Hieno keskustelunavaus ja hyviä kommentteja, kuten marengin pohdinta uskonnoista (ja Kibsin kommentti usko vs. uskonto -asiasta tuli sillä välin kun kirjoitin omaa viestiäni, hyvä sekin mutta asian kommentoiminen vaatisi lisäpohdintaa).
Pidän rakkautta jotenkin hankalana käsitteenä. Ensinnäkin se yhdistetään niin helposti nimenomaan romanttiseen rakkauteen (josta en tiedä juuri mitään). Jos taas kyse on Kibsin sanoin myötäelämisen kyvystä ja lempeydestä tai empatiasta, niitä mullakin on ja niitä haluan vaalia. Mutta tuntuu kuitenkin, että rakkaus käsitteenä on usein tarkoittanut jotain enemmän, jonkinlaista syvempää kiintymyssuhdetta, siinä on jotain intensiivistä, mitä ei välttämättä pelkkään myötäelämiseen sisälly. Tässä mennään tietenkin käsitteiden ja sanojen määrittelyn alueelle, mikä on loputon suo.
Jos ajattelee sitä, että rakkaus on jotain intensiivistä, en ole varma onko kenenkään mahdollista rakastaa kaikkia. Jos se tarkoittaisi sitä, että olisi intensiivisesti sitoutunut toisiin ja toiseen ihmiseen. Ihmisten kapasiteetti on kuitenkin rajallinen, kaikelle ei pysty antamaan huomiotaan, tai muuten niin sanottu normaali arki tulee mahdottomaksi. Tietysti jos rakkaus olisi pelkästään myötäelämisen kykyä, ymmärrystä ja kykyä asettua toisen asemaan, olisi suotavaa ja hienoa, jos se olisi kaikille mahdollista, ja jos Kibsin mainitsema tulevaisuus enemmästä, riittävästä rakkaudesta olisi jotenkin mahdollinen. Toisaalta en ole varma miten se olisi mahdollinen. Ok, ei olisi sotia. Entä kaikki muu ikävä, mitä maailmassa tapahtuu? Loppuisivatko vakavat sairaudet, nälänhätä, tavaroiden valmistaminen halpatuotantomaissa, eläinten tehotuotanto, luonnonkatastrofit? Jos joku näistä asioista ei loppuisi, mitä kaikkia ja toisiaan enemmän rakastavat ihmiset tekisivät, kun jotain kamalaa tapahtuisi toisille ihmisille? Millaista arkea rakkaudellisessa maailmassa elettäisiin?
Nyt menen vähän asiasta kukkaruukkuun, mutta mietin tätä ketjua äsken lukiessani viime päivien terrorismikeskusteluja ja erityisesti tätä
Vesan linja -blogin kirjoitusta siitä, kuinka ihmisten huomio ei jakaudu tasaisesti. Kaikki kirjoituksessa sanottu on tietysti totta ja tärkeitä huomioita, silti se ärsyttää mua. Mikä vaihtoehto sitten on? Kuten kirjoittajakin myöntää, ei ihminen voi joka päivä järkyttyä kaikesta tapahtuvasta. Mutta eihän vaihtoehto voi sitten olla, että ei järkyty mistään, vaan toteaa olankohautuksella, että jaahas, tää on taas tätä, mutta kun en reagoinut tuohon asiaan, en reagoi tähänkään, mitä kirjoittaja tuskin myöskään tarkoittaa. Parempi sitten reagoida edes jotenkin ja johonkin, vaikka se olisikin vajavaista. Tietyssä katsantokannassa kaikki mitä me ihmiset teemme on jotenkin vajavaista, ja aina jotain tehdessämme otamme riskin, että loukkaamme jotakuta toista, jota emme ehkä edes ole tulleet ajatelleeksi tai josta emme edes ole tietoisia.
[Edit: Totta kai juuri tästä syystä on tärkeää, että pyrkisimme kyseenalaistamaan tekemisiämme ja avartamaan näkemyksiämme, mutta ärsytykseni liittyy kai yleisiin tapoihin puhua tällaisista asioista: siihen, että näissä keskusteluissa ja varsinkin somen ja jatkuvan keskustelun aikakaudella aina joku on osoittamassa, että se ja se teki väärin, kun keskittyi tähän asiaan tai nosti tämän asian esille, ilman että kuitenkaan välttämättä tarjotaan järkeviä vaihtoehtoja.]
(Toissapäivänä irkissä puhuttiin eettisistä kulutusvalinnoista, ja siinä kohden valitin itsekin sitä miten on mahdotonta vaikuttaa kaikkeen ja vaikea valita sitä mihin kannattaisi vaikuttaa, jolloin joskus vaikuttamisen yrityskin tuntuu turhalta - edellä sanomani lienee ristiriidassa tämän kanssa... mutta se ajatus lähtee juuri riittämättömyyden kokemuksesta, siitä että tuntuu että pitäisi välittää enemmän, minkä tarpeen sanomastani huolimatta tiedostan hyvin.)