Okei, nyt seuraa jälleen pala Maijan erittäin jännittävää arkea.
NOT.Painelin eilen illalla vielä koululle, sillä suoritan yhtä kurssia iltakoulun puolella. No, saatuani auton parkkiin koulun parkkipaikalle edessä oli hyvin yllättävä ongelma. Alkaneen remontin (=homeenpoiston) takia en päässyt ainoille avoimille oville (parkkipaikan viereisille), sillä kyseinen alue oli niin pengottu ja eristetty vaikka minkälaisin aidoin. Lähdin sitten kiertämään rakennusta toiseen suuntaan, josko muut ovet olisivat avoinna tämän poikkeusolosuhteen vuoksi. Kokeilin jokaisen mahdollisen oven, tuloksetta. Ainoaksi vaihtoehdokseni oli mennä koulurakennuksemme vanhan puolen, jossa ovat nykyisin erityisopetuksen tilat, pihan kautta.
Pian kohtasinkin yllättävän haasteen. Aidattu piha oli suljettu porteilla, enkä oikein pilkkopimeässä nähnyt, missä niiden haat olivat. Ensimmäisen portin onnistuin aukaisemaan ja saamaan vielä kiinnikin, mutta toinen tuotti minulle monen tuskaisen minuutin verran päänvaivaa. Olin siis lukinnut itseni aidatulle alueelle enkä päässyt pois.
Kimpaannuin ja ajattelin, ettei nyt helkatti yksi portti minua pidättele. Heitin siis laukkuni aidan toiselle puolelle ja aloin kiivetä korollisissa kengissäni ja pitkässä villakangastakissani. Pääsin aidan päälle ja yritin katsoa, että ei kai vaan kukaan ollut minua todistamassa. En nähnyt ketään, joten valmistauduin hyppäämään. Ilmalennon jälkeen tein kunnon telemark-alastulon kädet kohti taivasta ja suustani pääsi huomaamattani turhan suuri UGHH-äännähdys.
Ja tietenkin siellä pimeässä piti sitten kuitenkin olla tummissa vaatteissa satunnainen lenkkeilijä koiraansa ulkoiluttamassa.
Tervehdin tyynesti ja lähdin kulkemaan kohti ainoita avonaisia ovia täyden kierroksen rakennuksen ympäri tehtyäni. Onneksi oli pimeää, sillä naamani oli varmaan ihan kirkkaanpunainen.
Ei mitään hajua, miksi halusin jakaa tämän kanssanne. Kiitos nyt kuitenkin ja anteeksi.