Sodankylä, elokuvajuhlat 15.6.2017 - Torstai, tai mitä näitä nyt on Kello soi puoli kahdeksan. Väsyttää vähän.
Sattuu selkään, kohtuullisesti. Aamutouhujen jälkeen päästään yllättävän kivuttomasti aamiaissaliin, joka onneksi sijaitsee samassa kerroksessa huoneen kanssa. Ihan perustason aamiainen tarjolla. Ja sitten. Vesimeloonia kurkkujen vieressä. Voi kirosana. Ensin mietin että ehkä se ei oo niin paha. Ja samassa huomaan miten joku on ottanut paprikaa samalla haarukalla mitä maksapateeta. Jep. En ota riskiä. En halua saada migreeniä täällä ja nyt. En lievänä, enkä varsinkaan päivystystasoisena. Pyydän keittiöstä josko saisin erikseen pilkottuna kurkkua ja tomaattia. Saan lopulta salaattilautasen täynnä kurkkua, tomaattia ja vihreää salaattia. Palvelu on enemmän kuin kohdallaan.
Aamiaisen jälkeen laitetaan kamat kasaan ja lähetään. Ei just nyt kumpikaan muisteta että mentiinkö autolla, vai mentiinkö kävellen. Muistan vaan että oli ihanan viileähköä ulkona, kun hotellissa oli saatanan kuuma. Pardon my french, mutta kun oli. Vessassa jos kävi kosteudessa niin sieltä tullessa huone tuntui hetken aikaan siedettävältä, mutta sitten sekin meni ohi.
Itse haluan mennä kuuntelemaan Hanna Schygullaa. Ennen keskustelua näytetään hänestä tehty henkilökuvadokumentti. Siinä Schygulla kertoo rooleistaan ja elämästään. Minuun iskee dokumentissa ollut kohta missä Schygulla kertoo miten hänellä kiinnittyy huomio aina lapsiin. Kuvassa nähdään hänet leikkikentän reunalla, leikkimässä pienen lapsen kanssa. Ilmeisesti omia lapsia hänellä ei ole (tai sitten se tieto ei jää päähäni). Kuitenkin miten hän puhuu siitä miten lasten toiminnan seuraaminen on kiinnostavaa ja kiehtovaa. Samaistun salamana siihen miten hän puhuu lapsista. Siitä, että lasten kautta voi oppia ihmisyydestä niin paljon enemmän. On tavallaan hämmentävää miten joku toinen sanoo tasan sen mitä on itse ajatellut nuoresta asti. Lapset opettavat meitä kohtelemaan toisia ihmisiä paremmin. Samalla tavalla elokuvat opettavat meille asioita ihmisyydestä.
Keskustelu on ihana. Edes normaalisti ärsyttävä haastattelija ei ärsytä. En oikeastaan edes huomaa hänen preesensiään, sillä Schygullan karisma vetää mattoja mun jalkojen alta.
Keskustelun jälkeen olen vähän herkillä. Tuttu puristus rinnassa on läsnä. Itkettää. Mutta ei se mitään. Suvi tulee mua vastaan koulun saliin. Suvihan meni omalle aamuseikkailulleen keskustelun ajaksi, mutta pölähtää siihen jostain kun muu katsojalauma on poistumassa.
Seuraavaksi Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu. Ennen sitä on pieni tauko, syödään vähän. Sitten pyörätuolin kanssa ekana saliin, järjestetään paikat.
Leffa on raju. Muistan jossain kohtaa että luin ensi-illan paikkeilla arvosteluja ja jätin siksi menemättä, kun ne olisivat olleet liikaa realismia siinä hetkessä. Tulee se nyrkillä naamaan -fiilis. Niille, jotka eivät ole Varpua nähneet, niin menkää katsomaan. Itselleni osuu naamaan niin monta kertaa ja niin monta asiaa, että se möykky rinnassa on vähän suurempi. Silti toivon että olisinpa nähnyt tämänkaltaisen elokuvan ollessani vaikka 11, kun raahasin iskää kotiin esson baarista kauheassa kännissä. Jossittelu ei auta, mutta siitä syystä juuri pidän tuota elokuvaa tärkeänä. Haluaisin että kaikki läheiseni näkisivät tuon elokuvan. Vaikka väkisin.
Yleensä tässä kohtaa sitä olisi pidetty tauko. Sulateltu ja makusteltu, mutta nyt ei! Nyt mennään eikä meinata! Seuraava leffa kehiin.
Toivon tuolla puolen - Kaurismäki.
Taattua Kaurismäkeä
Taas huomaan ajattelevani että näkisipä ne meidän perheen umpimieliset ja ahdasmieliset ihmiset tämän elokuvan. Mutta eihän ne näe. Ja jos näkevät, niin eivät näe sen tarkoitusta ja sanomaa. Suututtaa myös. Erityisesti haluaisin niiden näkevän tämän, joiden mielestä pakolaisuus ja maahanmuuttajuus on täsmälleen sama asia. Tiedostan silti, että ne omat lähimmät ämpäripäät jättävät monesta syystä katsomatta, eikä mun kannata uhrata sille yhtään enempää energiaa.
Sen sijaan mun kannattaa antaa elokuvalle tilaa. Minkä teen.
Tekijävieraina leffan näyttelijöitä, joiden kertomia juttuja on tietenkin kiva kuunnella. Jotain pieniä kysymyksiä pyörii päässä, mutten saa niitä jäsenneltyä ulos. Toivon vain ettei mun tartte ikinä olla pakolainen.
Sitten se sellainen tauko. Käydään hotellilla. Meidän huoneeseen on tuotu heevetisti kaljaa!
12 tölkkiä kaljaa ihmisille, jotka ei juo kaljaa
On siinä siideriä ja limuakin, mutta eniten sitä kaljaa
Laitan herrasmieskuskille kuvaa mitä ois tarjolla!
Seuraavaa elokuvaa kuvaillaan festivaaliohjelmistossa romanttiseksi komediaksi mikä ei ole ärsyttävä. Se on aika hyvä koukku ihmiselle, joka ei voi sietää romanttisia komedioita.
Strange Birds (ohj. Élise Girard) on ranskalainen, Pariisiin sijoittuva tarina naisesta, joka rakastaa kirjoja. Ja siitä miten taivaalta putoilee lintuja. Toisena pääosana mun mielestä kissa! Leffa on jännä kuvaus kahden ihmisen rakkaudesta, mitä pidetään epäsovinnaisena ja henkilöt itse suhtautuvat siihen vähän samoin, mutta ilman että tuomitsevat sitä mitenkään. Rakkaus on vahvaa, mutta ilman fyysisyyttä tai pakonomaisuuksia, ahdistuksesta tai sellaisesta tuskailusta puhumattakaan. Se vain on, eikä siinä mitään. Päähenkilöiden rakkaus on vähän kuin katsoisi kun joku pelaa golffia. Siinä ei tapahdu mitään, mutta mitä siinä pitäisi tapahtuakaan? Jollain tasolla elokuva kertoo päähenkilöiden 50 vuoden ikäerosta, mutta mun mielestä se kertoo enemmän siitä miten jokaisella on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi, rakastetuksi itsenään.
Kissa vie silti aika usein huomion pois tapahtumista. Koska se on niin kissa!
Romanttisesta en niin tiedä, mutta komedia se kyllä on. Siinä on hetkittäin romanttisia kohtauksia, mutta kai mulla on romantiikasta ja romanttisesta komediasta vääristynyt kuva. Komediastakin ehkä.
Sitten on taas pieni hengähdystauko. Seuraava leffa alkaa vasta reilun tunnin päästä. Juodaan kai kaljat. En muista. Muistan vain miten tässä kohtaa rupeaa selkenemään että miten mun tarvii toimia. Ekana sisään, koska pyörätuoli, eikä oikein mitään tartte jonottaa.
Vuorossa ensimmäinen mykkäelokuva.
Juho Kuosmasen kaksi lyhytelokuvaa, Romu-Mattila ja kaunis nainen, mikä kertoo Romu-Mattilan (tosi)tarinan siitä miten häneltä menee koti alta ja miten rakkaus tulee ja vie miehen. Ja koiran. Tavallaan surullinen, mutta ihanan myönteinen leffa. Äänitehosteet tehdään livenä paikanpäällä ja sitä on hauska seurata
Toinen Kuosmasen mykkälyhäri on ensimmäinen kotimainen mykkäelokuva, mistä on säästynyt mitään jälkipolville ja sekin on ollut vain elokuvan synopsis. Muutoin kaikki muu materiaali on aikojen saatossa hävinnyt. Salaviinanpolttajat on tehty nyt uusiksi sen synopsiksen perusteella.
Salaviinanpolttajat on kyllä ihana
Ihan tajuttoman pimee, mutta samalla tosi ihana. Nauran naama kipeänä.
Leffan jälkeen on vielä Ykspihlajan kino-orkesterin pienimuotoinen konsertti. Kino-orkesteri koostuu sisarusparvesta, jossa on Kuosmasen luottoporukkaa ja mm. Hymyilevän miehen naispääosan esittäjä. Jengi tanssii, musiikki soi ja on vapauttavaa. Aivan ihanaa olla läsnä just siinä. Se puristava tunne rinnassa vähän kolkuttaa, mutta nyt pistän sen jo väsymyksen piikkiin. Tanssikaa ihmiset, tanssikaa!
Leffan jälkeen hotellille. Siellä kuuluu klubilla oleva keikka meidän huoneeseen. Makoilen sängyllä ja kuuntelen kun musiikki vie. Suvi menee käymään klubilla, mutta palaa väsyneenä takaisin. Itse asiassa Suvi nukahtaakin ennen mua. Mä taas kuuntelen sitä soivaa musiikkia ja tuijotan seinää. En saa unta, mutta en koe siitä syyllisyyttäkään. Katson lopulta tyhjää tv-sarjaa areenasta ja olen nukahtanut siihen. Hyvä niin.