Mä olen oudon sukurakas ihminen. Mulla ei ole mitään syytä olla, koska olemme melko etäisiä keskenämme, mutta olenpa silti
Perheeseenhän mä lasken mun ja miehen vanhemmat, ja meidän sisarukset lapsineen. Sukulainen on paljon etäisempi käsite. Moni laskisi varmasti veljenlapsetkin sukuun ennemmin kuin perheeseen, mutta mulle nuo on kaikki niin läheisiä, että ne on perheenjäseniä.
Sukuakin piisaa ihan yli oman tarpeen niin omalta puolelta kuin sieltä naidultakin (
). Miehen sukuhan on ihan valtava, ei tuo tunne edes kaikkia serkkujaan.
Mä olen läheisempi äidin puolen suvun kanssa. Äidillä on vain 2 veljeä, ja heillä lapsia 6. Isällä on 7 sisarusta ja serkkuja siltä puolelta parisenkymmentä (en jaksa ruveta laskemaan). Meinasin unohtaa
Justiinsahan me saatiin selville, että isällä on vielä yksi salainen veli, josta kukaan ei tiennyt mitään
Vasta löydetty velikään ei tiennyt sisarpuolilaumastaan mitään, mutta on kuulemma ollut kiinnostunut kun häneen on otettu yhteyttä. Jännityksellä seuraamme tilannetta
Eli sisaruksia on nyt 8. Sisaruksia on ollut enemmänkin, mutta pari on kuollut, yksi lapsena ja yksi myöhemmin. Isän isä oli kovin lapsirakas ihminen, mitään uskonnollista vakaumusta ei tähän lapsilukuun taida liittyä. Toisin kuin miehen puolen sikiämiseen, täyttäkää maa ja sitä rataa
Äidin puolelta löytyy mun sielunsisko, serkkuflikka, jonka kanssa on kaikki lapsuuden kesät ja hiihtolomat ynnä muut vietetty. Ei me enää niin paljoa yhteyttä pidetä, mutta tiedetään toistemme isoimmat kuulumiset ja välillä lähetellään sähköposteja ja kerrotaan tarkemmin. Isän puolelta serkut on kaikki mua joko paljon vanhempia tai paljon nuorempia, enkä oikein koskaan löytänyt heistä kaveria, vaikka asuvatkin lähempänä. Ja ne on paljon oudompiakin
Isän puolelta on kuitenkin ruvettu pitämään sukukokouksia, mikä on ihana asia
3 vuoden välein, ettei ala se ainainen järjestely ärsyttää ja porukka jaksaa vääntäytyä paikalle. Kaikkia ei tietenkään kiinnosta, mutta kaikki osallistujat on hyviä tyyppejä
Persoonia löytyy joka lähtöön, mutta kun niihin osaa suhtautua, niin eipä tuo mitään haittaa.
Ekassa sukukokouksessa oli aivan parasta huomata, että Ruotsiin muuttaneen tädin kanssa, jota en ollut nähnyt kuin joskus mummon hautajaisissa lapsena, olikin paljon yhteistä. Tultiin niin hyvin juttuun, että vieläkin lämmittää. Isä mulle totesikin jälkeen päin, että tajusi vasta nyt, kuinka paljon mä muistutan kyseistä tätiä
Toinen iloinen huomio oli se, että toinen täti oli päässyt ylettömästä viinan kiskomisesta eroon. Se täti, joka kännishä örisi mun yo-juhlissa levottomia
Ilmeisesti tähän liittyy jotain uskoon tulemista, mutta pääasia, että pullo on jäänyt. Onhan noita muitakin "he he, kiva kun _tuo_ on mulle sukua" -tyylisiä muistoja, pääosin näistä isän puolen tyypeistä, mutta koskaan kukaan ei ole mua kohtaan ollut varsinaisesti paha. Keskenään saattavat nahistella, mutta mitäpä se mulle kuuluu. Nuorempana saatoin harmistuakin (esim. kummitäti ei tullut mun yo-juhliin ollenkaan, kun siellä oli sedän vaimo, jota se ei siedä, koska oli mennyt pöllimään siltä rahaa ja muutenkin riidellyt
). Nyt pystyn hyväksymään ne sellaisena kuin ovat, kunhan eivät dorkaile tähän suuntaan
Pidämme yhteyttä aika harvaksiin, joidenkin tyyppien kanssa ei ollenkaan, joidenkin vähän enemmän, toisista tietää paljonkin. Juuri sopivasti kuitenkin mun makuun, varsinkin nyt kun nuo sukukokoukset alkoivat. Aiempi etäisyys harmitti hiukan, mutta nyt on just hyvä. Ja mun suku on kaikessa kamaluudessaankin ihan paras