Pride-viikko ohi.
En ollut suuremmin tänä vuonna tekijäpuolella, mutta vähän kuitenkin.
Keskiviikkona kävin lavatansseissa, perjantaina queer-opastuksessa Tove Janssonin taiteeseen ja sitten oli perinteistä kulkuetta ja puistoa. Kai sitä ois voinut enemmänkin tehdä, koska tapahtumia oli vaikka miten, mutta nyt ei ollut voimia. Tiistaina oli alunperin suunnitelmissa speed dating, mutta kun osallistumiskaveri perui, en lähtenyt sinne yksinänikään. En uskaltanut.
Kulkueessa oli kaveriporukkaa ja mulla pyörätuoli. Ihan *tun ärsyttävää kulkea sen kanssa yksin junassa.
Meidän kohdalle ei oikeastaan sattunut mitään ihmeellistä häiriköintiä. Yhdessä kohtaa kun seistiin katsomassa kulkuetta ainoa hyökkäys oli halaushyökkäys kaverilta. Kulkue oli todella kiva sillä porukalla. Oli kiva pitkästä aikaa nähdä sitä jengiä ja vaan olla tekemättä mitään. Puistojuhlassa oli väkeä jo aika tavalla, mutta saatiin hyvä leiriytymispaikka rauhallisesta paikasta ja sehän riitti. Tuttuja mulla oli paikalla tosi paljon. Suurimman osan kerkesin moikkaamaankin. Aikamoinen homosaatio mun elämässä, kun aika vähän ehdin vain hengailemaan, kun kävin moikkailemassa kavereita pitkin puistoa
Suvi ja AK saapuivat sopivasti Palefacen keikalle ja oli pakko vähän jammailla ja sheikkaa äässiä
Pale
Ihan järkyttävää tavallaan miten ne sen biisien lyriikat osuu edelleen kuin nyrkki silmään. Se on tosi havahduttavaa ja mulla pyörii kylmät väreet iholla. Lisäksi ärsyttää se, miten vähän tuntuu että itsellä on mahdollisuuksia vaikuttaa esim. pakolaisten pakkokäännytyksiin tai tämmöiseen mihin haluaisin.
Puistossa on kivaa, vaikka meidän ryhmän keskusteluissa pyörii paljon aiheet sen ympärillä kenelle Pridea tehdään ja kenellä on lupa siihen, kenellä velvollisuus ja vastuu, kenellä vapaus. Vapaus olla olemassa on myös iholla. Mä olen vapaa länsimainen, naiseksi syntynyt henkilö, jolla on todellakin aika paljon etuoikeuksia ja vapautta. Tajuan myös keskustelujen kautta miten paljon mulla on vapautta, sellaista vapautta mitä muilla ei ole.
Puistojuhla päättyy kuudelta. Olen luvannut mennä jeesimään talkoolaisten organisoinnissa puiston siivoamista varten. Törmään matkalla theian siskoon ja hänen jengiin. Vaihdetaan kuulumisia ja siinä vieressä seisoo yks duunikaveri. Tätähän tää on, tuttuja lähes joka nurkassa.
Törmään vielä pariin tuttuun ennen kuin pääsen perille sinne minne ollaan sovittu tapaaminen. Talkoolaisia vaan ei näy
HeSetan pj soittelee ihmisille, kaikki muut paikalla olevat soittelee ihmisille ja ilmapiiri on tosi kireä. Eikä ihme, meiltä puuttuu 20 maksettua siivoojaa + 10 talkoolaista.
Lopulta paikalle saadaan 6 maksettua ja 4 muuta uhrautuvaista ihmistä. Sillä on mentävä. Jengi kerää roskia ihan hulluna. Samalla puistokansa vaan sikailee. Kymmeneltä lopetetaan, kun jätesäkit loppuu ja aika monen voimat. Sataa vettä, suurin osa puistosta on saatu järkevästi siivottua ja loput jää sunnuntaille. Menee vielä 45 minuuttia että saadaan kamat pakattua paikalla olevaan autoon talteen ja sitten päästään pois.
Olen kotona yhden jälkeen. Käytiin syömässä vielä ja hilaan itteäni taas junassa. Vielä hullumpaa kuin mennessä. Onneksi oli kuulokkeet mukana ja suljin maailman ulos. Istuin vain ja pidin pyörätuolista kiinni.
Pohdin tätä kaikkea mitä on ollut ja olen vain ihan solmussa kun jään junasta pois.
Mulla on ikävä järjestämistouhuja, ihan oikeasti on. Mutta mulla ei ole ikävä tota negatiivisuuden ja paskan määrää mitä tuon tapahtuman järjestämisestä tulee. HeSetan entinen puheenjohtaja, mun yksi kaveri, puhuu paljon siitä että pitäisikö hakeutua hallitukseen ja hakea sitä kautta muutosta tapahtumiin. Tai siihen, että miten tuohon hommaan saisi jotain järkeä. En tiedä olisiko musta yksin siihen tuulimyllyhommaan, tuskin. Tuotantopuolelle kuitenkin on hinkua. Mutta vapaaehtoisena. Työkenttänä mulla ei ole vielä tarpeeksi kokemusta, mutta ehkä vielä joskus. Oman työn ohella mulla on aikaa, joten miksi en tarjoaisi omaa ammattitaitoa jollenkin tapahtumalle? Ehkä jollekin järjestöpohjaiselle tapahtumalle.
Isoja asioita, isoja mietteitä.