(halusin, että Sunnuntain matkaraportti on se 1000:s viesti
)
Unohdettu pätkä lauantai 18.6. päivältä! Elokuvatekijöiden tapaamisen ja Cissen workin välissä on pätkä aikaa. Lähdemme Luostolle! Ihan tosta vaan toinen matkapuoli käskee hyppäämään autoon ja suuntaa ajokin nokan Luostolle.
Tunturi!
Matkalla ihastelen maisemaa. Kaunista on, on niin kaunista. Lampi ennen itse tapahtumakeskusta osuu minulla johonkin tunteeseen. Meinaa tippa tulla linssiin. Tunturi on komea ja kaunis. Ihailtava! Siitä on aistittavissa liikettä, lämpöä ja voimaa. Seison sen juurella hetken ja vain katson sitä. Katson pelkästä katsomisen riemusta ja jos tunturia voisi halata, tekisin sen heti. Olemme samalla aallolla - minä ja se.
Luostolla on myös matkapuolen tutun pitämä kahvila. Pistydymme siellä. Tuhlaan roposia turistipostikortteihin, joista kaksi lähetän Tuusille
Poron ja karhun. Jutustelu on mukavaa ja miellyttävää. Ajan kulua ei huomaa.
Matkapuoli haluaa vielä käydä ametistikaupassa. No, käymme. Ostan pikkuisen ametistin lompakkooni. Laitan sen Tuusin kuvan viereen. Nyt minulla ja Tuusilla on yhteinen kivi. On vähän ikävä sitä pirulaista siellä korvessa. Se olisi niin ihmeissään.
Ajamme takaisin Sodankylään täydessä hiljaisuudessa. Tunturi vaikutti.
Sitten menemme sinne elokuvaan, Work.
Sunnuntai 19.6. Herään aamulla ennen kelloa. Kahvi on valunut ajat sitten, matkapuoli hörppii kupistaan ja lukee netistä lehteä.
Tänään on viimeinen päivä elokuvaa. Siinä ajatuksessa ei voi viipyä, sillä en haluaisi lähteä vielä.
Toki arki on pohjoisessa "aivan sama kuin etelässä", mutta valo ei. Kieltäydyn ajattelemasta pimeyttä nyt, kun ulkonakin sataa.
Koko pohjoinen valtakunta on avautunut minulle uusin silmin.
Nirhin aamupalani apetta hiljaisena. Matkapuoli paukauttaa koneen kiinni ja hihkaisee iloisena "nyt lähdetään". Tommonen se sitten on innostuessaan. Naurahdan ja mietin, että hänellä lie joku mahtava idea, mutten kysy mitään - ei siitä olisi hyötyä. Saisin ehkä korkeintaan naurua osakseni.
Puen pikaisesti päälleni. Puen enemmän, koska olen varma paleltumisestani. Ulkonakin kun kerta sataa.
Sade itsessään ei ole kuitenkaan kylmä. Mutta kaikki muu on.
Autossa ajamme ensin sityyn ja hiippailemme turisti-kaupan luona josko se olisi auki. Onhan se!
Olemme ainoat kaupassa, kunnes sinne pelmahtaa muitakin. Tämä on ilmiö, jolle nauramme lähes jatkuvasti. Menemme paikkaan x, jossa ei ole ketään ja kohta se on tulvii väkeä. Kai se johtuu siitä, että olemme niin hiljaisia, hmm..
!
Nomutta kuitenkin. Pitkällisen pohdinnan jälkeen ostan kaksi tuliaista. Hienoa, hienoa.
Tämän jälkeen kuljettaja suuntaa auton nokan kohti Pohjoista. Pidämme kelloa koko ajan silmällä, sillä ensimmäinen elokuva alkaa 12.45. Niin, puolelta ollaan viimeistään takaisin!
Poroaitaus, poro (!), tie, maisema ja lopulta suoaukea vilistävät siinä ohi. Käännymme ajoissa, mutta en saa suomaisemaa irti verkkokalvoilta. Rintalastan alla painaa ja tiedän mikä se on. Se on itku. Itkettää niin perkeleesti, mutta en itke. En anna itseni itkeä missään autossa! Pirulauta! Palaamme täydessä hiljaisuudessa ja kipitämme elokuvapaikalle. Hitsipilli se alkoikin puolelta. Onneksi kello on puoli ja pääsemme juuri ja juuri saliin. Se on aivan täynnä!
Sillä:
Bergroth - Hyvä Poika. Paikalla on koko näyttelijäkaarti ilman Knihtilää.
Ohjaaja ja käsikirjoittaja on myös.
Alkuun on lätisty jotain, mutta en tiedä yhtään että mitä. En malta odottaa.
Yleisö reagoi todella voimakkaasti HP:n tapahtumiin. Useille vitseille nauretaan. (Alastomuudelle nauretaan
) Ilmeistä on, että äitiä kritisoidaan toimistaan ja Poikaa ymmärretään. Mikään ei muutu. Elokuva on edelleen hämmentävä. Väkivaltakohtauksessa yleisö kohahtaa. Kuulen takaa kuiskauksen "onko tämä todellista?". Mietin samaa itsekin.
Hyvä Poika näyttää minulle uudet kasvonsa elokuvamaailmasta. Teknisen puolen. Niin konkreettisen teknisen, siis kamerat, äänet, valot kuin näyttelijäteknisen myös. Tykkään aivan mielettömästi muutamista kohtauksista ja pidän itseäni hulluna. Lähteä nyt katsomaan elokuvaa, joka vaikuttaa minuun syvällä. Ja vielä viimeisenä päivänä. Matkapuoli ei onneksi istu vieressäni.
HP:n jälkeen seuraa keskustelua tekijöiden ja yleisön välillä.
Minua huojentaa, että elokuvan nuorinta poikaa on suojelu väkivallalta. Hän ei ole ollut niissä kuvauspaikalla pahimpia otoksia tehdessä.
Häntä on myös suojeltu koko tekijäkaartin toimesta. Se on hyvä, sillä katsottuaan elokuvan uudestaan huomaa miten häiriintynyt se on. Ja miten siellä häiriintyneisyydessään ihmiset yrittävät selvitä.
Miten kaksi yksinäistä yrittävät löytää toisensa, mutta kommunikaatio ei toimi ja kaikki räjähtää käsiin.
Keskustelu on avartava ja keventävä myös. "Unto" on kirjoitettu erään oikean pojan pohjalta, siis luontokuvaaja-dokkari-pojaksi. Luonto- ja hyönteiskuvat ovat myös oikeasti hänen esikuvansa kuvaamia. Se on hienoa! Zaida Bergroth kertoo muutenkin enemmän syitä sille, miksi tämä elokuva on tehty. Miksi juuri tästä aiheesta halutaan kuvata näin voimakassävyinen kuva.
Poistuessani salista olen hämmentynyt, mutta myös huojentunut. Istun hetken aikaa kostealla kivirappusella ja vain tuijotan eteeni.
Näen Bergrothin ja muun porukan ( Vuokko Hovatta
) muutaman askeleen päässä. Intuitioni sanoo "mene". Kiitän Bergrothia elokuvasta. Kerron myös molempien katsomiskokemuksien hämmenyksestä (myös Pascalin hämmenyksestä...) ja siitä, miten toinen kerta avaa jotain uusia kulmia ja varsinkin Sodankylän kontekstissa. Keskustelu kestää ehkä 4.5 minuuttia.
Bongaan matkapuolen toiselta puolen katua ja kiittämisen jälkeen poistun Bergrothin seurueen luota.
Matkapuoli ei tykännyt elokuvasta. Hänen mielestään se oli kliseinen ja ennalta-arvattava. Ei mitään uutta, koska tuollaisia dekkareita on tullut luettua satoja. Mielipiteemme eivät kohtaa. Olen ehkä pettynyt, sillä en osaa kuvailla hänelle mikä siinä tarkalleen minuun vetoaa. Toki oidipus-kompleksi on käsitelty aihe. Toki tekniset asiat ovat hänestä hyviä pointteja, mutta emme vain pääse samalle kanavalle tämän suhteen
.
Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives on seuraava elokuva. Se on Thaimaalaisen ohjaajan
Weerasethakulin Cannesissa viime vuonna palkittu pätkä.
Olen ehkä liikaa kiinni Hyvässä Pojassa, sillä en alkuun tajua ollenkaan mitä tapahtuu.
Vanha äijä on kipeä ja yhtäkkiä ympärillä on kasa haamuja. Sitten ne haamut katoaa. Sitten tehdään töitä. Sitten ne haamut tulee taas. Sitten kävellään mettässä. Mitä hel-vet-tiä! Sitten alkaa kuitenkin avautumaan. Thaimaalaista kulttuuria tuodaan enemmän auki - ainakin siltä tuntuu.
Tätä elokuvaa on vaikea sanallistaa. Siinä on väriä, rauhaa, kuolemaa ja asioita jotka eurooppalaisessa elokuvassa tehtäisiin tehostein. Tässä ei. Elokuva on mielenkiintoinen ja erilainen. Puhetta itseään on kovin vähän, mutta eleitä ja merkityksiä sitäkin enemmän.
Huomaan pitäväni kummitus- ja haamu-ajattelusta. Miten jo kuollut, "vanha ystävä" johdattaa kuolemaa tekevän rauhaisaan paikkaan ja kuolema on rauhaisa tapahtuma. Kuolemaa kuvataan vain askeleena eteenpäin ja matkan jatkamisena. Ahdistus lipuu pois ja rauhoitun elokuvan aikana suunnattomasti. Tulee osittain sellainen "life as it should be"-tunne, mutta siitä jää uupumaan paljon.
Hieno kokonaisuus, jossa on myös huvittavia piirteitä. Vähän sarjakuvamaisia tapoja kuvata asioita.
Seuraavan elokuvan alkuun n. 3 tuntia.
Sunnuntai-iltana Sodankylässä esitetään vielä yleisön toiveuusinta. Tällä kertaa se oli Mika Kaurismäen
Mama Africa, johon olimme ostaneet liput jo edellisenä aamuna
Siis kolme tuntia aikaa. No.. jos vaikka syötäisiin! Kiersimme noin puolitoistatuntia pohtien mitä haluamma ja mihin menemme.
Lopulta päädyimme kaikkien miljoonien keskustelujen jälkeen linja-autoaseman kahvioon
Lapinukon keitto on taivallista
Ruoka on niin hyvää, että olemme taas vaiti! Aivan käsittämätön makuelämys!
Kokonaisuudessan koko odotteluaika kuluu tuossa kahviossa. Pieni Mikko-poika viipottaa menemään ja viihdyttää kaikkia kahviossa olevia. Mukavaa ja leppoisaa olemista
Pihalta lähtee kolme bussilastillista ihmisiä. Tuntuu levolliselta ajatella, että meidän ei tarvitse lähteä tänään. Me lähdemme aamulla ja saamme ajaa rauhassa kotiinpäin.
Tallustelemme hitaasti takaisin elokuvateatterille.
Mama Africa. Mirim Makebasta tehty dokumentti.
Se Kaurismäki hiipii viimeisenä sisään. Nyt tunnistan hänet kyllä.
Mama Africa on hienoa musiikkia, järkyttävä ja todellinen tarina yhden ihmisen kohtalosta, Etelä-Afrikan historiasta ja ihmisistä.
Etelä-Afrikan historia kun kuitenkin on verinen ja rasistista taistelua. Sitä on myös MA:ssa.
Dokumentissa valoitetaan myös Makeban taustaa ihmisenä, äitinä, isoäitinä. Se on kaunis tarina.
Musiikin historiaa käsitellään myös vahvasti ja hämmästyn että miten paljon dokumentti sisältää tuttua musiikkia.
Tämä on niitä, joita ihmisten pitää nähdä itse. Katsoa se avoimin mielin ja yrittää ajatella pois omasta elämästä, pois omasta itsestä.
Miltä tuntuisi elää maanpaossa, kun kotimaahan palaaminen on kielletty. Kahdesti. Kun omaa väestöä istutetaan vankilassa ei mistään syystä ( Nelson Mandela ). Miltä tuntuu, kun maan ovet avataan ja voi palata kotiin. Kotiin, johon ei ole ollut mahdollista palata yli 20 vuoteen. Kotiin, maahan, jossa oma äiti on ollut haudattuna pitkään, eikä itse ole kertaakaan käynyt haudalla.
Esityksen jälkeen aploodit raikuvat salissa. Itken. Niin tekee matkapuolikin.
Tämä on kaunis päätös näille festivaaleille.
Casa Villaan päästessämme suunnittelemme kuitenkin jo kotimatkan reittiä.
Varmistamme missä on taloyhtiön roskikset ja törmäämme koiranpentuun ja ulkoiluttajaan
Koiranpentu on villi ja vauhko ja innoissaan meistä. Se hyppii ja ottaa naskalihamapaillaan kädestä kiinni. Voi, voi sitä riemua!
Housuni likaantuvat, mutta se ei haittaa. En aio laittaa farkkuja jalkaani kotimatkalle. Ihana pieni koiruli.
Laittelemme itseämme katsomaan taas televisiota. Sieltä tulee Wallander. Matkapuoli nukahtaa aika pian, mutta minä katson sen loppuun. Älkää toki kysykö mitää siinä tapahtuu. En minä muista!
Illalla paistaa aurinko.
Makaan ja tuijotan valoa kunnes nukahdan.