Elokuvakriitikon painajainen - elokuva-arvosteluketju

[Aurora B.]

Jos Woodyllä on vinkeitä leffoja, niin hienosti olen ne onnistunut välttämään. Kauheaa kuraa kaikki, mitä olen vahingossa joutunut todistamaan. Toisaalta voihan se olla, että valikointini aiheuttaa sen, etten näe niitä hyviäkään tuotoksia. Epäilen kuitenkin, Woodyn kohdalla erityisesti. Näyttelijänä mies ainakin on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin surkea, ettei mitään rajaa. Ohjauksetkin keskittyvät niin outoihin tarinoihin, etten vain käsitä. Ehkä ne on liian älyllisiä elokuvia mulle Lisäys: jaha, ehkä mun täytyy sitten yksi Woody katsoa alusta loppuun. Tai ainakin aloittaa

The Crow sen sijaan oli ihanan synkkä ja mehevä pläjäys. Siis nimenomaan ygönen. Toka oli hirvittävä pettymys, muita en ole nähnytkään.


Että jotta ei menisi ihan taas ot:ksi, niin arvostelenpa leffan: The Librarian II: Paluu kuningas Salomonin kaivoksille.

En ole ykkösosaa nähnyt, enkä tämän perusteella ikimaailmassa tule sitä katsomaankaan. Voiherranjumala kun oli järkyttävän surkea elokuva Silti oli pakko katsoa loppuun asti, vaikka kuinka kärvisteli tuskissaan sitä katsoessa

Leffa oli halpa kopio Indyistä ja National Treasuresta, feikki alusta loppuun asti. "Indynä" toimii Noah Wyle, se Teho-osaston yksi tyyppi, joka näyttelee melko erikoisen kirjaston kirjastonhoitajaa, joka lähtee etsimään Salomonin kaivoksia ja sieltä löytyvää kirjaa. Kirjalla pystytään hallitsemaan aikaa ja mitä kaikkea, joten se ei saa joutua vääriin käsiin. Tietty myös pahikset ovat juuri keksineet lähteä etsimään sitä samaan aikaan ja soppa on valmis.

Eihän tuo tyyppi osaa edes näytellä Sama vika vastanäyttelijänä toimivalla Gabrielle Anwarilla, joka leffassa esittää arkeologinaista, joka jostain käsittämättömästä syystä hyppää tuikituntemattoman kirjastonhoitajan matkaan. Tyyppien välille yritetään tietenkin kehittää romanttista virettä, käsikirjoituksen ja näyttelijäsuoritusten epäonnistuessa siinä surkeasti. Niin tönkköjä roolisuorituksia en ole hetkeen nähnyt, eikä kemiat vain mitenkään kohtaa. Suurin osa kaikista dialogeista ja muka-romanttisista kohtauksista aiheuttaa lähinnä argh-reaktion. Samoin käsikirjoitetut arvoitustenratkaisut: Tyypit tulevat raunoiden sisään yhteen huoneeseen: muka-indy:"Täällä on varmasti salahuone" Akka:"Eipäs ole" "Näissä on _aina_ salahuone" "Eipäs ole" "Onpas" "Eipäs ole" -> muka-indy pökkää kiviseinää, josta kivi liikahtaa seinän sisään ja kas, salahuone aukeaa Sama häiritsi National Treasuressakin, mutta tässä se on tehty vielä kymmenen kertaa tönkömmin. Hohhoijaa.

Käsikirjoitettu "huumori" ei naurata, vain lähinnä itkettää. Suoranaiset kohtauskopiot Indyistä saa jo ensi metreillä -olon aikaiseksi. Juoni on kuiva kuin Gobin autiomaa. Erikoisefektit on ilmeisesti teetetty kesäharjoittelijoilla

Ainut hyvä asia koko elokuvassa oli se, että se loppui.


½

[shaana]

Katselin tuossa aikani kuluksi vaikka mitä, mutta mainitsemisen arvoinen ainoastaan suomalainen Koti-ikävä.

Muistelisin nähneeni pääosassa esiintyvän kundin, Julius Lavosen, jossain muuallakin, lunttasin kundin tekemisiä ja se taitaa olla siitä Gameover-pätkästä tuttu.

Elokuva oli hyvä. Nuoret näyttelijät olivat hyviä ja kuvaus ahdistava. Yllätyksekseni bongasin elokuvasta myös lapsuuden aikaisen ystäväni. Leffassa Sami joutuu katsojalle tuntemattomasta syystä jonkilaiseen psykiatriseen hoitolaitokseen, jossa vetäytyy kuoreensa. Sami raottaa menneisyyttään pikkuhiljaa ja viettää aikaa muiden nuorten kanssa. Pidän tämänlaisesta ohjauksesta ja kuvauksesta, ohjaajanahan pätkällä oli Petri Kotwica. Elokuvan tarina on todentuntuinen ja raaka. Poikkeuksellisen hyvä raina kotimaiseksi.

Repäisen ja annan neljä :ä viidestä.

[theia]

Plus Koti-ikävässä on hyvät musiikit, Velcra ja 51koodia soi ainaskin

Elokuva on vähän ahdistava, en oo viitsinyt ottaa sitä uusintakierrokselle, vaikka se hyllystä löytyykin. Ehkä joku päivä.

[Kibaya]

Tylsän perjantain saldona katsoin kaverin tukemana parit elokuvat.

Pahan sanansaattajat
Alkuun tietysti introna pedattiin koko elokuvan "tärkeimmät asiat".
Kliseisesti perhe muuttaa teini-ikäisen lapsen tekosien takia johonkin perämetsään Jenkkilässä. Siitä lähdetään. Tapahtumia alkaa tapahtua ja katsojaa kiusataan säikyttelemällä ja yliluonnollisia asioita vilauttelemalla. Alussa tulee yksi elokuvan hienoimpia kohtauksia ja tavallaan se on lupaus siitä, että elokuvan jaksaa katsoa loppuun, IMO. Se vain on the one and only hieno juttu koko elokuvassa. Vilkkuvia valoja ja pelkoa kyllä kylvetään. Sam Raimi tuo tähän elokuvaan mukaan ihan liikaa samoja elementtejä mitä on Kaunan jenkkiversiossa. Jos siis tykkäsi siitä, taitaa tykätä tästäkin. Itse en tykännyt kummastakaan. Tässä oli liikaa niitä säikyttelyjä, joilla saadaan katsojan pulssi kohoamaan. Loppu oli... täysin yllätyksetön. Tuli mieleen scream ykkösen alku, niin läpinäkyvä se oli. Jos teillä on tylsää, eikä säikyttely haittaa, suosittelen - muuten en.


Orpokoti
Katsottiin onneksi tässä järjestyksessä, sillä orpokoti pelasti koko illan.
Mielenkiinto jaksoi pysyä yllä koko elokuvan ajan ja se vain parani loppua kohden. Mielestäni elokuvan tunnelma oli äärettömän hienosti luotu kestämään loppuun asti. Pidin kovasti tavasta millä elokuva oli kuvattu ja toteutettu. Jokainen yksityiskohta vei sopivasti eteenpäin. Itsestäänselvyyksiä ei ollut ja kliseet olivat ymmärrettävissä rajoissa. Myös se, että loppu oli tietyllä tavalla onnellinen oli ihana.
Rakastuin elokuvaan täysillä. Myönnän, että orpokodin ihanuutta paransi espanjan kieli, edellisen elokuvan surkeus ja henkilökohtainen tunne-elämä, mihin tämä istui sopivasti.

[tiipetti]

The Happening

En odottanut kauhua, mutta sitä sain. Kaupanpäällisiksi napsahti vielä painajaisiakin.

Jos mehiläiset ottaisivat ja katoaisivat maapallolta, ihmisellä olisi noin neljä vuotta elinaikaa jäljellä,
on Einstein viisastellut. Ja mitäpä silloin tapahtuisi, oikkeesti? Ja jos enempi otan copypastella materiaalia
NYT-liitteen leffa-arviosta, viime aikoina ne mehiläiset ovat kuulemma ihan vakavissaan alkaneet kadota.

The Happening tarinassa uhkakuva maalautuu esiin synkeinä pilvinä ja kalmaa puhaltavana tuulena. Ensin
se saa New Yorkin Central Parkissa vaeltavat ihmiset puhumaan sekavia, seisahtumaan ja tökkäämään hiuspinnillä
itseään kaulavaltimoon. Itsetuhoinen käytös tarttuu myös rakennustyömaalle, jossa ihmiset vain kävelevät alas katolta
kohti kuolemaansa. Epidemia alkaa levitä ja tietenkin syypäiksi epäillään terroristeja. Ja heiltähän ollaan turvassa vain
maaseudulla. Sankarina pökkelöi luonnontieteiden opettaja Elliot Moore (Mark Wahlberg), jolla on The Happeningin
lisäksi riesana vielä parisuhdeongelmaa Alma-vaimokkeen (Zooey Deschanel) kanssa. Mukana hihassa roikkuu myös
pikkutyttö Jess (Ashlyn Sanchez) ja matematiikan opettaja Julian (John Leguizamo).

Elokuvan idea on herkullinen, mutta käytännössä tämä maistui yhtä kivalta kuin laktoosijäätelön pukkaamat vatsakivut
kassajonossa. Maailmanlopun tunnelmia valkokankaalle roiskittiin kyllä kunniakkaasti, mutta ihan ihmeellisellä tyylillä.
Välillä oltiin niin vakavia, että otsapoimuja olisi voinut hyödyntää pähkinänsärkijöinä, kun jo seuraavassa hetkessä
lauottiin puujalkavitsiä tai puitiin, hyi hitto, parisuhdeshittiä. Eikä siitä aikaakaan, kun joku jo makasi ruohonleikkurin alla
tai mummo paukutti päätään lasi-ikkunaan. Tarinan lopetuksestakin tulivat mieleen ne äidinkielen kouluaineet, joihin ei
meinannut millään keksiä loppuratkaisua, joten hätäkeinona kaikki piti selittää unella.
Tässä ei ihan niin tökerösti töksäytetty, mutta en silti menisi ohjaajaa olkapäälle taputtelemaan.

Mitä M. Night Shyamalan yritti tällä tarinalla kertoa, en tiedä. Plussat kuitenkin siitä, että pitkiin aikoihin en ole
elokuvateatterissa pelännyt niin paljoa, jotta välillä piti puristaa silmät kiinni. Ja silti se tarinan hullu mummo seurasi
uniinkin. Ja pakko myöntää sekin, että aamukahveja keitellessäni tunsin valtavaa huojennusta, kun keittiön
tuuletusikkunasta kantautui ulkona hyörivän herhiläisen pörinää.

Leffalle kuitenkin vain yksi tähti. Melkein itketti, kun hyvä idea oli vesitetty niin kököksi. Enempi olinkin täpinöissäni tästä ja tästä
leffatrailerista, jotka The Happeningin aluksi valkokankaalla vilautettiin.

[Emilia]

The Happening

En odottanut kauhua, mutta sitä sain. Kaupanpäällisiksi napsahti vielä painajaisiakin.

Kiitos tästä. Ajattelin, että tuo olisi mielenkiintoinen nähdä, mutta nyt kun tietää, että se on potentiaalinen univajeen aiheuttaja, en taidakaan. Alkuvuosi meni Orpokoti-painajaisten kaikottamiseen, niin ei viitsi loppuvuodenkin unia pilata.

Dark Knight

[Pascal Lemoix]

Iron Man

Mainio tulkinta Rautamiehestä. Jälleen tuntuu, että yksi parhaista Marvel-elokuvista. Robert Downey Jr sopii erittäin Tony Starkiksi ja mielestäni hahmo on tavoitettu todella hyvin. Rautamiehen seikkailujen sivuhahmoja en oikeastaan juuri edes tunne, koska hän oli melkoinen sooloilija ainakin niissä sarjiksissa, joita Suomeen asti saapui silloin, kun Romita niitä tarinoita kuvitti.

Alun kuvaus oli erittäin tiheätunnelmaista ja jos nyt tietyllä tapaa ajattelee, niin elokuvan huippuhetket osuivat nimenomaan haarniskan rakennukseen ja pakoon. Iron Man 1:n tarina on tunnetusti kantava ja vahva. Myöhemmissä vaiheissa oli ehkä ripaus tekemällä tehtyä juonta. Henkilökemiat kuitenkin pelasivat yhteen.

Teknillis-kuvauksellisesti jälki oli mielestäni koko ajan hyvää eikä esimerkiksi hahmojen liikkeissä ollut kökköyksiä. Animaation puolelle ei menty ainakaan niin, että se olisi häirinnyt. Lentoharjoituskuvaukset olivat niin ikään elokuvan parhaita hetkiä, vaikka kerran pudottiin kliseisesti auton katolle/konepellille.

Rautamies taipui hyvin elokuvaksi, koska hahmogalleria on melko suppea eikä hahmolla ole liian paljon huippuhyviä tarinoita, jotka pitäisi väkisin sulloa yhteen elokuvaan. Rautamies on ollut nimenomaan tärkeä osa Kostajia ja onkin hauska nähdä, mitä Kostajat-elokuvasta tulee, jos sellainen tulee kuten tämän elokuvan lopussa vähän viittailtiin. SE onkin jo melkoinen haaste elokuvaajille.

[LazyBastard]

Crash

Eli Haggisin Crash, ei Cronenbergin. Tästähän kovasti aikanaan puhuttiin ja voitti Oscarinkin parhaana elokuvana. Alkaa tehokkaasti, juoni on ihan mielenkiintoinen, on rotuteemaa ja muutama yllättävä käänne. Jotenkin tuntuu vain, että jotakin jää puuttumaan. Elokuvaan on pituutensa puolesta ahdettu vähän liikaa hahmoja (esimerkiksi Bullockin rooli on kyllä aivan turha) ja suuri osa heistä jää pintapuolisiksi. Elokuvan yhteenvetävä loppu on suorastaan korni. Keskinkertaista siis, odotin parempaa.

***

[Tr*ina]

Once on yksi kesän ensi-iltaelokuvia. Maailmalla elokuva on ollut suoranainen sensaatio: pienen budjetin musiikkielokuva breikkasi suuresti monen mutkan kautta ja päätyi lopulta 20 viikoksi USA:ssa elokuvateatterien katsojalistalle.

Elokuvaa katsellessa mietin, että menestys ei ole ihme. Elokuva on täydellinen treffielokuva teiniyleisölle: pojat saavat haaveilla rockistaruudesta ja tytöt hempeillä lemmestä. Elokuva käy hyvin tunnelman lämmittäjästä ja lyhyytensä vuoksi ei ehdi pitkästyttää nykyajan lyhytpinnaisia.

Hieman yllättynyt olin lukiessani elokuvan traileriin lainattuja kritiikkisitaatteja: Lähes täydellinen! Tämän sukupolven suurin musiikkielokuva! Täytyy katsoa useammin kuin kerran!

Minulle se yksi kerta riitti.

Elokuva on sisälöllisesti varsin köyhä ja juoni maailman kulunein. Jotain arkista viehättävyyttä elokuvassa toki on ja laulutkin - joita rämpytellään koko ajan - ovat itse asiassa aika hyviä. Mutta ei tämä minun tunnemaailmaani juurikaan liikauttanut. Pelkkä sentimentaalisuus ei pitkälle kanna, jos elokuvassa ei ole mitään kokeellista, oivaltavaa tai kuvallisesti kiehtovaa. Näyttelijäsuorituksetkin jäävät mielestäni keskinkertaiseksi.

Once **


Edit. Osataan sitä Suomessakin. Skenet.fi:
Once on elokuva, jollaisia ei tule joka vuosi vastaan. Totta puhuen tuskin edes joka vuosikymmen.

[Tr*ina]

Kuinkakohan moni tajusi katsoa juuri televisiosta tulleen ranskalaiselokuvan 5x2? Tuskinpa moni. Mutta ne onnelliset, jotka olivat tv:n äärellä, saattoivat kokea kesän elokuvatapauksen. Ainakin minulle näin kävi.

Francois Ozonin elokuva on tiukasti otteessaan pitävä, taianomainen kuvaus erään avioliiton kaaresta. Elokuva on täynnä nyansseja! Parisuhteen ristiidat ja toiveet kerrotaan kuvissa, siinä mitä ei sanota vaan mikä jää roikkumaan ilmaan repliikkien ja kuvien välissä.

5x2 on lyhyt nykyelokuvan mittapuilla, vain puolitoistatuntinen, ja se jakautuu viiteen kokonaisuuteen, elämänhetkeen, jotka muodostuvat parisuhteen kulmakiviksi tai käännepisteiksi. Jokainen näistä kohtauksista on taiten rakennettu: kokonaisuuksia kuljetetaan hienosti kohtaus kohtaukselta, ajan kanssa mutta silti ilman tyhjäkäyntiä. Jokainen kuva on täyttä tavaraa!

Pakko kertoa esimerkkinä yksi kohtaus. Ja nyt tulee rankkoja spoilereita.

Vihkijäiskohtaus alkaa alttarilta, jossa pappi ei lue romanttista raamatun lainausta vaan luettelee avioehdon pykäliä. Seuravaksi siirrytään hiljenevään häätaloon juhlien jälkeen: humalainen pari saapuu häähuoneeseen. Sillä välin kun nainen käy riisuutumassa sukkaliiveihinsä ja muuhun rekvisiittaan mies käy sängylle - ja nukahtaa. Nainen saapuu kylpyhuoneesta, toteaa tilanteen silittelee miehen päätä. Seuraavaksi nainen nähdään kävelemässä öisessä puutarhassa. Taustalla kaikuu hääpaikalta kaihoisa 50-luvun amerikkalaisiskelmä. Nainen pysähtyy varjoon, jää katselemaan viimeisiä häävieraita: tanssilattialla toisiinsa kietoutunutta paria (naisen vanhemmat) ja häävierasta flirttailemassa paikan tarjoilijan kanssa. Seuraavassa kuvassa nainen istuu lammen äärellä miettisiinsä vaipuneena. Pimeästä ilmestyy vieras mies, amerikkalainen turisti. Älä lähde, mies pyytää naisen yrittässä poistua. Mies ei päästä naista lähtemään, nainen rimpuilee, mies pakottaa suunsa naisen suulle. Viimeisessä kuvassa nainen on jo antanut periksi ja valuu miehen rinnalle maahan.

5x2:ssa on vielä yksi erikoispiirre. Elokuvan tarina kerrotaan lopusta alkuun. Aloitetaan surullisimmasta kohtauksesta ja päätetään kauneimpaan, silloin kuin rakkaus lehahti. Tämä idea toimii loistavasti.

Lisäkiitos elokuvan loistavalle musiikille. Harvoin näkee elokuvaa, jossa musiikki olisi valittu yhtä taitavasti.

Niin... nyt kun mietin maanantaina näkemääni Once-elokuvaa ja vertaan sitä tähän, niin tekisi mieli laskea Once:n tähdet yhteen. Kuinka yhdentekevältä ja totaalisen tyhjältä, kliseenomaiselta se nyt tuntuukaan. En edelleenkään voi ymmärtää, miten niin yksioikoinen ja sisällyksetön elokuva voi olla katsojien ja vielä kritiikoidenkin mielestä hyvä.

Tämä 5x2:kin pyöri aikoinaan elokuvissa. Mutta eipä tainnut juuri ketään kiinnostaa (paitsi Duussia, muistan). Miksi ihmisiä siis kiinnostaa pyhä yksinkertaisuus ja ammottava tyhjyys muttei monisäkeinen ja syvällinen?


5x2 *****

[Kibaya]

Miksi ihmisiä siis kiinnostaa pyhä yksinkertaisuus ja ammottava tyhjyys muttei monisäkeinen ja syvällinen?

Koska ihan aina ei vain jaksa ajatella sitä monisäikeisyyttä ja syvällistä. Jo tuon spoilerikohtauksen lukeminen oli tässä hetkessä minulle liikaa. Olen tottunut mieltämään elokuvat viihteeksi, suurin osa on sellaisia tapauksia ettei niissä tarvitse ajatella tai miettiä tunteita tai nyansseja. Ainakin henk. koht. se vaatii tietyn mielentilan, että jaksaa keskittyä sellaiseen.
Ja todennäköisesti tästä syystä näiden elokuvien menestys on toisenlaista kuin massahollywoodiräiskintäspektaakkelihössönmössön-elokuvien. Niitä myös arvostellaan eri kategorian pohjalta.

Myös se, että ajoittain ammottava tyhjyys voi olla sen pienen hetken pako siitä todellisuudesta mikä on itsessään tarpeeksi täynnä syvällisyyttä, säikeitä ja muuta. Ajatukset on paljon helpompi saada uusille radoille kun ei tarvitse hetkeen miettiä mitään. Ja usein olen löytänyt itse monisäikeisiä asioita sellaisesta elokuvasta, mitä toiset ovat mollanneet tyhjäksi.

-- Asiaan --

Pyörin eilen aikani tappamiseksi filmivuokraamossa ja käteeni tarttui täysin hölmöltä kuulostava Rise. Olin varma, että kyseessä on huono ja siihen hetkeen sopiva elokuva, mutta yllätyksekseni ei se niin huono ollutkaan.

Perusideana Lucy Liun hahmo Sadie tekee lehteen juttua alakultista, ja pääsee etusivulle. Alku on jokseenkin sekava siihen asti, kunnes "kultti" saa Sadien kiinni. Kiteytettynä elokuvassa sotketaan paljon verellä ja leikitellään vampyrismillä. Miehiä varmasti saa katsomaan tätä elokuvaa, sillä kuten jokaisessa tämän luokan "kauhu"elokuvassa, on tässäkin alastomuutta.
En käy sen enempää paljastelemaan, sillä tämä on helppo spoilata. Perusmättöä ja jahtaamista löytyy. Vaikka kyseessä onkin hyvin perinteinen hunt and kill-lajin tapaus on tässä elokuvassa muutakin. Vampirillokset eivät ole mitään jumaliin verrattavia yliolentoja, vaan ihan tavallisiin ihmisiin verrattavissa olevia olentoja. Erona vain kuolemattomuus ja jatkuva verenhimo ja -tarve. Olin todella otettu siitä, että vaikka elokuva onkin aika kökkö ja kerronta on ihan äärettömän huonoa, silti myös vampyyriin sattuu kaatuminen portaissa! Muissa vastaavissa vampirillokset vain niksauttavat niskansa paikalleen ja jatkavat kuin ei mitään olisi sattunut. Hieman myös herätti hilpeyttä ihan oikeilla ihmismäisillä tarpeilla käynti. lue: vessassa

Vaikka moni asia oli tässä elokuvassa pielessä, oli siinä paljon myös hyvää. Ei todellakaan ollut niin ala-arvoinen mitä odotuksena oli. Myös loppu oli poikkeuksellinen. Ja minä pidin myös kuvaustavasta. Värimaailma oli osattu pitää tunnelmanluojana läpi elokuvan ja se toimi.

Me likes vampires. Ja elokuvan kansi oli se, mikä viimeisteli valinnan.

[LazyBastard]

Perhonen Lasikuvussa

Luin aikanaan tämän kirjan ja pidin siitä. Piti nyt sitten käydä katsomassa elokuvakin. Sille, joka ei tiedä, niin kerrottakoon, että Perhonen Lasikuvussa kirjan kirjoittaja on Jean-Dominique Bauby. Hän oli Ranskan Ellen päätoimittaja, joka halvaantui niin, että pystyi liikuttamaan vain vasenta silmäänsä ja kirjansa hän kirjoitti räpyttelemällä vasenta silmäänsä.

Perhonen Lasikuvussa on elokuva tästä kirjasta, se kertoo Baubyn halvaantumisesta ja sen jälkeisistä sekä osaltaan sitä edeltävistä tapahtumista. Elokuva vaihtaa rytmiä äkkiarvaamatta ja hyppii Baubyn nykyhetken, menneisyyden ja mielikuvituksen välillä. Myös kuvaustapa muuttuu elokuvan aikana, pitkiä pätkiä elokuvasta kuvataan vain Baubyn sumean silmän läpi. Silti se on hyvinkin looginen ja etenevä teos ja kuvat ovat hienoja. Myös näyttelijätyö on erittäin hyvää ja etenkin Baubyn isän rooli on suorastaa sydäntäsärkevä.

Pidin kovasti ja suosittelen. Kirjan suomennus on muuten kummallinen, kirjan nimi nimittäin olisi suoraan suomennettuna Sukelluskello ja perhonen ja tämä näkyy myös elokuvassa. Symboliikka jää vähän vajaaksi, jos tätä ei tiedä.

[Kyösti Kyntöaura]

Viimeisin joka jai kunnolla mieleen oli Things We Lost in the Fire. Melko yksinkertainen tarina, leffassa kuvataan lahinna perheen selviytymista aviomiehen/isan murhasta. Miehen heroiiniriippuvainen paras kaveri ilmestyy yllattaen kuvioihin ja paljastuukin perhetta yhdistavaksi voimaksi. Ei niin cheesy milta kuulostaa ja tyypilliset juonikaanteet on melko pitkalti heitetty romukoppaan. Benicio Del Toro tekee (niinkuin aina) loistavan roolisuorituksen, myos Halle Berry on yllattavankin hyva. Todellisen tuntuinen, epatyypillinen amerikkalainen leffa joka saattaa joka oikeasti liikuttaa. Eika tosiaan silla homppatitanictavalla. Suosittelen.

Sita ennen suuren vaikutuksen teki Into the Wild (Eramaan armoilla). Loistavasta soundtrackista olen jo ehtinytkin hehkuttamaan musiikkiosastolla. Joka tapauksesa heebo valmistuu yliopistosta, paattaa antaa jokaikisen penninsa hyvantekevaisyyteen ja lahtea liftaamaan Alaskaan elaakseen keskella eramaata. Matkan varrella sattuu tietysti kaikenlaista, tyyppi tapaa kaikenlaisia yhteiskunnan reunalla elavia ihmisia ja kokee kovia.

Ei vittu ma oon oikeasti tosi paska kirjottamaan naita synopsiksia :D Mut jos joku taman jaksaa lukea, tama on ehdottomasti myos katsomisen arvoinen jos tykkaa hidastempoisemmista leffoista jotka pistaa miettimaan sen jalkeen kun elokuva on ohi. On myos mieleenkiintoista ottaa selvaa mita oikealle Christopher McCandlessille tapahtui, leffa perustuu nimittain tositapahtumiin. Kirofraasihan tuo "tositapahtumiin perustuva" on mutta melko hyvin dramatisoitu ja jatti ainakin meikalaisen melko omituiselle tuulelle. Erittain bueno.

[Lyyra]

Meitsikin tulee tänne spämmeineni. Pari viimeisintä katsomaani rainaa, ja jotain raporttia niistä.

The Chronicles of Narnia: Prince Caspian

Pevensien lapset ovat kasvaneet vuoden verran ja Edmund on kokenut äänenmurroksen riemut. Juna-asemalla ihmeellinen kihelmöinti valtaa nelikon ja taikaiskusta lapset löytävät itsensä rannalta.

Narniassa on kulunut 1300 vuotta lasten edellisistä seikkailuista, ja naapurivaltion ilkimykset ovat vallanneet maan ja ajaneet narnialaiset piiloon. Edesmenneen kuninkaan Kaspian IX:n kuoltua valtaa on pitänyt tämän ilkeä veli Miraz. Eräänä yönä Mirazin (varsin kaunis) vaimo puskee maailmaan potran pojan, minkä seurauksena todellinen kruununprinssi Kaspian karkaa kotiopettajansa turvin yön hämärässä metsään ja huomaa, millaisessa maailmassa todella on elänyt. - Kilpajuoksu valtaistuimelle on valmis alkamaan.

Leffa oli huomattavasti vähemmän tuskallinen kuin edeltäjänsä Velho ja leijona. Lapset (lähinnä Lucya näyttelevä Georgie Henley) ovat kasvaneet ja suoriutuvat rooleistaan paljon paremmin kuin edellisessä. Ainakin allekirjoittaneella tulee katottua näitä Narnioita aika varovasti, kun kirjat (ja se BBC:n kökkö sarja) olivat tosi iso osa lapsuutta ja merkitsevät edelleen tosi paljon. Ekaan olin vähän pettynyt, mutta tää kakkonen oli hyvä. Kun lapset nykäistiin rautatieasemalta Narniaan, ja näytettiin rauniomaisemia, päästin melkein ääneen huokauksen "just tuolta sen pitikin näyttää!", joten puitteet oli ainakin kunnossa. Etukäteen luin jostain arvostelusta, että verta ei näy leffassa ollenkaan - ei näkynyt ei, mutta ei se niin kummalliselta tuntunut kuin arvostelija antoi ymmärtää.

Eläin- ja taruhahmojen animaatiojälki ja muukin toteutus oli parempaa kuin ykkösessä (ylilyönnit ja stereotyypit ja kliseet vältettiin paremmalla menestyksellä), ja esimerkiksi dryadit oli toteutettu järkyttävän kauniisti. Superplussaa iki-ihanasta Riipitsiip-hiirulaisesta (äänenä Eddie Izzard), tosin en nyt muista että menikö sen loppukohtalo ihan kirjan mukaisesti vai ei.
Pahin miinus oli Tilda Swintonin aivan liian lyhyt vierailu Valkoisena velhona.

Tykkäsin siis, mutta tekstin arvosteluosa syntyi ehkä tunnin pähkäilyn jälkeen ja pienissä pätkissä, joten anteeksi.

Enkä jaksa enää naputtaa sitä toista rapsaa. Katsoin toissapäivänä Akira Kurosawan Idiootin. Hieno leffa, ehkä kirjotan siitäkin jotain.

[Pascal Lemoix]

Minäkin kävin katsomassa Oncen ja täytyy tosiaan ihmetellä, miten huono se oli. Onneksi ei tule vastaan edes joka vuosikymmen

Ymmärrän kyllä sen, että on tunnelmallista ja kaikki ei räjähdä, mutta kyllähän nyt tarinassa aina jokin käänne pitää olla. Ja jotakin kipinää ihmissuhteissa. Tämä oli vähän kuin Kieslowski-elokuva ilman pointtia ja kiehtovuutta. Kerronnassa ei myöskään ollut vahvan humoristista otetta kuten Aki Kaurismäellä.

Elokuvan eka kohtaus lupasi enemmän ja samoin päähenkilöiden kohtaaminen, mutta sitten ei seurannutkaan mitään. Elokuva kävi tappotylsäksi ja muistutti lähinnä Not Born To Rock -ohjelmaa ilman selostusta. Laulujen olisi pitänyt herättää suuria awww-reaktioita, mutta eivät ne oikein.

No, tulihan oltua Maxim 2:ssa sentään, joka on entisöity mahdollisimman lähelle alkuperäistä asua ja jossa en ollut ennen käynyt.

Ilta-Sanomatkin otti kantaa ( ), että elokuvat ovat nykyään pelkästään lapsille ja samaahan me pohdimme viime kesänä. Omassa otoksessani tilanne on Marvel-elokuvien hyväksi ja reilusti (Iron Man vs. Once). Sitä paitsi ei kai nykyajan kakarat edes tiedä Batmaniä, X-Filesia ja Hulkia. Eiks ne oo jotain vitun ysärii...

[Aurora B.]

Heja! Käytiin hakemassa Makuunista parit lehvat. Enstes kuitenkin pientä yleistä pohdintaa:

Miksi ihmisiä siis kiinnostaa pyhä yksinkertaisuus ja ammottava tyhjyys muttei monisäkeinen ja syvällinen?

Mulle elokuvat on viihdettä. Keino heittää usein ylikierroksilla käyvät aivot narikkaan ja vain olla ja rentoutua. Nauttia. Jos mä haluan ajattelemisen aihetta, katson dokumentteja. Toisaalta myös pyhä yksinkertaisuuskin voi aiheuttaa satunnaisia ajatuksia. Kuten vaikka uusin Rambo sai. Hämmentävää, mutta totta.


Me katsottiin myös Rise, jota Lucy Liu tähdittää. Vampyyrit

Myös mua viehätti vampyrysten ihmismäisyys, ei torahampaita, katossa roikkumisia, paukutit-minuun-juuri-lippaallisen-ammuksia-mutta-ei-tunnu-missään-hah-tyhmä-ihminen-olisit-käyttänyt-hopealuoteja -jargonia. Paitsi tietty iso paha susi, joka oli niin vakiokamaa "yleensä en pidä teitä ihmisiä minään, mutta sinussa on sitä jotain" -läpätyksineen

Aika peruskauraa silti, köyhähkö, ennalta-arvattava juoni (ja loppukohtaus ). Korniuksia ja kliseitä tulee vastaan joka toiselta nurkalta. Lucykin on noin tuhat kertaa parempi esim. ällimäkpiilissä, jotenkin liian ilmeetöntä ja puutunutta näyttelemistä tässä rainassa. Tyttären murhaajaa etsivä poliisi, Shieldin Michael Chiklis, tuntuu jotenkin... irralliselta leffassa, vaikka sinänsä itse tarinaan tuo hahmo sopii. Liekö sitten ohjauksen syytä, ettei tunnu istuvan koko kuvaan ollenkaan. Näytteleminenkään ei tunnu ihan niin vakuuttavalta, kuin voisi.

Tunnelma on kuitenkin melko mainio, synkkä ja verevä. Ja tarkoitan, VERTA. Koska vampyrskälehvat ovat suurimmalta osin ihan kammottavan järkyttävän surkeita, pääsee tämä keskitason yläpuolelle. Ei kuitenkaan aivan valovuodenkaan päähän Underworldistä.

Saa 3- tähtöstä: -


Kätöseen tarttui myös Rambo

Mulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia uudesta Rambosta. Pääsi yllättämään takavasemmalta Jumatsukka, Sylttyhän on saanut aikaan oikein hyvän leffan.

Muhun upposi kuin häkä John Rambon ihmisiin ja ihmeisiin uskonsa menettänyt hahmo, paljon paremmin kuin aiempien leffojen (se vähä, mitä niistä muistan). Mä tunsin kotisohvalle asti, kuinka väsynyt John on. Hämmentävää kyllä, Syltty on saanut iän myötä karismaa Ruma kuin ruutana ja testosteronihäräksi itsensä uudelleen pumpannut, silti siinä oli nyt sitä jotain.

Juoni on tietty taattua Ramboa. Väsynyt entinen taistelija, jonka rastiksi tulee antaa kyyti Raamatun ja ensiapupakkauksen avulla helpotusta elämään Burman sotilasjuntan lahtaamalle kansalle tarjoileville jenkkimaailmanparantajille. Rambo sanoo ei, kunnes jokin yhden maailmanparantajan kommenteista koskettaa niin, että ei voikaan enää kieltäytyä. Tyypit nakataan viidakkoon, Rambo menee kotiin. Ei aikaakaan, kun idealistit ovat pinteessä. Enää ei voi Rambokaan olla sekaantumatta actioniin.

Kuten mainitsin, leffa herätti varsinkin alussa paljon ajatuksia väkivallasta ja ihmisen brutaaliudesta. Burman tilanne ja yleensäkin sota ja kansanmurha nousivat taas ajatuksiin. Missä vaiheessa väkivalta ja toisen tappaminen on oikein? Miten voi katsoa vierestä, kun yksi kansa kokee sanoinkuvaamattomia kauheuksia sotilasjuntan nyrkin alla? Miten voi olla puuttumatta, miten muka voisi puuttumisellaan muuttaa mitään?

Sitten Rambo puuttuikin asioiden kulkuun ja sen jälkeen lensi veri, suolenpätkät ja irtoraajat, ja ajatukset kaikkosivat päästä. Inhorealistisesti kuvatut teloituskohtaukset ja lasten lahtaukset, miinan aiheuttamat ruumiin kappaleeksi hajoamiset ynnä muut saivat paatuneemmankin ähkimään. Perheen heikkohermoisille oma oksennusämpäri mukaan.


Hurjaa oli siis meno, raakaa ja väkivaltaista. Jopa Ramboksi. Leffa onnistui pitää otteessaan koko kestonsa ajan. Huokaisin sekä harmista että helpotuksesta, kun se loppui. Syltty oli hyvä sekä näyttelijänä että ohjaajana. Idealistinaikkonen oli heikohko esitys, vähän lattea. Ei ainakaan häirinnyt Syltyn "tähteyttä". Palkkasoturit olivat peruskauraa, kohtuullisen uskottavia ja "normaaleja", joskin heidän johtajansa oli pään aukomisellaan rasittava. Miksi näissä aina pitää olla yksi tuollainen? Leikkaus oli mitä mainioin ja sanattomia asioita välittyi katsojalle (silloin kun verta lenteli vähän vähemmän) enemmän kuin keskivertojenkkipläjäyksestä. Usein jenkkileffoja vaivaa se, että ilmiselvyydetkin sanotaan ääneen, tässä Rambon jäyhä sanattomuus toimii.

Ylistys sikseen, Rambolle lohkeaa tähtiä: +

[Tr*ina]

Miksi ihmisiä siis kiinnostaa pyhä yksinkertaisuus ja ammottava tyhjyys muttei monisäkeinen ja syvällinen?

Mulle elokuvat on viihdettä. Keino heittää usein ylikierroksilla käyvät aivot narikkaan ja vain olla ja rentoutua. Nauttia.

Niin. Tavallaan tämä ajatus pitää sisällään sellaisen oletuksen, että "syvälliset" elokuvat (vai pitäisikö sanoa elämää ja yhteiskuntaa peilaavat ja kommentoivat) olisivat jotenkin vaikeita tai jopa stressaavia. Hömppä taas vapauttaisi ja parantaisi ihmisen arjen huolista. Tosiasiassa tänä päivänä ei tehdä vaikeita elokuvia ollenkaan. Itse en ainakaan muista nähneeni yhtään nykyelokuvaa, joka olisi vaatinut suurempaa aivotyöskentelyä. Ei parisuhdetta realistisesti kommentoiva elokuva tarkoita vaikeaselkoista tai ahdistavaa. Päinvastoin, se nimenomaan voi olla parantava kokemus.

Minä en pysty katsomaan hömppää tai teollisia viihde-elokuvia, koska minua alkaa ärsyttää kybällä. Ärsyttää katsojien manipulointi, kuluneen draamankaaren toistaminen, kaikkinainen koreus, jonka takana kolisee tyhjyys; konservatiivisuus, jolla keskinkertaisia ihmisiä kosiskelevat elokuvat on kyllästetty. Ärsytystila on kaukana rentoutumisesta.

Toisaalta - saatan olla ennakkoluuloinen ja ennaltatuomitseva.

Ja elämänikin on niin kepeää, ettei ole tietoa todellisesta nollauksentarpeesta ja sen toteuttamisesta.

[ekspertti]

. Palkkasoturit olivat peruskauraa, kohtuullisen uskottavia ja "normaaleja", joskin heidän johtajansa oli pään aukomisellaan rasittava. Miksi näissä aina pitää olla yksi tuollainen? Leikkaus oli mitä mainioin ja sanattomia asioita välittyi katsojalle (silloin kun verta lenteli vähän vähemmän) enemmän kuin keskivertojenkkipläjäyksestä. Usein jenkkileffoja vaivaa se, että ilmiselvyydetkin sanotaan ääneen, tässä Rambon jäyhä sanattomuus toimii.

Ylistys sikseen, Rambolle lohkeaa tähtiä: +

ainakin siltä palkkisten johtajalta oppi uusia solvauksia: "Gutless fuck! Come and have a go at me you lady-boy cunt! "
Nelososa oli paluuta ykkösosan tylyyteen vaikkei siihän kyllä ihan yltänyt, repliikit jäi vaan jotenkin kakkososan tasolle.
Rambo 4:lle täytyy antaa erityiskiitokset siitä että se oli järkevän pituinen (n puolitoista tuntia) nykyisin toimintaelokuvat venytetään kaikennäköisellä turhalla lässytyksellä kahteen tuntiin ja ylikin.

[Galileo]

Palkkasoturit olivat peruskauraa, kohtuullisen uskottavia ja "normaaleja", joskin heidän johtajansa oli pään aukomisellaan rasittava. Miksi näissä aina pitää olla yksi tuollainen?

Jotta katsoja tuntee suurta tyydytystä, kun räyhääjälle laitetaan luu kurkkuun.


Netittömyys on patistanut mut katsomaan tiun elokuvia, joista en kumminkaan jaksa suurempia kirjoittaa.

Bogart-sarjaa jatkoi Kirjava Satama joka itseäni kiinnosti jo siksikin, että olin juuri lukenut kirjan. Elokuva oli aikana juonellisesti kirjasta, satama oli lähinnä sama Heminwayn tuotoksesta. Hyvä niin, kirja olikin emäpaska. Leffa oli hitusen tylsä paikoin, mutta Lauren Bacalin ja Bogartin kuvauksissa syttynyt lempi välittyi kyllä kuvaruudulle asti. Kelpo leffa, vaikkei hirveösti uudelleen katsomis potentiaalia.

Teuvo "Multa" Tulio on arvostettu suomalaisohjaaja, kuulemma, joten katsoin Laulu tulipunaisesta kukasta alkua. Liian laahaavaa makuuni, en taida olla vielä valmis 30-luvun draamaan. Kuvakulmat ja musiikki ruokkivat kyllä suurta dramatiikkaa, mutta mentiin paikoin sen verran reippaasti yli, ettei pystynyt katsomaan. Teknisesti oli myös vielä kehityksen varaa.

Noita palaa elämään taas on 50-luvulla filmattua Waltaria eroottisen kauhun saralla. Naku pimatsu hyppelehti siis suolla ja kikatti. Leffa oli varsin oivallinen siihen saakka, että tuli unijakso, jossa päästiin esittelemään surkeaa erikoistehoisteistoa ja hallutatti-tarinankerrontaa. Kannattaa tutustua tähän.

Charles Bronson oli kova jätkä. Oli vielä 70-luvullakin, jolloin ilmestyi Death Wish, eli Väkivallan vihollinen. Rauhallinen arkkitehti menettää vaimonsa roskajoukolle ja syöksyy pian harventamaan rikollisten öisiä toimia. Kyseessä ei ole mikään ylivedetty yks' miäs anpuaa kaikki -tarina, vaan hienovaraisempi ja realistisempi lähestyminen. Bronson on vähän pökkelö näyttelemään ihan pehmeimmillä tasoilla, mutta muuten kantaa komeasti elokuvaa, josta tuli miestä leimaava sarja.

[@gen.fi]

Charles Bronson oli kova jätkä. Oli vielä 70-luvullakin, jolloin ilmestyi Death Wish, eli Väkivallan vihollinen, mutta muuten kantaa komeasti elokuvaa, josta tuli miestä leimaava sarja.

Etenkin kun viimenen siitä sarjasta Death Wish V oli saanut suomennoksessa nimekseen: "Väkivallan vihollinen V - Kalman kasvot".
Ja otsikon alla on kuva vanhasta Bronssonista poseeraamassa aseenkanssa.
Kannen näkeminen aiheutti ysävälleni ja minulle aikoinaan täydellisen repeämisen.
Ja naurua ei saannut ihan heti loppumaan.

[Pascal Lemoix]

Yön ritari

[Tämä arvio on hyödyllisempi lukea elokuvan nähtyään, jos on menossa. Spoilaantumisista en ota vastuuta.]

Tämä Batman-versiointi on paras, mitä muistan nähneeni. Jossakin vaiheessa tehtiin hyvin kevyitä elokuvia aiheesta kuten Batman Forever. Burtonin ensimmäinen tulkinta pitäisi nyt nähdä uudestaan, koska sitä kuvattiin tummasävytteiseksi ja siinäkin oli Jokeri vastassa.

Enemmän tämä elokuva Jokerista kertoo kuin Batmanista, joka jatkaa taistoaan perinteisen synkissä fiiliksissä. Poliisipäällikkö Jim Gordon on varsin suuressa roolissa.

Tällä kertaa elokuvassa on myös laajempi filosofia: Mitä tehdä täydelliselle Jokeri-kortille, joka on ei-kukaan ei-mistään ja haluaa vain nähdä maailman palavan. Jos Jokeri olisi CMX:n biisi, hän olisi Fysiikka ei kestä:

"Minä lasken elämäni silkan typeryyden huomaan
minä katson kiittäneeni jo kyllin korkeaa

Monet katsoo maailmaa kuin tylsää pahvikuvaa
hei hei heleijaa, hei heleijaa hei
monet käsikirjoituksen lukeneensa luulevat

Tulessa haluan katsoa maailman palavan
luojan lempilasten nähdä ikeen alle kaatuvan
tahdon tuskan tahdon vaivan, sairauksien armeijan
jotta edes hetken voisi kurjuutensa unohtaa "



Jokeri aiheuttaa kaaosta ja se onkin hänen päämääränsä, ei raha, ei valta, ei edes tappaminen sinänsä. Ihmisiä kuolee, mutta Jokeri haluaa asettaa ihmiset tekemään valintoja, joissa vaihtoehtoina ovat kuolema ja kuolema. Vaikkapa oma henki vai toisen? Parhaan ystäväsi henki vai rakastettusi? Valintoja, jotka ovat mahdottomia. Tietyssä mielessä Jokeri näyttää omalla tavallaan, kuinka herkästi ihmiset saa murhaamaan toisiaan. Hän antaa vain sysäyksiä ja sitten ihmiset tekevät sen itse.

Heath Ledgerin roolisuoritus on huikea! Koko elokuva nojaa kohtauksiin, joissa Jokeri valottaa elämänfilosofiaansa. Omista arvistaan hän kertoo moneen otteeseen, mutta tarina on aina erilainen eikä voida tietää, onko mikään niistä totta. Ledger hallitsee käsittämättömän intensiteetin hahmossa. Tietyissä kohtauksissa sali oikein kuhisi, koska periaatteessa halusivat nauraa (kuten klovnille nauretaan), mutta silti hahmo on täysin paha ja tekee julmuuksia liukuhihnalta. Yleisöstä kuulee, että he ovat tietyssä mielessä Jokerin puolella, vaikka asiat eivät ole hyväksyttäviä. Jokeri on koko ajan ristiriidassa ja usein se näkyy hänen asussaan tai käyttäytymisessä normien vastaisesti.

Hyvin kiehtova elokuva, sanoisin. Uskon, että tästä saavat irti jotakin myös ihmiset, joita supersankarit eivät yleensä kiinnosta. Sinänsä mitään yliluonnollista ei kyllä elokuvassa esiinny.

Ehkäpä tässä olisi Tr*inallekin ajattelemisen aihetta, vaikka MTV3 luokitteli Batmanin kevyeksi viihde-elokuvaksi, mitä se ei kyllä ainakaan minun tuoliini lainkaan ollut.

[tome_]

Miunkin on pakko päästä sanomaan sananen tästä elokuvasta:

Heath Ledgerin roolisuoritus on huikea! Koko elokuva nojaa kohtauksiin, joissa Jokeri valottaa elämänfilosofiaansa. Omista arvistaan hän kertoo moneen otteeseen, mutta tarina on aina erilainen eikä voida tietää, onko mikään niistä totta. Ledger hallitsee käsittämättömän intensiteetin hahmossa. Tietyissä kohtauksissa sali oikein kuhisi, koska periaatteessa halusivat nauraa (kuten klovnille nauretaan), mutta silti hahmo on täysin paha ja tekee julmuuksia liukuhihnalta. Yleisöstä kuulee, että he ovat tietyssä mielessä Jokerin puolella, vaikka asiat eivät ole hyväksyttäviä. Jokeri on koko ajan ristiriidassa ja usein se näkyy hänen asussaan tai käyttäytymisessä normien vastaisesti.

Ledger oli kyllä tosiaan ilmiömäinen. Näyttelemistä oli tosiaan ilo ja nautinto katsella. En tiedä onko tämä vähän ironista, mutta Ledger sai hahmoonsa hienolla tavalla inhimillisyyttä mukaan. Tässä elokuvassa Jokeri oli siloittelematon - meikkien ja hulluuden alta paistoi ihminen, ei filmitähti. En oikein osaa selittää, mutta se tapa jolla Ledger Jokerina liikkui, puhui ja elehti - koko Jokerin olemus - tuntui jotenkin niin erikoisen aidolta ja epätavanomaiselta elokuvalle - varsinkin Hollywood-sellaiselle. En kuitenkaan uskalla mennä vertaamaan tätä Jack Nicholssonin Jokeri-suoritukseen - ensinnäkin kyseisen elokuvan näkemisestä on kauan, enkä toisaalta tiedä sitä millaiseksi Jokerin hahmo on alunperin tarkalleen tarkoitettu. Heath Ledger nuhjuisena, ironisena ja täysin mielipuolisena Jokerina oli kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Sitä suorastaan odotti aina tämän ilmestymistä ruutuun ja hihkuin suorastaan innosta kohdassa jos toisessakin. Enkä voinut olla nauramatta "poor choice of words" -kohdalle

Hyvin kiehtova elokuva, sanoisin. Uskon, että tästä saavat irti jotakin myös ihmiset, joita supersankarit eivät yleensä kiinnosta. Sinänsä mitään yliluonnollista ei kyllä elokuvassa esiinny.

Ehkäpä tässä olisi Tr*inallekin ajattelemisen aihetta, vaikka MTV3 luokitteli Batmanin kevyeksi viihde-elokuvaksi, mitä se ei kyllä ainakaan minun tuoliini lainkaan ollut.

Tosiaan, mie en suhtaudu supersankareihin mitenkään hirveän suurella innostuksella, mutta viimeisimmät Batmanit ovat kyllä maistuneet. Toisaalta Spiderman-leffat luen kyllä ihan mukiinmeneväksi viihteeksi. Batmaneistä olen kyllä tosin pitänyt enemmän, mutta se saattaa johtua siitä, että Lepakkomies kaikessa synkkyydessään ja angstisuudessaan on kovin kiehtova hahmo. Itseasiassa pidän koko Gotham cityä ja sen rikollisskeneä erittäin kiehtovana ja jännittävänä, joten se ehkä selittää sen miksi Batman-elokuvatkin uppoavat.

Siitä synkkyydestä ja angstisuudesta vielä (viitaten tuohon Pascalin viimeiseen virkkeeseen): Lähdin tosiaan elokuvateatteriin hieman epäilevin mielin, koska kaipasin jotain mukavaa viihdettä lauantai-iltaan ja odotin Yön Ritarin olevan viihteellisyydessään jotain Batman Beginsin tapaista - eli aikas karua ja synkkää menoa. Mie kuitenkin yllätyin siitä miten valoisa tämä uusi oli Jotenkin Bruce Waynenkin hahmostakin oli piilotettu se synkistely-puoli ja muutenkin pikkuhauskoja heittoja ja huumoria lisätty selvästi edeltäjäänsä verrattuna. Säätkin tuntui olevan suotuisampia - aurinko paistoi ja muutenkin viihdyttiin vähän valoisemmissa tunnelmissa. Pitäisi ehkä katsoa tuo Begins uudestaan, mutta leffateatterissa istuessa tuntui että leffat olisi täysin eri puista veistettyjä. Dark Knight oli minusta nimestään huolimatta edeltäjäänsä huomattavasti kevyempi kokemus. Lopussa sitten alettiin mennä jo vähän synkemmille poluille, ja loppuratkaisu (vaikken nyt enää ihan muista mitä kaikkia hienouksia siihen kuului ) tuntui oikeuttavan sen alkupuolen kevyemmän meiningin.

Arvosanaa en uskalla käydä tälle antamaan, pitäisi ensin se Begins katsoa uudelleen ja verrata sitten siihen. En kyllä ole varma siitäkään, että kumpi niistä olisi sitten parempi. Heath Ledger Jokerina oli jokatapauksessa huippu. "Why so serious?"

[Tr*ina]

Ehkäpä tässä olisi Tr*inallekin ajattelemisen aihetta, vaikka MTV3 luokitteli Batmanin kevyeksi viihde-elokuvaksi, mitä se ei kyllä ainakaan minun tuoliini lainkaan ollut.

Pascalille tiedoksi, että aion mennä elokuvan katsomaan. Ja kerrankin täysin viihdesyistä. Christian Bale.

Ja koska haluan olla neitseellisessä tilassa, jätin lukematta arvion keskiosan.

[Kibaya]

Pariisin varpunen

Voih että. Olen aina salaa tykännyt Edith Piafin äänestä ja lapsena laulanut Padamia mummolassa kylvyssä.
En kuitenkaan koskaan sen enempää perehtynyt taiteilijaan, elämään tai muuhun asiaan liittyvään.
Edelleen Padam ja Non, je ne regrette rien on sieluun iskeviä kappaleita.

Koska en tiennyt muuta kuin sen, että Piaf oli ranskasta ja kuoli ( ) oli lähtökohdat aika hyvät.
Elokuva oli ihan mielenkiintoinen, surullinen ja kuvasi mun mielestä hyvin elämän raadollisuutta.
Tähti oli todella Tähti, mutta sillä(kin) oli hintansa.

Marion Cotillard teki kyllä mielettömän suorituksen. Verraten nuoreen Piafiin, joka oli täydellinen tytönhupakko itsevarmana ja silti samalla niiin epävarmana ja aikuinen Piaf, joka olikin jo hyvin tietoinen itsestään. Myös suru ja epätoivo olivat enemmän kuin uskottavia. Välillä unohdin täysin, että katson näyttelijän tekemään työtä, enkä suinkaan Piafia itseään.

Alkuun oli kuitenkin vaikea päästä kyytiin elokuvassa, kun vuodet vaihtuivat niin nopeaan. Tietenkin loppua kohden se hieman helpotti, mutta muutama kohta jäi auki ja vaille paikkaansa kun ei vain ollut mukana.

[elegia]

Katsoin Tummien perhosten kodin. Oli kyllä varsin hieno elokuva, nimittäin roolisuoritusten ja kuvauksen puolesta. Tarinakin oli kyllä hyvä, mutta niin ahdistava, surullinen ja ankea. Vaikka annettiinhan siinä välillä vähän pientä toivon pilkahdustakin. Pääosan esittäjä poika hoiti työnsä todella hyvin, ahdistus välittyi kyllä ruudun toisellekin puolelle. Myös muut näyttelijät onnistuivat hyvin. Visuaalinen maailma taasen oli synkkä, elokuvan tarinaan sopien. Pillitettyäkin tuli.

Katson nykyään ehkä luvattoman vähän kotimaista elokuvaa, mutta jotenkin tuntuu että niissä keskitytään lähinnä kaikenlaiseen pahoinvointiin, etenkin nuorison pahoinvointiin (mm. Koti-ikävä) tai sitten siihen "kun mikään ei tunnu miltään"-sekoiluun. Ehkä siinä syy katsomattomuuteenikin. Eipä sillä, oli tuo Tummien perhosten koti hyvä elokuva, mutta ei se silti Koiran kynnen leikkaajan tai Äideistä parhaimman ohi mene.