Mä tässä pyörittelin asiaa mielessäni, ja tulin siihen tulokseen, että ikäkriiseily johtuu pitkälti omista ja muiden (tai mitä uskotaan olevan muiden) asettamista tavoitteista ja niihin pyrkimisen tuskasta. Jos ikäkriisi vaivaa, niin ehkä kannattaisi lähteä purkamaan sitä pohtimalla, _miksi_ jotain pitäisi oikeasti saavuttaa johonkin tiettyyn aikaan mennessä.
Suvin kriiseilystä tuli mieleeni, että joskus muinoin oli itsellä sellainen harhaluulo, että sitten aikuisena tietää mitä tekee ja mitä haluaa. Hah
Sillä määritelmällä en ole vielä, mitäs mä nyt olenkaan, kohta 35 vuoden iässäkään aikuinen. Mä jouduin asiaa pohtimaan yhdessä elämänvaiheessa enemmänkin, ja totesin, että en ole sellainen tyyppi, joka katselee kovin kauas tulevaisuuteen. Eikä mulla ole mitään erityisiä tavoitteita, jotka pitäisi ehdottomasti saavuttaa. En myöskään juuri tunne mitään sosiaalista painetta mistään, pariutumisesta, kodista, naimisista, uralla etenemisestä tms. Ikä ei myöskään merkkaa mulle oikeastaan mitään, ei oma eikä muiden. Luulen, että sen takia en ole pahemmin kriiseillyt.
Ainut aika, kun olen tuntenut lievää tuskaa vanhenemisesta oli tässä ihan hiljakkoin. Itselle oli jäänyt alitajuntaan ajatus, lähinnä ulkoisten tietolähteiden vuoksi, että lapset pitää tehdä ennen kuin täyttää 30. No, pelottava rajapäivä läheni, ja todettiin, ettei ukko kulta ollut vielä ihan valmis perheen perustamiseen. Ne synttärit oli ja meni, ja meni pari muutakin. Keskusteltiin, ja kun tuo kuitenkin sanoi, että haluaa lapsia, mutta ei ihan vielä just nyt, niin eipä siinä ollut paljon vaihtoehtoja. Odoteltiin ajan ja miehen kypsymistä
Välillä vähän kaiversi kun kello tikitti, mutta kun ei toista oikein voi perheen perustamiseen painostaakaan, niin oli vaan pakko odotella. En mä silti mitään varsinaista kriisiä siitä saanut aikaiseksi.
Tuosta ttoha-ilmiöstä. Itse koen olevani tyytyväisimmilläni, kun elämä on tyyni vesi, niin ennalta arvattava kuin elämä vain voi olla. Stressaan helposti muutoksista, niin hyvistä kuin huonoistakin. En osaa kuvitella, mitä nousukiitoa himoavan ihmisen päässä liikkuu, koska itselle sellainen ei ole mitenkään tärkeää. Yksi ystäväni on hyvinkin eteenpäin pyrkivä, kaikilla elämänalueilla, ja useista keskusteluista huolimatta en pääse hänen päänsä sisään enkä ymmärrä häntä. Hänkään ei tajua mua, jolla suurin muutos elämässä on tietokoneen käyttöjärjestelmän päivitys uudempaan
Ei silti, hyvin tulemme toimeen melko isosta luonne-erosta huolimatta. Tai ehkä hänessä kiehtookin nimenomaan se erilaisuus
Myös siitä haluaisin huomauttaa, että kaikki nuorena vakiintuneet, nyt toisella kierroksella olevat eivät kärsi ttoha-syndroomasta. Siihen on vain helppo vedota, selittää asioita sekä itselle että muille. Kaikki tuttavapiirini toisen kierroksen ihmiset ovat keskustelujen myötä paljastaneet liitoissaan muhineen muita ongelmia, joiden vuoksi ero sitten on tullut. Yleisin syy tuntuu olevan se, että nuorena ei osannut parisuhdetta mitenkään hoitaa, eikä vanhempanakaan enää sitten osannut aloittaa. Siinä vaiheessa, kun avioliitto on kuihtunut kämppissuhteeksi, niin erohan siinä on edessä. Baareihin mennään rellestämään elämättä jäänyttä nuoruutta, koska tuntuu olevan yleisesti vallalla käsitys, että sieltä löytyisi uusi elämänkumppani. Yksi ystäväni juurikin valitti, kun sinkkuna on pakko pyöriä kaupungilla, vaikkei oikeasti yhtään kiinnostaisi. Mutta eihän nuo prinssit tule kotiin hakemaan sohvan nurkassa nyhjäävää eronnutta kolmen lapsen äitiä.