Kävin eilen töiden jälkeen elokuvissa, kun piti tuhlata aikaa johonkin.
Halusin nähdä Dr.Strangen uudestaan, koska se ensimmäinen kerta oli niin flippi-kamaa, että nyt piti vähän matalammalla verenpaineella ja rauhallisemmalla otteella katsoa se ja keskittyä.
Ostin lipun ja katsoin että rivillä oli vain yksi toinen ihminen, jätin meidän väliin yhden paikan, koska en halunnut 3D:tä katsoa ihan rivin päästäkään.
Jännästi kuitenkin siinä kävi niin, että päädyin keskustelemaan sen melkein vieressä istuneen tyypin kanssa leffoista
Puhuttiin Marveleista ja Hobiteista ja sci-fistä. Se keskustelu ja juttelu oli tosi rentouttavaa. Kohtaaminen kaiken kaikkiaan oli tosi mukava. Leffan jälkeen vielä jatkettiin juttelua jonkin verran, kunnes esittäydyttiin ja jatkettiin omille teillemme.
Mietin tuon jälkeen, että siinä hetkessä oli kaikki todella hyvin ja koin olevani eniten
minä. Se, jolle maailma on positiivinen (kaikesta kököstä huolimatta) ja ihana paikka. Mutta että oma asenne on positiivinen, eikä negatiivinen. Koin olevani siinä hetkessä lähimpänä tasapainoa mitä olen ollut nyt syksyn aikana. Mietin myös sitä kohtaamista ja keskustelua ja miten sitten kuitenkin nautin siitä että voi pysyä anonyyminä ja silti olla tässä ja nyt.
Fuck my life –ajattelu on siis vähän hälvennyt ja tilalle hiipii Love my life –mantra.
Illalla olinkin sitten niin poikki että nukahdin sohvalle puoli yhdeksän