kun pojat pelaavat keskenään. Ehkä meille oltiin hyvinkin vieraskoreita.

Meillä sosiaalinen asema ratkaistiin ihan muualla kuin oppitunnilla. Kyllä ne oppituntien ulkopuoliset tapahtumat määritteli sen, kuka on kuka. Suoraan sanottuna kuulostaa jotenkin kummalliselta, että cooperin testi tai kyky piirtää pyramidi perspektiiveineen olisi sosiaalisen aseman kannalta merkittävä juttu. Toisaalta, kävin kouluni sata vuotta sitten. Ehkä ajat todella ovat nyt toiset.

Taitoaineiden yleisestä merkityksestä sen verran, että mm. koulupsykologit ja kouluelämän tutkijat ovat suht yksiselitteisesti sitä mieltä, että taitoaineilla on merkitystä mm. koulujen työskentelyrauhaan. Ne eivät tietenkään saisi olla suorittamissuorittamista, mutta kuvaamataito, käsityö, musiikki ja liikunta olisivat parhaimmillaan mahdollisuus purkaa ja ilmaista itseä. PISA-tulosten sokaisemassa maassa taitoaineita on karsittu koko ajan.

Kati kirjoitti:Meillä sosiaalinen asema ratkaistiin ihan muualla kuin oppitunnilla. Kyllä ne oppituntien ulkopuoliset tapahtumat määritteli sen, kuka on kuka. Suoraan sanottuna kuulostaa jotenkin kummalliselta, että cooperin testi tai kyky piirtää pyramidi perspektiiveineen olisi sosiaalisen aseman kannalta merkittävä juttu.

Kyllä meillä oli, tai sitten olen käsittänyt kaiken ihan väärin. Meidän koulu ei tosin tainnutkaan olla mikään keskivertokoulu, se on tullut ennenkin huomattua.

Miksi ei yrittää liikuntatunnilla: Sitähän kävi aina ajoittain, että sokealle kanallekin joskus tuli jalkapallossa pallo jalkaan. Joskus jopa maalipaikassa, mitä seuraa: kömpelö potkaisu ja yleinen naurunremakka. On itse potkaisijan tai sivustakatsojan roolissa, niin tietää, että tuota ei ainakaan kannata yrittää. Kannattaa hakeutua kentän mahdollisimman vähän huomiota herättävään paikkaan, joka on puolustuslinja. Maalivahti haukutaan aina. Puolustuksessa kannattaa näennäisvarjostaa hyökkääjiä. Tulla mukana, mutta tulla harhautetuksi. Näin huomio kiinnittyy hyökkääjän erinomaisuuteen ja ehkä hänen antamaansa syöttöön. Hyökkääjää ei kannata väkivalloin kaataa, koska siitä tulee kova huuto.

Jos saa puolustuspäässä itse pallon, siitä kannattaa hankkiutua mahdollisimman nopeasti eroon. Kannattaa syöttää lyhyt, varma syöttö lähimmälle omalle pelaajalle. Jos valittavana on kaksi syöttölinjaa, kannattaa syöttää sille pelaajalle, joka on parempi.

--

Koulusählyssä taisin tehdä tasan yhden maalin. Sain jossain sekapelissä käsiini jonkun ammattilaismailan, jota oli käännelty ja väännelty. Sillä kun sipaisin yllättävän hyökkäykseennousuni päätteeksi, niin pallo olikin ylänurkassa. Tuuletin. Sillä omalla perusmailallani en tainnut tehdä yhtään maalia. Tai hyökätä ikinä.

Omat koululiikuntatraumani eivät liity niinkään varsinaiseen urheiluun. Olin keskitasoa lähes kaikissa lajeissa. Lentopalloa, koripalloa ja pesistä en tosin oikein hallinnut. Uinnissa taas olin (ainakin yläasteella ja lukiossa) keskivertoa parempi. Ala-asteella tosin tuntui turhauttavalta, kun mulla ei ollut mitään mahdollisuutta saada kasia parempaa numeroa liikunnasta, sillä en ollut todella hyvä mistään. Onneksi yläasteella ja lukiossa ollut opettajamme oli aivan erilainen. Kuntotesteistä oli kyllä jotkun taulukon mukaiset numerot, mutta opettajamme sanoi, ettei niistä kannata kauhesti välittää. Jos pystyy pitämään oman tasonsa tai parantamaan, voi olla melko tyytyväinen.

Pahaa mieltä ja yksinäisyyden tunnetta aiheuttivat joukkuejaot ja "muodostakaa parit" -komennot. Mua ei haitannut, jos esimerkiksi pesäpallossa mut valittiin viimeisten joukossa. En olisi valinnut itsekään itseäni kovinkaan aikaisessa vaiheessa, koska olin niin huono. Mielipahaa kuitenkin aiheutti se, että tietyt ihmiset valitsivat lähinnä omia ystäviään ja suosittuja tyyppejä joukkueeseensa. Mua satutti, kun tiesin olevani monia mua ennen valittuja tyyppejä huomattavasti parempi, mutta joukkueen valitsija ei sattunut pitämään minua hyvänä ystävänään (, vaikka minä pidin häntä ). Parittomaksi jääminen oli myös nöyryyttävää. Toki joskus sain parin helpostikin, mutta usein olin se, joka joutui kyselemään: "Onko vielä muita parittomia?" Sitten sain parikseen jonkin rinnakkaisluokkalaisen tyypin, josta ei syystä tai toisesta pitänyt yhtään. Joskus oli kolmantena pyöränä kahden muun tyypin kanssa. Pahimmassa tapauksessa jouduin opettajan (!) pariksi. Tähän asiaan liittyvät traumat näkyivät vielä lukiossakin ihan normaaleilla oppitunneilla. Olin usein paritöissä kolmantena pyöränä ja koin itseni niissä tilanteissa usein ulkopuoliseksi, vaikka sitä en ääneen uskaltanutkaan sanoa. Ryhmätyötilanteissa mulla on edelleen tietynlainen pelko siitä, että jään taas yksin.

Suhkussa käynti oli mulle pakollinen paha. Kävin kyllä suihkussa, sillä en halunnut mennä seuraaville tunneille hikisenä. Olin hirmuisen epävarma ulkonäöstäni ja meninkin suihkuun itseäni piilotellen. Hävetti, kun ei ollut rintoja. Lisäksi laihuuttani taivasteltiin usein ja häpesin sitä. [OT]Nykyään olen jo melko sinut vartaloni kanssa, mutta edelleen häpeilen välillä sitä, että olen laiha. Nykyään tosin alan onneksi jo olla normaalipainoinen. Omasta häpeästäni kertoo myös omat ajatukseni, kun löysin ilmeisesti yläasteaikaisen terveystodistukseni. Kun näin silloisen pituuteni ja painoni, ensimmäinen ajatukseni oli: "Hyi, kun mä olinkin laiha." Hetkellisesti jopa oikeutin taivastelijoille ja kiusaajilleni heidän kommenttinsa laihuudestani. [/OT]

Nuo traumat ovat aika syvällä, mutta ovat helpottaneet pikkuhiljaa. Eivät ne tokikaan ole varsinaisesti koululiikunnan aiheuttamia, mutta erityisesti ala-asteen liikuntatunneilla ne tulivat useimmiten eteen ja korostuivat.

En oo koskaan tiennykkään, että koululiikunta voi olla noin traumaattista.

Mää tykkäsin aina liikunnasta, vaikka liikaahan ei saanu tykätä, kun sitten sai kuulla naljailua
siisteiltä tyypeiltä, jotka lusmuili liikuntatunneilla parhaansa mukaan. En ollut missään lajissa
erityisen hyvä, mutta yritin parhaani. Sählyssä saatoin olla ihan hyvä puolustajana. Osasin
myös luistella melko lailla parhaiten meijän luokkalaisista. Meijän aikana käytettiin vielä valintoja
joukkueita valittaessa, jolloin olin yleensä kolmanneksi tai neljänneksi viimeinen (ennen luokkamme
lihavia tyttöjä ja sitä yhtä koordinaatiokyvytöntä laiheliinia). Pesiksessä osuin palloon toisinaan,
mutta harvemmin pääsin ykköspesää pidemmälle. Koripallossa olin avuton pienen kokoni takia ja
lentopallossa hieman pelkäsin palloa ja siitä pelosta päästyäni en vain osannut kohdistaa lyöntejä
oikeaan suuntaan.

Surkeudestani huolimatta en ikinä kokenut koululiikuntaa mitenkään vaikeana asiana. Enkä ikinä
hävennyt kroppaani silloin, tosin meillä ei ikinä pakotettu käymään suihkussakaan. Muistaakseni.
Liikunnanopettajani olivat melko mukavia ja olen melko monta opettajaa nähnyt. Kaseja ne
mun todistukseen kaikki kuitenkin laittoivat.

Oikeastaan en tajua vieläkään, mikä koululiikunnassa on niin kauheaa. En muista, että
muakaan ois ikinä haukuttu tai syrjitty, vaikken ollutkaan hirviän hyvä missään.

En nyt tiedä, jäikö mulle varsinaisia traumoja koululiikunnasta, mutta se ei todellakaan ollut lempiaineeni. Liikuntanumeroni oli tasaisesti seiska ja aina välillä kasikin. Lukiossa en käynyt kuin yhden liikunnan kurssin, joka oli pakko ottaa, jotta pääsi opettelemaan vanhojen tansseja, muuten olin vain iloinen, että pääsin mokomasta eroon. Koululiikuntakokemuksista on siis jo jonkin verran aikaa. Muistaakseni kyllä yritinkin (ainakin yleensä ) tunneilla ja osallistuin, mutta en vaan pärjännyt oikein missään lajissa. Muistaakseni ala-asteella liikuntatunnit oli vielä ihan ok, mutta yläasteella ja lukiossa opettajamme ei ollut kaikkein kannustavinta lajia. "Mukavinta" oli yleisurheilussa käytetyt taulukot, joiden mukaan katsottiin numero. Yleensä mun tulokset oikeutti suunnilleen vitoseen.. Kerran tosin taisin juosta 60 m sen verran nopeasti, että taulukko antoi kasin. Eipä nuo taulukot tietenkään suoraan määränneet liikuntanumeroa, mutta ei ne myöskään hirveästi kannustaneet ainakaan minua. Tämä liikunnanopettaja jäi eläkkeelle samana keväänä, kun kirjoitin, ja siskoni kokemusten perusteella seuraajan tunneilla oli mukavampaa ja he saivat myös itse enemmän valita, mitä niillä tehtiin. En sitten tiedä, olisinko ollut yhtään sen innostuneempi jonkun toisen opettajan tunneilla, mutta luultavasti kyllä.

Joukkuepelit olivat ihan ok, vaikka olinkin niiden viimeiseksi joukkueeseen valittavien joukossa, enkä oikein osannut mitään. Lukiossa meillä oli jopa vuoden ajan kaverien kanssa salivuoro koululla sählyä varten. Heh, muistan, kun jotkut meistä menivät varaamaan vuoroa heti lukuvuoden alussa (lähes eläkeikäiseltä) poikien liikunnanopettajalta, joka hämillään sanoi, että eikös kuitenkin meidän pitäisi odottaa, jos jotkut pojat haluaisivat varata tämän vuoron. Öö, ei.

Tykkäsin pallopeleistä. Niiden ansiosta numero taisikin pysyä peruskoulun liikunnassa aina kasina. Mutta sitten oli telinejumppa, aerobick, tanssi ja uiminen. Voi hyvänen aika kun osasin vihata niitä. Noh, uimisessa olin kyllä aina parhaimpia ja kävin kilpailuissakin, mutta yläasteella alkoi oma kroppa hävettää niin paljon, että sekin harrastus loppui kuin seinään. Eikä uiminen muuten ollut meidän ryhmässä erityisen cooliakaan. Kun liikantunnilla oli vuorossa pulikoimista, niin melkein koko ryhmällä oli menkat. Opettaja passitti meidät lenkille, eli toisin sanoen olimme aina nuo tunnit pururadan varrella tupakalla.

Ala-asteen liikunnanopettaja oli aika hirveä. Jos urheiluvaatteet oli jäänyt kotiin, niin maikka pakotti liikkumaan pelkillä pikkareilla. Siis tietysti vain sisällä, mutta kuitenkin. Varsinkin joskus kuudennella luokalla tuo oli oikein erityisen noloa. Traumat jäi, varsinkin telinejumpasta. Sama maikka opetti vielä uskontoakin, ja minä olin tietysti se silmätikku sekä liikunnassa että uskonnossa. Voi niitä jälki-istuntoja...

Lukiossahan liikunnasta ei meinannut tulla yhtään mitään, ja kakkoskurssin suoritus venyi neljännelle vuodelle asti. Mutta kun ne tunnit oli aina torstaisin, ja keskiviikkona piti käydä opiskelijabileissä. Voi kauhea. Mutta kyllä siitä lopulta selvittiin. En kyllä kauheasti liikunnantunteja ikävöi, mutta sählyä voisin pelata vielä silloin tällöin ihan mielelläni. Tai pesistä.

Mä olen edelleen aika vahvasti traumatisoitunut koululiikunnasta. Jännitin ja pelkäsin liikkatunteja, jotka oli pahimmillaan melkoista nöyryytystä ja itsetunnon murskaamista. Lapset voi olla uskomattoman julmia toisilleen.

Meidän luokalla oli muutama tyttö jotka harrasti urheilua suht tosissaan, ja samat tyypit oli myös niitä luokan koviksia jotka suurin piirtein määritteli ketkä oli hyväksyttyjä ihmisiä ja ketkä ei. Heidän suunnaltaan sai sitten kuulla kaikenlaisia ivallisia kommentteja mikäli ei sattunut olemaan suunnilleen ammattilaistason urheilija. Vaihdoin koulua kesken ala-asteen, ja varmaan missasin siinä vaiheessa pesäpallon säännöt, joten loput peruskoulusta sain kuunnella sitä huutoa ja tiuskintaa kun en vaan tajunnut yhtään mitä mun olisi pitänyt tehdä. Muutenkin kammosin kaikkia pallopelejä ja yritin parhaani mukaan olla mahdollisimman näkymätön ja kaukana pallosta.

Lihaskuntotestit ja jotkut yksilölajit oli helpotuksen hetkiä, koska jokainen keskittyi lähinnä itseensä.

Pakkosuihkuja pelkäsin erityisesti, joillakuilla oli tapana sivusilmällä katsella muita arvostellen ja kuiskutellen tyyliin "kato, tolla kasvaa karvoja" tai "vittu mikä läski". Melko traumatisoivaa esimurrosikäiselle.

Koululiikunnasta opin siis lähinnä karttamaan tilanteita joissa joutuu julkisesti arvosteltavaksi ja muutenkin varomaan kaikkea fyysistä.

Tähän väliin voi laittaa humoristisen esimerkin koululiikunnan keskeisistä virheistä, mitä tulee opettajan toimintaan.

Roy Elvis Jaatinen opettaa liikuntaa

Mukana oppilaan ainainen huoli: Tarviiko käydä suihkussa?

En muista, että meidän luokallamme olisi koskaan ollut "sosiaalisesti kiellettyä" loistaa liikunnantunneilla. Ehkä johtuen siitä, että ne luokan viileät ja suositut tytöt olivat lähes kaikki himourheilijoita, aeropikkaajia ja jazzzztanssijoita. Sosiaalinen asema ei kyllä ollut mitenkään suoraan verrannollinen urheilumenestykseen: sosiaalinen hylkiö oli sosiaalinen hylkiö vaikka olisikin sattunut olemaan luokan paras pesäpallonpelaaja. Hänet ehkä valittiin ensimmäisenä joukkueeseen, mutta ei suosio jatkunut hetkeäkään liikuntatunnin ulkopuolella. (Meillä pelattiin paljon pesäpalloa...) Mutta muistelisin, että meillä oli ihan hyväksyttävää olla hyvä ja innokaskin ns. taitoaineissa - hikipingon maineen sai vain pärjäämällä lukuaineissa.

Itse kuulun niihin, jotka inhosivat koululiikuntaa. Inho on ehkä saanu alkunsa opettajasta: ala-asteella yksi liikunnanopettaja oli kireä nuori nainen, jolla ei riittänyt kärsivällisyyttä eikä ymmärrystä niille, jotka eivät olleet liikunnallisesti lahjakkaita. Ala-asteajoilta on peräisin myös yksi traumaattisimmista liikuntamuistoistani, jonka olen kai ennenkin kertonut: yritän itkua tuhertaen hiihtää mäkeä ylös ja opettaja tökkii minua sauvalla selkään ja ihmettelee voiko se hiihtäminen muka olla noin vaikeaa.

Yläasteella ja lukiossa vika ei ollut opettajassa, joka oli leppoisa vanhempi nainen, joka tuntui tajuavan että kaikki eivät vain pidä liikunnasta. Jos inhosi koripalloa ( ) sai halutessaan mennä kävelemään pururataa. Pakkosuihkujakaan ei ollut.

Toiset oppilaat olivat suurempi syy ahdistukseen. Joukkuelajit olivat pahuuden ytimestä. Kuten sanoin, luokallamme oli noita urheiluhulluja, jotka huusivat meille liikunnallisesti lahjattomille naamat punaisina, kun olimme jälleen kerran lyöneet hudin tai väistyneet hyökkääjän tieltä. Ainakaan minun kohdallani ei ollut kyse siitä, etten olisi yrittänyt, vaan siitä etten yksinkertaisesti osannut. Enhän minä omasta halustani ollut heidän peliinsä sekaantunut, joten se huutaminen oli minusta hiukan kohtuutonta.

Lisäksi en yleensäkään viihtynyt ryhmissä, eikä minusta ollut hauskaa viettää aikaa luokkalaisteni kanssa - varsinkaan yläasteella. En todellakaan ollut mikään suositty tyttö, olin ujo ja hiljainen, ja kaikki pakollinen sosiaalinen toiminta aiheutti hermostumista ja ahdistumista.

Osaksi inhosin liikuntaa ihan sen takia, etten pitänyt harrastetuista lajeista. Pallopelejä, joukkuelajeja tai yleisurheilua en vapaaehtoisesti harrastaisi tänäkään päivänä, ja koulussa niitä harrastettiin jatkuvasti.

Santalaceae kirjoitti:

Kati kirjoitti:Meillä sosiaalinen asema ratkaistiin ihan muualla kuin oppitunnilla. Kyllä ne oppituntien ulkopuoliset tapahtumat määritteli sen, kuka on kuka. Suoraan sanottuna kuulostaa jotenkin kummalliselta, että cooperin testi tai kyky piirtää pyramidi perspektiiveineen olisi sosiaalisen aseman kannalta merkittävä juttu.

Kyllä meillä oli, tai sitten olen käsittänyt kaiken ihan väärin.

En sanonutkaan, ettei se olisi mahdollista, se kuulostaa vain tosi kummalliselta.
Ja oikeasti kävin kouluni liki sata vuotta sitten. Koulumaailma saattoi silloin olla kovastikin erilainen, olikin.

Muistan asian, joka koululiikunnassa harmitti. Me ei koskaan käyty uimassa. Ei meidän kylällä ollut mitään uimahallia. Yhdellä pankinjohtajalla oli kodissaan autotallin näköinen siipi, jossa kuulemma oli uima-allas, mutta ei me sinne päästy.

Kati kirjoitti:En sanonutkaan, ettei se olisi mahdollista, se kuulostaa vain tosi kummalliselta.
Ja oikeasti kävin kouluni liki sata vuotta sitten. Koulumaailma saattoi silloin olla kovastikin erilainen, olikin.

Juu. No meidän koulu oli tosiaan poikkeuksellinen, joten ei sen pohjalta kannata paljon yleistää. On tässä myös saattanut aika kullata muistoja, koska kouluajoista on kulunut jo hetki. Oli meillä silti hiljaisia ja ujoja oppilaita, jotka saivat olla rauhassa, koska olivat tietyissä oppiaineissa niin hyviä. Ja mainettakin erityistaidoilla sai. Tupakkaa polttamalla ja pahistelemalla taas ei oikein, ainakaan jos ei osannut mitään muuta.

Yritin maanataina suoltaa tänne traumaattiset koululiikuntakokemukseni, mutta meillä taisi katketa nettiyhteydet hetkeksi ja sitten se raapustus katosi jonnekin ja plaa. Yritän uudemman kerran.

Eli on traumoja. Pääosin liikunnanopettajista johtuvia. Tai sitten minusta, koska opettajiakin on ollut useampi, eikä kukaan mun mielestä ole kohdellut mua reilusti. En ole ollut mikään huippu missään, mutta en mitenkään surkeimmastakaan päästä. Monesta lajista pidin lajina, joskin esim. sählyn pelaaminen tyttöjen kanssa oli aivan painajaismaista. Koko kentällinen seurasi palloa kuin kalaparvi, hyvä ettei molketkin mukana Jos oli parvessa mukana, niin kintut oli mustelmilla vyötäröstä alaspäin. Jos oli puolustamassa tai hyökkäämässä parven ulkopuolella, tuli noottia, kun "ei osallistu" Opettajalta.

Koripallo oli mun pieni suuri rakkaus, vaikka tällainen hukkapala olenkin. Ketteryys ja pelisilmä kuitenkin korvasi paljon, ja koin olevani hyväkin koriksessa. Lukioaikoina sekin kostautui, kun luokalla oli pari Vasamatarta, Vaasan ylpeyden, lentopallojoukkueen tyttöä. Opettaja seurasi heitä kuin olisivat olleet kultamunia pyöräytteleviä ihmeolentoja. Pallotunteina, kun sai millä tahansa pallolla pelata, opettaja toimi lenttistuomarina ja kävi vain tsekkaamassa, että muutkin tekevät jotain. Lenttistä tietenkin inhosin, enkä koskaan sitä vapaaehtoisesti pelannut. Tee siinä sitten vaikutusta opettajaan.

Samainen opettaja aiheutti ehkä suurimman ketutuksen sillä, että alussa vakuutti, että tuloksia hän ei katso, vaan sitä, kuinka kovasti yrittää ja tekee. Ekan vuoden sitten pusersinkin ihan tosissani, vaan seiska sinne rapsahti. Koin sen olevan epäreilua, ja lopetin yrittämisen ja olin lähinnä vain läsnä tunneilla, niin sama seiska. Ei enää kiinnostanut pätkääkään sen jälkeen ja lintsasinkin reippaasti. No sama seiska sieltä tuli siltikin Ehkä opettaja tarkoitti, että pitää yrittää tykätä lenttiksestä.

Ala-asteen liikunnanopettajalla oli joku fiksaatio tamburiiniin ja sen tahdissa jumppaamiseen. Vieläkin menee puistatukset, jos kuulen tamburiinin äänen Takautumat opettajasta huutelemassa "Aukku, NOSTA niitä polvia, NOSTA! Tahtiin hop hop hop hop!" on pahoja. *ttu *rkele, kun muistaisi edes sen opettajan nimen, niin lähettäisin jauhekirjeen.

Kaverin kanssa sitten skipattiin nämä jumppatunnit, mentiin liikunta-/juhlasalin lavasteisiin leikkimään. Opettajahan tykkäsi ihan höpönä, kun sai selville, ja kaveri sai ehdotkin liikunnasta, kun kieltäytyi jumpasta ja heittäytyi maahan sätkimään Mä taisin saada silloin kutosen. Kun en sätkinyt.

Tuo opettaja myös kielsi mua menemästä luisteluun varatulla tunnilla pelaamaan poikien kanssa jääkiekkoa ja pakotti "harjoittelemaan" valssihyppyjä sen sijaan. Se, että olin luistelukoulussa ja osasin valssihypyn ja paljon muutakin, ei vaikuttanut asiaan. Muistan vieläkin, kuinka pahalta se tuntui katsella viereisen kaukalon peliä sivusta. Olisin niin kovasti halunnut osallistua, mutta olin kiltti ja tunnollinen oppilas, eikä olisi tullut mieleenkään väittää opettajalle vastaan.


Yläaste ei ollut yhtään sen kivempi liikunnallisesti, toisessa koulussa opettaja pakotti liikkumaan, vaikka oli oikeasti kipeä, toisessa yksi (jostain syystä liikunnanopettajat vaihtuivat tosi tiuhaan siellä, ja vain tämä on jäänyt heistä mieleen) nälvi oppilaille, jos oli esim. huono kunto ja hengästyi helposti. No, ainakin kuulosti nälvimiseltä teinin korvissa, mene ja tiedä, kuinka paljon vikaa oli vastaanottavassa päässä näissä tulkinnoissa. Tämä toinen opettaja jäi mieleen muutenkin. Cooperin testissä täydet puserrettuani ja lähes 2400 m (vai oliko se 2800, mistä tuolloin sai kympin, ei voi muistaa) juostuani menin opettajalle nurtsilla läähättäessäni sanomaan, että jalat tuntuu juoksevan vieläkin. Opettaja tuumasi mun jaksottaneen juoksuni väärin ja alentavan sen vuoksi suorituksen numeroa. Sain seiskan Olisi sitten edes opettanut sen jaksottamisen _ennen_ juoksua.


Opettajia vastaan puhuu sekin, että ala-asteen luokanopettajasta ei ole pahaa sanottavaa. Oli siis miespuolinen, eikä meidän tyttöjen varsinainen liikunnanopettaja. Hän vaan osasi lukea luokkaa tosi hyvin, ja joskus, kun meni oikein levottomaksi, niin vei meidät pihalle pelaamaan. Useimmiten pesistä Pesiksessä en ole ollut mitenkään erityisen hyvä, en edes kohtuullinen. Osuessa sain pallon kyllä helpostikin takakentälle, mutta en vain osunut kovin usein Ja olen tuhannen parempi pitkillä matkoilla juoksussa, kuin lyhyillä. Mut valittiin usein viimeisimpien joukossa, mutta sekään ei koskaan haitannut. Opettaja teki siitä erilaista. Ensinnäkin hän opetti pesiksen säännöt. Ketään ei koskaan nälvitty eikä haukuttu. Opettaja kehui _aina_, kun itsekin koki tehneensä jotain oikein. Tsemppasi, jos paukahti kolme hutia. Mulla on erittäin lämpimät muistot noista matikan- tai maantiedontunneista, jotka vietettiin kentällä luokkahuoneen sijaan. Ja siitä opettajasta.

marenkienkeli kirjoitti:Omat koululiikuntatraumani eivät liity niinkään varsinaiseen urheiluun. Olin keskitasoa lähes kaikissa lajeissa. Lentopalloa, koripalloa ja pesistä en tosin oikein hallinnut. Uinnissa taas olin (ainakin yläasteella ja lukiossa) keskivertoa parempi.

Minullakaan nämä traumat eivät liity varsinaisesti urheiluun, koska olin yllätys yllätys aina keskitasoa. Lukiossa sitten sain opettajan vaihduttua numeroksi lopulta ysin, kuulemma harrastuneisuus olisi tuonyt kympin (mitä en tajua, koska en ole mitenkään maailman liikunnallisin ihminen, tai ehkä juuri siksi). Mutta kuitenkin, juuri lentopalloa, koripalloa ja pesäpalloa sekä luistelua vihasin yli kaiken, erityisesti tuota viimeistä, jota en osaa vieläkään kunnolla. Olin vain yksinkertaisen huono noissa jutuissa, muttei se suuremmin haitannut, paitsi joskus halusin pinnata kun oli lentopalloa. Luistelusta jäi traumoja, kun en osannut mitään ja yhdet yrittivät ykkösluokalla sitten epätoivoisesti opettaa. Muissa lajeissa olin lähinnä keskitasoinen, joissakin kohtuullisen hyvä, esimerkiksi hiihdossa ja uinnissa. Hiihdossa voitin luokkamme hiihtokilpailut kerran, tosin se nyt oli helppoa, koska koulu oli pieni taajamakoulu pikku"kaupungissa". Juoksemaan olin ihan hyvä, samoin kuin tanssimaan ja voimistelemaan. Salibandy ja käsipallo olivat suosikkejani yläasteella ja lukiossa, niissä olin jopa hyvä.

marenkienkeli kirjoitti:Pahaa mieltä ja yksinäisyyden tunnetta aiheuttivat joukkuejaot ja "muodostakaa parit" -komennot. Mua ei haitannut, jos esimerkiksi pesäpallossa mut valittiin viimeisten joukossa. En olisi valinnut itsekään itseäni kovinkaan aikaisessa vaiheessa, koska olin niin huono. Mielipahaa kuitenkin aiheutti se, että tietyt ihmiset valitsivat lähinnä omia ystäviään ja suosittuja tyyppejä joukkueeseensa. Mua satutti, kun tiesin olevani monia mua ennen valittuja tyyppejä huomattavasti parempi, mutta joukkueen valitsija ei sattunut pitämään minua hyvänä ystävänään (, vaikka minä pidin häntä ). Parittomaksi jääminen oli myös nöyryyttävää. Toki joskus sain parin helpostikin, mutta usein olin se, joka joutui kyselemään: "Onko vielä muita parittomia?" Sitten sain parikseen jonkin rinnakkaisluokkalaisen tyypin, josta ei syystä tai toisesta pitänyt yhtään. Joskus oli kolmantena pyöränä kahden muun tyypin kanssa. Pahimmassa tapauksessa jouduin opettajan (!) pariksi. Tähän asiaan liittyvät traumat näkyivät vielä lukiossakin ihan normaaleilla oppitunneilla. Olin usein paritöissä kolmantena pyöränä ja koin itseni niissä tilanteissa usein ulkopuoliseksi, vaikka sitä en ääneen uskaltanutkaan sanoa. Ryhmätyötilanteissa mulla on edelleen tietynlainen pelko siitä, että jään taas yksin.

Herranjestas, tämä on minun suustani! Tämä on se asia, mikä jätti eniten traumoja koululiikunnasta. Ala- ja yläasteella puutteelinen kaveripiiri ei haitannut kauheasti oppitunneilla, kun ei niitä tarvittu, mutta liikunnassa sen näki. En todellakaan ollut luokan huonoin, paitsi mitä nyt luistelua en edelleenkään osannut. Pesiksessä en tosin ollut yläasteellakaan huono, saati sitten lentopallossa. Silti minä jäin aina viimeiseksi, koska olin se "epäsuosituin", minusta kerrottiin juoruja, minussa oli vain jotain kuvottavaa ja monikaan ei halunnut olla kaverini. Ja kun olin selkeästi parempi lyömään vaikka palloa pesiksessä kuin neiti X, niin neiti X valittiin aina huutojaossa ennen minua, vaikkei huutaja olisi edes ollut tämän kaveri, mutta tiesi kuitenkin "taustamme". Yhden ajan liikunnanopettaja sanoikin, ettei hänellä ole huutojakokäytäntöä tämän takia, luojan kiitos. Mutta pareja valitessa tämä oli traumaattinen: minä olin oikeasti aina se, joka jäi ilman paria, joutui pakotetuksi pariksi, opettajan pariksi tai kolmanneksi pyöräksi. Omalla luokalla tai luokka-asteella minulla ei oikein ollut kavereita ja minua pidettiin typeränä, niin olipas hauskaa aina paritilanteet liikuntatunneilla. Huvittavinta tässä oli, että en minä ollut edes mistään syystä hyljeksitty, ei siihen ollut syytä, en vaan saanut kavereita tai mitään. Lukiossa sitten kaikki kuitenkin parantui, koska uskaltauduin puhumaan yhdelle yksin olevalle ryhmäläiselleni, jonka kanssa ystävyys on jatkunut koulun ulkopuolelellekin, ja tämän jälkeen oli tunneilla aina pari (huvittavinta oli, että tämä oli taas prouimari ja kaikessa liikunnassa parempi kuin minä, paitsi tanssissa ja aerobicissä).