Lakkiaispäivä oli aivan huippu.
Juhlassa tirautin pari kyyneltä, kun sain lakin päähäni ja palattuamme paikoillemme tajusin, että tämä oli viimeinen lukion tilaisuus, jossa olen itse osallisena. Haikeus iski. Ja sain minä pari stipendiäkin, Hesarin vuosikerrankin äidinkielessä ansioituneena.
Kotona juhlat menivät oikein leppoisasti ja Poikakin pääsi käymään omilta ylppäreiltään tervehtimässä minun sukulaisiani. "Nätit silmät ja ihan Maijan oloinen", kävi arvio sukulaistädeiltä.
Iltaa kohden poltteet jatkoille kävivät yhä kuumemmiksi ja meille järjestetyssä bussissa Tampereelle olikin menomatkalla tunnelmaa. Lauloimme, nauroimme, höpöttelimme ja joimme. Sama meininki jatkui myös illan hämärtyessä. Tunnelma tosin hieman latistui, kun kaikki katosivat tahoilleen jossakin vaiheessa, kun suurin osa porukasta tahtoi baariin. Olimme mekin Pojan ja yhteisen kaverimme kanssa mukana menossa jonkin aikaa, kunnes kaverimme löysi itselleen naisseuraa ja meille tuli huutava nälkä. (Huom. kyseiset asiat eivät ole riippuvaisia toisistaan.
) Minä ja Poika lähdimme syömään ja bongasimme kaupungilta myös siskoni ja hänen kihlattunsa, joiden kanssa vietimme sitten loppuillan. Meitä kumpaakin väsytti ihan hirveästi, joten bussimatka menikin nukkuessa. Saapuessamme kotikulmille ja hypättyämme pysäkillä bussista pois näytimme varmaan aika reppanoilta: Poika oli heittänyt krakan lakin ympärille ja minä läpsyttelin pitkin pyörätietä paljain jaloin, sillä jalkani eivät kestäneet enää sekuntiakaan uusia korkkareita. Verkkaiseen tahtiin kuljimme kotiin ja lauleskelimme aamuauringon loistaessa Tehosekoittimen Maailma on sun -biisiä.
Maailma on meidän, ainakin hetken verran.