Suvin unet, osa X:
Aluksi olin sukujuhlissa, jossain paikassa, joka ei ollut minulle tuttu. Jostain oli raahattu kaksi
mikrofonia telineineen keskelle olohuonetta. Ukkini esitti Tapio Rautavaaran biisin tummaihoisen,
jazz-tyyliin beatboksaavan miehen sekä kitaran kanssa. Siitä en ole varma, oliko kyseinen biisi oikeasti
Tapsan tekele vai pelkkä uneni oma sävellys.
Joka tapauksessa, aina kun laulussa mainittiin sana
"velka", ukkini korvasi sen sanalla "saksa". (Nimenomaan pienellä alkukirjaimella kirjoitettuna. Ja mistä
sen päättelin, en tiedä.)
Ja mainittakoon vielä, että ukkini ei oikeasti ole musikaalinen. Itse
asiassa en ole varma oliko hän sitä unessakaan, ainakaan mikin kanssa hän ei osannut laulaa yhtään.
Silti se oli liikuttavaa.
Tuli aika lähteä, ja kiskoin saappaita jalkaani. Aina kun olin saanut itseni valmiiksi, saappaat eivät enää
olleetkaan jalassa, ja jouduin aloittamaan koko homman taas alusta.
Tietenkin minulla oli kyyti
odottamassa, ja auto käynnissä koko ajan. (Tällaista tapahtuu näköjään melko usein unissani.
)
Ilmeisesti pääsin sitten autoon asti. Auto oli muuten ihan tavallinen henkilöauto, mutta takapenkillä istui
ainakin viisi aikuista ei-niin hentoa ihmistä ja etupenkeillä ainakin kolme. Kumma kyllä, ei ollut edes ahdasta.
Auto kai muuttui sisältäpäin jotenkin tilanteen mukaan, tai jotain. Jostain syystä ukkini ei ollut mukana, mutta
mummini oli. Hän voi pahoin, joten tietenkin hän istui etupenkillä - selkä menosuuntaan päin.
Aluksi istuin takapenkillä, mutta sitten huomasinkin istuvani edessä. Jostain oli tullut autoon myös työkaverini,
joka ajoi autoa. Hän istui sivuittain, jotta kaikki mahtuisivat paremmin autoon. Ilmeisesti auto ei enää ollutkaan
niin muuntautumiskykyinen kuin äsken. Lopulta tehtiin päätös, että autoa ohjattaisiin siten, että työkaverini ja
veljeni ajaisivat pyörällä auton edessä.
Autoa ei siis kiinnitetty mitenkään pyöriin, he vain ohjasivat autoa
siten, että työkaverini ajoi edessä, veljeni hänen takanaan ja auto tuli perässä. Tämä kuitenkin toimi.
Tosin en
luottanut veljeeni kamalasti. Mietin, että jos hän kaatuu, mitä tapahtuu autolle. Välillä olimme kaikki myös huolis-
samme siitä, kun pyörät katosivat näkyvistä. Helpotus oli suuri, kun auto alkoi taas saavuttaa pyöräilijöitä.
En tiedä, pääsimmekö koskaan perille, sillä unen loppu oli työjuttuja. Se ei siis ollut konkreettisesti sitä työtä mitä teen,
mutta vihjeitä työhöni siihen kyllä oli. Esim. eräs hermostuttava tyyppi laittoi minut etsimään jostain taulun kopiosta jotain
työjuttuja ja mitätöimään sen.
Myös eräs iso projekti oli isoissa vanhanaikaisissa säkeissä kellarissa.
Ja ennen kuin heräsin, "heräsin" siihen, että luulin kuulevani ääniä huoneistostani, vaikka minulla oli korvatulpat.
Tuntui, että kaksi tuntematonta tyyppiä oli paiskomassa jotain sellaisessa kohdassa kämppääni, johon en suoraan
nähnyt sängystäni. Se oli ahdistavaa.