Hamlet@Kansallisteatteri 19.3.2022.
Täältä teatterin omat sivut.
Maailma on nyrjähtänyt, mennyt sijoiltaan.
Nuoriso on saamassa perinnökseen vain kaaosta ja valheita.
Olla vai ei? Siitä on nyt kyse.Olavi Uusivirta, Fanni Noroila, Aleksi Holkko.
Matti Uusivirta.
Esa-Matti Lång, Tomi Tuominen, Paula Siimes.
Ohjaajana Samuli Reunanen.
FYI.
Tämä arvio aivan varmasti sisältää spoilereita, joten jos et halua tietää mitään, älä lue tätä pidemmälle.
Hamlet on osa Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlia.
Jos nyt ajattelee, että Shakespeare on yksi niistä kaikkein pölyttyneimmistä ja vaikeaselkoisista, puuduttavimmista teoksista, niin on varmasti oikeassa. Ehkä vain puuduttavampia on ne Henrik XXXX-sarjan osat missä on varmasti sisältöä, mutta sitten taas onko?
Hamletia pidetään teatterintekijöiden keskuudessa meriittinä. Se on meriitti pääosan esittäjille ja ohjaajalle. Shakespearet on aina ajatustasolla "järkäleitä". Niitä klassikkoja. Niissä on aina sitä historian painoarvoa. Kuka teki edelisen Ofelian? Kenen Hamlet on paras?
Mun edellinen Hamlet oli Benedict Cumberbatchin Hamlet NT Livessä. Jos on ollut joku muu välissä, en muista sitä.
Tietysti ajattelen ennen näytöstä sitä kokemusta.
Mutta se on aivan sama ajattelenko sitä vain en. On aivan turhaa kuvitella, että tässä olisi mitään samaa, vaikka kuitenkin on.
Ennen näytöstä kaveri sanoo että Kansallisteatteri on niin tunkkaista. Tietenkin on. Siellä on nurkissa kirjaimellisesti hämähäkinseittiä ja jokunen kummitus. Nyt niiden seittejä on aika vähän ravistella.
Olen lukenut hesarin arvion, missä Olavi Uusivirran sanotaan tuovan lavalle rokkikukkomaisuutta ja sitä millä pidetään yleisö hyppysissä isoilla festarilavoilla. Tavallaan totta, tavallaan ei. En ehkä ole koskaan nähnyt Uusivirtaa Ruisrockin lavalla, eikä mun totisesti enää tarvitse. Uusivirta todella pitää otteessaan, mutta siihen on syynä niin ohjaajan valinnat, kuin dramaturgian rakenne.
Fanni Noroila on vuonna 2016 valmistunut näyttelijä, joka on ehkä suurimmalle osalle tuntemattomampi tekijä. Itselle Noroila on tunnetumpi muista, kuin teatteripiireistä.
Noroilan Ofelian ja Uusivirran Hamletin rinnalle on nostettu Aleksi Holkon näyttelemä Laertes aika tasavertaiseen asemaan, siis huomion suhteen. Hamlet, Ofelia ja Laertes muodostavat trion, jossa ahdasmieliset ja vanhanaikaiset parisuhdemallit tuuletetaan ovesta ulos. Luen käsiohjelmasta miten Holkko kuvailee queer-näyttelijöiden roolien valuvan heteroille ja miten on vapauttavaa voida tuoda rooliin sitä vapautta ilmaista queerina queeria. Miten mietin liioittelua ja tässäkin teoksessa esiin tulevaa asiaa, että jokin pitää näyttelijöiden kautta ilmentää todeksi. Mutta jos se ei ole totta, se vaatii liioittelua tuodakseen totuuden kaltaisen tilan.
Tämän illan Hamletissa pistetään kuitenkin ensiksi pystyyn kunnon bileet. Ysäridiskoteknobiitti, neonvärit, ai että kun kolahtaa syvälle. Timo Kämäräinen on suunnitellut musiikit ja miten oivallisia nekin oikein on.
Bileet, epäilys, haamu, rakkaus. Samaan yksinkertaisuutta, mutta myös upeita kikkoja. Näyttämölle on yksinkertaisesti tuotu kaikki, mitä sinne voi tuoda, mutta se ei ole liikaa. Pöly ja tunkkaisuus ovat kaukana poissa. Enkelit lentää sun uniin, ja toivotan nämä enkelit uniini oikein monena yönä!
Miten alasti voi näyttelijän riisua lavalla? Miten raakaa voi näytteleminen ja teeskentely olla? Mikä on teeskentelyä, mikä totta?
Kuka sinne luostariin menee, vai pitääkö painua johonkin muualle?
Hamlet on vihdoin täällä.
Hamlet vastaa kaikkiin niihin tarpeisiin, mitä olen teatterin katsojana, kokijana ja tekijänä kaivannut vuosi"kausien" ajan. Olen toki kansallisteatterin suhteen äärimmäisen puolueellinen, mutta on sinänsä hykerryttävää miten monissa muissa paikoissa poljetaan paikallaan ja nyt suurelle näyttämölle tuodaan eräänlainen nykytaiteellinen taiteiden rajat monitasoisesti ylittävä teos. Samaan aikaan lavalla on teatteritaide, kuvataide, musiikki, valotaide, veistoksia, joku lavastustaiteen viritelmä, sekä se rokkikeikka. On bileet, mutta myös se herkkyys ja virittyneisyys missä et vaan tiedä mitä seuraavaksi tulee, vaikka tasan tiedät. Teatteritekniikoista on Brechtin neljännen seinän rikkominen, devising-tekniikka nykyteatterin tekniikoista, Aristoteleen runousopin perusteet ja Stanislavskilainen roolityö, mutta myös se ettei lavalla ole mitään turhaa. On ikiaikaiset perinteiset lausuntatavat, joiden päältä on todellakin siivottu pölyt pois ja ravisteltu huolella nykyteatterin keinoin ja tuotu sitten uudistettuina lavalle.
Olen niin onnellinen, että saan nähdä miten suomalaisen teatterintekemisen taso nousee ja kohisten. Eikä siihen ole vaadittu sketsihahmoja, on annettu vähemmistöille, aliedustetuille ja sorretuille ryhmille ääntä ja tilaa. Se tuntuu niin oikealta, että huomaan silmieni kostuvan aivan koko ajan.
Useaan otteeseen mietin seuralaistani theiaa. Itselle kokemus on euforinen. Tähän astisen elämäni paras teos mitä olen nähnyt. Ja me ollaan takimmaisessa rivissä. Miltä tämä näyttää lähempää?
Mikä Hamletista tekee parhaan?
Ei se kikkailu, vaan se rehellisyys. No okei, ne vitsit myös. Kun repeilet sille, että lavalla olevat asiat antaa mielleyhtymän South Parkin "they killed kenny"-vitsiin ja tiedät, ettei tätä pysty sanallisesti selittämään mitenkään.
Lisäksi. Kehollinen ilmaisu. Olen niiiiiiiiin paljon peräänkuuluttanut sitä, että meidän näyttelijöiden ilmaisu jää vajaaksi. Ei jäänyt. Olavi Uusivirran roolityö on kuin Benedict Cumberbatchin roolityön kehollisuus Frankensteinissa. Ja vielä vähän enemmän, vaikken
koskaan uskonut sen olevan mahdollista. En oikeasti, en koskaan! En kuvitellut että näen tätä omin silmin ja ilman että olen jotain 85-vuotta vanha. Se herättää toivoa siitä, että meillä on mahdollista saada teatteriin näyttelijäntyöhön laatua ja sitä mitä sieltä puuttuu! Vielä on toivoa, että pönötys vähenee!
Noroilan Ofeilia ei myöskään jää Hamletin varjoon, vaan antaa paljon kaivatun äänen etäiselle hahmolle. Se on samalla herkkä ja voimakas, uhmakas, haastava, eikä suinkaan uhriutuva ja riutuva.
Olen niin onnellinen! Olen onnellinen siitä, että saan elää tässä ajassa, vaikka tapahtumat maailmalla ovatkin vähemmän ihania.
Olen niin onnellinen, että Hamlet tehdään juuri nyt.
Vielä on toivoa, vaikka Hamletin totaalinen tuho ei sitä kauheasti itsessään annakaan. Mutta tuhovoiman musertavuus ei päädy minuun.
Tämä toivo on tarpeellista. Tätä toivoa on kaivattu.
Vaikka onhan Kansallisteatterin muutos alkanut Smedsin tuotua lavalle ne kuuluisat pesukoneet, videotaiteen ja se on jäänyt elämään. Kodinkoneet lavalla eivät ole ehkä enää niin iso juttu ja videotaiteen hyödyntämistä on kehitetty osaksi ja välillä sen rooli on isompi, välillä pienempi. Siinä missä vertaan kokemuksiani kansallisteatterissa ja vaikkapa surullisen kuuluisia kokemuksia kaupunginteatterin eri näyttämöillä, olen hämmästynyt miten vähän niitä fiaskon kaltaisia kokemuksia on Kansallisteatterissa.
En sano etteikö niitä ole, sillä olen nukahtanut historiassani kansallisteatterin parvella, en vain muista missä näytelmässä. Mutta se olikin aikaa ennen Smedsin "vallankumousta".
Ei pitäisi verrata, mutta kyllähän niitä verrataan. Näin pienillä pelikentillä varsinkin.
Jos menet katsomaan Hamletia, voin lähteä mukaan!
Ainiin. Mukaan mahtui myös pientä... no, sanotaan vaikka seikkailua, kun invaoven summeri ei soinut niin että olisi saanut vahtimestarin paikalle ja silti samalla se ovi oili auki! Kun theia lähti seikkailemaan ja hankkimaan mulle keinon päästä sisälle, siirryin ihan pokalla siihen sisäpuolelle odottamaan. Ulkonahan oli kylmä!
Siinä oikeasti ehdin myös tuijottelemaan niitä hämähäkinseittejä. Siellä ne katonrajassa lepatteli.
edit:
Kannattaa vielä lukea Fannin ja Olavin esseet aiheesta.
FanniOlavi