Kakkavaippaketju

[theia]

Meillä ei asu enää vauvaa, nyt on taapero! Rakas Pötkylä on vuoden Vuosi meni ihan ziuh viuh vaan.

On juhlittu kahtena päivänä ja onneks on ollut ihana naapuri-Kib joka on leiponut ja ollut apuna torstai-perjantai-lauantai-sunnuntai ja koristellut ja koonnut kaksi IHANAA yksisarviskakkua

Mitä opin vuoden aikana? Ainakin sen, että vaikka on äiti, on äiti vaan ja ainoastaan äiti omalle lapselleen. Koska ne lapset ja vanhemmat on aina yksilöitä, niin niiden neuvojen ja ohjeiden tuputtaminen on aika turhaa, kun yks sopii toiselle ja toinen toiselle. Hämmästyttää edelleen se, että kun seuraa suosituksia, monesti saa -ilmettä ja et olis jotenkin vähän tyhmempi kun ei osaa käyttää maalaisjärkeä. Mut näitä on! On myös oppinut olemaan henkisesti et ja jatkamaan omaan tapaan. Vertaistuki toki erikseen

Eka sana tuli tossa myös. Se oli kukkuu.

Ah rakkaus :sydän;

[Kibaya]

Koristeita tehdessäni ja sitä pursotusta suunnitellessa saatoin kanavoidan henkisesti Aukun ja L-S:n kakuntekotaitoja

Theian siskolisko totesi juhlien jälkeen "Lapset taitaa tykätä Kibsistä" kun luin ja "luin" Pötkylälle kirjaa. Meinasin vastata, että Kibs myös aika usein tykkää lapsista. Ei kaikista, mutta aika monista. Pienet lapset on vielä aika rehellisiä, läsnäolevia ja just sitä mitä ne on. En sano etteikö aikuiset ole rehellisiä ja sitä mitä ne on, mutta lapsissa se pienistä asioista iloitseminen ja nauttiminen, täysillä meneminen on sellaisia piirteitä mistä itse yritän pitää omassa elämässä kiinni. Pötkylän kanssa hengaaminen muistutti siitä kyllä taas vahvasti, että aikuisena voin itse vaikuttaa siihen kenen kanssa haluan elämääni jakaa ja ketkä on niitä ihmisiä joiden kanssa olemisesta tulee hyvä mieli. Myös sen, että aina ei tartte yrittää analysoida, voi vaan olla ja nauttia siitä hetkestä.

Kiitos tästä loppuviikosta theialle ja perheelle

Loppuun vielä kuva siitä kaakusta, vaikka se onkin jo somessa (tarkennus on mennyt vissiin vieressä oleviin yksisarviskekseihin, made by theia)

[theia]

Mä jossain kohti ehkä vähän naureskelin, et miten muka se metatyö voi olla niin haastavaa. Että eihän tässä juurikaan tarvitse mitään metatyötä tehdä ja ainakaan se ei ole raskasta. Olin väärässä. VÄÄRÄSSÄ!

Ihan oikeasti kun se koko päivä on semmosta ajatuslaukkaa, huomaamattakin. "Jaha kello on puol kuus, ei vielä herätä, ei, ota maitoa. No ni, noustaan, vaipanvaihtoon, pesuille, ai niin ne hampaat." "Aamiainen, mitä aamiaiseksi, puuroa, mitä lapsi tekee, kääk, ei kaappia saa avata, tuu tänne, kato mitä kivaa täällä on, joo, puuro keittymään, no ok, katsotaan vain, noin se porisee, ainiin pitiks mun syödä jotain kans, ai niin ja se kahvi, mimmonen sää ulkona, keskity nyt aamiaiseen, käsipesulle, käsipesulle! aamiaista napaan, pastillikin meinas unohtuu, ota tosta, haetaan vaatteet sulle, eiku mitä me tehdään tänään, ulos mennään varmaan, no sit ei ehkä mekkoa" ja sitten jossain kohti saa herätellä mösjöön, kunnes tajuan taas liian myöhään et mösjöön piti huolehtia lounaasta, mutta se ei ole huolehtinut siitä, ja lapsi jo kiukkuaa ja suunniteltu ruoka vie yli tunnin. Miten ihan oikeasti, YKSI homma, YKSI ruoka mikä sen pitää hoitaa ja huolehtia, niin sitäkään ei TAASKAAN pysty hoitamaan?! Tästä samasta asiasta on nyt keskusteltu viikottain useamman viikon ajan ja ei vaan mee sen kaaliin

MENEE HERMO!

[Emilia]

…Pitää muistaa varata neuvola ja viedä keksejä synttärinä/nimpparina päiväkotiin…käydä läpi pieneksi jääneet vaatteet ja tarkistaa jalan koko, pitääkö ostaa uudet kengät, ulkoiluhousut ainakin tarvii, uusi hammasharja pitää ostaa (voisi itelleki)…
…joku lappukin piti palauttaa päiväkotiin ja askarella kutsut synttäreille…tarviiko kohta jo viedä poika parturiin? Pomppis saa hoitaa, pitää muistaa mainita asiasta… … tilt tilt tilt … millonkohan olen ollut yksin kotona viimeksi? Tai missään..? Ai prkl, kirpputorillahan voisi seisoa pöytää pitämässä ja myymässä pois ne pieneksi käyneet vaatteet… jos ne on ehjiä.

Metatyö on perseestä. Ulkoistaisin kaikki miehelle, jos en siitäkin ahdistuisi niin prkleesti, kun asiat ei joko hoidu tai hoituu ihan eri lailla kuin ite tekisin eli huonosti.

Joten todellakin saat theia ainakin mun sympatiat!

Päivävaipoista sentään päästiin aika iisisti.

[marenkienkeli]

Emilia, saako teidän päiväkotiin viedä synttäriherkkuja? Monessa paikassahan niiden vieminen on kielletty.

[Emilia]

Saa, paitsi jäätelöä. Ne päiväkodin välipalat on muutenkin ihan p***aa, jotain hodareita, pannukakkuja tai kiisseleitä. Kiva hakea poika, joka on pari tuntia aiemmin syönyt jonkun hillopannarin ja jolla on kotiinlähtövaiheessa verensokeri valahtanut pohjalukemiin...

[marenkienkeli]

Toi on kyllä ihan kökköä. Voileipä ja hedelmä tms. ei varmasti tulisi kalliimmaksi kuin monet noista välipaloista, joita nykyään tarhassa tarjotaan. Ei lasten pitäisi olla siinä tilanteessa, että sokerin saantisuositus täyttyy jo hoitopaikassa. Onhan se toki ok joskus herkutella, mutta ei se nyt jokapäiväistä kannattaisi olla. Kumpa kaikissa kunnissa otettaisiin mallia Seinäjoesta, jossa koko kunnan ruokahuolto päiväkodeissa ja kouluissa laitettiin uusiksi (nyt Sydänliiton ohjeiden mukaisia) ja liikuntamahdollisuuksien määrää lisättiin. Hienoa, mutta samalla järkyttävää oli se, että pelkästään näillä muutoksilla esim. 5-vuotiaiden ylipainoisuus on puolittunut 6 vuoden takaiseen nähden.

[Emilia]

Oho. Kuulostaa hienolta tuo Seinäjoen systeemi. Täytyypä tutustua, jos vaikka Helsingillekin ehdottaisi. On vähän ikävää, ettei vapaa-ajalla oikein viitsi höllätä sokerisäännöistä, kun tietää, että pk:ssa on jo tuutattu viikon kiintiöt täyteen ja usein ylikin. :p Päiväkotiin voisi tietenkin sanoa, ettei tarvii antaa sokerijuttuja pojalle mut onko se sit kiva pojan katsoa vierestä, kun muut saa ja ite ei.. :/

[Shay]

Täälläkin tehdään metatyötä päivät pitkät. Mun uudenvuoden lupaus oli opetella olemaan tietoisesti läsnä. Se ei ole kyllä mahdollista vauvan kanssa. Eikä tosiaan voi miehelle ulkoistaa, kun pitää koko ajan neuvoa vieressä, jotta menee oikein.

Jahas, sitäkö pitää miettiä vielä, että mitä paskaa päiväkodissa lapselle syötetään... En oo tullu ees ajatelleeksi, että siellä oppii huonoja ruokatottumuksia. Ei onneksi vielä tarvi edes kiinteitä syöttää tuolle tirppanalle.

[Kibaya]

Jahas, sitäkö pitää miettiä vielä, että mitä paskaa päiväkodissa lapselle syötetään... En oo tullu ees ajatelleeksi, että siellä oppii huonoja ruokatottumuksia. Ei onneksi vielä tarvi edes kiinteitä syöttää tuolle tirppanalle.

Mä jokseenkin ymmärtäisin jos herkuttelu olisi satunnaista, eikä päivittäistä tai edes viikottaista. Kuitenkin päiväkodeissa ja kouluissa mennään aikalailla sillä että raha määrää ja kaikessa pitää säästää. On kustannustehokkaampaa tarjota heikkolaatuista ruokaa, kuin kiinnittää huomiota esim. just sokerin saantiin tai ruokalutottumuksiin. Pienemmissä päiväkodeissa voi olla ehkä paremmin saumaa yrittää vaikuttaa asiaan keittiön puolella, mutta käytönnössä niitä vaikutusmahdollisuuksia on aika vähän.

Mun yhteen harjottelupaikkaan tuli aikoinaan (eli yli 10 vuotta sitten) ruoka muovisissa astioissa ja ne haisi aina ihan teolliselle tauhkalle. Kaikki tuoksui ja maistui samalle. Ainoastaan laatikkoruuat oli pakattu eri tavalla ja ne kypsennettiin vasta päiväkodin uunissa, muutoin kaikki saapui lämpimänä. Onneksi siellä panostettiin sitten salatteihin ja itse leivottuun leipään.

[Pascal Lemoix]

Kouluruokailun suhteen ainakin ajattelen niin, että eikö nyt kylläiset oppilaat jaksaisi paremmin ja olisi tyytyväisempiä. Kouluruoka on usein hiilihydraattivoittoista, koska proteiini on kallista. Ja keitot ja kasvisruoat ovat yleensä viimeistään klo 14 luovuttaneet jo kaiken energiansa.

Osa isommista toki luottaakin paistopistetuotteisiin, suklaapatukoihin ja energiajuomiin. Ja tosi hyvin menee silläkin dieetillä...

En voi sanoa, että uskoisin koskaan sellaista lottovoittoa mihinkään kuntaan osuvan, että kouluruoka olisi oikeasti huippuluokkaa.

[skray]

Kukkuu.
En osaa enää muuta kuin kukkuuleikkejä. Aivot on ihan kukkuu ja mieli on kukkuu. Kukkuu! Kukkuu!
Onneksi pääsen töihin vajaan kahden viikon päästä.

Kesä on mennnyt niin nopeasti, etten ole ehtinyt tai jaksanut käydä täällä kirjoittelemassa. Nyt otin itseäni niskasta kiinni tässä hommassa ja toivottavasti nyt, kun arki kohta alkaa, saan käytyä täällä useammin.

Poitsu täytti vuoden toukokuussa ja koko kesä on mennyt kuin yhdessä yössä. On keretty vähän reissatakin, mutta suurimmaksi osaksi ollaan vaan oltu kotona.
Huomenna mennään tutustumaan päiväkotiin ja ensi viikolla myös parina päivänä. Sitten hänen pitäisi pärjätä siellä, mutta katsotaan nyt kuinka lähtee sujumaan. Vähän kyllä jänskättää jo nyt. Pitää varmaan illalla käydä katsomassa miten sinne ajetaan ja missä on parkkipaikka.

Mua on ottanut pannuun tää hoitovapaalla olo ihan sikana, koska ikinä ei ole varaa tehdä mitään ylimääräistä. Mun aivot tarttis virikkeitä, siis muutakin kuin telkkarin. Mun haluamat virikkeet on valitettavasti aina maksullisia. Olis kiva, kun edes yhden kesämekon olis voinut ostaa tai olis vaikka käyny kesäteatterissa kavereiden kanssa. Mut ei oo voinu, kun jokainen euro täytyy laskea ja käyttää järkevästi.
Mä oon saanu vaan kotihoidontukea ja vähän hoitolisää huhtikuusta saakka. Silloin ajattelin, että kesähän nyt menee vähemmälläkin rahalla, kun pakko on ja kyllä tän kestää. No kestihän tämän, mutta onhan se ihan naurettavaa, että noin 300 eurolla pitäisi muka tulla toimeen. Mä käyn kerran kaupassa, tankkaan tankin täyteen autoon ja maksan pari laskua, niin rahat loppui samana päivänä kuin ne tulikin. Milläs sitten eläis loppukuukauden? Mä en yhtään tykkää siitä, että mun pitää koko ajan olla miehekkeeltä kinuamassa rahaa johonkin. Aina tarvii kauppaan rahaa, tankkaamiseen rahaa tai johonkin muuhun välttämättömään, kuten vaikkapa lääkkeisiin. En oo tainnu ostaa itselleni koko kesänä mitään, mitä ei saisi ruokakaupasta. Ja nekin mitä oon itselleni ostanut, taitaa olla hygitarvikkeita. Tää 5kk hoitovapaalla on ihan riittävän kauan, että meinaan tulla hulluksi. En tajua, miten jotkut kituuttaa tällä tavalla vuosia. Niin, voihan sitä tehdä kaikkea sellaista, mikä ei maksa, mutta ei niihinkään juttuihin aina jaksa lähteä mukaan. Ja johonkin sitä rahaa kuitenkin aina uppoaa, vaikka tekeminen itsessään olisikin ilmaista. Pelkästään bensaan menee jo rahaa, että pääsee niihin ilmaisiin juttuihin. Onneks on mies, joka tajuaa sen, että ruokaa täytyy olla jne. Mä inhoan tätä, kun jokainen euro pitää oikeesti laskea ja tarkkaan, että pärjätään koko kuukausi. Onneks meen kohta töihin ja alan taas saamaan palkkaa.

Oon myös päättänyt, että jos meille joskus vielä toinen lapsi tulee, niin mä en kotiin sen kanssa jää. Mun pää ei kestäis tätä enää toista kertaa. Koko ajan vaan vituttaa suoraan sanottuna ja koko päivän vaan ootan, että mieheke tulee töistä ja saan työntää pojan sen hoidettavaksi loppuillaksi. Parhaita hetkiä päivästä on ne, kun poika menee nukkumaan ja toivon, että se nukkuis edelleen niitä ihania neljän tunnin päikkäreitä...

Joo, ehkä tää vuodatus nyt riittää hetkeks ja voidaan siirtyä iloisempaan asiaan. Poitsu nimittäin kävelee jo vähän tukematta ja joka päivä homma vaan paranee. Ihanaa helpotusta siis luvassa, kun ei tarvise joka paikkaan kantaa.


Muoks. Alkoi jo heti tämän viestin kirjoittamisen jälkeen ärsyttää itseä, että kuinka negatiivisen kuvan tästä koko hommasta annankaan. On onneksi kivojakin päiviä, tänään ei vaan taida olla semmonen. Pitää kai tulla tänne uudestaan kirjottamaan jonain toisena päivänä, kun voin jopa tuntea oloni onnelliseksi kotona ollessa.

[Shay]

Tää 5kk hoitovapaalla on ihan riittävän kauan, että meinaan tulla hulluksi. En tajua, miten jotkut kituuttaa tällä tavalla vuosia. .

Onkohan niillä kaikilla rikkaat aviomiehet?

Mulla on vielä joulukuulle äitiyslomaa ja ajattelin ainakin 3 kuukautta olla hoitovapaalla. Onneksi on vähän säästöjä, joten ei ihan heti rahat lopu, mutta mun ei varmaan kannata mieheltä kinuta rahaa, kun tuo ei ole vielä yli neljän vuoden yhdessäolon jälkeen hoksannu, että parisuhteessa ei yleensä eletä kuten sinkkuna (noin rahan suhteen varsinkin, kun on yhteinen lapsikin).

Hyvin kyllä säästyy rahat, kun ei ole aikaa mennä mihinkään eikä yleensä jaksakaan. Uusia vaatteita ei tarvitse, vanhat on aina puklussa. Shoppailemaankin on vähän hankala lähteä, kun vauvakaan ei osaa vielä istua ja vaunut on niin isot, etteivät mahdu peräkonttiin (koppa etupenkillä on vähän kyseenalainen ratkaisu). Ja yleensä, jos on ylimääräistä aikaa, haluaa vaan löhötä ja nukkua.

Voin kyllä hyvin ymmärtää, skray, miten tympeää hoitovapaalla olo on. Totta kai lapsi on ihana ja yhdessä on kivaa, mutta joka päivä vauvan kanssa vietettynä saa aivot sulamaan pahemman kerran. Kun väsyttää ja tympäsee, on ketutus pinnassa aika usein.

[marenkienkeli]

Onneksi on vähän säästöjä, joten ei ihan heti rahat lopu, mutta mun ei varmaan kannata mieheltä kinuta rahaa, kun tuo ei ole vielä yli neljän vuoden yhdessäolon jälkeen hoksannu, että parisuhteessa ei yleensä eletä kuten sinkkuna (noin rahan suhteen varsinkin, kun on yhteinen lapsikin).

Kannattaisiko tuosta asiasta puhua? Se, että joku asia on "yleinen normi", ei tarkoita, että se olisi oikein tai aina toimivaa. Olin 8 vuotta yhdessä ex-Miehekkeen kanssa ja joka kuukausi laitettiin sama määrä rahaa yhteiselle tilille, josta yhteiset ostot hoidettiin. Muuten molemmilla oli täysin omat rahat, omat lainat ym. En usko, että olisimme käytäntöä juurikaan muuttaneet, vaikka lapsia olisimmekin hankkineet.

[Kibaya]

Onneksi on vähän säästöjä, joten ei ihan heti rahat lopu, mutta mun ei varmaan kannata mieheltä kinuta rahaa, kun tuo ei ole vielä yli neljän vuoden yhdessäolon jälkeen hoksannu, että parisuhteessa ei yleensä eletä kuten sinkkuna (noin rahan suhteen varsinkin, kun on yhteinen lapsikin).

Kannattaisiko tuosta asiasta puhua? Se, että joku asia on "yleinen normi", ei tarkoita, että se olisi oikein tai aina toimivaa. Olin 8 vuotta yhdessä ex-Miehekkeen kanssa ja joka kuukausi laitettiin sama määrä rahaa yhteiselle tilille, josta yhteiset ostot hoidettiin. Muuten molemmilla oli täysin omat rahat, omat lainat ym. En usko, että olisimme käytäntöä juurikaan muuttaneet, vaikka lapsia olisimmekin hankkineet.

Nimenomaan! Eihän se teidän äitien tehtävä ole maksaa koko teidän perheen elantoa?
Eikös se mene niin, että kun toisella on pienemmät tulot ja hoitaa siinä sitä lasta, niin toinen tulisi vähän enemmän vastaan? Vaikkei tietenkään ole tarkoitus että jompi kumpi elättää toista pysyvästi tai maksaa kaiken, mutta kuulostaa jotenkin jännältä että vain toinen kantaa siitä yhteisen perheen ja arjen pyörittämisestä taloudellisen vastuun. Siis myös ajatuksellisesti niin että sinä ajattelet, suunnittelet käytät rahat. Kyllähän siinä pitää tasapainottaa se tilanne niin, että molemmat pärjää ja pystyy olemaan. Eikä se tapahdu kuin puhumalla.

[Kibaya]

Oon myös päättänyt, että jos meille joskus vielä toinen lapsi tulee, niin mä en kotiin sen kanssa jää. Mun pää ei kestäis tätä enää toista kertaa. Koko ajan vaan vituttaa suoraan sanottuna ja koko päivän vaan ootan, että mieheke tulee töistä ja saan työntää pojan sen hoidettavaksi loppuillaksi. Parhaita hetkiä päivästä on ne, kun poika menee nukkumaan ja toivon, että se nukkuis edelleen niitä ihania neljän tunnin päikkäreitä... .

Mun on ihan pakko kysyä, että onko sitä toista lasta ihan pakko valita? Onko sen toisen lapsen tulo välttämätön asia vai voiko hoitaa asian niin ettei sitä tule, kun tiedostat hyvin ettei sun pää kestä vauva- ja kotonaoloaikaa? Kyllähän se niihin lapsiin ja perheeseenkin heijastuu jos koko ajan vituttaa.
Kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa kun lastenteko ei ole pakollista, vaan tosi usein tietoinen valinta, niin miksi tehdä se valinta ja aiheuttaa tietoisesti tilanne itselleen missä voi huonosti pitkään.
Varsinkin jos se olo nyt helpottaa kun pääset töihin ja tilanne muuttuu parempaan.

Mun äidin naapuri (mun ikäinen) sanoi heidän lapsen ollessa alta vuoden, ettei ikinä enää ryhdy siihen uudestaan. Ei siksi etteikö se toinenkin lapsi olisi rakas ja ihana, vaan siksi ettei hänen pää kestä sitä että joku on hänestä niin riippuvainen 24h vuorokaudessa mitä vauvat on. Eikä siinä ole mitään pahaa.

[theia]

Meillä on onneksi rahaa säästössä, joten mun hoitovapaani ei ole ollut kituutusta Toki myös mies on maksanut hurrrrjasti enemmän kaikkea, mun hoitoraha on enimmäkseen jäänyt mun omaksi rahaksi. Eniten kyllä sitä rahaa taitaa herkkuihin mennä
Mut, mun mielestä on reiluinta, että se maksaa joka pystyy. Ja jos sitten halutaan, että molemmat osallistuu, niin sitten prosentuaalisesti lasketaan, mikä se on se sopiva raha. Meillä kaupat & bensat menee omalta tililtä, jonne siirrellään rahaa. Lapsen hankintoja & harrastuksia maksan eniten mä, mutta mulla onkin väliä et mitä tolla lapsella on päällä

On ollut superihanaa, kun mies ollut lomalla, ja arki jakautunut ihan eri tavalla. Tosin muutenkin laps on itse siirtänyt rytmejään inhimillisemmäksi, heräillään vasta kasin aikaan (tai noustaan ylös, heräily alkaa kyllä kuuden aikaa, mutta pötköttely/torkkuminen jatkuu kasiin asti tissien avulla ).

Se on muuten hurrrrjan ihanaa kun laps alkaa puhua Eka sana tuli sillon 1v tienoilla, mutta nyt tässä (reilun?) kuukauden sisään kaikkea toistetaan, uusia sanoja tulee päivittäin. Ehkä parasta kun toi morjenstelee kaikkia, naapureita, tyyppejä hississä, junassa vierustovereita... Se pienen lapsen äänen "MMMOI" on jotenkin niin ihana Tosin vanhempana oon kyllä vähän puolueellinen Jokseenkin myös huvittavaa, kun tuo mukula kun yöllä herää & itkee hulluna, sen luo mennessä pitää sinne väliin saada soperretuksi "moi" ja sit voi taas jatkaa itkua...

Tänään alkoi muskari, huraa! Tai alkoi se jo viime viikolla, mut me oltiin just palaamassa Päivä Tukholmassa -risteilyltä.

Ps. Vauvakuume. Tai semmonen. Vaikka välillä mietittyttääkin, että kuinka ihanan helppppoa olis vain yhden lapsen kanssa. Mutta kun on itse pikkusisko (nojoo ja iso ), niin jotenkin sen haluaisi antaa myös omalle lapselleen. Vaikka voihan ne sitten ollakin napit vastakkain. Eihän sitä tiedä. Mut. Vauvaaaa.. Mun haaveet tosin saa odottaa vielä.

[Pascal Lemoix]

Eikä se tapahdu kuin puhumalla.

Olet antanut saman ohjeen ennenkin ja varmasti siinä on vinha perä. Sivuhuomautuksena sanoisin silti, että käytännössä tuskin kaksi ihmistä voi sopia saumattomasti yhteen. Helposti jää sellaisia asioita, joista tehdään jonkinlainen kompromissi ja sitten sen kanssa on vain elettävä.

Eli vaikka asiasta puhutaan, se ei ole tae, että saisi järjestettyä kaiken täysin oman mielen mukaan. Koska silloin se EI ole sen toisen mielen mukaan.

Toki auttaa, mitä useammasta asiasta on yhteinen näkemys.

[Wildchild]

Tää 5kk hoitovapaalla on ihan riittävän kauan, että meinaan tulla hulluksi. En tajua, miten jotkut kituuttaa tällä tavalla vuosia.

Kaikkeen tottuu.

Mä olin ensin äitiyslomalla, sitten vanhempainvapaalla, sitten taas äitiyslomalla, vanhempainvapaalla, kotihoidontuella, ja sen jälkeen elänyt lapsistani saatavilla vammaistuilla ja omaishoidontuella. Kohta 11 vuotta mennyt 600-900e/kk tuloilla (mukaan lukien lapsilisät). Mulle ja miehelle on ollut aivan alusta asti selvää että koska mä hoidan lapset kotona ja saan vähemmän rahaa, hän kustantaa sitten enemmän. Toisin sanoen mun rahat on sun rahoja ja sun rahat on mun rahoja eikä todellakaan lasketa tai mietitä kuka osti tai maksoi mitäkin. Samaa taloutta tässä eletään ja samaa venettä soudetaan, yhteisellä päätöksellä hoidan lapsia edelleen kotona (kyllähän tuon esikoisenkin voisi laittaa laitoshoitoon ja menisin "normaaliin työhön" mutta ei haluta).

***

Ai niin! Viime vkonloppuna vierailimme synttäreillä joissa oli myöskin vieraana kuukauden ikäinen vauva. Kaikki hyysäs ympärillä ja lässytti miten ihana se vauva on ja voi ku tollasen saisi. Ja mä huomasin miettiväni "luojan kiitos mulla ei ole enää tollasta!". Ja sitten kun ne yritti tunkea sitä vauvaa minunkin syliin, kieltäydyin kohteliaasti. "Mitä, etkö halua itselleni vauvakuumetta vai onko se kuume jo liian paha?" Ööh, mitäh? Ilmeisesti pitäisi siis haluta lisää lapsia koska nuorimmainen on jo 9 ja itsellä ikää vähän päälle 30.

[Kibaya]

Eikä se tapahdu kuin puhumalla.

Olet antanut saman ohjeen ennenkin ja varmasti siinä on vinha perä. Sivuhuomautuksena sanoisin silti, että käytännössä tuskin kaksi ihmistä voi sopia saumattomasti yhteen. Helposti jää sellaisia asioita, joista tehdään jonkinlainen kompromissi ja sitten sen kanssa on vain elettävä.

Eli vaikka asiasta puhutaan, se ei ole tae, että saisi järjestettyä kaiken täysin oman mielen mukaan. Koska silloin se EI ole sen toisen mielen mukaan.

Toki auttaa, mitä useammasta asiasta on yhteinen näkemys.

Totta, ei puhuminen tarkoita sitä että toinen painostetaan oman mielipiteen alle. Puhuminen auttaa kuitenkin sen toisen ymmärtämiseen paremmin - väitän. Ei koske vain parisuhteita, vaan ihan kaikkia ihmissuhteita. Mielestäni siinä voi vain kehittyä ja kehittymistä auttaa harjoittelu. Eikä se tarkoita turhaa höpöttelyä, vaan asian puhumista, yhdessä keskustelua. Itse osaan puhua kaikesta turhasta vaikka millä mitalla, mutta on tosi paljon asioita joista puhuminen ihmissuhteissa on ihan jäätävän hankalaa. Tiedostan sen ja kohdatessani tilanteita harjoittelen niistä puhumista. Joskus se onnistuu paremmin ja joskus ei.

Ei tietenkään kaksi ihmistä sovi saumattomasti yhteen ja mitä läheisempi ihminen, sitä todennäköisempää että tulee erimielisyyksiä ja riitoja. Itse koen myös luottamuksen osoituksena että voi olla eri mieltä ja vaikka suuttuakin ja ehkä jopa riidellä. Tilanteet tietenkin yksilöityinä eikä niitä voi yleistää (mistä riidellään tms.), mutta jos on aina vaan samaa mieltä niin ei se kauhean hedelmällistäkään ole.

Kakkavaippoihin liittyvää kommentointia sen verran, että Tuusi Tuusinen täyttää tänään 9. Pieni ja iso samassa paketissa Eilen oli kaverisynttärit. Hän oli pukeutunut vaaleanpunaiseen prinsessamekkoon missä oli kukkia ja glitteriä. Sekä päässään goottinoidan hiuslisäkkeet, ranteissa niittirannekkeet ja liekkikuvioita. Äiti oli yrittänyt ehdottaa jotain tiaraa tai muuta "söpöä", niin aivan hirveä huuto että hän haluaa ne noidat ja niitit ja jotain mustaa! Harmitteli kun ei ehditty tehdä huoneeseen pääkalloja seinille.

[skray]

Nyt oli niin monta asiaa ja viestiä mihin kommentoida, että tässä vähän vastauksia kaikille.
---

Niillä on kaikilla varmasti hyväpalkkaiset tai muuten vaan rikkaat aviomiehet. Tai sitten ne ei oo ne suuret tulot, vaan ne pienet menot.
Mä oon samaa mieltä kuin Theia, että se maksaa, jolla rahaa on tällaisessa tilanteessa. Ärsyttää silti, että omat tulot on niin pienet, että joutuu heti olemaan toisen kukkarolla, enkä kehtaa pyytää rahaa esim. uusiin vaatteisiin itselleni. Pojalle tarvittaviin asioihin pyydän rahaa, koska ne on hankittava, oli tilanne mikä hyvänsä. Toitotin koko kevään, varmaan joulusta asti, miehekkeelle, että "muista sitten, että sä maksat KAIKEN, kun mä jään hoitovapaalle. Mun tulot on sillon vaan muutaman satasen, eikä sillä makseta mitään laskuja". Mieheke vastasi närkästyneenä "joo, joo" ja nyt loppukesästä vasta myönsi, ettei ollut tajunnut kuinka paljon rahaa oikeesti menee esim. ruokaan tai mitä kaikkea lapsi oikeesti tarvii. Vaikka me ei mitään gurmeeta ostetakaan, vaan oikeesti mietin jokaisen ruuan kohdalla hinta/laatua ja kilohintoja yms. Mähän oon aina hoitanu meillä ruokapolitiikan, eli käynyt kaupassa ja maksanut ruuat enimmäkseen itsekseni. Mies sitten on hoitanut kaikki autoihin ja vakuutuksiin liittyvät maksut. Muut jutut on menny pitkälti puokkiin tai sitten se on maksanut, jolla on rahaa. Onneks tilanne taas tasaantuu pian ja voidaan ehkä jopa mennä ravintolaan syömään juhlistaaksemme elokuun alussa ollutta 1. hääpäivää (syötiin silloin kotona makaronia ja jauhelihaa), sekä 16-vuotiasta suhdettamme (taisimme sinä päivänä syödä spagettia ja jauhelihakastiketta).

Mä varmaan haluan toisen lapsen mm. siksi, ettei mun tarvitse koko aikaa hinkata tämän ensimmäisen kanssa, vaan sille olis seuraa sisaruksesta. Ei pelkästään nyt, vaan sitten muutamankin vuoden päästä, kun käydään esim. lomamatkoilla tai huvipuistossa. Mun ei tarvi sit kaikkiin laitteisiin puskea mukaan, vaan voin syödä jätskiä penkillä miehekkeen kanssa ja katsella, kun lapset kirmaa yhdessä laitteesta toiseen. Itsellä myöskin sekä veli että sisko ja haluaisin omallekin lapselle sisaruksen. Eikä sitten aikuisenakaan tarvitse olla yksin, vaan on se sisarus, jolla on samat muistot jne. Vaikka tää pikkulapsiaika onkin aika peestä, niin tää kestää silti vaan muutaman vuoden. Ja nykyään onneksi on vaihtoehto, että mieskin voi jäädä lapsen kanssa kotiin, niin mielellään sitä hyödynnetään. Mies itsekin sanoi jo, että jää mielellään kotiin. Jos mulla on kivaa töissä ja mieleni paranee ja oon tyytyväinen, niin miksei sitten hommata sitä toista lasta.. Sen jälkeen kyllä laitetaan sit putket poikki multa ihan varmasti, ettei enempää lapsia siunaannu vahingossakaan.

Tuon viime kertaisen vuodatuksen jälkeen on ollut taas paljon kivempia päiviä. Aika on mennyt nopeesti ja suklaata on riittänyt.

Poitsu on viime päivinä kävellyt enemmän ja enemmän. Meno on aika varmaa jo ja kiva seurata vieressä, kun toinen on niin tyytyväinen, kun osaa kävellä ja voi tehdä taas uusia asioita sen takia. Käytiin torstaina tutustumassa päiväkotiin ekaa kertaa ja ensi viikolla mennään torstaina taas, sekä sitten perjantaina. Viime kerralla meni hyvin, saas nähdä miten ensi kerralla. Jänskättää kyllä vähän, kun ekaa kertaa pitää lähteä töihin ja jättää lapsi päiväkotiin sitten jo seuraavana maanantaina. Onneks siellä oli kivan oloiset tädit ja muut lapset.

[Kibaya]

Nyt oli niin monta asiaa ja viestiä mihin kommentoida, että tässä vähän vastauksia kaikille.
---

Ärsyttää silti, että omat tulot on niin pienet, että joutuu heti olemaan toisen kukkarolla, enkä kehtaa pyytää rahaa esim. uusiin vaatteisiin itselleni. Pojalle tarvittaviin asioihin pyydän rahaa, koska ne on hankittava, oli tilanne mikä hyvänsä. Toitotin koko kevään, varmaan joulusta asti, miehekkeelle, että "muista sitten, että sä maksat KAIKEN, kun mä jään hoitovapaalle. Mun tulot on sillon vaan muutaman satasen, eikä sillä makseta mitään laskuja". Mieheke vastasi närkästyneenä "joo, joo" ja nyt loppukesästä vasta myönsi, ettei ollut tajunnut kuinka paljon rahaa oikeesti menee esim. ruokaan tai mitä kaikkea lapsi oikeesti tarvii. Vaikka me ei mitään gurmeeta ostetakaan, vaan oikeesti mietin jokaisen ruuan kohdalla hinta/laatua ja kilohintoja yms. Mähän oon aina hoitanu meillä ruokapolitiikan, eli käynyt kaupassa ja maksanut ruuat enimmäkseen itsekseni. Mies sitten on hoitanut kaikki autoihin ja vakuutuksiin liittyvät maksut. Muut jutut on menny pitkälti puokkiin tai sitten se on maksanut, jolla on rahaa. Onneks tilanne taas tasaantuu pian ja voidaan ehkä jopa mennä ravintolaan syömään juhlistaaksemme elokuun alussa ollutta 1. hääpäivää (syötiin silloin kotona makaronia ja jauhelihaa), sekä 16-vuotiasta suhdettamme (taisimme sinä päivänä syödä spagettia ja jauhelihakastiketta).

Mä varmaan haluan toisen lapsen mm. siksi, ettei mun tarvitse koko aikaa hinkata tämän ensimmäisen kanssa, vaan sille olis seuraa sisaruksesta. Ei pelkästään nyt, vaan sitten muutamankin vuoden päästä, kun käydään esim. lomamatkoilla tai huvipuistossa. Mun ei tarvi sit kaikkiin laitteisiin puskea mukaan, vaan voin syödä jätskiä penkillä miehekkeen kanssa ja katsella, kun lapset kirmaa yhdessä laitteesta toiseen. Itsellä myöskin sekä veli että sisko ja haluaisin omallekin lapselle sisaruksen. Eikä sitten aikuisenakaan tarvitse olla yksin, vaan on se sisarus, jolla on samat muistot jne. Vaikka tää pikkulapsiaika onkin aika peestä, niin tää kestää silti vaan muutaman vuoden. Ja nykyään onneksi on vaihtoehto, että mieskin voi jäädä lapsen kanssa kotiin, niin mielellään sitä hyödynnetään. Mies itsekin sanoi jo, että jää mielellään kotiin. Jos mulla on kivaa töissä ja mieleni paranee ja oon tyytyväinen, niin miksei sitten hommata sitä toista lasta.. Sen jälkeen kyllä laitetaan sit putket poikki multa ihan varmasti, ettei enempää lapsia siunaannu vahingossakaan.

Tuon viime kertaisen vuodatuksen jälkeen on ollut taas paljon kivempia päiviä. Aika on mennyt nopeesti ja suklaata on riittänyt.

Poitsu on viime päivinä kävellyt enemmän ja enemmän. Meno on aika varmaa jo ja kiva seurata vieressä, kun toinen on niin tyytyväinen, kun osaa kävellä ja voi tehdä taas uusia asioita sen takia. Käytiin torstaina tutustumassa päiväkotiin ekaa kertaa ja ensi viikolla mennään torstaina taas, sekä sitten perjantaina. Viime kerralla meni hyvin, saas nähdä miten ensi kerralla. Jänskättää kyllä vähän, kun ekaa kertaa pitää lähteä töihin ja jättää lapsi päiväkotiin sitten jo seuraavana maanantaina. Onneks siellä oli kivan oloiset tädit ja muut lapset.

Kerrankin fordella on vilkasta keskustelua

--

Sori jos oon kuulostanut jotenkin tylyltä tai jyrkältä mun viesteissä, ei ole ollut tarkoitus. Kun ei aina voi tietää kaikkea mitä tapahtuu taustalla ja joskus joku yksittäinen heitto voi saada ihmettelemään asioita. Varsinkin jos on huono päivä niin ei ite ehkä aina osaa lukea mikä siellä on huonoa päivää ja mikä vaikka just sellaista toimintatapaa mihin on itellä vaikea löytää tarttumapintaa.

Sisarukset on hyvästä, mutta jos jossain mun siskolle pitää nostaa hattua (niitä ei tod. oo paljoa) niin siinä että tiedosti sen ettei halua synnyttää enempää lapsia, eikä halua vauvoja elämäänsä enää. Ei, vaikka sisarus olisi ollut "ihan kiva" lisä. Tiedosti itse kuitenkin sen ettei pysty hoitamaan toista lasta (ja ensimmäisenkin kanssa on ollut miten on ollut ). Ymmärrän kyllä että lapsille halutaan sisaruksia tai itse haluaa lisää lapsia ja syytkin on mun mielestä ihan ok, mutta aika harva lopulta pysähtyy siihen että mitä se käytännössä tuo ja vaikuttaa. Nykyisin ehkä enemmän, mutta eihän sitäkään koskaan voi etukäteen tietää minkälaista se on toisen lapsen kanssa.

---

Mun yksi kaveri taisteli kuusi vuotta saadakseen piuhat poikki. Kuusi vuotta! Haluaisin itsekin, mutta en jaksa lähteä siihen taisteluun mitä se vaatii, enkä tiedä jaksaisinko sitä toimenpidettäkään vielä. Essure-toimenpidehän on se suosituin, mutta myös epävarmin ja vaarallisin ja toinen vaihtoehto vaatii isomman toimenpiteen

[Eowyn]

Semmosta vaan sanon niille, jotka miettivät että kannattaako toinen lapsi tehdä heti perään niin - EI KANNATA!

Mulla nuorimmat 1v4kk:n ikäerolla, ja tämä on välillä niin järkyttävää touhua, ettei tosikaan. Välillä ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Yleensä itken, tai raivoan naama punaisena.
Ihan kauheeta tappelua koko ajan!! Mä toivon että tämä on tätä vaan ensimmäiset vuodet, mutta en tiedä. Toivossa on hyvä elää. Jostain luin vertauksen että sisaruksista on yhtä hyvin seuraa toisilleen kuin Israelista ja Palestiinasta, tämä pitää hyvin paikkansa!

[Shay]

Onneksi on vähän säästöjä, joten ei ihan heti rahat lopu, mutta mun ei varmaan kannata mieheltä kinuta rahaa, kun tuo ei ole vielä yli neljän vuoden yhdessäolon jälkeen hoksannu, että parisuhteessa ei yleensä eletä kuten sinkkuna (noin rahan suhteen varsinkin, kun on yhteinen lapsikin).

Kannattaisiko tuosta asiasta puhua? Se, että joku asia on "yleinen normi", ei tarkoita, että se olisi oikein tai aina toimivaa. Olin 8 vuotta yhdessä ex-Miehekkeen kanssa ja joka kuukausi laitettiin sama määrä rahaa yhteiselle tilille, josta yhteiset ostot hoidettiin. Muuten molemmilla oli täysin omat rahat, omat lainat ym. En usko, että olisimme käytäntöä juurikaan muuttaneet, vaikka lapsia olisimmekin hankkineet.

Samalla lailla pistetään laskut puoliksi kuin silloin, kun hän oli työttömänä, joten en osaa ruveta vaatimaan häneltä minun elättämistäni. Jotain puhetta oli kuitenkin yhteistilin käytöstä niin, että molemmat laittaa tilille tietyn määrän kuukaudessa, jotta voidaan maksaa laskut ilman turhia laskutoimituksia. Katsotaan vaan kuun lopussa paljonko laskuihin on mennyt ja sovitetaan laitettava rahasumma vähän sen mukaan. Pikkuhiljaa edetään tässä yhteistalousajatuksessa. Molemmat maksavat kuitenkin omat ruokansa ja minä maksan aika lailla lapsen menot, kun mulle tulee lapsilisät. Kun lapsi kasvaa ja menot kasvavat ja ehkä joskus ruvetaan syömään samaa ruokaakin, pitänee ottaa taas uusi askel yhteistalouden kehityksessä.

Eowyn, hyvä, kun muistutit. Aina välillä tosiaan mietityttää kannattaisiko ruveta laittamaan seuraavaa alulle mahdollisimman pian, mutta ehkä odotetaan ainakin vuosi vielä. Harvemminhan sisarukset tosiaan on hyviä ystäviä keskenään, kun ikäero on pieni, mutta saahan sitä ihmettä toivoa.

[Wildchild]

Semmosta vaan sanon niille, jotka miettivät että kannattaako toinen lapsi tehdä heti perään niin - EI KANNATA!

Mulla nuorimmat 1v4kk:n ikäerolla, ja tämä on välillä niin järkyttävää touhua, ettei tosikaan. Välillä ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Yleensä itken, tai raivoan naama punaisena.
Ihan kauheeta tappelua koko ajan!! Mä toivon että tämä on tätä vaan ensimmäiset vuodet, mutta en tiedä. Toivossa on hyvä elää. Jostain luin vertauksen että sisaruksista on yhtä hyvin seuraa toisilleen kuin Israelista ja Palestiinasta, tämä pitää hyvin paikkansa!

Mein pojat on 1v6kk ikäerolla. Ja tiedän tuon tunteen paremmin kuin hyvin!
Aluksi he olivat parhaat kaverit, sitten monta vuotta kaveruutta tappelulla höystettynä, ja nyt kun ovat 9- ja 10-vuotiaat, ovat taas kavereita. Joten vaikka en vielä viisi vuotta sitten olisi allekirjoittanut seuraavaa lausetta, sisaruksista lyhyellä ikäerolla on toisilleen seuraa!

Mutta teini-ikää odotellessa...